Kohta on joulu

 
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt kuukausia.
Kohta on jo joulu.

Muutamia kyselyitäkin on tullut blogiin, miten meillä menee.
Se on lämmittänyt mieltä kovasti.

Syy, miksi en ole kirjoittanut, ei ole se, että aika olisi vain lentänyt vauhdilla eteenpäin.
Että päivät olisivat vain vierähtäneet ohi huomaamatta.

Oikeastaan päinvastoin.
Välillä päivät ovat kulkeneet niin hitaasti, että sitä on vaikea kuvailla.

Viime kuukaudet ovat olleet itselleni vaikeita.
Voisi kai sanoa, että vaikeimpia koko vauvavuodesta.

Olen kamppaillut hyvin ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten aallokossa.

Olen miettinyt monesti, mitä vastata, jos kysytään, mitä kuuluu.
Mitä sanoa, miten kuvailla tätä, millaista elämäni tällä hetkellä on, mitä sisälläni tunnen.

Olen miettinyt, mitä tänne kirjoittaisin, jos joskus päiväuniaikaan mahdollisesti jaksaisin.

OIen halunnut olla rehellinen, se on selvää.
Ehkä juuri siksikin lauseita on ollut vaikea aloittaa, valikoida ensimmäisiä kirjaimia.

Ehkä minua myös jollain tavalla hävettää.

En tiedä, onko se juuri oikea sana, mutta tuntuu, ettei minulla olisi oikeutta tuntea näin.
Kokea asioita, niin kuin koen.

Olin valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseni hänet.
Ja nyt hän on siinä.

On vain ollut vaikeaa.

En voi sanoa, että elämäni raskainta aikaa, koska tahaton lapsettomuus ja sitä edeltävät vuodet olivat ihan eri tasolla kuormittavia, nimenomaan henkisesti.

Mutta vaikeaa siitä huolimatta.
Viime aikoina olen yrittänyt uskaltaa sanoa sitä myös ääneen, esimerkiksi kuulumistenkyselijöille. 

Sanomattakin selvää, etten koskaan ole tuntenut tämäntasoista väsymystä.

Sellaista, mikä ei lähtisi pois, vaikka saisin nukkua läpi kokonaisen yön, kaksi, kolme tai seitsemän.
Sellaista, joka lävistää tajunnan, hajauttaen kaikki ajatukset omituiseksi sekavaksi puuroksi.

Joka saa istumaan sohvalla päiväuniaikaan niin lamaantuneena, ettei kykene tekemään mitään.

Ei nukkumaan, syömään, lepäämään, rentoutumaan, lukemaan, kirjoittamaan, katsomaan sarjaa.
Kun pelkkä paikallaan oleminen ja istuminen on jo suorituksena melkein liikaa, kykyjen ja pystyvyyden äärirajoilla, rimaa hipoen.

Vauvavuosi on ollut raskaampi, kuin mitä olin odottanut.
Enkä mielestäni rakennellut erityisen ruusunpunaisia, epärealistisia kuvitelmia siitä.

Silti olen jaksanut huonommin, kuin olin kuvitellut.
Olo on tähän liittyen epämääräisen pettynyt, ja samalla syyllinen.

Olen jaksanut huonommin, vaikka olen saanut esimerkiksi Mieheltä enemmän tukea, kuin koskaan uskalsin toivoa. Niin, toisaalta enhän uskaltanut toivoa oikeastaan mitään.

Mutta en ole saanut sitä niin paljon, kuin olisin näköjään tarvinnut.
Mikä olisi ollut paljon, epärealistisen paljon.

”Miksi tehdä lapsia, jos niitä ei jaksa hoitaa”, luki kommentti jossain keskustelupalstalla vauvavuoden kuormittavuutta koskevassa uutisartikkelissa. Se jäi mieleen pyörimään moneksi päiväksi.

Asioita, jotka ovat vaikuttaneet meidän kokonaistilanteeseen, on varmasti monia.

Mies on joutunut tekemään pitkiä työpäiviä, vaikka pitää nykyään jopa viikonloput vapaata.
Arjessa ei ole erityisen vahvaa, jatkuvasti saatavilla olevaa läheisten turvaverkkoa.

Se, että nämä asiat olivat sinänsä jo tiedossa ennen raskautta, lisää syyllisyyttäni entisestään.

Väsymys värittää mieliala vahvasti, ja sitä kautta myös päiviä.
Sillä on valtava merkitys, sekä hyvässä että pahassa.

On päiviä, jotka ovat helpompia.
Silloin yleensä näemme ihmisiä, käymme jossain, joku käy meillä.

Tapaamme äitikavereita kahvilassa, sovimme leikkitreffejä samanikäisten kanssa, käymme perhekerhossa, muskarissa, kirjastossa, kaupassa tai naapurin kanssa lenkillä.

On päiviä, jotka ovat pelkkää selviytymistaistelua. Olemme esimerkiksi olleet vauvan kanssa vuorotellen kipeinä, ja silloin olemme pakotettuina pysymään kotona keskenämme, omissa oloissamme.

Välillä on ollut vaikeaa erottaa, miten paljon harmautta arjessa on normaalia, väsymykseen ja uuteen elämäntilanteeseen kuuluvaa.

Miten normaalia on, että tunteet ailahtelevat puolen tunnin aikana niin voimakkaasti, mukavasta lukuhetkestä silmittömään turhautumiseen, kun vauva ei suostukaan syömään tarjoamaani sosetta? Välillä en itsekään kestä perässä, olenko häneen ihastunut vai ärsyyntynyt.

Huonoimpina hetkinä olen jopa miettinyt, voisiko minulla olla synnytyksen jälkeistä masennusta.

Samaan aikaan on tuntunut vahvasti siltä, etten saisi ”valittaa”.
Sillä tämähän on juuri sitä mitä halusin, ja nyt vihdoin olen saanut sen.

Nämä asiat tuntuvat tietyssä mittapuussa niin mitättömiltä.
Se matka, minkä mekin olemme tulleet, ei ole vaipunut unholaan.

Mitä väliä, vaikka olisin väsynyt ja puutunut arkeemme, sentään minulla on terve vauva.

Minulla on hänen hymynsä, jota joka päivä katsoa.
Pienet jalat, joihin laittaa villasukat.

Sentään minulla on elettävänä se lapsiperhearki, jota niin monta vuotta halusin elää.

Olen kuitenkin huomannut, että on mahdollista tuntea samaan aikaa valtavaa kiitollisuutta, iloa ja rakkautta, mutta myös puuduttavaa tuskastumista, uupumusta ja suurta kaipuuta aikuista seuraa kohtaan.

Koska vaikka arki vauvan kanssa on ainutlaatuista kehitysaskelien seuraamista, se on samalla melkoisen monotonista, turhauttavaa ja myös yksinäistä. Sen intensiivisyys on välillä läkähdyttävällä tavalla liikaa. Sitä puolta vain harvemmin löytää esimerkiksi somesta. 

Somesta puheenollen. Vaikken onneksi juuri sitä selaa, välillä on tuntunut oman kasvaneen tuttavapiirini sisällä siltä, että kaikki muut samanikäisten äidit viettävät ihanaa, pumpulinhöttöistä vauvavuotta. Heidän vauvansa nukkuvat jo ihan mukavasti, syövät pohjattomasti ja viihtyvät jo kivasti itsekseen touhuten.

Ja samaan aikaan itse ihmettelen, miksei vauvani edelleenkään nuku tai syö kunnolla, ja viihdytän häntä viihdyttämästäni päästyäni, koska häntä ei kiinnosta leikkiä yksin, hän haluaa olla seurassa.

Herään eloon, kun saan rehellistä vertaistukea lähimmiltä äitiystäviltä. Heidän kanssaan on tilaa ja lupa sanoa, että tänään on ollut huono päivä, mikään ei oikein ole onnistunut, mikä on ottanut päähän.

He tietävät tismalleen, mitä tarkoitan.
He tavoittavat tunteen hyvin, koska tunsivat itsekin samoin viimeksi eilen tai ehkä tänä aamuna.

Olen tuntenut syyllisyyttä myös vauvan takia.
Joinain päivinä nimittäin tuntuu, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, vähiten hänelle.

Eihän hän ole tehnyt mitään väärää. Hän ylipäänsä on tässä maailmassa sen takia, että niin kovasti häntä halusin, ja minulla oli roppakaupalla hyvää tuuria, koska toiveeni toteutui.

Olen hakenut neuvolan kautta keskusteluapua.
Lastenhoitoapuakin olen vähitellen opetellut ottamaan vastaan enemmän.

Olen myös muutamia kertoja nähnyt ystäviä, kun Mies on ollut kotona vauvan kanssa.
Käynyt ravintolassa syömässä, kaupoilla, pikkujouluissa.

Se on tuntunut oikealta ja hyvältä. Olemme olleet vauvan kanssa symbioottisen tiivis kaksikko ihan tarpeeksi kauan, liiankin kauan. Ajoittaiset tauot tähän tuntuvat hyvin tervetulleilta. 

Olen varovaisen toiveikas, että myös yöunet olisivat pidentymään ja helpottumaan päin, pieniä hentoisia viitteitä tästä on jo saatu. Myös lyhyitä hetkiä itsekseen leikkiminen on mennyt hiljalleen eteenpäin.

Uskon, että edessä on parempia aikoja.

”Päivääkään en vaihtaisi pois”, saattaa joku luonnehtia aikaa vauvan kanssa.
Minä vaihtaisin montakin päivää.

Samaan aikaan on hetkiä, joita en ikimaailmassa vaihtaisi mihinkään, en mistään hinnasta.

Niitä hetkiä, kun olemme kolmestaan kotona ja höperöimme keskenämme. Vauva nauraa ja myös me Miehen kanssa nauramme, ihmettelemme häntä, joka on niin selvästi jo oma persoonansa, jolla on oma viihdyttävä huumorintajunsa. Tai kun ihmettelemme uutta taitoa, jonka hän vain yhtäkkiä osaa, tuosta noin vain.

Tuntuu kliseiseltä sanoa, että ne hetket tekevät huonoistakin hetkistä rämpimisen arvoisia, mutta niin se vain on.

Haluan toivottaa kaikille rauhallista, omannäköistä joulunaikaa.

Erityisen paljon haluan toivottaa sitä heille, joille tämä joulu on tyhjän sylin vuoksi vaikea ja kyynelien täyttämä. En ole unohtanut niitä jouluja, enkä koskaan tule unohtamaan.

 

Vedestä kiinni

On niin paljon, mitä haluaisin sanoa.
Kaikenlaista, mistä haluaisin kirjoittaa.

Ja kliseistä mutta totta, niin vähän aikaa.
Sitäkin vielä vähemmän käytettävissä olevaa aivokapasiteettia.

Haluaisin kertoa täällä monista eri asioista.
Sekä hyvistä, että huonoista.

Kuten vaikka siitä, kuinka joinain päivinä hän on hiljaa ainoastaan nukkuessaan, jos silloinkaan.

Hereillä ollessa jokainen hetki on täynnä ääntä, usein hyvin kuuluvaa sellaista. Hyväntuulista jokeltelua, mölinää, puhinaa, joikaamista, huokauksia, aivastuksia, naurua, komentamista. Testailua, millaisia eri kiljahduksia voikaan saada itse aikaan.

Tietysti myös erilaista tyytymätöntä käninää ja kitinää, itkuakin. Viime aikoina erityisesti turhautunutta ähinää ja kivahtelua, kun hän ei omasta mielestään etene haluamallaan tavalla.

Sillä hän tosiaan olisi menossa, aivan kaikkialle.
Jos hän itse saisi päättää, en ole varma olisiko hän edes Suomen rajojen sisäpuolella enää.

Hän haluaa nähdä kaiken ja koskettaa kaikkea näkemäänsä.
Hän haluaa sen itselleen, omaan käteen ja siitä suuhun.

Hänen mielestään kaikki olemassaoleva on lähtökohtaisesti hänen, ja hänen käsiinsä tutkittavaksi tarkoitettu. Hänellä on rajaton luottamus omaan suuhunsa eikä pienintäkään epäilystä, etteivätkö esimerkiksi hänen itsensä kokoinen tyyny tai minun kyynärpääni mahtuisi sinne.

Miehen nähdessään hänen kasvonsa silmiä myöten loistavat, suu muikistuu vallattomaan virnistykseen. Jälleennäkemisen riemu on yhteinen.

Ylipäänsä hän vaikuttaa usein virkistyvän muista ihmisistä.

Vieraista, tai vieraana kylässä olosta.
Siitä, että pääsee näkemään jonkun muun naamaa, kuin minun.

Toisinaan kaverin tai sukulaisen tullessa kylään hän suorastaan villiintyy.
Eräänäkin kertana hän nauraa tikahtuakseen, kun perheystävä näyttää hänelle leluja.

Ei tee mitään muuta, kuin näyttää hänelle yksitellen leluja.
Niitä samoja, jotka hän on nähnyt noin tuhat kertaa aiemminkin.

Olen käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja vetäytynyt lajittelemaan pojan vaatteita, vaihtamaan isompaa kokoa käyttöön. Pakko saada tehtyä. Hihat ovat jälleen kerran jäämässä lyhyiksi, housut kiristävät vyötäröltä.

Hyvin monia asioita on nykyään vaikeaa aloittaa, saada aikaiseksi.
Väsymys painaa silmiä, vaatii oman päivittäisen veronsa.

Poika vaatii hereillä ollessaan eri tavalla huomiota, kuin nuorempana.
Hänen nukkuessaan on usein pakko saada hengähtää, levätä.

