Ainoa joka odottaa

 

Iltapäivä, olen juuri hakenut lapsen päiväkodista.
Tulemme kotiin, Mies on vielä töissä.

"Pupu, kotona ollaan!" lapsi huikkaa eteisestä iloisesti.

En mahda sille mitään, että kurkkuun nousee pala.

Siinä se lojuu olohuoneen lattialle aamulla jääneenä.

Kauan lasta kaapin päällä odottanut, hänen elämänsä suuri rakkaus.
Hänen oma Pupunsa.

Ainoa, joka kotona häntä odottaa.
Sydäntä puristaa.

"Ei se ole elävä", tekisi mieli sanoa.
En sano, tietenkään.

Tuleeko lapsi viiden vuoden päästä koulusta, asettelee Pupun ja muut pehmolelut sängylleen ja kertoo niille salaisuuksiaan?

Kauhukuvissani hän puhuu leluilleen, joiden elottomat silmät katsovat kiinteästi eteenpäin mitään näkemättä. Samalla kun lapsi kokee saavansa niiltä rohkaisua ja lohtua.

Jostain syystä se on täysin sietämätön ajatus.
Vaikka olisiko siinä edes mitään niin kauhean pahaa?

Muisteleeko hän aikuisena, kuinka yksinäinen hänen lapsuutensa oli?

Lapsi ryntää iloisena Pupunsa luo, halaa sitä hellästi ja ryhtyy sitten muihin touhuihin.
Hän on oikein hyvinvoivan oloinen, vilkas ja leikkisä poika.

Silti en voi olla jatkuvasti puntaroimatta, kärsiikö hän sisarettomuudesta.
Ei ehkä nyt, mutta tulevaisuudessa?

Hänellä on pari tärkeää ystävää päiväkodissa.
Lisäksi olen haalinut ympärillemme melkoisen lapsiperheiden verkoston, josta löytyy leikkikavereita.

Mutta eihän hänellä tietenkään ole kotona samanikäistä kaveria. 

Tai ylipäänsä ketään toista, joka olisi (ikäerosta huolimatta) lapsi, kuten hänkin.

Ei hänellä ole seuraa samalla tavalla, kuin jos meillä asuisi toinenkin lapsi, hänen sisaruksensa.

Ei hänellä ole ketään, joka ei lähtisi illalla omaan kotiinsa.

Miksi ei ole?

Vihdoin saan kerättyäni itseäni sen verran, että kerron lapselle ystäväni raskaudesta.

Selitän, että Kaisa on raskaana ja hänen vatsassaan kasvaa vauva.
Valtterista tulee pian isoveli.

Lapsi kuuntelee.
On hetken hiljaa, prosessoi.

Hänellä on tasan kaksi kysymystä.
Toiseen niistä minulla on vastaus, toiseen ei.

"Onko sinullakin vauva vatsassa?"

"Ei ole."

"Miksi ei ole?"

En käsitä, miksen ole valmistautunut tähän paremmin.

Olen suhtautunut tähän asiana, joka vain hoidetaan nopeasti alta.
Kylmänviileä, ilmoitusluonteinen uutinen.

Lapsi on eri mieltä.

"No ei sitä vain ole", sanon nopeasti.

"Mutta miksi ei?" lapsi tenttaa.

Ehkä lyhyt kuvailuni on kuulostanut häneltä hienolta.
Päästä jonkun isoveljeksi.

"Kun ei sitä nyt vain ole!" puuskahdan.

Mitä minun pitäisi sanoa?
En osaa muutakaan.

Ei tämä asia mahdu yhteen lauseeseen, ei kahteenkaan.

Tekisi mieli sanoa, että sitä sinun pitää kysyä isältäsi.
Sentään ymmärrän, että se olisi ainoastaan typerää.

Aurinkokunta

On alkuyö, kävelen bussipysäkiltä kotiin.

Elokuu tuntuu käsivarsilla.
Olen pitänyt ne vielä itsepintaisesti paljaina.

Ilmassa on aavistus haikeaa mennyttä, taakse jäänyttä.
Viileyttä, jo kukkinutta, luovuttanutta.

Avaan ulko-oven.
Huulet kohtaavat huulet.

En ole hänen puolisonsa.
Hän ei ole lapseni isä.

Välillämme ei ole 15 vuoden yhteistä historiaa.

Olen vain elävää ihoa.
Olen osa organismia, joka imee toisesta energiaa itseensä.

Hengitämme samoilla keuhkoilla.
Pumppaamme verta samalla pulssilla.

Sykimme, värähtelemme samassa ikuisessa rytmissä.
Takerrumme ja päästämme irti.

On vain nämä toistensa ympärille kietoutuneet lyhyet hetket, katseet, hiljaisuus.

Välähdykset, jotka on otettu maailman viimeisellä kameralla.

Erillään olemme kaksi pimeää, kylmää planeettaa.
Yhdessä meistä tulee aurinkokunta.