Täynnä

Oli kaikkea muuta kuin hyvä idea juoda vielä varmuuden vuoksi vettä ennen lähtöä.
Nyt rakko on niin täynnä, että se kohta poksahtaa.

Tämä on varmaan vähän liioiteltua, tuskin sen näin täynnä tarvitsisi olla.
Kaiken lisäksi alkionsiirtoajat ovat kuulemma jonkin verran myöhässä.

Mies on töissä. Hän kysyi eilen, pärjäisinkö yksin tänään. Sitä hän ei aiemmin ole kysynyt. Hän on osallistunut tasan niihin kahteen tapaamiseen, johon on ollut pakko. Ensikäynnille ja punktioon.

Tuntui hassulta vastata hänelle, että kyllä pärjään, ei siinä kauan mene eikä se käsittääkseni satu.
Tuntui hassulta siksi, että aiemmin hänelle on vaikuttanut olevan ihan sama, pärjäänkö yksin vai en.

Jos puolison ei ole ollut pakollista osallistua, olen saanut mennä joka tapauksessa yksin.

Selaan puhelimestani kaikki mahdolliset ja mahdottomat uutiset iloisesta saukosta Elon Muskiin.
Lopulta en kykene enää siihenkään, on liian tuskallista liikkua senkään vertaa. On pakko istua huonossa ryhdissä, lähestulkoon lojua penkilä.

Yhtäkkiä tajuan, etten ole ihan varma, haluanko kohtuuni mitään vaivalla aikaansaatua alkiota, jos sellainen on tarjolla.

Tarkoitan, että eikö sen voisi laittaa jonkun muun kohtuun, kuin minun?

Ihan vain varmuuden vuoksi?
Jos jonkun toisen keho osaisi tehdä sille, mitä kuuluu, vaikkapa nyt ihan alkuun ei tappaa sitä.

Nimittäin onko se kovin järkevää? Istuttaa se takaisin minuun, takaisin tähän kehoon, joka on niin monta kertaa tuottanut pettymyksen. Jos sitä niin ajattelee, se on oikeastaan mielipuolista.

Seitsemältä nälkävuodelta tuntuneen ajan jälkeen minut vihdoin kutsutaan sisään hoitohuoneeseen.
Matka on tuskainen, jokaisella askeleella koskee. Kun näytetään tuolia, mille istua, kerron mieluummin seisovani. En uskalla ajatella, pääsisinkö enää toista kertaa istuma-asennosta kunnialla ylös.

"Hei, nimeni on Sari, olen lääkärinä tässä ja teen sinulle tämän alkionsiirron.", lääkäri esittäytyy.
"Joo", sanon. Se töksähtää aika ikävästi.

Hienoa. Hyvin menee, way to go girl!

Lääkäri kysyy punktionjälkeistä vointiani. Tällä kertaa olen vointikysymyksiin vähän paremmin valmistautunut.

Kerron, että olen voinut viime päivät ihan hyvin. Punktiopäivä ja sitä seuraava päivä olivat hyvin kivuliaita, siitä eteenpäin kivut alkoivat melko nopeasti lieventyä. Viimeiseen pariin päivään ei ole tuntunut juuri mitään enää, pientä painetta vain. Lääkäri nyökkää hyväksyvästi, kuulostaa hyvin normaalilta. Tuoresiirto voidaan tehdä.

Eli siis on jotain siirrettävää?

Lääkäri kertoo, että spermanäyte oli jälleen kerran hyvä. Kerätyistä viidestoista munasolusta kolmetoista oli kypsiä, ja yhteensä yhdeksän hedelmöittyi, kuusi niistä tarpeeksi pitkälle. Kuudesta saatiin kolme hyvää 5-päiväistä blastoa, joista yksi tuoresiirretään nyt ja kaksi on jo pakastettu. Kolme muuta ovat jatkoviljelyssä, kaksi yhdenlaisessa ja yksi toisenlaisessa.

Tarkemmat sanat eivät ole tuttuja ja menevät ohi, en ole niin sinut IVF-termistön kanssa.

Luvut pyörivät villinä huoneessa ympärilläni, yritän ymmärtää niitä.
Toistan niitä lääkärin perässä, että muistaisin ne vielä minuutin päästä.

En pysty ajattelemaan juuri mitään muuta, kuin sitä, että räjähdän kohta.
Pelkään, että pissaan tahattomasti hoitopöydälle tai lääkärin päälle.