Siksi on käytettävä tarkkaan ne hetket, jotka vaativat minkäänlaista isompaa ajatustyötä.
Ja etenkin ne hetket, kun kokee pystyvänsä sellaiseen.

Ylipäänsä hetket, kun

a) jaksan ja
b) voin

hyvällä omallatunnolla keskittyä jonkin asian tekemiseen, ovat ymmärrettävästi tiukassa.
Niistä on tullut harvinaista herkkua. Lähestulkoon valuutaksi kelpaavaa, kuten myös unesta.

Muistan yllättyneeni, kun ensimmäisten huumaavien päivien ja viikkojen jälkeen en enää halunnutkaan tuijottaa häntä kaiken aikaa. Halusin, suorastaan janosin kiperästi aivoilleni jotain muuta ajateltavaa.

Hän on arvokkainta, mitä on.

Mutta minulla on oltava myös jotain omaa.
Jotain, mikä ei koske häntä, mikä ei liity häneen millään tavalla.

Muistan ajatelleeni, että antakaa minulle mitä vain. Siilien sielunelämää koskeva luontodokumentti, betonielementeistä kertova tiedeartikkeli, puunrunkoja ylistävä runokokoelma, podcast unitulkinnasta.

Minä luen, katson ja kuuntelen ne ahmien (jos saan jostain aikaa tehdä niin).

Olen aina ollut kiinnostunut monenlaisista asioista. En halua menettää, unohtaa sitä.
Se tuntui yhtäkkiä tärkeältä silloin. Tuntuu edelleen.

Hän on niin kiinteä osa minua. Hän on aivan kaikessa, kaikkialla. Sekä mielessä että konkreettisesti.
Kaikki pyörii hänen ja vain hänen ympärillään.

Juuri siksi tarvitsen myös pieniä hetkiä, kun ajattelen muuta.
Vaikkapa samalla, kun viikkaan hänen pieniä vaatteitaan pois.

Pojan kikatus kaikuu korvissani jatkuvana virtana.
Kun hän nauraa, maailmassa on kaikki paikoillaan ja hyvin.

Lopulta on mentävä olohuoneeseen katsomaan, kun olen aikani kuulostellut menon yltyvän yhä vain hervottomammaksi.

Siellä he nauravat kaikki kolme katketakseen lattialla. Poika, Mies ja ystävämme.
Pojan nauru, se tarttuu holtittomasti muihin hänen ympärillään.

En ole koskaan nähnyt Miehen nauravan noin.
Hän pyyhkii vettä silmistään yhä uudestaan ja uudestaan, samoin kuin ystävämme.

Sisälleni syttyy pari uutta tähteä.
Vain itse tiedän sen, mutta ne ovat siellä yhtä kaikki.

Haluaisin sanoa:

"Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitin?
Tätä halusin elämäämme lisää. Iloa, naurua, no, elämää.

Tiedän, että sen hinta on ollut kova.
Mutta se tuntuu myös hyvältä, eikö tunnukin?" 

En sano mitään.

Liityn mukaan nauramaan.
Kuvaan puhelimella videon muistoksi.

Tämän hetken haluan muistaa.
Tiedän muistavani ilmankin.

Iltaisin suihkussa hän yrittää ottaa kädellä vedestä kiinni.

Tottakai, onhan kaikki muu hänen näkemänsä ollut käsin tavoitettavaa, ja kaikkein mieluiten vieläpä suuhun laitettavaa.

Ihmetys on kova, kun veden kanssa se ei jostain syystä onnistu, vaikka kuinka yrittää.
Kerta toisensa jälkeen se pakenee pieniä sormia ja niiden voimakasta tarttumisotetta.

Edelleen pysähdyn ihmettelemään sitä, että tällä hetkellä elämäni keskiössä on ihminen, jolle sellainen asia kuin veden olomuoto ja ylipäänsä olemassaolo on uusi, ihmeellinen asia.

 

Täyttä

"No, miltä tuntuu olla pienen vauvan äiti? " kysyy sukulaisnainen yllättäen kesäjuhlissa.

Vastaan rehellisesti, että se riippuu paljon valloillaan olevasta hetkestä.
Tilanteesta, jossa asiaa tiedustellaan.

"Juuri nyt."

"Se tuntuu hyvältä", totean.

Aurinko paistaa hattarapilvien lomasta. Lautasella on mansikkakakkua, ja poikani kiertää sylistä syliin jokeltaen innoissaan kaikille. Hänen kikatuksensa saa jokaisen vastaantulevan sydämen sulamaan.

Kaikkein eniten omani.

Kohta on aika nukuttaa hänet vaunuihin ja jättää isälleen siksi aikaa, kun menemme saunaan naisten kesken.

Aina en kuitenkaan vastaisi yhtä rennon yksioikoisesti tämän tuntuvan hyvältä.
Mutta vaikkei se tunnu aina pelkästään hyvältä, joka kerta se tuntuu oikealta.

Olemme olleet vauvan kanssa Miehen töiden takia paljon kahdestaan. Vaikka Mies auttaa kotona ollessaan kaikessa mahdollisessa, hän on tällä hetkellä kotona hyvin vähän.

Yhtälö on hankala. Yritämme tavata lähes päivittäin jotakuta sukulaista tai ystävää.
Muuten tästä ei tulisi mitään, sillä aikuisten ihmisten näkeminen pitää minut järjissäni.

Elämä on hyvin täyttä.
Aamut, päivät, illat ja yöt ovat kaikki täynnä häntä.

Päiväuniaikaan olen usein niin väsynyt, etten jaksa kuin hengittää.
Kotityöt jäävät, annan niiden olla päiväkausia ilman omatunnontuskia.

Hän imee minusta maidon lisäksi kaiken muunkin, minkä irti saa.
Välillä tuntuu, että hän tyhjentää minut kuin ilmapallon, imee kuiviin.

Niin, ettei mitään jää jäljelle, kukaan muu ei saa minusta irti mitään.
Ei ole mitään, mistä antaa.

Pinnistelen päivät, venyn, kestän, puren hammasta.
Taistelen ristiriitaisina poukkoilevien, jatkuvasti yli ryöpsähtelevien tunteiden aallokossa.

Olemme saaneet viime aikoina huomata, ettei meillä ole enää ameebamaista vastasyntynyttä.

Meillä on ponteva ja jäntevä, joka suuntaan kurkottava pöllönpoikanen, joka ei olisi hetkeäkään aloillaan, jos itse saisi päättää. Joka haluaisi itselleen ei enempää eikä vähempää kuin kaiken, minkä näkee.

Erityisesti minut.

Hänen pulleat käsivartensa huitovat jatkuvasti joka ilmansuuntaan ja ojentautuvat kaikkialle.
Hänen hämmentävän vahvat sormensa hakevat jatkuvasti jotain, mihin tarttua, mitä vetää suuhun.

Hänen iso päänsä nousee jo korkealle tähystysasentoon mahallaan ollessa, tarkat silmänsä pitävät kirjaa kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu, kuka menee mihinkin, tekee mitäkin.

Ja ennen kaikkea, missä minä olen.

Hän ei enää nukahda mihin sattuu, milloin sattuu.
Hänet pitää nukuttaa.

Ja siinä piilee heikkouteni.
Kaiken muun kestän joten kuten, mutta jostain syystä en sitä, jos en saa häntä nukkumaan.

Saatoin aavistaa, että vauvan myötä täyttä tulisi olemaan päivien lisäksi myös pään sisällä.

Osasin jokseenkin ennustaa, että elämään tulee astumaan moninaisten, läkähdyttävän voimakkaiden onnen tunteiden lisäksi myös moninaisia toisenlaisia tunteita, voimakkaita nekin.

En tietenkään silti osannut täysin kuvitella, millaista se on.

Tuntea valtavaa, vavisuttavaa ihmetystä ja iloa siitä, että hän on ylipäänsä olemassa.
Nauraa suoraan sydämen pohjasta tulevaa naurua hänen suloisille kujeiluilleen.

Ja viiden minuutin päästä hukkua raastavaan turhautumiseen ja epätoivoon, kun hän ei nuku, vaikka mitä tekisin. Neuvottomuuteen, kun en enää tiedä, miten jaksaisin kaivaa jostain voimaa yrittää jotain muuta.

Sillä jos hän ei nuku, hän on pian sietämätöntä seuraa.

Olen viime aikoina oppinut, ettei kaikkien aamujen, päivien ja iltojen viettäminen yksin muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa viikkokausia ole mitään verrattuna siihen, millaista on viettää aamut, päivät ja illat yksin muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa, joka ei ole nukkunut, ja on siksi kiukkuinen kuin ampiainen.

Olen aina pitänyt itseäni melko voimakkaasti tuntevana ihmisenä, mutta hänen tulonsa jälkeen ollaan siirrytty toisille leveleille.

Eräänä iltana Mies tulee kotiin myöhään, kuten tavallista.
Työt täytyy saada tehtyä, isyyslomaa ei ole samalla lailla mahdollista pitää, kuin monilla muilla.

Ymmärrän sen, ja samalla en ymmärrä lainkaan.

Hän on usein aluksi hieman hukassa, etsii paikkaansa suhteessa meihin.
Meistä on tullut niin tiivis kaksikko, ettei väliin meinaa mahtua.

Miehen ollessa suihkussa nukutan poikaa.
Hän ei halua nukkua, häntä kiinnostaa kaikki muu enemmän.

Oma käsi, jalka, lelu. Koristetyyny, seinä.
Oma sormi ja ääni, kattolamppu. Minä.

Ja tässä sitä taas ollaan. Me kaksi, pimeässä huoneessa.
Jälkeen kerran olen yksin ja pitäisi jaksaa, aina vain.

Väsymys laittaa värikynää joka asiaan.

Vaikka se on totta, että näin on ollut viime aikoina usein.
Vähän liian usein.

Hän on Miehen kanssa parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut.
Ja samaan aikaan välillä hän ajaa minut järjiltäni.

Vaunujen heijaaminen muuttuu turhan tiivistahtiseksi, otteet hieman kovakouraisemmiksi.

Lopulta nostan hänet vaunuista. Teen sen yllättäen, varoittamatta.
Hän säikähtää liikkeen nopeutta ja ennustamattomuutta, ei ole tottunut siihen.

Hän alkaa itkeä.

Mies kuulee ja tulee katsomaan.

Sanat halkovat ilmaa kuin veitset.
Ne ovat yhtä teräviä, kärkkäitä, pistäviä.

Tulevatko ne tosiaan omasta suustani?
Ennen en olisi sanonut näin, siitä olen varma.

Sähisen karvat pystyssä kuin häkkiin ahdistettu turkiseläin.
Olen väsynyt, auta minua, minun pitäisi sanoa, mutta sanon jotain aivan muuta.

Mies ei lähde mukaan riitaan, ottaa vain vaitonaisena pojan syliinsä ja menee nukuttamaan häntä.

Ensin tulee totaalinen turtumus.

Pitkään en tee muuta kuin istun paikoillani, hämmentyneenä siitä, ettei minun kai tarvitse tehdä juuri nyt mitään. Ei yrittää viihdyttää, lohduttaa, ilahduttaa tai tyynnyttää.

Se tuntuu oudolta. Jostain syystä se muistuttaa minua ajoista heti pojan syntymän jälkeen, kun olisin voinut vannoa tuntevani hänen liikkeensä edelleen kohdussa, sisälläni.

Ja niistä ajoista, kun en herättyäni muutamaan ensimmäiseen sekuntiin muistanut, että minulla on lapsi. Kun hetken löi tyhjää, ennen kuin muistin ja yhdistin, että tuo ääni, jonka kuulen, on lapsen itkua.

Lapsen, minun lapseni.

Pojan huoneesta kuuluu enää vaimeita inahduksia ja kuiskauksia, kunnes ne vähenevät, loppuvat kokonaan. Pian sen jälkeen tulevat kyyneleet, itsesyytökset.

Miten saatoin kohdella häntä niin, tiedostaen aivan hyvin, että hän todennäköisesti pelästyy?

Eihän hänellä tällä hetkellä ole maailmassaan juuri muuta kuin minut.
Sitä suuremmalla syyllä en voi olla tällainen, näin epävakaa, yksi surkea, märkä rätti.

Halusin niin kovasti saada hänet.
Minun pitäisi jaksaa paremmin.

Jonkun oma

Vuosia kirjahyllyn päällä istunut Pupu on iloinen.

Se ehti odottaa toimettomana kauan.
Ensin viattomana heräteostoksena, myöhemmin totaalisen epäonnistumisen surkeana merkkinä.

Välillä meni kuukausia, ettei kukaan vilkaissutkaan sitä päin. Se olisi sattunut liikaa.
Senkin mielestä joulut olivat aina juhlista pahimpia.

Pitkään se toivoi saavansa joskus omistajan.
Jonkin muun tarkoituksen, kuin söpönä koristeena olemisen.

Nyt sillä on sellainen.

Uniaikaan pienet sormet hivelevät sen silkkisiä korvia.
Tunnustelevat pehmeitä tassuja, painavat pään poskeaan vasten.

Voisin vaikka vannoa, että sen perusilme näyttää erilaiselta nykyään.
Se on onnellinen.

Se on viimeinkin jonkun oma.

Siinä

Väsymys. Toisina hetkinä se tuntuu enemmän, kuin toisina.

Tänä iltapäivänä se pakottaa silmien takana, jyskyttää päätä.
Saa ajatukset tahmeiksi, muistin pätkimään.

Se saa mielessä pyörimään ristiriitaisia ajatuksia.
Onko minulla lupa olla poikki huonosti nukutun yön jälkeen?

