lauantai 16. toukokuuta 2020

Pupu

Vuosia sitten selasin sisustuskauppojen nettisivuja etsien valokuvakehystä.
Silmiini osui suloinen otus, lelupupu.

Se oli aika arvokas pehmoeläimeksi. Tilasin sen. Se oli tarpeettomin koskaan hankkimani asia.

Pupu saapui postissa. Se oli juuri niin ihana, kuin olin kuvitellut. Silitin sen turkkia ja silkinsileitä korvia. Ajattelin haluavani antaa Pupun omalle lapselle, jos sellaisen joskus saan.

Se oli juuri lapsen käteen sopiva, retuutettavaksi ja rakastettavaksi. Voisin kertoa lapselleni, että Pupu odotti häntä kotona jo pitkään ennen kuin hän saapui luoksemme. Pidin tästä ajatuksesta.
Jos en syystä tai toisesta saisikaan lasta, pääsisi Pupu mahdolliselle kummilapselle tai muulle tärkeälle pienelle.

Laitoin Pupun hyllylle istumaan.
En ajatellut sitä vuosiin.

Pitkään kuvittelin, että Pupu oli minulle vain jonkinlainen itsenäisyyden ja nuoren aikuisuuden osoitus. Todistus itselleni, että vastaan nyt itsestäni myös taloudellisesti.
Jos haluan ostaa jotain hassua vain hetken mielijohteesta, voin tehdä sen.

Nyt uskon, että mielelessäni oli jo silloin kaukainen ajatus, jota en halunnut päästää kunnolla valloilleen.

Pupu istuu edelleen hyllyllä ja katselee minua.
Mitähän se näkee?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti