Ulkopuolinen

Toisinaan olen miettinyt, mikä tahattomassa lapsettomuudessa oli kaikista pahinta.
Usein olen päätynyt siihen, että kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden kokemus.

Yksi ihmisen perustarpeista on joukkoon kuuluminen.

Tarve saada tuntea sosiaalista hyväksyntää.
Tunnetta siitä, että on normaali, kuten muutkin, ei mitenkään erityisen poikkeava.

Kokemus siitä, että ympärillä on muita, jotka ovat samassa tilanteessa, kuin itse.
Tunne siitä, ettei ole ongelmineen yksin.

Tahaton lapsettomuus tuli ja jyräsi tämän kaiken alleen.
Jättäen jälkeensä lopulta jäänteet ihmisestä, jota oli vaikeaa tunnistaa.

Usein tuntui siltä, että kuljin elämääni näkemättä muuta kuin toisten ihanat elämät, joita itselläni ei ollut. Toisinaan tein niin hyvinkin konkreettisesti.

Se myös muutti monia arkisia tapojani.

Olen aina rakastanut lukemista.
Aivan erityisesti rakastan lukea erilaisia lehtiä.

Se rentouttaa ja maadoittaa, saa ajatukset hetkeksi muuanne.
Lehden lukemiseen kynnys on itselläni matalampi, kuin kirjan, sillä lehteä voi vain selailla.

Ei tarvitse muistaa edeltävää tarinaa, ei edes edellistä sivua, jonka luki viikko sitten.
Lehdessä on myös se hyvä puoli, että voi valikoida vain asiat, jotka kiinnostavat.

Sanomalehtiä, naistenlehtiä, aikakauslehtiä.
Lehti kuin lehti, löydän siitä luettavaa.

Jossain vaiheessa lapsettomuuspolkua aloin tiedostamattani skannata erilaisia lehtijuttuja.

Kun aloin lukea tekstiä, etsin siitä ensimmäisenä tiedon, onko tällä ihmisellä lapsia.
Jos artikkeli käsitteli lapsettomuutta, selvitin ensimmäisenä lopusta, saiko hän lapsen.

Jos sai, huokaisin syvään.

Oli äärimmäisen turhauttavaa, kuinka vähän haastatteluja annettiin keskeneräisistä lapsettomuushoidoista. Toisaalta ymmärsin, miten iso valinta asian avaaminen sen ollessa kipeimmillään olisi.

95 prosentissa kaikesta lukemastani oli sellainen loppu, jota kukaan ei voinut minulle luvata.
Sellainen loppu, jonka vaille jäämistä pelkäsin enemmän kuin mitään.

Sekundäärisen lapsettomuuden myötä olen palautunut haavojeni alkujuurille.

Jälleen kerran minulla on tunne siitä, että jään ulkopuolelle.
Olen se ainoa, jolla asiat ovat eri tavalla, kuin muilla.

Löydän itseni jo toista kertaa tilanteesta, jossa oma elämäni näyttäytyy sellaisena, johon muut ihmiset tyytyvät, jos eivät muutakaan saa.

Tunne ei ole niin väkivaltaisen halkaiseva kuin ennen lasta.
Ei niin raastavan kipeä.

Mutta silti se on.

Olen alkanut tehdä samaa uutisartikkelien tehoskannaamista toisen lapsen osalta.
Jos luen kenestä tahansa henkilöstä, jolla on lapsi, tarkistan heti, onko hänellä toinenkin.

"Ellan lapset ovat jo nykyään teini-iässä, 15 ja 17 v."
Jaaha, siinäkin on menty perinteisellä kahden vuoden ikäerolla.

"Mikolla on vaimonsa kanssa 1- ja 3-vuotiaat tytöt, joten perhearki on tällä hetkellä touhukkaan kiireistä."
Joo-o.

"Ritvalla on kolme aikuista poikaa, jotka ovat nykyään 32-, 37- ja 39-vuotiaita. Ensimmäinen lapsenlapsi, pieni poika, mummon silmäterä, syntyi alkuvuodesta."
Jep jep.

"Sannan perheeseen kuuluvat avomies ja 13-vuotias poika."
Hei jes, kerrankin joku, jolla on vain yksi lapsi!

 "Sanna kävi miehensä kanssa läpi rankat lapsettomuushoidot toivoessaan toista lasta useiden vuosien ajan. Hoidot päättyivät tuloksettomina. Sekundäärinen lapsettomuus on ollut iso kriisi, jonka käsittely jatkuu vieläkin." Jahas. Ei siis omasta tahdostaan yksilapsinen, vain pakon edessä.

Toimistolla on eräs ikäiseni nainen, jolla yksi lapsi, muistaakseni noin 4-5-vuotias.
Tunnen naisen lähinnä nimeltä, olemme nähneet ainoastaan lounastauoilla.

Hän jäi elävästi mieleeni, kun joskus viime vuonna juttelimme lapsistamme. Hän puuskahti, että ensimmäisen lapsen vauvavuosi oli niin haastava, ettei sitä todellakaan halua kokea uudelleen.

Sitten näen hänet pitkästä aikaa, ja huomaan heti.
Vatsa ei ole vielä erottuva, mutta siitä ei voi erehtyä.

Hän ei ota raskauttaan puheeksi, ja se sopii minulle hyvin.

Parin kolmen kuukauden päästä näen hänet uudelleen lounastauolla.
Hänen vatsansa on kasvanut niin hurjasti, että hän voisi kohta lusikoida proteiinirahkaansa sen päältä.

Moikkaan, mutten kykene sanomaan mitään muuta.

Olo on jännällä tavalla vähän kuin petetty, tai ehkä pikemminkin ghostattu.
Eikö meidän yksilapsisten kuulunut pitää yhtä?

Lapsettomuus taiteessa

  

Olisi teille kaksi suositusta.

Ensinnäkin suosittelen Raisa Kyllikki Rannan kirjaa Odotus. Se on valokuvateos viidestä tahatonta lapsettomuutta kokeneesta naisesta, joiden moninaista polkua on seurattu pitkään. 

Kirjassa tahattomasti lapsettomat on kuvattu samassa itselleen merkityksellisessä paikassa useiden vuosien ajan, moninaisissa eri tunnelmissa. Varasin kirjan kirjastosta ja luin hetkessä.

Jos et kestä tässä hetkessä lainkaan onnellisia loppuja (kuten en itsekään monesti kestänyt enkä välillä edelleenkään kestä), jätä tämä väliin. Mielestäni se oli kuitenkin kokonaisuutena koskettava, etenkin jokaisesta tarinasta kootut listat siitä, mitä kaikkea lapsettomuuteen on kuulunut. 

Suosittelen myös lämpimästi lapsettomien yhdistys Simpukan Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita -valokuvanäyttelyä, joka on kuvineen ja teksteineen saatavilla yhdistyksen nettisivuilla:
https://simpukkary.fi/simpukan-valokuvanayttely

Mielestäni näyttelyn kuvissa ja teksteissä sävy on tahattoman lapsettomuuden näkökulmasta lohdullisen toiveikas, ja monilta näkemyksiltään raikkaan erilainen: jokainen kokee perheensä yksilöllisesti. Ilahduttavasti tarinoita on kerrankin myös ihmisiltä, joiden polku on edelleen kesken. 

Myös kaikilla näyttelyn valokuvaajilla on tahattoman lapsettomuuden kokemus.

Valossa

 

Huhtikuussa puhelin soi.

Näytöllä vilkkuu tuttu nimi.
Tahattomasta lapsettomuudesta kärsivä ystäväni.

Hän on käynyt tänään puolisonsa kanssa lapsettomuuspolilla ensikäynnillä.
Tiedän jo saamistani pohjustavista viesteistä, etteivät uutiset olleet hyviä.

Vetäydyn makuuhuoneeseen puhumaan.

Iltapäivän aurinko paistaa sängylle häpeilemättömän kirkkaasti.
Sen lämmön voi tuntea pelkästään katsomalla sitä.

Olen jo sulkemassa verhoa, kunnes tulen toisiin ajatuksiin.
Asetun sängylle kirkkauteen, häikäistyn ja siristän silmiäni.

Vastaan. Suljen silmäni, kuuntelen.
Tiedän, ettei lausumiani sanoja tarvita paljoa, niillä ei oikeastaan ole hirveästi väliä.