Saanko sanoa, että olen väsynyt, kun samaan aikaan tämä on juuri sitä, mitä niin kauan halusin?
Olenko kiittämätön, jos haaveilen kolmen tai edes kahden tunnin yhtenäisestä unipätkästä?

Tänään olen joutunut pinnistelemään Miehen työpäivän ajan.
Enemmän kuin haluaisin myöntää. Välillä — hyvä on, tosi usein — tunnen siitä syyllisyyttä.

Haluaisin olla vauvalle paras versio itsestäni, aina.
Jaksaa leikkiä, puuhata, ilmeillä, hymyillä loputtomiin.

Samaan aikaan tiedän sen olevan mahdotonta.

Myöhään iltapäivästä olen juuri imettänyt vauvan, ja hän makaa kainalossani sängyllä.
Kaiken järjen mukaan seuraavaksi olisi päiväunien aika.

Vauva on rauhallinen, väsyneen oloinen.
Luulen hänen olevan nukahtamisen kynnyksellä, kun hän yhtäkkiä virkistyy ja alkaa hymyillä.

Hän katsoo minuun ja hymyilee kasvot loistaen, omaa kujeilevaa, hassua hymyään.
Ihan kuin aavistaisi tämän olevan yllättävä veto.

Tiedustellessani, mitäs ihmettä hän nyt meinaa, hymy levenee entisestään.
Täyttää pienet kasvot kokonaan niin, ettei milliäkään jää sen ulkopuolelle.

Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Hän vain vaikuttaa olevan liikuttavan tyytyväinen siinä, missä on, minussa kiinni.

Hymyilen hänelle takaisin.
Samalla huomaan itkeväni.

Olen järisyttävän onnellinen.

Väsymyksellä ei ole enää painoarvoa, se on toissijaista. 
Kaikkein onnellisimmaksi tulen, kun näen hänen olevan iloinen.

Tiedän, että niin se on, ja niin tulee aina olemaan, tästä eteenpäin.

Mitään muuta en toivo niin paljon, kuin hänelle elämää, johon hän voi olla tyytyväinen.
Kokea ilon hetkiä, terveyttä, onnistumisia, välittämistä. Mitä ikinä ne hänelle tarkoittavatkaan.

Kuluu muutama päivä.

Harvinaisen yleistyytymättömän, itkuisen illan päätteeksi otan vauvan viereeni sängylle.
Hän imee hetken, muttei halua enempää, minkä ilmoittaa hyvin kuuluvasti.

Hän vääntelehtii levottomana. En tiedä, mikä hänellä on, vaivaako vatsa.
Silitän hänen silkinpehmeää otsaansa, yrittäen saada häntä rauhoittumaan unille.

Sitten hän hiljenee.

Katsoo suurilla suoraan minuun, lukitsee silmänsä omiini.
Se katse lävistää, riisuu täysin paljaaksi.

Hän vain makaa siinä kaikessa rauhassa, ja katsoo minuun vakavana.
Tyynesti, tarkkaan, koko elämänsä minuun luottaen.

Sen asian äärellä tuntee itsensä niin pieneksi.
Ei auta muu, kuin toivoa olevansa luottamuksen arvoinen.

Tunnen, kuinka kyyneleet valuvat valtoimenaan pitkin poskia.

Hän on niin puhdas, niin viaton, niin alussa vasta.
Ja hän luottaa minuun, meihin, koska hänen täytyy, koska se on hänellä soluissa.

Miten uskomatonta on, että hän on nyt siinä.
Että olen saanut hänet, näin valtavan onnen.

Se kaikki saa minut hiljaiseksi.
Tuntemaan asioita, joille ei ole sanoja.

Tyyny kastuu kyynelistä. Vauva ei irrota katsettaan kasvoistani. Nuku vaan, nuku, kuiskailen, en halua hänen hämmentyvän oudosta näystä, vaikka ei se näytä häntä haittaavan.

Ja niin me katselemme toisiamme hämärässä makuuhuoneessa.
Minä sumeita silmiäni pyyhkien, hänen silmänsä kirkkaina kuin talvinen tähtitaivas.

Kunnes pian hänen raajansa rentoutuvat, silmäluomet alkavat lupsua.
Hän vilkaisee minuun vielä kerran, ennen kuin unen maailma vie voiton, kutsuu mukaansa.

Opin, ettei onni ole aina kevyen ilmavana sisällä leijaileva tunne.
Ettei onni oikeastaan tarkoita sitä, että olisi huolista vapaa.

Tässä onnessa ei ole mitään kepeää.

Tämä onni on jykevää, puristavaa, rusentavaa.
Kuin se sukulaisnainen, jonka halauksessa pelkäät joka kerta kylkiluidesi puolesta.

Tämä on painossaan, väkevyydessään vertaansa vailla.

Hän on siinä, vihdoinkin.

Positiivisuuden voima

Huomenna on äitienpäivä.

Minun tulisi varmaan kirjoittaa jokin siirappinen postaus siitä, miten ihanalta se vihdoin tuntuu. Voisin tehdä niin ja se olisi täysin totta, mutta rehellisesti sanottuna ajatukseni ovat viime aikoina olleet enemmän tässä nimenomaisessa päivässä, lapsettomien lauantaissa.

Menneisyys se siellä muistuttelee itsestään.
Huomauttaa, ettei sitä voi niin vain unohtaa.

Jokainen blogia pitempään seurannut ei ole voinut välttyä huomaamasta, etten ole perusluonteeltani kovin positiivinen ihminen.

Päinvastoin, olen yleiseen synkkyyteen ja alituiseen murehtimiseen taipuvainen.
Raskautta yritettäessä tunsin tästä jatkuvaa syyllisyyttä.

Olin nimittäin pitkään surusta ja pelosta sairas, lähestulkoon lamaantunut.
Samaan aikaan pelkäsin pelätä niin paljon.

Jos aiheutankin sillä lisää haittaa?
Jos asiat menevät sen takia entistä enemmän pieleen, karkaavat yhä vain kauemmaksi?

Tunsin olevani loputtomassa noidankehässä. Sietämättömän ahdistavassa tilanteessa, jossa pitäisi kuitenkin jotenkin olla ahdistumatta, jotta ahdistus joskus suuremmalla todennäköisyydellä päättyisi.

Jos siis ylipäänsä koskaan päättyisi.

Mutta toisaalta, tullaaanhan sodankin keskellä raskaaksi?
Tai vakavasti sairaana? Raiskauksen uhrina?

Silti en päässyt eroon ajatusta, että pitäisi olla toisenlainen.

Pitäisi olla toiveikkaampi, luottavaisempi, rauhallisempi, enemmän zen.
Pitäisi osata kääntää vastoinkäymiset voimavaraksi, määrätietoisuudeksi.

Mutta en voinut lakata pelkäämästä.
Ja asioita, joita pelätä, oli kauhistuttavan monta.

Että yritämme raskautta vuosikausia oman ja toisemme mielenterveyttä uhmaten, ajamme itsemme ja toisemme loppuun, ja kaikki lopulta turhan takia.

Että yrittämisaikana parisuhde kariutuu. Saavuttaa vuosien kipuilun jälleen lopullisen hajoamispisteensä, kerättyään tarpeeksi kauan taakkaa, kaunaa ja mustia ajatuksia ylleen.

Etten koskaan saa omaa lasta.

Ettei minusta tule äitiä kenellekään.

Toisinaan toivoin, että minulla olisi ollut vaikkapa uskon kautta saatu vankka luotto tulevaan. Siihen, että kaikella on tarkoituksensa, jokaisen kohdalle on olemassa suunnitelma, asiat tapahtuvat, niin kuin pitääkin.

Mutta ei ollut sitäkään.

Luin raivostuttavan useita onnistumistarinoita, joissa korostettiin, miten käänteentekevä ja oikeastaan ylipäänsä raskaaksi tuloon suuresti vaikuttanut tekijä oli päivitys omassa suhtautumisessa, asennemuutos. Päätös luopua kontrollista ja luottaa sokeasti tulevaan, ja siitä seurannut rentoutuminen. Ilon löytyminen mystisesti uudelleen, ja näin koko kehon ja mielen vapautuminen, stressihormonien väheneminen, joka edesauttaa hedelmöittymistä.

Pelkäsin, että pilaan negatiivisuudellani kaikki edes teoreettiset raskautumismahdollisuudet, jotka olivat jo ennestään keskimääräistä huonommat. Että stressaan kehoni pilalle, välitän jatkuvasti huonoa energiaa, oikein säteilen sitä katkeruudellani.

Ei tällaiseen kehoon, jota hallinnoi tällainen mieli, mikään elävä tartu.

Huonoja asioita ajattelevan luokse ohjautuu huonoja asioita. Hän kuulemma vetää niitä puoleensa.
Tätä samaa perusideaa satoi joka tuutista, jonne katseeni käänsin.

Positiivisuudella on uskomaton voima, niinhän kaikkialla sanotaan.

Kun lopulta tulin raskaaksi, pelkäsin joutuvani luopumaan hänestä, joka kuin ihmeen kaupalla oli saatu kasvamaan sisälläni. Samaan aikaan pelkäsin pilaavani hänet huolehtimisella. Että hänestä ei tule stressinkestävää, kuten Li Anderssonin vauvasta, vaan saan keskenmenon tai aiheutan muuten hänelle pysyvää haittaa. Raskauden myötä en vapautunutkaan, vaan pelkäsin menettäväni kaiken, mikä minulle oli viimein annettu, tarkoituksella vai vahingossa, sitäkään en tiennyt.

Kun hän syntyi, tuo loputon noidankehä tuli viimein päätökseensä.

Huolissani tulen olemaan hänestä aina, mutta jatkuvat ristiriitaisuuden kierteet, joissa olin aina vääränlainen, tunsin väärin, olin väärin ja aiheutin haittaa pelkästään olemalla ja ajattelemalla, olivat ohi.

Ei ole tullut ikävä.

Kaiken kokemani jälkeen en väitä, etteikö positiivisuudesta olisi apua. Etteikö tahattoman lapsettomuuden kivisiä polkuja olisi helpompaa tallata niin. Jos joku siinä onnistuu, hieno juttu, hyvä niin.

Mutta ei sillä ratkaisevaa merkitystä ole.
Jos olisi, minulla ei olisi poikaani. 

Kahden ja puolen vuoden lapsitoivekipuilun jälkeen elin yli puolentoista vuoden ajan päivittäistä arkeani tavattoman ahdistuneena. Yrittäen tulla raskaaksi ja hakaten päätäni seinään, ollen vielä tavanomaista suuremman stressin ja paineen alla taustatilanteemme johtuen. 

Pelkäsin, huolehdin ja surin, ja se puristi minut kasaan. Oikeastaan juuri enempää tuskin olisi voinut murehtia. 

Sen jatkuvan, pitkäaikaisen stressin keskellä tulin lopulta IVF-hoidoilla raskaaksi, ja meille syntyi terve vauva.

Haluankin tuoda esiin toisenlaisen onnistumistarinan.
Sellaisen, jonka itse olisin mieluummin halunnut lukea, mutten koskaan lukenut.

Mielestäni kenenkään ei tulisi tuntea lapsettomuuden tuskan keskellä ylimääräistä tuskaa siitä, ettei tiedä, miten päästää irti pelosta, joka on reaktiona enemmän kuin luonnollista, inhimillistä. 

Ettei pysty luottamaan kaiken päättyvän vielä hyvin. Ettei uskalla ajatella elämän kantavan samaan aikaan, kun aivan hyvin kaikki tiedämme, ettei se aina kanna, kun kaikenlaista pohjattoman surullista ja sietämätöntä tapahtuu maailmassa kokoajan.

Se ei ole siitä kiinni.

En tiedä mistä se on vai onko mistään, mutta ei ainakaan siitä.
Olemme poikani kanssa tästä elävä esimerkki.

Aika

Hän on muuttanut suhtautumistani aikaan.

Ennen häntä tuntui, että tein päivät pitkät asioita, joita olin tehnyt tuhansia kertoja ennenkin. 

Heräsin, ajoin töihin, tein töitä enemmän tai vähemmän ajatuksissani. Istuin palavereissa, söin lounasta, pyysin työkavereita kahvitauolle. Viestittelin Miehen kanssa, mitä syödään, meneekö hänellä myöhään. Ajoin kotiin, palauduin sohvalla lojuten. Etsin jääkaapista aineksia ja kehitin niistä ruokaa. Viestittelin lähimmäisten kanssa, ehkä soitin jollekulle tai joku soitti. Kävin ehkä lenkillä, yksin tai jonkun kanssa. Kävin suihkussa, ehkä kaupassa. 

Maksoin laskuja, selasin uutisia, luin kirjaa. Mietin mitä huomenna syödään, mitä viikonloppuna, mitä syön töissä. Suunnittelin tulevaa, kesäkukkien ostoa tai niiden pois korjaamista tai jonkun syntymäpäivälahjaa. Viikonloppua tai seuraavan loman ajankohtaa, jolloin olisi aikaa olla suunnittelematta. Olla vain, saunoa ja suudella. Tein iltapalaa ja katsoin Miehen kanssa vielä toisen jakson sarjaa, vaikka ei olisi pitänyt. Menin liian myöhään nukkumaan. 

Päivät kasvotonta massaa, vuodet kuin keskenään samanlaisia, kehittämättömiä valokuvia. Ihan hienoja, mutta vailla mittasuhteita. Ilman peiliä, joka näyttäisi kontrastin. 

Syntymäpäiväjuhlia tuli ja meni, mutta kaikki pysyi näennäisen muuttumattomana. 

Yhtäkkiä sylissäni on ihminen, joka näkee ja tekee jatkuvasti asioita vasta ensimmäistä kertaa. 