"Heitätkö seuraavaksi nuo housut pois", hoitaja pyytää hymyillen. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että tottelen, ja menen sitten tutkimuspöydälle pikkuhousut jalassa. Olen heittänyt "nuo housut", eli löysät kesähousuni pois.

Aivan loistavaa.

En ilmeisesti kykene minkäänlaiseen itsenäiseen ajatteluun enää.

Seuravaaksi täytyy kerätä kaikki jäljellä oleva aivokapasiteetti lausuakseen nimensä ja henkilötunnuksensa seinässä olevan avoimen luukun takana odottavalle, kallisarvoisesta alkiosta huolehtivalle laboratorionaiselle.

Sen jälkeen saan mennä makaamaan. Hoitaja levittää vatsalleni kylmää geeliä ja liu'uttaa ultraäänilaitetta iholla. Sellaista, jolla ultrataan tavallisia raskaana olevia naisia neuvolassa.

Sattuu hengittää, sattuu maata, sattuu liikkua, sattuu liikuttaa yhtään mitään kehonosaa millimetriäkään. Olen niin kertakaikkisen täynnä, että pian ratkean.

"Onpas sun rakko tosiaan täynnä!"
Jep jep. Olen ottanut tapani mukaan saadut ohjeet vähän liian tunnollisesti.

"Mä painan tästä vatsalta ihan vaan just sen verran, kun tarvii", hoitaja sanoo empaattisesti.
"Kiitos", sanon ja tarkoitan sitä joka solullani.

Alkio saadaan paikoilleen kohtuun ja varmistetaan vielä, ettei sitä löydy enää putkesta.

Kaikesta huokuu kiire. Olen päivän viimeinen asiakas.
Lääkäri alkaa sanella käyntiä sanelulaitteeseen, kun laitan vielä housuja jalkaan.

Tuntuu hassulta, että hän sanelee sinne tarkempia tietoja esimerkiksi spermanäytteen laadusta, joita ei minulle kertonut. Näen sen Omakannasta sitten, kun hänen sanansa puhtaaksikirjoitetaan, mutta silti.

Saan lähteä.

Hoitaja osoittaa minulle ystävällisesti lähimmän vessan, jonka arvelee suuresti kiinnostavan minua.
Hän on oikeassa. Syöksyn sinne ja hekumoin, miten hyvältä voikaan tuntua saada pissata.

Noh, mietin suurimman vessaeuforian hälvettyä.

Toivoin, että saisimme tuoresiirtoon alkion, jonka saimme. Toivoin, että sen lisäksi saisimme pakkaseen jotain. Edes yhden, mieluiten vähintään kaksi. Saimme, vähintään sen kaksi.

Silti tuntuu rajulta, miten suuri kato lukumäärissä on käynyt keräykseen verrattuna.

Kai on edes jonkinlainen hyvä merkki, että kolmestatoista munasolusta lähes puolet eli kuusi hedelmöittyi edes jotenkuten oikein? Joskin niistä vain kolme oli selkeästi hyviä.

Vai onko se hyvä merkki vai huono? En tiedä.

Ainakin kehoni on kykeneväinen tuottamaan munasoluja, joissa on solu sisällä ja jotka pystyvät hedelmöittymään vähintään viisipäiväisiksi asti. Siitä kun ei ennen tätä ollut vielä minkäälaista faktuaalista tietoa.

Astuessani ulos sairaalasta tunnustelen sitä paljon kyseltyä oloani.

Luulin, että minusta tuntuisi jotenkin erilaiselta, kun sisälläni on vihdoin jotain.
Sitä on kuitenkin hyvin vaikeaa käsittää. Tuntuu ihan samalta, kuin ennenkin.

Paitsi ehkä aavistuksen, ihan vähän hassulta.
Oudolta.

Pää on täynnä hämmennystä.
Kohtuni on täynnä.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun siellä todistettavasti on jotain, joka elää.
Tai ainakin vielä hetki sitten sinne mennessään eli.

Miten ihmeessä saisin pidettyä sen hengissä?
Ajatus siitä, etten voi mitään sille, mitä alkiolle seuraavaksi tapahtuu, on lamaannuttava.

Automatkalla tulen katumapäälle. Tekisi mieli soittaa poliklinikalle ja huutaa puhelimeen:
"Miksi laitoitte sen minuun? Sehän kuolee!"