Ystäväni ei todennäköisesti tule muistamaan paljoakaan siitä, mitä olemme puhuneet.

Mitä hän on sanonut, mitä minä olen sanonut.
Mutta hän voi muistaa, että olin läsnä.

Tilanne on huono.
On lähdettävä suoraan IVF-hoitoihin, aikaa ei ole hukattavaksi.

"Mä en oo tainnu ees kunnolla vielä sisäistää tätä", ystävä sanoo.
Hänen äänensä on epäominaisen vaisu, painoton ja koruton.

Auringonvalo hellii ja hivelee poskiani.
Sen aseistariisuva lämpö viipyilee iholla.

Asetelmassa on jotain symbolista.

Minä puhun hänelle täältä, todellisuuden toiselta puolen.

Toisessa huoneessa lapseni lopettelee päivällistä isänsä kanssa.
He yrittävät saavuttaa sovintoa siitä, montako lusikallista pitää vielä ottaa.

Ystävä kertoo itkeneensä koko pitkän tutkimuskäynnin ajan.
Paitsi sen hetken, kun oli kysynyt lisätietoja lahjasoluhoidoista.

Tulee väkisin mieleen juuri käynnissä oleva kuulento, josta on uutisoitu paljon.

Maapallon ja kuun etäisyys on 400 000 km.
Tiedän, että vallitsevissa nykytilanteissamme etäisyys välillämme on yhtä suuri.

Vaikka ymmärrän paljon siitä, mitä hän käy läpi, olen päässyt jo toisaalle.
Asiat eivät tunnu enää jatkuvana painontunteena rintakehällä, vatsassa, kurkussa, askelissa.

Mutta muistan kaiken.
Voi, miten hyvin muistankin.

Miltä loputon odotushuoneissa istuminen tuntui.
Miltä metallista kylmyyttä hohkava sisäultralaite tuntui sisään aseteltuna.

Miltä tuntui pistää itseään tärisevin käsin. Millaista oli muuttaa perusterveen, lääkkeitä tarvitsemattoman ihmisen identiteetti ihmiseen, joka tarvitsisi dosetin lääkkeilleen.

Millaista oli, kun vuosien ajan maailma hajosi pirstaileiksi kerran kuukaudessa veren tullessa.
Millaista oli miettiä, miten selittää pistosten aiheuttamat mustelmat saunassa äidilleen.

Miten typerän kirjaimellisesti otin ohjeen, että punktioon tulee mennä rakko täynnä.
Miltä tuntui olla jatkuvasti niin huolissaan, ettei päähän mahtunut mitään muuta.

Ystäväni on kuun pimeällä puolella.
Minä olen jossain, missä kirkkaampaa ei voisi olla, ehkä Saharan autionmaassa?

Olen kirjaimellisesti valon puolella.
Hän on vielä pimeässä, joka toivon mukaan saadaan päättymään.

Leikisti äiti

Välillä edelleen hätkähdän.

Kun katselen pientä sähköhammasharjaa vessan lavuaarin reunalla.
Minikokoista lumikolaa, joka on jäänyt vielä kenolleen takapihan ulkovarastoa vasten.

Levälleen jääneitä leluja keskellä olohuonetta.
Uusia pikkuautokuvioisia housuja, jotka ostin kirpputorilta.

Niissä on se tärkein ominaisuus, joita housuilta nykyään vaaditaan:
Vetoketjutaskut.

Onko tämä tosiaan minun elämääni nykyään?

Useimmiten se tuntuu aivan normaalilta, tavanomaiselta.
Arjen kiireissä yritän painaa asioita mieleeni ja pitää niitä siellä.

Kuten, että huomenna on päiväkodissa oman lelun päivä.
Ja hammastarkastus on ensi viikolla, mitenhän saan siellä lapseni avaamaan suunsa.

Mutta toisinaan se iskee edelleen tietyissä paikoissa, joissa olen lapsen asialla, mutta ilman lasta.
Useimmiten lastenkirppiksillä, kauppojen lastenvaateosastoilla tai leluhyllyillä.

Ja kun se tulee, on kuin se tunne ei olisi koskaan poissa ollutkaan.
Kuin tempautuisin omista kuvitelmistani takaisin reaalimaailmaan.

Mitä minä täällä teen?

Sitten havahdun.

Minullahan on lapsi.
Minulla on ihan oikea syy olla täällä.

Muiden raskauksia sivusta seuratessa oma raskaus tuntuu kaukaiselta, kuin unelta.

Olinko itsekin tosiaan joskus raskaana?
Onnistuiko se?

Syntyikö siitä elävä lapsi?
Miten se on mahdollista?

Olin pitkään niin turtunut siihen, ettei mikään onnistu.
Ei minun kohdallani, muiden kyllä sitäkin enemmän.

Niissä hetkissä olo on irrallinen.
Ihan kuin olisin vain leikisti jonkun äiti.

Lapsettomien lauantaina

Tällä viikolla, lapsettomien lauantain ja äitienpäivän lähestyessä olen miettinyt raskaaksi tulemisen mahdollisuuksia. Sitä, mitä raskaaksi tuleminen keneltäkin vaatii.

Tuntuu ajatuksena uskomattomalta, että joillakin se voi käydä noin vain.
Yhtä helposti ja itsestään selvästi kuin hengittäminen.

Että joidenkin kohdalla kyse on enemmän siitä, että milloin valitaan tulla raskaaksi.
Sisukset ovat täynnä hedelmöittymiskykyisiä munarakkuloita, joissa potentiaalisesta vauvasta on jo puolet olemassa.

Tässä kuussa olisi mahdollisuus saada vaikkapa nykerönenäinen, kiharapehkoinen tyttö.

Seuraavassa kuussa olisi tarjolla joko vaaleahiuksista tyttöä tai mustatukkaista poikaa, riippuen siitä, kumpaanko sattuma osuu (vai kumpaankin).

Jos heinäkuussa huvittaa, voisi alun saada isän puolelta ruskeasilmäisyyden perinyt poika, jolla on äidin pitkät sormet.

Että joillain naisilla tähän on (lähes) joka kuukausi äärimmäiset hyvät mahdollisuudet.
Ja mitään muutahan ei vaadita, kuin suurin piirtein samaan aikaan saunan lauteilla istumista miehen kanssa.

Mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta tuntuu, että lapsemme sai alkunsa IVF-hoidoilla.
Nyt, kun tiedän ja ymmärrän paremmin hedelmöittymisen lainalaisuuksia, se ei tunnu lainkaan niin ihmeelliseltä.

Raskaaksi tulossa on nimittäin kyse niin uskomattoman monimutkaisesta tapahtumasta, ettei minusta olisi lainkaan kummallista, että se vaatisi kaikkien osalta IVF-hoitoja.

Että tilanne olisikin niin päin, että ihmeenä ja poikkeama pidettäisiin sitä, jos joku pystyy lisääntymään ilman hoitoja.

Hoitojenkin aikana mietin toisinaan, miksi noin valtavan tärkeä, elämänkokoinen ja biologialtaan moninaisten suhdanteiden alla oleva asia ylipäänsä liittyy - kaikista maailman asioista - seksiin?

Eihän siinä ole mitään logiikkaa, jos sitä yhtään miettii.

Vähän sama, kuin jos haluaisin rakentaa itse omakotitalon Suomeen. Mutta tämä olisi jostain syystä mahdollista ainoastaan niin, että ensimmäinen perustuskivi täytyisi hakea Machu Picchun temppelistä vuoden kestäneen maailmanympärysmatkan päätteeksi.

Asioita, joiden ei uskoisi linkittyvän toisiinsa millään tavalla, mutta jotka kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä niin tekevät.

Se, mitä minulle raskauteen johtaneessa IVF-hoidossa tehtiin, kuvaa raskaaksi tulon prosessin vaativuutta hyvin. Paljon paremmin, kuin se, että olisimme Miehen kanssa yksi kaunis ilta olleet vaikka paljuilemassa.

Sitä, miten uusi ihminen rakennetaan.

Kasvatetaan viikkoja erilaisin pistoksin ja lääkkein munarakkuloita oikean kokoisiksi keräystä varten.
Kerätään ne hervottoman kokoisella neulalla vahvan kipulääkityksen turvin.