Joka ei ole koskaan ennen nähnyt ilmapalloa, peilikuvaansa tai edes ovenkahvaa. Jolla ei ole aavistustakaan, mitä on ruoho, hiekka tai räntäsade. Mikä on lintu, pilvi, pyörä tai televisio. 

Asioita, joita hän on tähän mennessä kokenut, on niin valtavan paljon vähemmän, kuin mitä on vielä kokematta.

Vaikka kyllä hän silti jo jotain tietää. 

Hän tietää, että kun häntä kannetaan kohti sänkyä ja asetellaan kylkiasentoon, suun voi avata jo valmiiksi, sillä pian nälkä helpottaa. 

Hän tietää, että joskus voi kesken hyväntuulisen touhuilun yllättää ja kiljaista keuhkojen pohjasta sydäntäsärkevän parkaisun, ja jatkaa sen jälkeen hymyilyä ihan muina miehinä. Silti jotain todennäköisesti tapahtuu, joku reagoi, tulee katsomaan, juttelemaan. 

Hän tietää, milloin on aika väläytellä kaikkein lumoavimmat hymyt, näyttää kaikki mahdolliset tähän asti opitut ilmeet ja temput: silloin, kun isän kasvot näkyvät, ja silmät katsovat silmiin. 

Ajankulku, lahjomattomuudessaan vankka ja vääjäämätön. 

Kuulen sen kohinan korvissani, joka päivä. 

Haluan hänen kasvavan, oppivan ja kehittyvän. Samaan aikaan kauhistun, kun hän tekee niin. 

Hän täyttää kuukauden vain yhden kerran. Käyttää pienintä vaate- tai vaippakokoa vain muutamia ohitsekiitäviä viikkoja. Hänen ensimmäinen hymynsä kestää vain yhden väläyksenomaisen sekunnin ja ennen kuin huomaankaan, se on jo ohi, sulautunut nykyisyyteen. 

Hän pakottaa omaksumaan uudenlaisella, hyvin konkreettisella tavalla, että eteen tulevat hetket todella ovat ainutlaatuisia, eivätkä enää palaa. Jotkin asiat saattavat toistua ja toistuvatkin lukemattomia kertoja, toiset - tällä hetkellä yllättävät monet - eivät koskaan. 

Yritän epätoivoisesti taltioida kaikenlaista, niitä virstanpylväitä, mutta myös tavallista arkea. Itselleni muistoksi ja muiden iloksi, mutta myös hänelle itselleen. Näpsin kuvia ja videoita siihen tahtiin, että saan jatkuvasti varoituksia tallennustilan loppumisesta. 

Silti aina ensin muistan katsoa ilman linssiä, paljaalla silmällä. 

Monet asiat jäävät tallentumatta muistikorteille, koska en vain malta lopettaa katsomista. 

Sen mitä näen, suljen syvälle, sydämen ytimeen asti. 

Hän

Hän on kuin pieni eläimen poikanen. 

Kissan-, koiran- tai karhunpentu. 

Hän tuhisee, ähisee ja kitisee. Vikisee, vinkuu ja ujeltaa. Unissaan hän huokailee, ynisee ja tuhahtelee. 

Kuorsaa vaimeasti, mikä on uskomattoman hellyyttävää kuultavaa. 

En tiennyt, että pienistä vauvoista lähtee näin paljon erilaisia ääniä, kokoajan. 

Välillä hän itkee niin, että pienet pulleat kasvot vääntyvät umpisolmuun, pieni suu aseistariisuvaan mutruun. Usein ääni vaimenee jo siinä vaiheessa, kun hän pääsee tarpeeksi lähelle rintaani, suu avautuneena valmiiksi ammolleen.

Välillä ratkaisu löytyy kosketuksesta. Kuten isänsä, hän rakastaa silityksiä, jatkuvaa liikettä iholla. 

Erityisesti päästä, mutta mikä tahansa käy. 

Mielihyvän tunne, kun hänet saa tyyntymään, on naurettavuuteen asti huumaava, saatu tyydytys mittaamaton. 

Hänessä on jotain jäntevää ja vankkaa. 

Selittämättömällä tavalla kestävää, horjumatonta.

Ei ole vaikeaa uskoa, että juuri hän vaikutti jo alussa neljästä vaihtoehdosta varmimmalta. 

Tuoresiirrossa siirretään alkioista se, joka näyttää biologin mielestä parhaimmalta, niin muistan lapsettomuuspolin lääkärin sanoneen. 

Hän oli sellainen, ja ymmärrän, miksi. 

Joskus mikään tähän asti opittu temppu auta, enkä tiedä, mitä tehdä. 

Se on raastavampaa, kuin ikinä osasin kuvitella. 

Lohduton itku kaikuu samanaikaisesti kehoni ulkopuolella ja sen sisällä. Ravisuttaa perustuksia, rajojani solutasolla, saa ne vavahtelemaan avuttomina, etsimään jotain, mitä tahansa ratkaisua. Teen kaikkeni, että saan itkun loppumaan. 

Yleensä se riittää. 

Kun hän syntyi, hän oli samaan aikaan täysi arvoitus, ja toisaalta tuntui jollain merkillisellä tapaa tutulta. Arvoitus hän on edelleen, mutta tuntuu päivä päivältä tutummalta.  

Kuin olisimme tunteneet paljon pitempään, kuin hänen ikänsä verran. 

Ja olemmehan me.

Silti pitkään tunsin, että me Miehen kanssa hoidamme lasta, jonka joku muu on saanut. Ikään kuin sijaistamme joitakuita. Kunnes jossain vaiheessa ne jotkut oikeat vanhemmat, jotka oikeasti tietävät, mitä tekevät, saapuvat ja ottavat ohjat. 

Vasta viime viikkoina olen kunnolla alkanut sisäistää, ettei keitään muita ole tulossa. 

Hän todella on meidän, meistä. Hän kuuluu meidän luoksemme. 

Synnytyslaitoksella häntä katsoessani ymmärsin jo varhain sen tosiasian, että siitä huolimatta hänet voidaan ottaa minulta pois. 

Hän voi sairastua vakavasti, nyt tai tulevaisuudessa. Hänellä voi tälläkin hetkellä olla jokin pahasti pielessä sisällään. Jotain, mikä huomataan vasta myöhemmin, tai ehkä liian myöhään. Jokin väärässä paikassa, kasvain, tukos, ahtauma. 

Hän voi kuolla. 

Koska tahansa, niin kuin kuka tahansa meistä. 

Sairaalassa, kaiken avun ulottuvilla ratkaisin asian täydellisellä kieltämisellä, jota edelleen harjoitan. 

Hänelle ei voi tapahtua mitään pahaa. Ei yksinkertaisesti voi. 

Se ei ole mahdollista, ja siksi voin olla rauhallisin mielin. 

Kaikki muu olisi täysin sietämätöntä, nyrjäyttäisi jonkin sisälläni asentoon, josta tiedän, ettei ole paluuta. En kertakaikkisesti pysty, suostu käsittelemään asiaa muulla tavoin. 

Hän. 

Joka päivä hänestä hahmottuu pieni osa lisää. 

En malta odottaa, että tapaan hänet viikon päästä, kuukauden päästä, vuoden päästä, viiden vuoden päästä. Toisaalta toivon, että joku pysäyttäisi ajan, ja voisimme aina olla näin, hän aina tuollainen, kuin hän nyt on. 

Kun Mies nostaa hänet käsivarsilleen ja katsoo häntä, nauraa, hymyilee, se tuntuu juuri siltä kuin olin aina kuvitellut. Ja vielä vähän enemmän. 

Katson heitä, paljon ja usein. 

Silloinkin, kun olisi paljon järkevämpää tehdä jotain muuta. 

Minun on pakko katsoa heitä. 

En vain voi olla katsomatta.

Tunnelmia

"Olen havainnut sellaisen paradoksin, että jos rakastan kunnes tekee kipeää, kipu katoaa, mutta rakkaus jää."

- Äiti Teresa -

Kaiken sen arvoinen

Poikamme syntyi terveenä ja tomerana lähes kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Hän oli ja on edelleen melkoisen kunnioitettavan kokoinen, iso pieni mies.

Hänellä on kirkas katse ja huomiotaherättävän suuret kädet. Hän on hyvin harvoin täysin hiljaa. Hänestä lähtee jatkuvaa ääntä niin syödessä, nukkuessa kuin vain ollessa, hermostumisesta puhumattakaan. 

Hänellä on kaikki hyvin, samoin myös meillä. Olemme päässeet uuteen kotiin keskelle paljaita puita, joissa linnut laulavat jo kevättä. 

Kaikki on vielä kovin vailla sanoja. 

Sen tiedän, etten vain yhtäkkiä muuttunut solutasolla, tullut joksikin toiseksi, kun minusta tuli äiti. Olen edelleen se sama minä, läpikotaisin ja kauttaaltaan. Chisua lainaten: Sama mieli, sama sydän, sama nainen. 

Erona on, ettei minuun satu enää. Tällainen olen silloin, puhtaana ja paljaana. 

Samanlainen olisin ollut jo aiemmin, jos asiat olisivat menneet hieman toisin. Se kaikki oli olemassa minussa. Nyt kivusta vapaana se pääsee esiin. 

Ei tapahtunut kaiken vanhan atomeiksi pirstovaa käännekohtaa, minuuden ydinräjähdystä ja uudelleen rakentumista. Äidiksi tulo ei hajottanut minua atomeiksi. Lapsettomuus hajotti. Luulen sen muuttaneen minua ihmisenä huomattavasti enemmän. 

On myös toinen asia, jonka tiedän varmaksi. 

Tekisin kaiken uudelleen, eläisin kaikki samat hetket, kuukaudet ja vuodet, jos hän olisi maalissa vastassa. Jos ja kun ei olisi muuta keinoa saada juuri hänet.

Jos ja kun ei olisi muuta keinoa saada viimein elää hänen kanssaan hetkiä, joista niin kauan haaveilin, ja joiden kuvittelemista lopulta väistin ja pelkäsin. Saada jakaa ensimmäiset päivät ja viikot yhdessä Miehen kanssa, vain ihmetellä ja hymyillä loputtomiin. 

Väsyneenä, mutta perillä. Samalla kun niin moni asia on vasta alussa. 

Muistelen edelliseen postaukseen saamaani lukijan tsemppaavaa kommenttia, jossa todettiin odotuksen olevan kaiken sen arvoista. 

Toden totta. 

Kaikki se kipu, tuska, pelko, yksinäisyys. 

Kaikki ne kyyneleet, tuhannet ja taas tuhannet, poskiani jo näivettäneet, perin pohjin virtaamisellaan niitä kyllästyttäneet.

Hän on kaiken sen arvoinen. 

Yli

Laskettu aika tulee ja menee.

Saan kymmeniä ja taas kymmeniä tiedustelevia viestejä, jotka alkavat kaikki sanalla "Joko?"
Ensin vastaan niihin hyväntuulisesti, mutta jossain välissä alkaa ärsyttää, turhauttaa.

Mistä minä tiedän, onko kohta Sen Aika?
Mistä minä tiedän, tuntuuko jotain sensuuntaista, kun enhän edes tiedä, mitä sensuuntainen voisi olla?

Jossain vaiheessa viestit vähenevät. Ärsyynnyn ja turhaudun siitäkin. Onko minusta tullut niin toivoton tapaus, että nyt kaikki jo olettavat, ettei synnytys varmasti ole vieläkään käynnistynyt?

Sairaalakassi lojuu pakattuna makuuhuoneen nurkassa. Välttelin sen pakkaamista monta monituista viikkoa. Mutisin uhmakkaasti milloin mitäkin hämärää ja epämääräistä sen valmiutta tiedusteleville.

Sitten eräänä päivänä innostuin.

Nyt kassi painaa kuin synti, koska se pursuaa kaikenlaista pikkupurtavaa. Pelkään, että kivuissani unohdan Miehen, että hänkin unohtaa kaiken keskellä itsensä eikä kukaan muukaan muista häntä, ja hän pökertyy lopulta sairaalan lattialle oltuaan syömättä tuntikausia, kenties vaikka vuorokauden. 

Joka päivä toistelen kuin mantraa, mitä kassista vielä puuttuu, mitä sinne pitäisi kyetä lisäämään viime hetkillä. Miehen vaatteet, joita hän ei ole saanut katsottua. Hammasharjat, deodorantti, laturi, Pupu.

Öisin valvon ja mietin kaikenlaista. Edelleen tuntuu käsittämättömältä, että sisälläni on joku, jolla on oma sydän, omat luut, aivot, kynnet ja varpaat.

Tiedän varmaksi, että tulen vielä ikävöimään tätä vatsaa.
Häntä sen sisällä, näitä liikkeitä.

Jos rehellisiä ollaan, ikävöin niitä jo valmiiksi.

Elämämme ovat tietyllä tapaa toisistaan riippuvaisia.
Mutta tavallaan eivät kokonaan, enää koskaan.

Jos nyt ummistaisin silmäni enkä aamulla enää heräisi, ei todennäköisesti heräisi hänkään.
Jos kuolisin sillä tavalla, kenenkään huomaamatta yllättäen, hänkin kuolisi.

Mutta jos oltaisiin tarpeeksi nopeita, hänet pystyttäisiin pelastamaan.
Hänet voitaisiin kaivaa hätäsektiolla sisältäni, repiä irti minusta.

Olemme aikoja sitten ohittaneet vaiheen, jossa hän ei mitenkään pärjää ilman minua.
Jossa hän väistämättä kuolee kehoni ulkopuolella, jos ei pysy elossa sen sisällä.