Yhdistetään kerätyt munasolut ja pestyt siittiöt laboratoriomaljalla.

Tarvitaan juuri oikean oikean kokoisia munarakkuloita.

Niiden pitää olla myös sellaisia, joissa on solu sisällä.
Kaikissa nimittäin ei ole.

Munarakkuloiden täytyy hedelmöittyä.
Kaikille niin ei tapahdu.

Hedelmöittymisen jälkeen niiden täytyy jakautua oikealla lailla, tarpeeksi pitkälle.
Kaikki eivät niin tee.

Niiden laatu täytyy olla tarpeeksi hyvä, että ne voidaan joko siirtää suoraan kohtuun tai pakastaa.
Kaikkien osalta niin ei ole.

Ja SITTEN vasta, jos onni käy, siirretään yksi munasoluista kohtuun.
Toivotaan, että se kiinnittyy ja jatkaa kehittymistään.

Tästä kaikesta nousee suuri sympatia omaa ja myös muiden kehoja kohtaan.
Mihin kaikkeen naisten kehojen pitäisi pystyä, jos haluaa tulla raskaaksi.

Onhan se aivan kamalan, kamalan paljon vaadittu.
Ihan oikeasti.

Ei tosiaankaan ole ihme, jos se on vaikeaa eikä onnistu.

Tässä kaikessa on vain yksi mutta:
Miten ihmeessä se on silti monien kohdalla helppoa?

P.S
Hedelmöittymisen ihmettä kuvattu osuvasti jo hiljentyneessä Meinasin kaatua-sarjakuvablogissa:
https://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2012/11/17/ei-tassa-ihmeita/

 

Tässä olen

                                                                        (Kuva tehty tekoälyllä)

Tässä olen minä.
Olen ollut koko syksyn.

Minulle sanotaan:

"Jos haluat tuon ilmapallon, ole hyvä ja hae se.
Sen kun otat sen.

Minä en sinua auta.
Mutta voit yrittää omin avuin."

Mutta en pysty siihen.
En ilman apua.

En pysty tulemaan raskaaksi ilman hoitoja.
Ja juuri niihin Mies ei suostu.

Ehkäisy on ollut poissa koko syksyn.
Mutta hoitoihin hän ei halua.

Kolme alkiota ovat syväjäässä jossakin.
Hän ei halua käyttää niistä yhtäkään.

Niinpä vain seison puun juurella.
Katse luotuna ylöspäin.

Kokoajan näen sen, mitä haluaisin.
Se on jo olemassa, kaikki olisi valmiina.

Se on vain ulottumattomissani. 

 

Paula

Paula Vesala on raskaana.

Hän on hiljattain kertonut ensimmäistä kertaa julkisuudessa kokemastaan sekundäärisesta lapsettomuudesta ja läpikäymistään rankoista IVF-hoidoista.

Ajasta, kun toive saada toinen lapsi oli riipaiseva, ja josta loppujen lopuksi piti luopua.

Kunnes sitten.

"Sanottiin, että olisi mahdotonta, mutta hän päätti tulla kuitenkin”, hän lausuu Instagramissa raskausmahakuvansa yhteydessä.

Uutinen ei paiskaa keuhkoistani ilmoja pihalle, kuten aiemmin tapahtui. Kuten lopulta tapahtui ihan kenen tahansa raskausuutisten takia. Tuttujen, julkisuudenhenkilöiden, täysin tuntemattomien.

Se ei heitä verille runneltua kehoa suoraan meriveteen kellumaan, nauttimaan poltteesta.

"Ei ole aina kyse siitä, että joku on valinnut jotain, että on valinnut saada lapsen. Osa ei vaan niitä saa. En saanut enempää lapsia", Paula on tiivistänyt PMMP:n Ei enää ikinä-dokumentissa.

Olen tavallaan onnellinen hänen puolestaan.

Hän on toivonut toista lasta pitkään, tehnyt kaikkensa toiveen eteen ja joutunut luopumaan siitä.
Ja nyt hän on viimein raskaana.

Pidän hänenlaisiaan jonkinlaisina sielunkumppaneinani.

Me, jotka olemme rämpineet lisääntymisen kanssa.
Me tiedämme jotain sellaista, mitä useat eivät tiedä.

Mutta jokin siinä jäytää.

Olen niin sanattoman kateellinen.

Hän toivoi toista lasta pitkään.
Silti hän on saanut pian kaksi lasta ilman hoitoja.

Asia, johon itse tuskin pystyn koskaan, en edes yhtä kertaa.

En tiedä onko kateuteni kovin oikeutettua, koska olenhan minäkin saanut yhden lapsen.
Hoitojen avulla, mutta kuitenkin. Onko sillä edes väliä?

Lapsemme rakastaa nykyään nähdä videoita itsestään vauvana.

Olemme siinä vaiheessa, jossa niiden lumo on valtavan voimakas.
Hän voisi tuijottaa niitä tuntitolkulla.

Eräänä iltana hän makoilee sohvalla isänsä kanssa, he katsovat videoita puhelimesta.

Olohuoneen täyttää pienen vauvan räkäinen, korviahuumaavan äänekäs kikatus.
Lapsi katsoo itsensä pientä versiota silmät säihkyen ja nauraa katketakseen.

Videolla kikatukseen tulee tauko.
Sieltä kuuluu isän huvittunut ääni.

"Niin?" hän kysyy kujeilevasti. "Olikos sinulla vielä jotain muuta asiaa?"

Se lempeys, mikä hänen äänensä painona kaikuu.
Pehmeys, hellyys, ylpeys.

Se murtaa sisältäni kaikki sinne koskaan rakennetut muurit, entiset ja nykyiset.
Se tulee suoraan keskelle sisintäni ja laittaa sinne valot päälle.

Miksi en muistanut, että hän puhui noin?

Miksi en muistanut, että tuollaista oli?

Miksi muistan sen vasta nyt?

Kehomuistoja

Yhtäkkiä kehomuistot valtaavat minut päivittäin.
Tunnen pitkästä aikaa erilaisia menneisyydestä tuttuja tuntemuksia.

Kivistyksiä, kolotuksia.
Nipistyksiä, kramppeja.

Ne saavat minut uppoamaan omiin maailmoihini.
Niin monta vuotta tunnustelin niitä lähes päätyönäni.

Tunnen ovulaation lähestyvän.
Vuosiksi olin unohtanut kaikki sen merkit.

Olen äärimmäisen hämmentynyt.
En tiedä, mitä minun pitäisi sillä tiedolla tehdä.

Syvälle hermostooni kaiverrettu mekanismi herää:
Nyt pitäisi yrittää! Ei kai tätä mahdollisuutta haluta heittää hukkaan?

Verenpaine ampaisee välittömästi taivaisiin.
Joudun muistuttamaan itseäni, ettei tilanne oli sama, kuin silloin.

Jos päätämme toivoa toista lasta, pakkasen alkiot kai kannattaisi käyttää ensin.
Ihan jo mielenterveydellisistä syistä.

Kun päivät vilahtavat ohi ilman energiaa seksiin, olen salaa helpottunut.
Minun ei tarvitse edes elätellä toiveita, että olisin raskaana.

Tuntuisi pelottavalta palata takaisin toivomisen kehään.
Tietämättä, pääseekö sieltä enää koskaan pois.

Viimeksi hoitojen ja raskauden ajan olin hukassa identiteettini kanssa.
Olin joku, jonka tilanteelle ei ollut nimitystä.

Olin kuin itsellinen äiti, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin yksinhuoltajaksi jäänyt, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin tavallinen, puolisonsa kanssa lasta toivonut nainen, mutta en kuitenkaan, sillä kukaan ei odottanut tai iloinnut kanssani.

Muuttuisiko se, jos lähtisimme hoitorumbaan uudestaan? Ja jos, niin miten?
Voisinko olla uudestaan sellainen, jolle ei ole nimeä?

Nukkuessa alitajuntani tulkitsee ovulaatiokivut omalla tavallaan.
Se palaa aikaan, jolloin viimeksi olen tuntenut vihlaisuja munasarjoissa.

Näen unta, jossa olen raskaana.

Olen vavisuttavan onnellinen.
Niin onnellinen, että voisin läkähtyä, sulaa lammikoksi siihen paikkaan.

Minussa ei ole epäilyksen häivääkään.
En malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikille.

Aamulla uni päättyy, mutta tuntemukset jatkuvat.
Joudun muistuttamaan itseäni, mistä ne oikeasti johtuvat.

Kun kuukautiset alkavat, on omituista huomata suhtautuvansa niihin neutraalisti.
Niin pitkään ne olivat hiekkaa heitettynä jokaisen epäonnistuneen hauta-arkun päälle.

Miksi kutsuttiinkaan kuukautisten alkamispäivää?

Jo viiden sekunnin kuluttua muistan.
Kp 1. Kiertopäivä numero yksi.

Kaivan siteitä kaapeista. En ole käyttänyt niitä vuosiin.
Minipillerit ovat pitäneet vuodot poissa kokonaan.

Muistan, kuinka yrittämisaikana välttelin syömästä kipulääkkeitä kuukautiskipuihin.
Halusin kehoni kärsivän siitä, mihin se ei pysty. 

Millaista olisi seisoa taas sen polun alussa?

Miten erilainen siitä tulisi tällä kertaa?

Paljonko on liikaa?

Iltaisin ennen nukkumaanmenoa tunnen sen parhaiten.
Ajatus lävistää mieleni väkivaltaisesti tunkeutuen, lupaa kyselemättä.

Osaan odottaa jo sen tuloa, sillä se tulee varmasti, joka kerta.
Suljen silmäni. En estele, koska se olisi turhaa.

Olen saanut jo niin paljon.

Hädin tuskin pysynyt järjissäni yrittäessäni saada sitä.
Hädin tuskin pysynyt järjissäni saatuani viimein sen.

Mutta samaan aikaan se on yhtä selvää, kuin aamukaste takapihan nurmikolla.
Kylmenneen kuulas elokuun aurinko. Sängynpeitto, jota kukaan ei jaksa nostaa lattialta.

Joku puuttuu.
Joku, jonka kuuluisi olla täällä.

Haluaisin toisen lapsen.

Mutta pystynkö?

Voinko?
Uskallanko?
Osaanko?
Pärjäänkö?
Jaksanko?

Ja Mies, tiedän hänen mielipiteensä.
Mitä se tekisi meille, jos saisimme toisen lapsen?

Miten meille sitten kävisi?
Miten meille tähän mennessä on käynyt?

Kerron Miehelle haluavani jättää hormonaalisen ehkäisyn pois.
Sitten jätät sen, hän toteaa.

Haaveilen palaavani takaisin hoitoihin.
Kokevani uudelleen raskauden.

Onko toiveeni itsekäs?
Asetanko sillä koko tämänhetkisen perheeni, myös lapseni, tulevaisuuden vaaraan?

Olenhan joskus vannonut mielessäni, että jos saan edes yhden lapsen, se riittää.

Lapseni saisi elämäänsä ihmisen, jonka arvo on mittaamaton.
Sisaruksen. Tiedän, että hänestä tulisi mahtava isoveli.

Mutta millä hinnalla?

Voin koko vauvavuoden niin huonosti.
Entä jos se kaikki palaisi takaisin?

Entä jos voin yhtä huonosti?
Tai huonommin?

Entä jos palaisimme hoitoihin, ja ne epäonnistuisivat?
Kestäisinkö sen?

Kyllä minä selviäisin, jos en saisi toista lasta.
Uskoisin niin.

Siitä en olisi selvinnyt, jos en olisi saanut tätä ensimmäistä, ainoaa.

Paljonko liikaa pitää pyytää, ennen kuin tajuaa pyytävänsä liikaa?

Haulikolla täyteen surua

Perhekerhossa kuuntelen, kun kaksi äitiä ja yksi isä puhuvat toisen lapsen haluamisesta ja siihen sopivasta ajankohdasta.

”Nii, onko se sit kuitenki parempi, että ois toinen jo päässyt vaipoista eroon..” pohtii toinen äideistä.

”Joo, kyl se vähän mietityttää et nytkö sit jo toista tähän heti perään”, isä huokaisee.

”Me ainakin ollaan ajateltu, ettei liian iso ikäero oo kiva. Kyl me halutaan se pieni ikäero. Kaks vuotta ois just hyvä varmaan”, sanoo minulle tutumpi äiti.

Parin kuukauden kuluttua hän on raskaana.

”Joo tää oli kato tosi kätevä tähän kohtaan. Mä aloin laskea tätä silleen, että vauva syntyis just muutama kuukausi ennenkun Elmeri täyttää kaksi. Niin mun mies saa sit pidettyä vanhempainvapaansa Elmeristä. Saadaan olla koko perhe monta kuukautta yhdessä kotona vauvan ja Elmerin kanssa.”

Tuijotan häntä ilmeettömänä, näkemättä mitään.

”Niin mä sit aattelin, että no NYT”, hän hymyilee.

Sä sit aattelit, että no nyt.

Vauvauutisia on kuulunut tasaiseen tahtiin jo viime kesästä lähtien.

Tahattoman lapsettomuuden aikana ajattelin, että jos joskus saan oman lapsen, uutiset eivät koskettaisi enää samalla tavalla, koska niihin liittyvä kipu on hävinnyt.

Olin väärässä.
Siinä, ja monessa muussakin asiassa.

Olen itkenyt autossa kuultuani hyvän ystävän uudesta raskaudesta.

Itkenyt sitä, että haluaisin haluta toista lasta.
Sitä, etten uskalla haluta.

Sitä, etten tiedä, miten siitä selviäisin.
Miten me selviäisimme.

Sitä, etten todennäköisesti tule saamaan edes mahdollisuutta yrittää.
Sitä, että kaikesta huolimatta tiedän, että haluaisin yrittää.

Kaikkein eniten vauvauutisissa on sattunut se, mitä ne niin räikeästi alleviivaavat:
Olen erilainen kuin muut. Olen pärjännyt huonommin, kuin muut.

Muille vauvavuosi oli ehkä ajoittain hiukan raskas, mutta ei mitään sen kummempaa.
Ei mitään sellaista, minkä vuoksi toivetta toisesta lapsesta täytyisi miettiä tarkemmin, harkita, pohtia.

Minulle se oli jotain ihan muuta.

Miksi niin monille muille vaikuttaa olevan ilmiselvää toivoa toista lasta?
Miten he pystyvät siihen?

Minulle he näyttäytyvät rohkeuden tasoltaan kuin maagisina, muinaisina viikinkisotureina.
Itse olen se heidän uljaiden hevostensa kavioiden alla vilistävä rotta.

Meillä on kolme alkiota pakkasessa.
En tiedä, mitä niille tulevaisuudessa tehdään.

Joskus meidän täytyy päättää.
Se tieto itsessään tuntuu musertavalta.

Pelkkä ajatus keskusteluista, joita joudumme käymään, saa minut voimaan pahoin.

Tiedän Miehen mielipiteen.
Hän ei halua toista lasta. Eihän hän alun perin halunnut tätä ensimmäistäkään.

Hän on nähnyt, miten pahaa vauvavuosi meille teki, erityisesti minulle.
Hän ei ikimaailmassa haluaisi kokea sitä uudelleen.

Ei ottaa sitä riskiä, että tällä kertaa kaikki menisi vielä huonommin.
Mitä ikinä se tarkoittaisikaan, siitä hän ei haluaisi ottaa selvää.

Luulin, etten lapsen saatuani kykenisi kokemaan toisten raskausuutisista aitoa surua.
Sellaista surua, joka tuntuu kaiken alleen peittävältä, kuristavalta, hukuttavalta.

Kyllä pystyn, selvästikin.

Tahattoman lapsettomuuden aikana tuntui siltä, kuin joku olisi ampunut minuun ison reiän.
Kliseisesti sanottuna sisälläni oli valtavan iso aukko, joka humisi tyhjyyttään, ja jota särki jatkuvasti.

Se kasvoi umpeen, kun sain lapsen.

Mitä en tiennyt, oli se, että minuun oli vuosien varrella ilmestynyt myös pienempiä aukkoja.
Joka puolelle hajautuneena, laajalle levittäytyneenä, massiivista tuhoa tehneenä.

Minut oli ammuttu haulikolla täyteen surua.