Se tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja ravistelevalta.
Lohdulliselta ja lohduttomalta.

Niin ohikiitävän lyhyt on ajanjakso, jonka tuleva äiti on lapselleen elintärkeä, kiistatta korvaamattomissa.

Päivien tapahtumat sekoittuvat toisiinsa. Kuten myös öiden, vielä aivan erityisesti öiden.
Aamulla en ole lainkaan varma, montako kertaa olen käynyt yön aikana vessassa.

Yleensä olen ollut hyvä hahmottamaan tällaisia asioita, niiden jäsentäminen on minulle helppoa.

Kykenen tarkan muistini avulla helposti muistelemaan viikon tai parin takaisia, melko tavanomaisiakin tapahtumia. Yhdistämään lankoja, päättelemään niistä, missä olin milloinkin ja mitä sitten tapahtui.

Nyt en välttämättä muista, tapahtuiko jokin tietty asia eilen, vai sittenkin toissapäivänä. Päivällä muistelen jotakin yöllistä tapahtumaa enkä tiedä, tapahtuiko se viime yönä, vai sitä edellisenä.

Oliko se viime yö, kun oli yhtäkkiä kauhea jano ja join omenamehua suoraan purkista, vaikka öisin juon aina vain vettä? Oliko se sittenkin toissayö, vai onko niin käynyt jo kahtena yönä peräkkäin?

Ajatukset ovat täynnä aukkoja. En saa niistä kiinni vaan ne lipsuvat otteesta, jään haromaan tyhjää.
Kaikki on samaa odotuksen sumentamaa massaa.

Ihmettelen edelleen, miten kummallisen vaivatonta raskaana oleminen keholleni vaikuttaa olevan.
Siihen nähden, miten uskomattoman hankalaa raskaaksi tuleminen sille oli.

Olen viikkokausia saanut varoittavan pahaenteisiä "Odotapas vain!" -toteamuksia voinnistani.

Kyllä ne viimeiset viikot ovat fyysisesti vaan niin tuskaisia. Pian olosi käy tuosta paljon tukalammaksi. Silloin toivot, että se syntyisi NYT HETI. Tulee kaikenmaailman kipuja, kolotuksia, turvotuksia.

Mutta ei niitä tule.
En ole tuskainen, vaivainen tai kivulias.

Olen lähinnä hidas kävelemään ja heräilen öisin.
Niin, ja tietyt sormeni puutuvat herkästi, ilmeisesti jokin hermo painaa jotain toista.

Väsyn herkemmin, mutta jaksan silti yllättävän hyvin. Kun päivään mahduttaa yhden fyysisen "päätapahtuman", esimerkiksi kaupassa tai kävelemässä käymisen, pärjään oikein kelvollisesti.

Äitini kauhistuu, kun käyn kaverin kanssa ostoskeskuksessa pyörimässä.
"Miten ihmeessä sinä voit sinne mennä, siis enää tässä vaiheessa?" hän siunailee.

"Miksi en voisi?" kysyn häneltä.

Pitäisikö minun vain istua kotona kädet ristissä, ja ajatella joka sekunti, että ei vieläkään, eikä vielä?

Ei kai tässä sentään voi ajatella olevansa jonkinlaisessa jatkuvassa vaarassa, isossa kaupungissa, jossa sairaala on aina lähellä? Kai sentään jotain saan tehdä ja jonnekin kodin ulkopuolelle mennä?

Kaikki on omituisen ristiriitaista.

Mitään hätää tai kiirettä ei varsinaisesti ole.
Fyysisen voinnin puolesta jaksaisin tällaista oloa helposti vielä viikkotolkulla.

Vauva on aktiivinen ja liikkuu paljon. Niin paljon, että alan vähitellen ymmärtää, miltä peruskalliosta tuntuu maanjäristyksen koittaessa.

Mutta henkiseltä puolelta kaikki onkin sitten sekavampaa.

Eihän sitä pääse pakoon, mikä leijuu kaiken yllä yhtä räikeänä kuin valtava neonvihreä EXIT-kyltti.
Se, että tässä nyt kovasti odotetaan jotakin tapahtuvaksi.

Kaksi yhtä

Olemme niin lähekkäin, kuin ketkään kaksi voivat olla.
Sisäkkäin, yhtä.

Yksi ja sama.

Vaikkei minulla ole aavistustakaan, kuka hän on.
Eikä hänellä, kuka minä olen.

Hän jatkuu minussa, minä jatkun hänessä.
Kehojen rajat ovat kadonneet, häipyneet olemattomiin.

Niitä ei ole vielä keksittykään.

Iltaisin seurustelemme sohvalla, vaikkemme ole tavanneet.
Vaikka emme koskaan ole nähneet, emmekä edes tiedä toisiamme.

Toisaalta kuitenkin tiedämme.
Sillä näkemisen sijaan tunnemme.

Hän liikkuu. Vavahtelee, tökkii.
Painaa, muljahtelee.

Sitten hän odottaa.

Silitän vatsaa. Yleensä tunnen jonkinlaisen möykyn navan oikealla puolella.
Välillä se häviää, ilmestyy sitten takaisin.

Hän vastaa kosketukseen.

Myllää, pitää taukoa.
Myllää uudestaan, kovempaa.

Liikkeet ovat vahvoja ja jänteviä, teräviä.
En tiedä, tekevätkö niitä kädet, jalat vai molemmat.

Sen tiedän, etten koskaan voi unohtaa, miltä tämä tuntuu.

Miten kokonaisvaltaisesti esillä ja keskiössä hän minussa on.
Ja samaan aikaan piilossa, ei-oikein-missään.

Kaikilta kätkettynä, minultakin.

Miten tuttuja, mutta toisaalta tuntemattomia olemme vastavuoroisesti.
Mysteerejä. Silti luulen hänen tuntevan minut paremmin, kuin minä tunnen hänet.

Miten ilmeinen, mutta silti niin hauras yhteys välillämme on.
Voimakas ja väistämätön. Ohut ja haavoittuva.

Miten käsittämätöntä on, että olemme tässä.
Hän siellä ja minä hänen ympärillään.

Ja niin jatkamme, hetkiä ja taas lisää hetkiä.
Vuoroin kysymme ja vastaamme toisillemme.

Keskustelemme, vaikka toisella meistä ei ole mahdollisuutta (tai kykyä) puhua.
Eikä toinenkaan varmaan oikein tietäisi, mitä sanoa.

Sanat ovat jo aikoja sitten loppuneet kesken.
Tai ehkä ne eivät ole vielä alkaneetkaan.

Yritän saada liikkeitä taltioiduksi videolle.
Joka kerta, kun kohottaudun kuvaa nauhottaen vatsan ylle, siellä hiljenee.

Liikkeet jatkuvat, kun videointi loppuu. Eivät silloin, kun rec-nappi on vapautettu ja kuvaaminen lopetettu, vaan silloin, kun kamerasovellus puhelimestani on varmasti suljettu.

Hän taitaa olla tullut isäänsä välttäessään taltioiduksi tulemista, todisteiden jättämistä.

Kahden maailman välissä

Alan käydä yhä levottomammaksi.

Mies muistelee lapsuusajan kissaansa, joka pentuja odottaessaan haahuili eksyneen näköisenä päiväkausia naukuen, ei saanut sijojaan missään. Etsi turvapaikkaa, mukavaa pesää, jonne vetäytyä.

Yhteneväisyys minuun on kuulemma ilmeistä.

Mieli käy ylikierroksilla, saa valvomaan öisin tuntikausia. Kun Mies aamulla kysyy, mitä kaikkea mietin, on äärimmäisen vaikeaa summata ajatuksia yhteen, sillä niitä on ollut tuhansia ja taas tuhansia.

Ehkä etsin jonkinlaista henkistä kotia, pohdimme yhdessä.

Rauhaa itseni ja maailman kanssa.
Sopivaa mielentilaa, johon vetäytyä, sulkeutua turvaan.

Jonkinlaista yhteenvetoa tai edes välitilinpäätöstä.
Sillä onhan tässä ollut vähän kaikenlaista, ennen kuin tähän hetkeen on päästy.

Aivoni yrittävät vimmatusti hahmottaa ja käsitellä kokonaistilannetta, siihen liittyviä valtavan suuria kysymyksiä, epäselvyyksiä ja kipukohtia, koettavat epätoivoisesti saada niitä jonkinlaiseen järjestykseen.

On kova tarve pakata epämääräisyydet pois häiritsemästä, viemästä voimia, hankaamasta kaikessa vastaan. Sulkea huolella kompaktiin pakettiin, jotta voin elää kaiken tämän kanssa itseäni kadottamatta. 

Jotta pystyisin siihen, mihin on pian pystyttävä.
Siihen, mitä on lähiaikoina edessä.

Samaan aikaan, kun sullon laatikkoa kiinni, sieltä pursuaa lisää haamuja, kysymyksiä, pelkoja.
Asiat, joiden ajattelua ja käsittelyä on viimeiseen asti välttänyt, tulevat vastaan, haluavat mukaan.

En halua niitä seuraksi synnytykseen tai ensihetkiin vauvan kanssa.
Supistuskipuihin, sairaalasänkyyn tai häilymään perhehuoneen nurkkaan.

Vaikka eiväthän ne mihinkään tule katoamaan, sen tiedän.
Ne seuraavat minua ja me kohtaamme vielä, monta kertaa.

Toivon vain, ettemme lähiaikoina.

Yleensä jotain odottamatonta ja mullistavaa, hyvää tai huonoa, tapahtuu elämässä yllättäen.
Puhelin soi, kirje kilahtaa postilaatikosta, katseet kohtaavat ja lukkiutuvat, auto suistuu tieltä.

Jälkeen päin siitä puhutaan, että enpä tiennyt silloin, että vain tuntia, päivää tai viikkoa myöhemmin tapahtuisi näin. Jos olisin tiennyt, mitä ihan kohta seuraa, olisin suhtautunut edeltäviin hetkiin eri tavalla.

Raskauden loppuvaiheessa mielipuolista onkin, että tiedostat kokoajan eläväsi tähänastisen elämäsi viimeisiä hetkiä, aikaa Ennen Kuin. Häilyt kahden maailman välissä, vanhan tutun ja uuden tulevan.

Viimeistään tässä vaiheessa viikonpäivät ja kellonajat menettävät merkityksensä. Kiertelen tunnin ruokakaupassa kummastellen ruuhkaa, kunnes havahdun olevani liikkeellä perjantai-iltapäivänä.

On vain toisiinsa etäisesti sekoittuvia, samean samankaltaisia päiviä.
Katkonaisia öitä lukuisine vessakäynteineen. Pohdintoineen, saanko enää viideltä uudestaan unta.

Ihan hyviä päiviä ja huonompia. Hyvinä päivinä saan jotain aikaiseksi, tai ainakin tunnen jollain tasolla viihtyväni itsessäni, itsenäni. Huonoina päivinä olen passiivinen, itkuinen ja loputtoman huolissani.

Siedettäviä öitä ja niitä öitä, jotka haluaisi unohtaa, mutta jotka painavat tahmeina silmäkulmissa koko päivän. Saavat ailahtelemaan, tunteet ponnahtelemaan ennustamattomiin suuntiin, Miehen varpailleen.

Eräänä aamuna Mies kysyy, huolestuttaako minua kipu synnytyksessä.
Mietin pitkään, ennen kuin vastaan.

Tottakai se jossain määrin huolestuttaa. Sen määrä, voimakkuus, taso.
Syvyys, kesto, kontrollista luopuminen, mahdollinen voimien loppuminen.

Mutta en osaa olla erityisen huolissani juuri siitä.
Enemmän huolestuttaa kaikki muu, ehdottomasti eniten epätietoisuus.

Se, onko vauvalla kaikki hyvin, joka käänteessä. Tapahtuuko jotain pelottavaa, yllättävää.
Miten Mies pärjää, jaksaa vierelläni. Miten itse pärjään. 

"Kun saat sen syliisi ekaa kertaa, muista sitten katsoa sitä heti silmiin", sukulaisnainen painottaa.

"Koska sen silmät ovat alussa ihan mustat, ja vanhan kansan mukaan niissä on kaikki viisaus, mitä ihmisessä voi olla. Menneiden sukupolvien opit. Jotain, minkä äärelle aikuinen ei enää pääse."

Lupaan yrittää muistaa. Jos sitä vaikka tarttuisi itselle mukaan pieni hippu.
Ei voisi olla pahitteeksi.

"Joko sua jännittää paljon?" ystävä kysyy puhelimessa.

Tosiaan, ajattelen.

Sen lisäksi, että tärisyttää, turhauttaa, ilahduttaa, ahdistaa, stressaa, ihastuttaa, pelottaa, hengästyttää. Sen lisäksi, että olen samaan aikaan innoissani ja kauhuissani, tämä taitaa olla myös sitä.

Minua taitaa jännittää.

Se, miten kaikki menee, meneehän kaikki hyvin.
Se, miten asiat lähtevät sujumaan, meillä kaikilla.

Ja tietysti se, että pian tapaan hänet, jota olen kauan kantanut, mutta vielä paljon kauemmin odottanut, ajatellut, haaveillut, toivonut. Vaikka mikä merkillisintä, en tunne häntä vielä ollenkaan.

Millainen hän mahtaa olla?

Miltä hän mahtaa näyttää, kuulostaa, tuntua, tuoksua?

Ja mitä mieltä hän on meistä?

Kesken

Kaikki on kesken.

Muutto on kesken, järjestelyt ovat kesken, uuden kodin valmisteleminen on kesken.
Minä olen kesken.

En ole valmis tähän, en vielä.
En usko, että Mieskään on.