Ne reiät eivät mene umpeen.
Ne tulevat esiin mitä omituisemmissa hetkissä ja tilanteissa.

Vaikka silloin, kun joku kertoo ajatelleensa, että NO NYT.

Ne kulkevat mukanani aina.

Sain sen kaiken

 

Mitä tänne kuuluu, ovat monet kyselleet.

Lapsi kasvaa ja kehittyy. Keksii joka päivä kaikenlaista uutta, niin hyvässä kuin pahassa. Puhetta on alkanut viimeisen kuukauden sisään tulla valtavat määrät, uusia sanoja ilmestyy päivittäin useita.

Hän on uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa hitaasti lämpiävä hiljainen tarkkailija, kuten isänsä. Tuttujen kesken äärimmäisen herkästi syttyvä, innostuva ja kovaääninen, kuten äitinsä.

Hän palvoo isäänsä, haluaa tehdä kaiken juuri samalla tavalla kuin hän. On ilmiselvää, että he ovat toistensa mielessä aina ensimmäisenä ja viimeisenä. Minne he ikinä menevätkin, yhdessä tai erikseen.

Olen saanut masennusdiagnoosin ja aloittanut mielialalääkityksen sekä viikoittaisen terapian.
On ollut pitkä tie hyväksyä, että minä todella sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Minä. Kaiken tämän jälkeen.

Eräs ystäväni totesi, että hänen mielestään kaiken kokemani huomioon ottaen olisi pikemminkin ihme, jos en olisi sairastunut masennukseen, kuin se, että sairastuin.

Aloitan vuoden alusta osa-aikaisesti työt ja lapsi aloittaa osa-aikaisena päivähoidon. Olen kipuillut asiaa loputtomiin, mutta toivon, että lopulta tämä ratkaisu antaa meille molemmille mukavaa vaihtelua arkeen.

Joskus vuosia sitten ostamani body sopii nyt lapselleni.
Kun puin sen ensi kertaa hänen päälleen, katsoin sitä pitkään.

Se oli vuosikausia muovipussissa työnnettynä vaatekaappini perimmäiseen nurkkaan.
Juuri nyt se on pyykkikorissa käytön jäljiltä, eikä yksi sitkeä tahra meinaa millään lähteä.

Sain lopulta sen, mistä haaveilin niin kauan, niin kovasti.

Sain lapsen rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta tuli äiti.

Minulla on lapsi, joka leikkii duplolegoilla. Niitä löytyy milloin mistäkin, myös joulukuusesta.
Lapsi, joka rakastaa juoksemista, Pupuaan ja kaikenlaisia työkoneita kaivinkoneesta roska-autoon.

Miltä se oikeasti tuntuu, millaista se on?

En koskaan ennen nauttinut elämästäni yhtä paljon samalla kun tunnen uupuvani sen alle.

En ole koskaan ennen ollut yhtä väsynyt.

En ole koskaan ennen tuntenut itseäni ja elämääni yhtä tarpeelliseksi.

En ole koskaan ennen halunnut yhtä palavasti olla yksin. Tehdä ihan mitä vain, käydä kaupassa, suihkussa, imuroida, siivota pahamaineinen ulkovarasto. Kunhan vain se tapahtuu rauhassa, keskeytyksettä, omaan tahtiin.

En ole koskaan ennen huvittunut yhtä usein arjessani, kaikinlaisissa pienissä ja ohimenevissä hetkissä.

En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta raivoa ketään kohtaan, kuin omaa lastani.

En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta iloa jonkun toisen ilosta tai onnistumisesta, kuin oman lapseni.

En ole koskaan ennen kerännyt (ja etsinyt) vastaavalla tahdilla kaksikymmentä kertaa päivässä iänikuisen samoja tavaroita paikoilleen, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, aloittaakseni taas alusta.

En ole koskaan ennen ollut yhdessä hetkessä aivan hurmaantunut jonkun ihmisen söpöydestä ja toisessa hetkessä kahdenkymmenen minuutin päästä täysin kypsä hänen tahtomisiinsa, "auttamiseensa" tai yleiseen järjenjuoksuunsa.

En ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten järjettömän paljon säätöä sisältyy normaaliin pikkulapsiarkeen. Kaikki se metatyön, aikatauluttamisen, organisoinnin, siivoamisen, ennakoinnin määrä. Mitä tehdään tänään ja huomenna, kumpi on lapsen kanssa silloin, mitä olisi kaikista tärkeintä saada tehtyä.

En ole koskaan ennen katsonut jotakuta tai hänen käytöstään niin suurella mielenkiinnolla ja ylpeydellä. Mitähän se seuraavaksi keksii?

En ole koskaan ennen tuntenut näin paljon syyllisyyttä. Kaikesta. Mistä vaan.
Mitä olen tai en ole. Mitä teen tai en tee. Mitä tunnen tai en tunne.

En ole koskaan ennen tiennyt, että ne kaikki kuvitelmat, joita kipeinä lapsettomuusvuosina pyörittelin päässäni. Merkit, joita olin näkevinäni kaikkialla. Siitä, että lapsen kanssa olen hyväksytympi, näkyvämpi, tärkeämpi, enemmän olemassaoleva kuin ilman. Että ne eivät olleet kuvitelmaa.

Ne tietynlaiset lempeät hymyt ja katseet, joita näin lapsen kanssa liikkuvien saavan tuntemattomilta ihmisiltä, missä tahansa. Ne myönnytykset työpaikalla, saatu sympatia kaveripiirissä, korostunut kiinnostus sukulaisilta, ymmärrys vierailta. Ne aavistukset, joiden toivoin olevan suureksi osaksi vain omassa päässäni, johtuvan tilanteestani, joka vain kärjistää näkemään kaikenlaista.

En ennen tiennyt, että ne ovat kaikki tässä yhteiskunnassa totta.
Se todella on niin, valitettavasti. Vaikkei se saisi olla niin, sen ei kuuluisi olla niin.
Onneksi en silloin tiennyt.

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että lapsen saaminen, vauvavuosi ja pikkulapsiaika yleensä voivat olla suurten ristiriitojen ja vastakohtien aikaa. Ihanaa, mutta kamalaa. Ainakin itselleni ne ovat sitä olleet.

Ja se on ihan okei.
Niin voi olla, vaikka menneisyys olisi mitä tahansa.

Jos joku väittää muuta, häntä ei pidä uskoa.
Kiitollinen voi olla vaikkei aina jaksaisi, rakastaa voi samaan aikaan kun ahdistaa.

Kiitän sydämestäni kaikkia kuulumisten kyselijöitä ja täällä blogissa edelleen vierailevia.
Haluaisin kertoa niin monesta asiasta, mutta aikaa ja voimavaroja on hyvin rajatusti.

Toivotan rauhallista, mahdollisimman stressivapaata ja omannäköistä joulua.

Ennen kaikkea toivon, että jokainen lasta toivova saisi vielä joskus viettää joulua lapsensa kanssa.
Sydämeeni ei lakkaa sattumasta niiden puolesta, jotka eivät saa.

Hän

Hän on kuin pieni eläimen poikanen. 

Kissan-, koiran- tai karhunpentu. 

Hän tuhisee, ähisee ja kitisee. Vikisee, vinkuu ja ujeltaa. Unissaan hän huokailee, ynisee ja tuhahtelee. 

Kuorsaa vaimeasti, mikä on uskomattoman hellyyttävää kuultavaa. 

En tiennyt, että pienistä vauvoista lähtee näin paljon erilaisia ääniä, kokoajan. 

Välillä hän itkee niin, että pienet pulleat kasvot vääntyvät umpisolmuun, pieni suu aseistariisuvaan mutruun. Usein ääni vaimenee jo siinä vaiheessa, kun hän pääsee tarpeeksi lähelle rintaani, suu avautuneena valmiiksi ammolleen.

Välillä ratkaisu löytyy kosketuksesta. Kuten isänsä, hän rakastaa silityksiä, jatkuvaa liikettä iholla. 

Erityisesti päästä, mutta mikä tahansa käy. 

Mielihyvän tunne, kun hänet saa tyyntymään, on naurettavuuteen asti huumaava, saatu tyydytys mittaamaton. 

Hänessä on jotain jäntevää ja vankkaa. 