Tämä raskausosuus on sujunut ihan hyvin tähän asti, jopa yllättävän helposti.
Tämän olen osannut. Tähän olen epäilyksistäni huolimatta melko vaivatta pystynyt.

Tulevasta ei tiedä mitään.
Siksi juuri nyt en haluakaan sinne.

En halua, että mikään muuttuu enää yhtään tämän enempää.
Tämän muutoksen olemme kestäneet, seuraavasta en menisi vannomaan.

Voisiko raskaus jatkua vielä muutaman kuukauden lisää, vaikkapa kesään saakka?
Syksykään ei välttämättä olisi ollenkaan liikaa.

Jos sitä ennen ehtisimme Miehen kanssa tekemään jotain sen eteen, että hioituisimme paremmin yhteen. Löytäisimme välillemme vielä jonkin puuttuvan viisauden, uuden vaihteen, jota pian tarvitaan.

Sinetöisimme toisemme vielä tiukemmin yhteen.
Kiinni sellaisella lukolla, jota ei saa auki, vaikka atomipommi räjähtäisi välissämme.

Minulla ei vain ole aavistustakaan, miten se tehdään.

Mitä jos lapsen syntymä suistaa lopullisesti raiteiltaan parisuhteen, josta niin kovasti halusimme pitää kiinni, ja joka on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt kolhuista huolimatta hengissä tänne asti?

Mitä jos välillemme tulee tämän myötä pysyvä särö, jossa jokin menee peruuttamattomasti paikoiltaan? Asettautuu ikuisesti väärille urille, joilta ei pääse kiipeämään pois.

Kun vauva syntyy, milloin koittaa seuraava hetki, kun saamme olla Miehen kanssa kahden?
Mitä silloin tapahtuu, tuntuuko se enää ollenkaan samalta, kuin ennen?

Tuntuuko mikään enää koskaan samalta, kuin ennen?

Entä jos masennun, jos Mies masentuu?
Jos univaje ja hormonaaliset muutokset ajavat minut synnytykseen jälkeiseen psykoosiin?

Mitä tapahtuu, jos olen pakotettu hellittämään irti hetkeksikään, jos kontrolli katoaa enkä itse ole skarpeimmillani? Niin kuin en varmasti tule olemaan, miten voisin olla?

Mitä jos aiheutan omalla huolimattomuudellani tai osaamattomuudellani lapsen vammautumisen tai kuoleman? Hän on säilynyt tänne asti turvassa sisälläni, vastoin kaikkia oletuksiani.

Omien laskujeni mukaan olen ollut tahattomasti aiheuttaa hänelle potentiaalista haittaa lähes yhdeksän kuukauden aikana kaksi kertaa. Syömällä syanidia ja kaatumalla, joista molemmista hän selvisi.

Miten jatkossa?

Kuinka monta kertaa tärisevät käteni ovat pudottaa hänet? Entä jos en tiedä hänen olevan vaarassa? Jos en huomaa, ettei hän hengitä? Jos en ymmärrä viedä häntä lääkäriin, kun hän on sairas?

Mitä jos Mies katuu tätä niin paljon, ettei pysty elämään arkea päätöksensä kanssa?
Mitä jos itse jonain päivänä tulevaisuudessa huomaan katuvani, että ryhdyimme tähän?

Joudunko menemään hautaan asti se tieto mukanani, pitämään sitä loppuun asti vain omanani, sillä eihän sellaista voisi edes sanoa ääneen kenellekään, kaikista viimeisimpänä Miehelle?

Vai voisiko?

Pian minun pitäisi lohdun ja hyvittelyn itselleni janoamisen sijaan osata antaa sitä itse, toimia sen ehtymättömänä lähteenä toiselle. Pitäisi osata ottaa vastaan toisen harmia, kurjaa oloa ja pahaa mieltä.

Olla turvallinen, vakaa ja ennustettava aikuinen, vanhempi.

Pian minun tulisi osata rauhoittaa jotakuta uskomattoman pientä, itsestäni täysin riippuvaista.
Vakuuttaa hänelle kaiken olevan hyvin, ja tulevan jatkossakin olemaan.

Mutta kuka lohduttaisi sitä ennen minua, vakuuttaisi minut?

Lainaan annettu

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei lapsen toivomisessa liene useinkaan kysymys pelkästä pyyteettömästä hyväntekeväisyydestä. Siitä, että haluaisi vain ja ainoastaan päästä antamaan kaikkensa jollekulle.

Tottakai lapsen kautta haaveilee saavansa jotain hyvää ja toivottavaa itselleen, omaan elämäänsä.

Iloa, valoa, lämpöä, sisältöä, merkitystä.
Mitä se sitten kenellekin on.

Ajattelen, että päävastuuni on pitää lapsesta huolta. Suojella häntä, ajatella häntä kaikessa ensin.
Laittaa hänen tarpeensa omieni edelle, kantaa vastuu hänestä. Rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.

Ja mitä siihen tulee, mitä hän minulle antaa.

Minun tulee nauttia hänestä sen aikaa, kuin vain saan, ja minulle annetaan.
Sen aion myös tehdä.

Sillä hänen tehtävänsä on vain ja ainoastaan elää omaa elämäänsä.
Löytää itselleen parhaiten toimivat tavat siitä nauttimiseen.

Siinä minun tulee olla apuna, tarjoamalla hänelle vakaa pohja, jonka päälle rakentaa.
Antamalla hyvät valmiudet. Ei täydelliset, mutta riittävän hyvät.

En voi rakentaa omaa tulevaisuuttani sitä ajatellen, että hän tulee olemaan tiiviisti läsnä elämässäni myös nuorena aikuisena tai sen jälkeen. Toki uskon, että pelkästään hänen olemassaolonsa tulee tuottamaan minulle iloa aina.

Mutta hän voi haluta lähteä opiskelemaan Brasiliaan tai muuttaa töiden perässä Samoalle.
Löytää kutsumuksensa tiibetiläisen luostarin yksinkertaisesta elämästä.

Eikä siinä ole mitään väärää.

Minua ovat aina karmineet erinäiset puheenvuorot, julkkisten haastattelut tai kahvipöytäkeskustelut, joissa oman (yleensä vielä pienen) lapsen täysi-ikäistynyt elämä on vanhemman puheissa jo osittain käsikirjoitettu valmiiksi.

Tavoitteenani on rakentaa yrityksestä hieno perintö, jonka parissa lapseni on helppo jatkaa.
Mistä tiedät, että hän haluaa jatkaa?

Täällä ostamallani kesämökillä on sitten ihanaa nauttia lapsenlapsista.
Mistä tiedät, että sellaisia tulee?

Halusin tulla nuorena äidiksi, niin jaksan olla lapselleni apuna hänen ruuhkavuosissaan.
Mistä tiedät, että hänelle on tulossa sellaiset? Tai että apuasi tarvitaan tai edes kaivataan?

Jos jossain kohtaa elämässä täysi-ikäistynyt lapsi ei jää lähelleni ja tapaamme harvakseltaan, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että olisin tehnyt jotain väärin, tai että välimme olisivat ei-läheiset, huonot.

Tarkoitan, että jos hän valitsee olla elämässäni tiiviisti mukana vielä aikuisenakin, se on plussaa, muttei millään tapaa itseisoletus. Hän voi valita myös toisin, ja hänellä on siihen kaikki oikeus.

Sillä se, että olen hänen äitinsä, ei velvoita häntä mihinkään.

Tottakai haluan ja toivon läheistä suhdetta hänen aikuistuttuaan, niin kuin kuka tahansa muukin.
Enkä tietenkään missään tilanteessa toivo, että välimme syystä tai toisesta katkeaisivat kokonaan.

Mutta se, mitä minä haluan, ei kuitenkaan ole olennaista.

Hän ei jää velkaa, joka hänen pitäisi jossain vaiheessa maksaa, hyvittää.
Tulemalla joka sunnuntai päivälliselle, tai taluttamalla minua palvelutalon pihassa.

Pääasia, että hän on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä.
Missä ikinä meneekin, mitä ikinä tekeekin.

Niin kauan, kun hän on elämää kanssani ja avullani opetteleva pieni ihminen, saan itseoikeutetusti pitää hänet lähelläni, lainaan annettuna päivieni ilona.

Joskus tulee kuitenkin se hetki, kun niiden oikeuksien ja oletusten on aika päättyä.

Vähitellen, ehkä nopeammin kuin ikinä uskoisin, hänen on aika valita omat polkunsa.
Ihmiset, jotka hän haluaa lähelleen.

Sen, kuulunko minä heihin ja millä asteella, valitsee vain hän itse.

Minä halusin hänet.
Mitä hän haluaa, se on hänen asiansa.

En koskaan voi olla hänelle niin paljon, kuin hän on minulle.
Ja niin on oikein, niin sen kuuluukin mennä.

 

Jäljessä

Nautin vauvan liikkeiden jatkuvasta tuntemisesta.
Siitä, että niitä tuntuu nyt lähes kokoajan.

Hän liikkuu paljon ja vilkkaasti, voimakkaasti.
Kuin hieman turhautumista tuntien, pimeydestä ulospääsyä etsien.

Kun herään aamulla, herää hän usein lähes samaan aikaan.
Se on ihanaa. Ei tarvitse miettiä, onko yö vienyt hänet pois.

Olen viimein, erinäisten hajanaisten vaiheiden jälkeen päässyt tähän hetkeen, jossa osaan kunnolla nauttia liikkeistä. Jossa en halua mitään lisää tai enemmän, vaan se mitä saan, riittää oikein hyvin.

Nukkumaanmennessä tunnen hänen kuulostelevan, mitä nyt tapahtuu.
Asettelevan sitten itseään hyvään asentoon, mukautuen siihen, miten itse asetun.

Öisten vessakäyntien yhteydessä hän havahtuu hetkeksi ojentelemaan yhä pitemmäksi käyneitä raajojaan. Välillä kauemmaksikin aikaa, määräten vuorostaan minut seuraajan asemaan.

Olen kanaverkkoa, jota tunnustellaan, muovataan ja venytetään sisältä päin.

Toisinaan liikkeet pingottavat ihon äärimmilleen, tai tärähtävät yllättävällä paineella.
En välitä. Haluan tuntea niistä jokaisen, sillä ne pitävät häntä lähellä.

Mietin, miten erilainen tämä raskaus olisi ollut, jos olisi ollut alusta lähtien mahdollista tuntea hänet tällä tavalla. Millaista olisi ollut, jos en olisi ollut niin järjettömän peloissani, niin tavattoman pitkään.

Muutun entistä kömpelömmäksi.

Törmäilen vatsan kanssa seiniin, huonekaluihin, suihkun hanaan, oviin ja erityisesti niiden kahvoihin.
Seison usein ihmisten tiellä, kun olen omasta mielestäni asettunut melko kauas, mutta vatsa unohtuu.

Saan edelleen vatsan koosta hyväntahtoiseksi tulkitsemiani hämmästelyjä, jotka lähinnä huvittavat. Sukulaisnaiset, joiden kanssa emme normaalisti ole kosketusetäisyydellä, painavat kohdatessa kätensä hellästi vatsan päälle, tai vähintään hipaisevat sitä ohikulkiessaan, kuin varkain.

Tiedän, että joillekin raskausmahan kysymättä koskettaminen on punainen vaate. Etenkin, jos takana ovat monin eri tavoin kehoon kajonneet lapsettomuushoidot toimenpiteineen. Itse en jostain syystä osaa häiriintyä. Jollain hassulla tavalla koen, että he vain haluavat tervehtiä ja huomioida vauvaa, ikään kuin hän jo olisi täällä.

Huomaan kulkevani ajatuksissani noin pari kuukautta jäljessä.

Tunnen itseni sen kokoiseksi, kuin olin pari kuukautta sitten. Samalla käsitän, etten koskaan tule ehtimään kunnolla hahmottaa mahan kokoa, tämänhetkisiä mittasuhteitani. Lapsi ehtii syntyä, ennen kuin käsitän vatsan olevan niin iso, kuin se on.

Välillä mietin, osaanko sittenkään nauttia tästä ajasta tarpeeksi paljon.
Pian kaikki muuttuu. Kotona olemiseen tulee aivan toisenlainen näkökulma.

Vielä toistaiseksi sisälläni kelluu tamagotchi, jonka tyytyväisenä pitäminen on naurettavan yksinkertaista.

Kun se haluaa huomiota, sitä silitetään vatsan läpi.
Jos et jaksa tai ehdi, ei haittaa, ei ole niin justiinsa.

Kun se kaipaa ruokaa, syödään itse jotain.
Kun sitä väsyttää, annetaan sen nukkua.

On vaikeaa hahmottaa konkreettisella tasolla, miten kokonaisvaltaisesti jokin näin pieni ja vaivaton tulee kohta huomioni tarvitsemaan. Miten täyden kapasiteetin, kaikki seuraavat kuukaudet ja vuodet.

Pitäisi levätä ja ottaa kaikki irti tästä, kun saan olla yksin.

Tätä toitotetaan joka paikassa, raskaussovelluksista neuvolan kautta ystäviin.
Pitäisi mennä oman voinnin ja olon mukaan, keskittyä niihin asioihin ja puuhiin, joista tykkään.

Järkeilen, että varmaan erityisesti sellaisiin, joita on lapsen syntymän jälkeen hyvin hankalaa tehdä, kuten ex tempore illallinen ystävän kanssa lempiravintolassa tai tuntien lukumaraton hyvän kirjan kera.

Tai päiväunet, joiden ajankohtaan tai kestoon kukaan muu ei vaikuta.

Yhä useammin on päiviä, jolloin en saa aikaiseksi oikein mitään, edes nauttimista. Vaikka voin ihan hyvin, mikään ei erityisesti huvita, ja päädyn vain poukkoilemaan asiasta toiseen koko päivän.

Luen vähän, mutten osaa keskittyä. Katson telkkaria, muttei mikään ohjelma huvita. Pakkaan jotain, mutten jaksa kauaa sitäkään, into lopahtaa, tuntuu tahmealta. Selaan nettiä, mutta mikään ei erityisesti kiinnosta tai edes jää mieleen.

Minulla on useita elokuvia, joita olin ajatellut katsovani, kun on kerrankin aikaa.
En ole saanut katsotuksi niistä yhtäkään.

En yksinkertaisesti taida pystyä keskittymään enää niin yhtäjaksoisesti mihinkään.
Olo on jotenkin rannaton, hajanainen.

Otan kuvia vatsasta ja lähetän tilannepäivityksiä niistä ilahtuville, muttei sitäkään voi loputtomiin tehdä, kyllästyttäisin ihmiset kuoliaaksi.

Saatan päätyä käymään kaupassa tai pesemään pyykkiä.
Puuhastella kotitöitä, joita teen sijaistoimintona, kun en tiedä, mitä muutakaan tehdä.

Tai vaihtoehtoisesti päädyn selaamaan loputtomasti samoja uutisia, kuvia, linkkejä.
Jälkeen päin mietin, tätäkö tosiaan tein, kun olisin voinut tehdä melkein mitä vain?

Toisinaan, rennompina hetkinä, kun aurinko paistaa jo lämpimästi keittiön ikkunasta, kauhistun.
Laskettuun aikaan on muutama hassu viikko, ja tässä sitä vain mennä hissuttelen.

Miten voin vain kaikessa rauhassa syödä aamupalaa, kun elämäni niin kuin sen tähän asti olen elänyt, on pian räjähtämässä atomeiksi, menossa kertakaikkisen uusiksi?

Miten voin olla näin rauhallinen?
Vai olenko edes kovin rauhallinen, en kai?

Millainen sitten edes olen?

Millainen tässä olisi hyvä olla?

Kunpa olisin tiennyt

Löydän viimeiseksi jääneen, keskeneräisen e-pilleriliuskan vuodelta 2020. Jonain elokuisena perjantaina sille päivälle tarkoitettu luukku jäi avaamatta, ja samalla jokin oli pysyvästi eri lailla.

Todennäköisesti tunsin muutoksen painon jo silloin, tai ainakin osan siitä.

Mutta miksi säästin liuskan?
Kai halusin pysäyttää ajan, jättää siihen merkin.

Niin, että olisi konkreettisesti nähtävissä, mihin se pysähtyi, ja mikä ainakin muuttui.

Aavistin varmasti, että jotain tavalla tai toisella peruuttamatonta tulee tapahtumaan. Jotain, mikä muuttaa ennen kaikkea minua. Vaikka vaistosin ehkä jotain, en tiennyt silloin vielä mitään, ja hyvä niin.

Säästyin paljolta, kun en etukäteen tiennyt, mitä tulisin seuraavien vuosien aikana kohtaamaan.

Ja samaan aikaan, kunpa olisin tiennyt.
Kunpa olisin tiennyt, että olisi täysin mahdollista olla tässä.

Kunpa olisin tiennyt varmaksi, että tulisin vielä joskus olemaan tässä.

Kaikki ne päivät ja viikot, joihin ei mahtunut pelon lisäksi juuri muuta.
Kaikki ne kuukaudet, vuodet, kun katselin itseäni ja elämääni kuin ulkopuolelta.

Mutta en voinut tietää.

Juuri se on tahattoman lapsettomuuden perimmäinen kirous.
Risti, jota raskaampaa ei ennen ole kantanut.

Whatever works

Yritän miettiä viimeisiä puuttuvia hankintoja vauvalle, mutta yleensä siihen aiheeseen siirryttäessä aivoni sulavat puuroksi.

Kaikilla on oma mielipiteenä siitä, mitä minulta vielä puuttuu.
Paitsi minulla, koska en tiedä, mitä oikeasti vielä tarvitsen, mitä vauva tarvitsee.

Lähtökohtaisesti en usko, että varsinaisesti tarvitsemme enää mitään.
Olennaisimmat hankinnat on jo tehty, ja muutamasta järkeenkäyvästä suosituksesta otettu koppi.

Viime kuukausina olen saanut huomata, että monilla lapsen saaneilla on hämmentävän jyrkkiä mielipiteitä lähtökohtaisesti kovin neutraaleilta vaikuttavista aiheista, kuten rintapumppu, unipesä tai äitiyspakkaus.

Ymmärrän erilaiset vinkit ja lämpimät suositukset. Sen, että joku haluaa laittaa hyvän kiertämään ja kertoa, mistä vempeleestä itselle oli hyötyä, tai minkälaiset sukat omalla lapsella kestivät parhaiten jalassa.

Kyseenalaistan, miksi minulle on ilmoitusasiana kuulutettu muun muassa, että tietyt hoitotarvikkeet eivät missään nimessä ole hyviä tai sopivia kenellekään. Ilman mitään varsinaisia perusteluita (kuten vaikkapa välitön hengenvaarallisuus?).

Älä osta tätä.
Se on ihan paska, eikä missään nimessä tarpeellinen!

Perusteluksi esitetään yksiselitteisesti vain, että ”ei toiminut meillä”.
Mielestäni se on argumenttina hatarahko noin voimakkaalle lausumalle.

Mistä joku voisi aukottomasti tietää, mikä toimii tai ei toimi jollakulla toisella, vain sen perusteella, miten itselle kävi?

Vauvojen tavaraviidakko sisältää myös erikoisia, näennäisen neutraaliksi tai korkeintaan uteliaiksi tarkoitettuja, mutta sävyltään omituisen latautuneita toteamuksia, jollaisiin en aiemmin ole törmännyt, missään aihepiirissä koko tähänastisen elämäni aikana.

Ai otit äitiyspakkauksen, etkä rahana?

Ai et ole varma, tarvitsetko erillistä hoitotasoa?

Ai et ole miettinyt, ovatko bodyt ja housut värimaailmaltaan yhteensopivia?

En ole ennen kohdannut yhtä palavaa tarvetta olla oikeassa, päteä ja tietää, kuin sen tietäminen, mikä on lapselle milloinkin parasta. Se on hämmentävää.

Muistelen erään työkaverin viisasta lausumaa.
"Whatever works", hän totesi.

Ehdottomuus kannattaa heittää romukoppaan, sillä yleensä siitä joutuu ennemmin tai myöhemmin hellittämään. Kaikkea kannattaa ja todennäköisesti myös haluaa kokeilla etenkin epätoivon hetkellä, kun vauvan itkua ei saa loppumaan.

Jonain päivänä jokin juttu toimii, seuraavana ehkä ei. Ei kannata kuunnella muita, vaan itseään.
Eikä ainakaan jättää kokeilematta jotain siksi, että kerran muistaa kuulleensa siitä huonon kokemuksen.

Kaikki, mistä on edes jotain hyötyä jossain vaiheessa, on hyväksi, muistan työkaverin summanneen. Jos se on tutin tarjoaminen vastasyntyneelle jonkun toisen kauhisteluista huolimatta, sitten se on.

Jos se säästää yhden riekaleen omia hermoja, jaksamista ja mielenterveyttä lapsiperheeksi opettelun kaaoksessa, se on jo kotiin päin.

Päätän yrittää toimia sen mukaan, nuo lauseet mielessä pitäen. Se ei tarkoita sitä, että hamstraisin kaikki mahdolliset vimpaimet siltä varalta, jos jostain niistä olisi apua johonkin hetkeen.

Se tarkoittaa sitä, että yritän mennä mahdollisimman paljon oman fiiliksen ja maalaisjärjen mukaan.
Luottaa itseeni, vaikkei se varmasti tule olemaan helppoa.

Äitiysloma

Jään äitiyslomalle – tai nykyiselle raskausvapaalle – heti, kun se on mahdollista.

Työ lipsahtaa ulos maailmankartaltani yhtä helposti, kuin litteän maapallon reunalta yli purjehtiva laiva.
Se putoaa vaivatta pois päiväjärjestyksestä.

Tuntuuhan se aluksi oudolta, kun kukaan ei kysy päivitäin, miten viikonloppu meni, mitä ostit lounaaksi, mennäänkö perjantaina vakipaikkaan syömään, miten ne teidän synttärijuhlat menivät.

Se lienee luonnollista, olenhan viettänyt viimeiset vuodet suuren osan valveillaoloajastani työkavereiden ympäröimänä. Tiedän heidän arkensa kuulumisineen paremmin, kuin monen ystäväni, ja he minun.

Mutta nautin.

Työtä en kaipaa sekuntiakaan. Ainoastaan työpaikan ihmisiä, joista monet ovat eläneet innolla mukana raskaudessa, ja joilta saatua lämpöä en unohda. Mutta loppujen lopuksi hekin loittonevat mielestä nopeasti. Jopa nopeammin, kuin olin osannut odottaa.

Kuulumme tällä hetkellä eri maailmoihin. Sen sisäistäminen käy luontevasti, ovathan he siellä, töissä, ja minä en. Asiaan todennäköisesti vaikuttaa, etten koskaan ole ollut erityisen työorientoitunut ihminen, vaikka työssäni ei sinänsä ole mitään vikaa ja se on tuntunut mielekkäältä.

Työtä sisältämätön, siltä osin arjesta irrallaan oleva elämä sopii minulle, kuten olen kauan aikaa tiennyt. Olenhan jo vuosia haikaillut tauosta työelämän oravanpyörässä.

Rakastan sitä, ettei tiukkoja aikatauluja ole.
Ei tarvitse herätä tiettyyn aikaan, siirtyä paikasta toiseen tiettyyn aikaan.

Tekemisiään ei tarvitse yrittää ajoittaa tiettyyn aikaan.
Tai ylipäänsä olemistaan.

Samaan aikaan tiedostan, että tähän kaikkeen on tulossa pian perustavanlaatuinen muutos. Niinpä yritän parhaani ottaa kaiken irti tästä hämmentävästä vapaudesta, ajasta irrallaan kellumisesta.

Pakkaan muuttolaatikoita, ja lepään.
Makaan sohvalla ja katson telkkaria, syön suklaata.

Pakkaan vähän lisää.
Makaan vähän lisää.

Joinain päivinä en pakkaa ollenkaan. Se on mahtavaa, vaikkakin välillä hankalaa. Alkuun tuntuu hölmöltä, jos en ole saanut kokonaisessa päivässä aikaiseksi jotain Yleishyödyllistä ja Edistävää.

Vähitellen siihenkin tottuu, ja sallin itselleni enemmän tyhjää aikaa. Kuuntelen podcasteja, luen paljon.
Äärimmäinen suosikkini on käydä kaupassa tai kahvilassa päivällä, ei ruuhkatunteina.

Ärsyynnyn erään bloggaajaan raskausuutisista. Hän kirjoittaa, kuinka yritys on viimein tuottanut tulosta. Lasta on yritetty pari kolme kuukautta.

Sataa lunta, joka muuttuu jääksi, joka sulaa.
Sataa uudelleen lunta.

Päivät kasvavat pituutta, valoa riittää yhä enemmän iltapäivän puolelle.
Se onnistuu jotenkin korostamaan, että olen itsekin matkalla uutta kohti.

Kohti kevättä, joka tulee olemaan täysin erilainen, kuin mikään aikaisempi vuodenaika.
(Jos kaikki menee hyvin.)

En ole ihminen, joka tylsistyy herkästi. En myöskään ole ihminen, joka ei nauti kotona olemisesta, ja kaipaa jatkuvasti tapahtumia ympärilleen.

Ei tämä silti mikään lomamatka ole. Arki on vahvasti mukana kuvioissa Miehen käydessä normaalisti töissä. Ruokakaupassa on käytävä, pyykkiä pestävä, asianpesukone täytettävä ja päivälliset suunniteltava ja valmistettava.

Koska olen kotona ja meistä selvästi vähemmän kiireisempi osapuoli, nämä jäävät kontolleni, mutta ei se haittaa. Havaitsen koronan sairastamisen ajalta tuttuja lisääntyneen kotona olemisen vaikutuksia. Astianpesukone täyttyy tavanomaista useammin. Vessapaperia kuluu huomattavasti enemmän.

Tapaan äitiyslomailevia kavereita. Se on luvattoman paljon helpompaa nyt, kuin työssäkäydessä. Voimme käydä lounaalla tai mikä ihmeellisintä, kyläillä puolin ja toisin päiväsaikaan, arkena.

Väsymys astuu kuvioihin entistä suuremmalla volyymilla.
Nukun huonosti, sillä heräilen useita kertoja yössä vessaan tai muuten vaan.

Uudelleen nukahtaminen on hankalaa. Pyörin sängyssä, ja pyörimisestä tulee kuuma. Kun olen tuskaillut tarpeeksi kauan, virkistyn liikaa ja ajaudun loputtomiin, pimeän puolelta ammentaviin ajatuslooppeihin. Saan itseni kierroksille, joiden laskemiseen menee useampi tunti.

Tiedostan heräilyn olevan todennäköisesti jollain tasolla hormonaalista. En ihan pääse kiinni tämän merkitykseen evoluution kannalta. Mikä järki lajin selviytymisen näkökulmasta on väsyttää tuleva äiti raskausaikana, jotta hän olisi jo valmiiksi mahdollisimman poikki vauvan syntyessä?

Väsymyksen määrässä tai esiintyvyydessä ei ole mitään logiikkaa.