Selittämättömällä tavalla kestävää, horjumatonta.

Ei ole vaikeaa uskoa, että juuri hän vaikutti jo alussa neljästä vaihtoehdosta varmimmalta. 

Tuoresiirrossa siirretään alkioista se, joka näyttää biologin mielestä parhaimmalta, niin muistan lapsettomuuspolin lääkärin sanoneen. 

Hän oli sellainen, ja ymmärrän, miksi. 

Joskus mikään tähän asti opittu temppu auta, enkä tiedä, mitä tehdä. 

Se on raastavampaa, kuin ikinä osasin kuvitella. 

Lohduton itku kaikuu samanaikaisesti kehoni ulkopuolella ja sen sisällä. Ravisuttaa perustuksia, rajojani solutasolla, saa ne vavahtelemaan avuttomina, etsimään jotain, mitä tahansa ratkaisua. Teen kaikkeni, että saan itkun loppumaan. 

Yleensä se riittää. 

Kun hän syntyi, hän oli samaan aikaan täysi arvoitus, ja toisaalta tuntui jollain merkillisellä tapaa tutulta. Arvoitus hän on edelleen, mutta tuntuu päivä päivältä tutummalta.  

Kuin olisimme tunteneet paljon pitempään, kuin hänen ikänsä verran. 

Ja olemmehan me.

Silti pitkään tunsin, että me Miehen kanssa hoidamme lasta, jonka joku muu on saanut. Ikään kuin sijaistamme joitakuita. Kunnes jossain vaiheessa ne jotkut oikeat vanhemmat, jotka oikeasti tietävät, mitä tekevät, saapuvat ja ottavat ohjat. 

Vasta viime viikkoina olen kunnolla alkanut sisäistää, ettei keitään muita ole tulossa. 

Hän todella on meidän, meistä. Hän kuuluu meidän luoksemme. 

Synnytyslaitoksella häntä katsoessani ymmärsin jo varhain sen tosiasian, että siitä huolimatta hänet voidaan ottaa minulta pois. 

Hän voi sairastua vakavasti, nyt tai tulevaisuudessa. Hänellä voi tälläkin hetkellä olla jokin pahasti pielessä sisällään. Jotain, mikä huomataan vasta myöhemmin, tai ehkä liian myöhään. Jokin väärässä paikassa, kasvain, tukos, ahtauma. 

Hän voi kuolla. 

Koska tahansa, niin kuin kuka tahansa meistä. 

Sairaalassa, kaiken avun ulottuvilla ratkaisin asian täydellisellä kieltämisellä, jota edelleen harjoitan. 

Hänelle ei voi tapahtua mitään pahaa. Ei yksinkertaisesti voi. 

Se ei ole mahdollista, ja siksi voin olla rauhallisin mielin. 

Kaikki muu olisi täysin sietämätöntä, nyrjäyttäisi jonkin sisälläni asentoon, josta tiedän, ettei ole paluuta. En kertakaikkisesti pysty, suostu käsittelemään asiaa muulla tavoin. 

Hän. 

Joka päivä hänestä hahmottuu pieni osa lisää. 

En malta odottaa, että tapaan hänet viikon päästä, kuukauden päästä, vuoden päästä, viiden vuoden päästä. Toisaalta toivon, että joku pysäyttäisi ajan, ja voisimme aina olla näin, hän aina tuollainen, kuin hän nyt on. 

Kun Mies nostaa hänet käsivarsilleen ja katsoo häntä, nauraa, hymyilee, se tuntuu juuri siltä kuin olin aina kuvitellut. Ja vielä vähän enemmän. 

Katson heitä, paljon ja usein. 

Silloinkin, kun olisi paljon järkevämpää tehdä jotain muuta. 

Minun on pakko katsoa heitä. 

En vain voi olla katsomatta.

Kahden maailman välissä

Alan käydä yhä levottomammaksi.

Mies muistelee lapsuusajan kissaansa, joka pentuja odottaessaan haahuili eksyneen näköisenä päiväkausia naukuen, ei saanut sijojaan missään. Etsi turvapaikkaa, mukavaa pesää, jonne vetäytyä.

Yhteneväisyys minuun on kuulemma ilmeistä.

Mieli käy ylikierroksilla, saa valvomaan öisin tuntikausia. Kun Mies aamulla kysyy, mitä kaikkea mietin, on äärimmäisen vaikeaa summata ajatuksia yhteen, sillä niitä on ollut tuhansia ja taas tuhansia.

Ehkä etsin jonkinlaista henkistä kotia, pohdimme yhdessä.

Rauhaa itseni ja maailman kanssa.
Sopivaa mielentilaa, johon vetäytyä, sulkeutua turvaan.

Jonkinlaista yhteenvetoa tai edes välitilinpäätöstä.
Sillä onhan tässä ollut vähän kaikenlaista, ennen kuin tähän hetkeen on päästy.

Aivoni yrittävät vimmatusti hahmottaa ja käsitellä kokonaistilannetta, siihen liittyviä valtavan suuria kysymyksiä, epäselvyyksiä ja kipukohtia, koettavat epätoivoisesti saada niitä jonkinlaiseen järjestykseen.

On kova tarve pakata epämääräisyydet pois häiritsemästä, viemästä voimia, hankaamasta kaikessa vastaan. Sulkea huolella kompaktiin pakettiin, jotta voin elää kaiken tämän kanssa itseäni kadottamatta. 

Jotta pystyisin siihen, mihin on pian pystyttävä.
Siihen, mitä on lähiaikoina edessä.

Samaan aikaan, kun sullon laatikkoa kiinni, sieltä pursuaa lisää haamuja, kysymyksiä, pelkoja.
Asiat, joiden ajattelua ja käsittelyä on viimeiseen asti välttänyt, tulevat vastaan, haluavat mukaan.

En halua niitä seuraksi synnytykseen tai ensihetkiin vauvan kanssa.
Supistuskipuihin, sairaalasänkyyn tai häilymään perhehuoneen nurkkaan.

Vaikka eiväthän ne mihinkään tule katoamaan, sen tiedän.
Ne seuraavat minua ja me kohtaamme vielä, monta kertaa.

Toivon vain, ettemme lähiaikoina.

Yleensä jotain odottamatonta ja mullistavaa, hyvää tai huonoa, tapahtuu elämässä yllättäen.
Puhelin soi, kirje kilahtaa postilaatikosta, katseet kohtaavat ja lukkiutuvat, auto suistuu tieltä.

Jälkeen päin siitä puhutaan, että enpä tiennyt silloin, että vain tuntia, päivää tai viikkoa myöhemmin tapahtuisi näin. Jos olisin tiennyt, mitä ihan kohta seuraa, olisin suhtautunut edeltäviin hetkiin eri tavalla.

Raskauden loppuvaiheessa mielipuolista onkin, että tiedostat kokoajan eläväsi tähänastisen elämäsi viimeisiä hetkiä, aikaa Ennen Kuin. Häilyt kahden maailman välissä, vanhan tutun ja uuden tulevan.

Viimeistään tässä vaiheessa viikonpäivät ja kellonajat menettävät merkityksensä. Kiertelen tunnin ruokakaupassa kummastellen ruuhkaa, kunnes havahdun olevani liikkeellä perjantai-iltapäivänä.

On vain toisiinsa etäisesti sekoittuvia, samean samankaltaisia päiviä.
Katkonaisia öitä lukuisine vessakäynteineen. Pohdintoineen, saanko enää viideltä uudestaan unta.

Ihan hyviä päiviä ja huonompia. Hyvinä päivinä saan jotain aikaiseksi, tai ainakin tunnen jollain tasolla viihtyväni itsessäni, itsenäni. Huonoina päivinä olen passiivinen, itkuinen ja loputtoman huolissani.

Siedettäviä öitä ja niitä öitä, jotka haluaisi unohtaa, mutta jotka painavat tahmeina silmäkulmissa koko päivän. Saavat ailahtelemaan, tunteet ponnahtelemaan ennustamattomiin suuntiin, Miehen varpailleen.

Eräänä aamuna Mies kysyy, huolestuttaako minua kipu synnytyksessä.
Mietin pitkään, ennen kuin vastaan.

Tottakai se jossain määrin huolestuttaa. Sen määrä, voimakkuus, taso.
Syvyys, kesto, kontrollista luopuminen, mahdollinen voimien loppuminen.

Mutta en osaa olla erityisen huolissani juuri siitä.
Enemmän huolestuttaa kaikki muu, ehdottomasti eniten epätietoisuus.

Se, onko vauvalla kaikki hyvin, joka käänteessä. Tapahtuuko jotain pelottavaa, yllättävää.
Miten Mies pärjää, jaksaa vierelläni. Miten itse pärjään. 

"Kun saat sen syliisi ekaa kertaa, muista sitten katsoa sitä heti silmiin", sukulaisnainen painottaa.

"Koska sen silmät ovat alussa ihan mustat, ja vanhan kansan mukaan niissä on kaikki viisaus, mitä ihmisessä voi olla. Menneiden sukupolvien opit. Jotain, minkä äärelle aikuinen ei enää pääse."

Lupaan yrittää muistaa. Jos sitä vaikka tarttuisi itselle mukaan pieni hippu.
Ei voisi olla pahitteeksi.

"Joko sua jännittää paljon?" ystävä kysyy puhelimessa.

Tosiaan, ajattelen.

Sen lisäksi, että tärisyttää, turhauttaa, ilahduttaa, ahdistaa, stressaa, ihastuttaa, pelottaa, hengästyttää. Sen lisäksi, että olen samaan aikaan innoissani ja kauhuissani, tämä taitaa olla myös sitä.

Minua taitaa jännittää.

Se, miten kaikki menee, meneehän kaikki hyvin.
Se, miten asiat lähtevät sujumaan, meillä kaikilla.

Ja tietysti se, että pian tapaan hänet, jota olen kauan kantanut, mutta vielä paljon kauemmin odottanut, ajatellut, haaveillut, toivonut. Vaikka mikä merkillisintä, en tunne häntä vielä ollenkaan.

Millainen hän mahtaa olla?

Miltä hän mahtaa näyttää, kuulostaa, tuntua, tuoksua?

Ja mitä mieltä hän on meistä?

Kunpa olisin tiennyt

Löydän viimeiseksi jääneen, keskeneräisen e-pilleriliuskan vuodelta 2020. Jonain elokuisena perjantaina sille päivälle tarkoitettu luukku jäi avaamatta, ja samalla jokin oli pysyvästi eri lailla.

Todennäköisesti tunsin muutoksen painon jo silloin, tai ainakin osan siitä.

Mutta miksi säästin liuskan?
Kai halusin pysäyttää ajan, jättää siihen merkin.

Niin, että olisi konkreettisesti nähtävissä, mihin se pysähtyi, ja mikä ainakin muuttui.

Aavistin varmasti, että jotain tavalla tai toisella peruuttamatonta tulee tapahtumaan. Jotain, mikä muuttaa ennen kaikkea minua. Vaikka vaistosin ehkä jotain, en tiennyt silloin vielä mitään, ja hyvä niin.

Säästyin paljolta, kun en etukäteen tiennyt, mitä tulisin seuraavien vuosien aikana kohtaamaan.

Ja samaan aikaan, kunpa olisin tiennyt.
Kunpa olisin tiennyt, että olisi täysin mahdollista olla tässä.

Kunpa olisin tiennyt varmaksi, että tulisin vielä joskus olemaan tässä.

Kaikki ne päivät ja viikot, joihin ei mahtunut pelon lisäksi juuri muuta.
Kaikki ne kuukaudet, vuodet, kun katselin itseäni ja elämääni kuin ulkopuolelta.

Mutta en voinut tietää.

Juuri se on tahattoman lapsettomuuden perimmäinen kirous.
Risti, jota raskaampaa ei ennen ole kantanut.

Säikähdyksiä 2

On vastustamattoman kirkas päivä. Aurinko pilkahtelee tummanharmaiden pilvien lomasta houkuttelevasti. Valoisuudesta huolimatta ei ole edes kovin kylmä, vaan miellyttävän leutoa.

On ollut jo viikkoja liukasta, mutta vielä kertaakaan aurinko ei ole paistanut noin.

Olen liikkunut ulkona vähän. Oikeastaan hyvin vähän, ainoastaan pakolliset kulkemiset.
En ole saanut hankituksi nastakenkiä, en edes irrotettavia nastapohjallisia.

En haluaisi ostaa uusia kenkiä nyt, koska niin monet ovat kertoneet kengänkokonsa kasvaneen synnytyksen jälkeen. Nastapohjallisia olen monesti miettinyt, mutta toteutus on jäänyt uupumaan.

En kertakaikkiaan voi vastustaa kiusausta, vaan lähden lyhyelle kävelylenkille.
Lupaan ja vannon pyhästi olevani äärimmäisen varovainen, ja olenkin.

Katson jokaisen askeleen hyvin tarkkaan.
Kuljen vain kohdissa, joissa on hiekkaa.

Juuri ennen kotia ajatukset karkaavat, ja astun yhden huolimattoman askeleen.
Se riittää.

Sotkeennun jalkoihini ja horjahdan taaksepäin.
Kaatumisvauhti on lähellä nollaa.

Ehdin koukistaa polvia niin, että mätkähdän maahan lähes kyykkyasennossa.
Oikea pakara ottaa ensimmäisen osuman. Toisena tulee oikea käsi, jolla otan vastaan.

Ainoa asia, jonka keskityn kunnolla rekisteröimään on, ettei vatsa osu mihinkään.

Könytessäni ylös käsi on hellänä. Siihen kohdistunut tärähdys saa hermot iskemään salamoita.
Aavistan, että pakaran alueelle nousee mustelma, vaikka paksu talvitakki on pehmentänyt iskua.

Nilkuttaessani kotiovelle mietin, miten typerä ihmisen täytyy olla?

Kaikki mielihalut nauttia raikkaasta ulkoilmasta kuolevat siihen paikkaan.
Linnoittaudun vaikka koko loppuajaksi neljän seinän sisälle, kunhan noin ei tapahdu uudestaan.

Päästessäni kotiin vauva liikkuu virkeästi, todennäköisesti kokemansa rysäyksen havahduttamana.
Tarkkailen koko loppupäivän ajan, ettei verta tule, eikä kohdun alueelle koske.

Huoli puristaa rintaa, ei anna rauhaa.

Luen, että aiheuttaakseen vauvalle haittaa liukastumisen tai muun onnettomuuden tulisi sisältää suoraan vatsaan kohdistuva voimakas isku, kuten auto-onnettomuudessa tai pahasti vatsalleen kaatumisessa.

Nämäkään eivät välttämättä ole kohtalokkaita. Lohduttaudun muistelemalla ystävää, joka liukastuessaan kaatui vatsalleen viimeisillään raskaana, eikä käynyt kuinkaan.

Saan silti itseni tiloihin, kun googletan epätyypillisiä, mutta yhtä kaikki mahdollisia liukastumisen seurauksia. Niistä mieleen jäävät kaikumaan erityisen ikävänkuuloisina istukan repeäminen tai irtoaminen.

Näihin liittyy yleensä voimakas verenvuoto ja alavatsakipu, mutta en saa mielestäni mahdollisuutta, entä jos istukka on tietämättäni vaurioitunut, enkä voi jostain harvinaisesta lääketieteellisestä syystä huomata sitä mistään?

Syystä, joka kirjataan myöhemmin ruumiinavausraporttiin.

Entä jos vauva sisälläni hiipuu ja jää ilman ravintoa, ja kun se lopulta huomataan, on jo liian myöhäistä?

Seuraavan soittoajan koittaessa soitan jälleen neuvolaan, ja tunnen itseni idiootiksi.
Onko yhteiskunnallisesti järkevää tarjota hedelmöityshoitoja näin huolimattomille ihmisille?

Neuvolasta todetaan, ettei tilanne kuulosta huolestuttavalta, ja ohjeistetaan jatkamaan vauvan liikkeiden tarkkailua. Se on aina ensimmäinen merkki siitä, että jokin on pielessä, jos liikkeitä ei tunnu tai ne vaimenevat, hoitaja painottaa.

Päivät kuluvat.

Ehtymisen sijaan liikkeet vahvistuvat, saaden uudenlaista voimaa ja jäntevyyttä.

Selviämme säikähdyksellä, kahdesti viikon sisään.