On päiviä, jolloin nukun erityisen huonosti, mutta jaksan silti koko päivän menoja ja aktiviteetteja.
On iltoja, jolloin ihmettelen, miten yllättävän vähän väsyttää siihen nähden, millainen yö oli ja etten ole päivän aikana ehtinyt levätä ollenkaan.

On päiviä, jolloin nukun poikkeuksellisen hyvin, mutta kolmen tunnin päästä heräämisestä on kuin joku ottaisi paristot irti. Silloin en jaksa enää hetkeäkään, vaan nuupahdan toimintakyvyttömäksi samassa ajassa kuin lepotilaan asetettu tietokone. On pakko päästä nukkumaan.

Päivittelen mielessäni, mitä tästä tulisi, jos olisin vielä töissä. Saan nopeasti vahvistuksen epäilyilleni, että unettomuutta on kaiken aikaa merkittävästi pahentanut työhönlähtöön liittyvä stressi.

Valtava taakka putoaa harteilta, kun ei tarvitse miettiä, kauanko aikaa on siihen, kun herätyskello soi ja täytyy lähteä töihin, oli nukkunut yöllä tai ei. Tekemään päätöksiä, jotka eivät ole millään tasolla mitättömiä.

Useina unettomina öinä saan itseni tyynnyteltyä edes jonkinlaiseen rauhaan, kun totean, että onneksi huomenna ei tarvitse mennä mihinkään.

Jos en saa nyt unta, voin yrittää nukkua myöhemmin aamulla. Jos ei onnistu silloin, voin kokeilla päiväunia. Jos nekään eivät onnistu, ei sekään ole maailmanloppu. Voin zombeilla kotona kaikessa rauhassa, sillä ei ole mitään, mitä olisi pakollista tehdä juuri jonain tiettynä päivänä.

Parin minuutin verikokeen tai tunnin neuvolakäynnin kestää pienessä koomassakin, kahdeksan tunnin kokonaista työpäivää vaativine ajatustöineen heikommin.

Kaiken kaikkiaan olo on lähinnä helpottunut, ja mieli poukkoilevasta sekavuudestaan huolimatta ajoittain yllättävän seesteinen. Myös toisinaan ahdistunut ja stressaantunut, mutta pääosin uudenlaisesta vapaudesta huumaantunut.

Säikähdyksiä 2

On vastustamattoman kirkas päivä. Aurinko pilkahtelee tummanharmaiden pilvien lomasta houkuttelevasti. Valoisuudesta huolimatta ei ole edes kovin kylmä, vaan miellyttävän leutoa.

On ollut jo viikkoja liukasta, mutta vielä kertaakaan aurinko ei ole paistanut noin.

Olen liikkunut ulkona vähän. Oikeastaan hyvin vähän, ainoastaan pakolliset kulkemiset.
En ole saanut hankituksi nastakenkiä, en edes irrotettavia nastapohjallisia.

En haluaisi ostaa uusia kenkiä nyt, koska niin monet ovat kertoneet kengänkokonsa kasvaneen synnytyksen jälkeen. Nastapohjallisia olen monesti miettinyt, mutta toteutus on jäänyt uupumaan.

En kertakaikkiaan voi vastustaa kiusausta, vaan lähden lyhyelle kävelylenkille.
Lupaan ja vannon pyhästi olevani äärimmäisen varovainen, ja olenkin.

Katson jokaisen askeleen hyvin tarkkaan.
Kuljen vain kohdissa, joissa on hiekkaa.

Juuri ennen kotia ajatukset karkaavat, ja astun yhden huolimattoman askeleen.
Se riittää.

Sotkeennun jalkoihini ja horjahdan taaksepäin.
Kaatumisvauhti on lähellä nollaa.

Ehdin koukistaa polvia niin, että mätkähdän maahan lähes kyykkyasennossa.
Oikea pakara ottaa ensimmäisen osuman. Toisena tulee oikea käsi, jolla otan vastaan.

Ainoa asia, jonka keskityn kunnolla rekisteröimään on, ettei vatsa osu mihinkään.

Könytessäni ylös käsi on hellänä. Siihen kohdistunut tärähdys saa hermot iskemään salamoita.
Aavistan, että pakaran alueelle nousee mustelma, vaikka paksu talvitakki on pehmentänyt iskua.

Nilkuttaessani kotiovelle mietin, miten typerä ihmisen täytyy olla?

Kaikki mielihalut nauttia raikkaasta ulkoilmasta kuolevat siihen paikkaan.
Linnoittaudun vaikka koko loppuajaksi neljän seinän sisälle, kunhan noin ei tapahdu uudestaan.

Päästessäni kotiin vauva liikkuu virkeästi, todennäköisesti kokemansa rysäyksen havahduttamana.
Tarkkailen koko loppupäivän ajan, ettei verta tule, eikä kohdun alueelle koske.

Huoli puristaa rintaa, ei anna rauhaa.

Luen, että aiheuttaakseen vauvalle haittaa liukastumisen tai muun onnettomuuden tulisi sisältää suoraan vatsaan kohdistuva voimakas isku, kuten auto-onnettomuudessa tai pahasti vatsalleen kaatumisessa.

Nämäkään eivät välttämättä ole kohtalokkaita. Lohduttaudun muistelemalla ystävää, joka liukastuessaan kaatui vatsalleen viimeisillään raskaana, eikä käynyt kuinkaan.

Saan silti itseni tiloihin, kun googletan epätyypillisiä, mutta yhtä kaikki mahdollisia liukastumisen seurauksia. Niistä mieleen jäävät kaikumaan erityisen ikävänkuuloisina istukan repeäminen tai irtoaminen.

Näihin liittyy yleensä voimakas verenvuoto ja alavatsakipu, mutta en saa mielestäni mahdollisuutta, entä jos istukka on tietämättäni vaurioitunut, enkä voi jostain harvinaisesta lääketieteellisestä syystä huomata sitä mistään?

Syystä, joka kirjataan myöhemmin ruumiinavausraporttiin.

Entä jos vauva sisälläni hiipuu ja jää ilman ravintoa, ja kun se lopulta huomataan, on jo liian myöhäistä?

Seuraavan soittoajan koittaessa soitan jälleen neuvolaan, ja tunnen itseni idiootiksi.
Onko yhteiskunnallisesti järkevää tarjota hedelmöityshoitoja näin huolimattomille ihmisille?

Neuvolasta todetaan, ettei tilanne kuulosta huolestuttavalta, ja ohjeistetaan jatkamaan vauvan liikkeiden tarkkailua. Se on aina ensimmäinen merkki siitä, että jokin on pielessä, jos liikkeitä ei tunnu tai ne vaimenevat, hoitaja painottaa.

Päivät kuluvat.

Ehtymisen sijaan liikkeet vahvistuvat, saaden uudenlaista voimaa ja jäntevyyttä.

Selviämme säikähdyksellä, kahdesti viikon sisään.

Säikähdyksiä 1

Varhain aamulla havahdun hereille. On jotenkin huono asento.
Vaihdan kyljeltä toiselle. Sekin taitaa olla omituisesti puutunut, sillä edelleen kiristää.

Ärsyttää. Juuri kun saisi nukkua pitkään, aamuinen nälkä taitaa olla jälleen ajamassa ylös.
Kaikesta päätellen pian kuulen tutun ensimmäisen ruokakurinan vatsasta. Tungen tyynyn sitä vasten.

Menee hetki, ennen kuin tajuan, että minuun sattuu.
Sattuu paljon.

Vatsaan koskee. Se ei ole nälkää, vaan jotain muuta.
Pudistan peiton ja tyynyt kauemmas saadakseni selkoa.

Samassa mahan ympärille kiertyy kuuma, rautainen vanne.
Se puristuu sentti sentiltä tiukemmaksi, työntää kohtua kasaan.

Saa aivot lamaantumaan, pakottaa hengittämään suun kautta. Kuin olisi pakko nousta jonkin isomman ja vahvemman selkään kannettavaksi. Antaa sille ohjat, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Sitten kevyesti, kuin hellästi hyvitellen puristus lievittyy, hiipuu vähitellen olemattomiin.
Huokaisen, kun lihakset saavat käskyn hellittää, päästää irti otettaan.

Ehdin muodostaa ajatuksen, kuvittelinko juuri kaiken.
Ehkä olen edelleen puoliunessa?

Kunnes sama toistuu.
Kivun aaltomainen rytmi huokuu ylitseni yhä uudelleen.

Ensin se lähestyy, saavuttaa ja kasvaa, tiukentuu oikein tiiviiksi.
Pysyy siinä hetken, kunnes vetäytyy, loittonee kauemmas, muuttuu varjoksi.

Jos nämä eivät ole supistuksia, en tiedä enää mistään mitään.
Mutta oikeita vai harjoitus?

Oikeisiin on liian aikaista, se ei ole hyvä.
On 33. raskausviikko.

Kuukausien ajan minulta on kyselty, olenko jo tuntenut harjoitussupistuksia.
En ainakaan tietääkseni, olen vastannut.

Kyllä sen tietää ja tunnistaa, minulle on vastattu.
Neuvolassa, töissä, kaikkialla. Ystävät, työkaverit. Neuvolantädit, sukulaiset.

Sattuvatko ne, olen kysynyt.

Eivät ne satu, minulle on vastattu.
Se vain tuntuu vähän oudolta ja epämiellyttävältä, kun kohtu menee yhtäkkiä ihan kovaksi.

Miksi minuun sattuu?
Joko synnytys on käynnistymässä, tai minua on huijattu.

Olen kolmensadan kilometrin päässä kotoa, sukuloimassa.
Lähes neljän tunnin ajomatkan päässä Miehestä.

Ajatukset sinkoilevat holtittomina ympäriinsä.

Ehtiikö hän tänne, jos nyt soitan?
Hän on ainoa ihminen, kenet haluaisin nyt nähdä.

On pakko nousta ylös. Menen vessaan, testaan, mitä liike tekee.
Jokin ääni päässä käskee tarkistamaan, tuleeko pyyhkiessä verta. Ei tule.

Palaan sänkyyn, sama jatkuu.
Aika pysähtyy, menettää muotonsa.

Hengitän kipua, se hengittää minua.
Mittailemme toisiamme. Tunnustelemme, tutustumme.

Toteamme toisistamme, että siinäpä se nyt on.
Tästä kohtaamisesta ei pääse yli eikä ympäri. On pakko mennä lävitse.

Kaiken keskellä olen hyvin ärsyyntynyt.
Mitä ikinä tapahtuukaan, täytyykö sen tapahtua juuri nyt?

Olen nukkunut luokattoman huonosti viime aikoina. Herännyt useita kertoja yössä, ja uudelleen nukahtaminen on ollut vaikeaa. Nyt kun kerrankin väsyttäisi, ja olisi mahdollisuus saada lisää unta.

Mitä ikinä tämä on, eikö se voisi loppua?
Voisiko sen vain ottaa pois, jotta saisin nukkua?

Yhdessä vaiheessa tunnen, kuinka sisälläni muljahdetaan isosti. En tiedä, mitä siellä tapahtuu, kääntyykö vauva, mutta se on niin valtava humahdus, että itseäkin melkein pyörryttää. Vauvaa ilmeisesti ei, koska pienemmät liikkeet jatkuvat virkeinä.

Pitäisikö soittaa Miehelle, jonnekin?
Ajatukset katkeilevat seuraavan aallon hyökyessä yli.

Alistun, hengitän äänekkäästi huohottaen. Vähitellen aaltojen väli venyy.
Se harvenee, kunnes liukenee kokonaan, eikä seuraavaa enää tule.

On mahdotonta arvioida, onko kaikkeen kulunut 15 minuuttia vai puoli tuntia.
Tuskin ainakaan paljoa sen kauempaa.

Väsymys tempaisee mukaansa, keho uppoutuu nauttimaan rentoudestaan.
Huojennus vaivuttaa takaisin uneen.

Herään, kun neuvolan soittoaika on jo mennyt.
Kivusta ei ole jäljellä jälkeäkään.

Jostain syystä en soita minnekään, vaan alan googlettaa raivoisasti.

Opin, että myös harjoitussupistukset voivat sattua, vaikkei se ole kovin tyypillistä. Tällöin kipu tuntuu selvästi eniten kohdun alueella, eikä säteile muuanne kehoon, kuten reisiin, selkään tai nivusiin.

Mikäli verenvuotoa tai muuta poikkeavaa ei ole, vauvan liikkeitä tulisi tarkkailla huolellisesti.
Luettuani tämän vauva potkaisee terhakkaasti alavatsaan, kuin pisteeksi lauseelle.

Olen koko päivän varuillani, lepään paljon. Vauva sen sijaan liikkuu normaalisti.
Kuin osoittaakseen, että toisin kuin äitinsä, hän ei vähästä hätkähdä.

Myös Mies pysyy rauhallisena, kun juttelemme puhelimessa.
Todennäköisesti ei ole mitään syytä huoleen, hän summaa tyynesti.

Jännitän seuraavaa yötä ja erityisesti tulevaa aamua, mutta supistukset eivät toistu.
Soitan silti varalta neuvolaan.

Saan samantyyliset ohjeistukset jatkoa ajatellen ja saman toteamuksen, minkä itsekin löysin: Harjoitussupistusten ja oikeiden supistusten olennaisin ero on, että oikeat supistukset harvoin loppuvat.

Silti päätän, että seuraavaa kertaa en jää enää seurailemaan.
Olin missä tahansa, hakeudun synnytyspäivystykseen.

Onneksi tarvetta sille ei tule.

Sen sijaan viikon päästä saan seuraavan syyn soittaa neuvolaan.