Korona

Kahden viivan ilmestyessä koronan kotitestiin, en voi sanoa olevani kovinkaan yllättynyt.
Olenhan varmuudella tiennyt altistuneeni muutamaa päivää aikaisemmin.

Kaikki nämä vuodet, kaikki se puhe, kaikki ne tarinat.
Ja nyt minäkin olen jäänyt kiinni, viimein.

Työtiimini, ja myös kaveriporukkani viimeisenä.

Soittaessa neuvolaan olo on yllättävän rauhallinen. Varmasti aivan totaalisen erilainen, kuin vaikkapa kolme vuotta sitten sairastuneilla raskaana olevilla, joilla ei ollut mitään tietoa koronan vaikutuksista vauvaan.

Kerron, että minulla on alla kolme rokotetta.
Neuvolasta kerrotaan vauvan olevan turvassa sisälläni, enkä tarvitse tukilääkityksiä.

Lepoa vain ja Panadolia tarpeen mukaan.
Yli 38 asteen kuumetta suositellaan vauvan takia laskemaan lääkkeillä.

"Nyt saat kerrankin kuule levätä oikein luvan kanssa. Otat siitä kaiken irti. Netflixiä ja sohvaa, eikä yhtään syyllistymistä!", julistaa poikkeuksellisen sympaattinen hoitaja puhelimessa.

Viesti esimiehelle, ja takaisin peiton alle palelemaan.

Ensimmäisen päivän kuumeilen lievästi. Olo on kurja, mutta siedettävä. Ikävimmiltä tuntuu, kun jokaiseen niveleen ja lihakseen kehossa koskee yhtä aikaa. Jopa poskiin, vaikkei paljoa hymyilytä.

Seuraavat pari kolme päivää ovat vaikeimmat, vaikka kuume katoaa.

Nenä vuotaa solkenaan. Sitä kutittaa jatkuvasti, tukkoisuus hidastaa ja tahmaa ajatukset.
Soitan isälle. On vaikeaa ymmärtää yhtä monimutkaisempaa asiaa, jota hän selittää.

Keskittyminen herpaantuu, aivot käyvät hitaalla.
En ymmärrä sanoja kunnolla, niitä tulee liian paljon peräkkäin, en pysy mukana.

Rinnassa tuntuu ylimääräinen paine, yskittää.
Nukkuminen on hankalaa, ajoittain täysin mahdotonta.

Mies sairastuu myös, niin kuin olemme aavistaneet.
Siirrämme suunniteltuja menoja, järjestelyjä ja remonttikuvioita.

Haju- ja makuaisti katoavat. Siitä huolimatta alkuraskaudesta tuttu Nälkä tekee näyttävän comebackin. Se on hämmentävää, sillä yleensä sairastaessa ruokahalu loistaa poissaolollaan.

Ei varsinaisesti tee mieli syödä, sillä enhän maista mitään ja olo on kehno.
Vastalauseet eivät kuitenkaan auta. Maha kurisee vaativasti tihenevällä tahdilla.

Ensimmäistä kertaa elämässäni solahdan tuosta vain suositusten mukaiseen säännölliseen (joskaan ei erityisen terveelliseen) ateriarytmiin. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala.

Tosin päivällisen ja iltapalan väliin lisään vielä pienen herkkuhetken, kuten kaakaon ja keksin.

Ruokailuista tulee nopeasti päivien kohokohta.
En ole tiennyt, että laitostua voi myös omassa kodissaan.

Tarkkailen vauvan liikkeitä tavallista herkemmin. Hän ei vaikuta olevan moksiskaan.
Yöllä havahtuessani hän tervehtii minua tutuilla potkuilla ja muljahduksilla, liittyy seuraan valvomaan.

Yhtenä aamuna huomaan herättyäni vasemman nännin vuotaneen niin paljon, että koko rinta on märkä, samoin lakana sen alla. Tästä suivaantuneena oikea nänni herää eloon, ja valuttaa sekin muutaman tipan nestettä. Kuin näyttäkseen, että kyllä sekin tarvittaessa osaa, jos tämä tällaiseksi meinaa mennä.

Elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa.

Kaupassa käynnin jälkeen olen pari tuntia täysin toimintakyvytön.
Nukun myöhäisiä päiviäunia, mutta silti saan poikkeuksellisesti myös yöllä unta.

Vähitellen voimat palautuvat, enkä hengästy niin helposti.
Vaikka korostunut väsymys jatkuu ja välillä yskittää, olo normalisoituu päivä päivältä.

On edelleen vaikeaa käsittää, että raskaus on jatkunut tähän asti, vaikken varsinaisesti ole tehnyt mitään sen eteen kesäisen tuoresiirron jälkeen.

Tottakai olen toiminut saatujen ohjeiden mukaan, eli lähinnä välttänyt tiettyjä ruokia, käynyt neuvolassa ja tarvittavissa verikokeissa, sekä ollut nostamatta painavaa.

Se tuntuu silti jotenkin todella vaatimattomalta, suorastaan onnettoman ontuvalta. Ei lainkaan siltä, mitä luulisi tarvittavan siihen, että elämä, siis ihan joku oikea ihminen, sisälläni pysyy hengissä.

Ehdin tottua siihen, että lapsitoiveen eteen on tehtävä kokopäiväistä työtä, nimittäin ajatustyötä.
Sen lisäksi on myös toistuva kasa erinäisiä enemmän tai vähemmän ikäviä mutta pakollisia suorituksia, joko yksin tai yhdessä toteutettuna.

Joiden jälkeen on vuorossa toisenlaista ajatustyötä, eli hartiavoimin hommaa sen eteen, ettei ajattelisi, odottaisi tai toivoisi mitään.

Mielessä käy edelleen säännöllisin väliajoin, eikö minun pitäisi olla paremmin perillä ajankulusta? Tarkkailla johonkin tiettyyn kierron aikaan jotain kehossani, vaikkapa ovulaatioliman koostumusta?

Tai missä on lukujärjestysmäinen suunnitelma, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä pistetään milloinkin?
Kai tässä nyt vähintään pitäisi soittaa jonnekin ja miettiä, mikä on seuraava kokeilunarvoinen asia?

Lapsi elää ja kasvaa sisälläni.
En ole enää varma, tapahtuuko niin minun ansiostani vai minusta huolimatta.

Se saa tuntemaan itseni huijariksi.
Kuin matkustaisin junassa tai raitiovaunussa ilman lippua.

Näinkö tosiaan vain pokkana siipeilen?

Eikö tässä pitäisi tehdä enemmän töitä sen eteen, että saan pitää sen, mitä olen kovalla vaivalla viimein saavuttanut?

Jäänteitä

Aamulla pyyhkiessä paperiin jää klimppi paksuhkoa eritettä.

Wau, aika hyvää ovulaatiolimaa.

Näkyisi varmasti jo testissäkin.
Tänään kannattaisi siis yrittää.

Silmät yhdistävät näkemänsä opittuun, lähettävät viestin aivoihin.
Refleksinomaisesti, selkäytimestä.

Siellä on varauduttu näihin tilanteisiin, jätetty vastaajaan viesti.

Ystävä rakas.

Olet raskaana viimeisellä kolmanneksella.

Se mitä paperissa on, on spermaa.

Tänään ei tarvitse yrittää.

Millimetreistä kiinni

 

Iholleni on jäänyt muisto.
Kuin kämmenelle laskeutunut lumihiutale, joka ei ehkä koskaan kokonaan sula.

Vaikka tänään moni asia on toisin, näinä päivinä mieli hakeutuu aikoihin, kun junnasin samaa loputonta kehää sekä ajatuksissani että elämässä yleensä.

Kun joulu oli vain yksi harmaa päivä muiden joukossa, paitsi tavallista ankeampi.
Kun kaikki joulussa tuntui muistuttavan siitä, mitä ei ole.

Kun etsin tuloksetta sosiaalisesta mediasta glitterin hohteen, kauniiden pöytäkattausten ja lasten tonttulakkikuvien seasta jotain, mikä koskettaisi itseäni jotenkin. Jotain, mikä sanoittaisi edes pienen osan siitä, mitä itse elin todeksi.

Viime jouluna olimme Pupun kanssa väsyneitä odottamaan.

Sitä edellisenä vuonna olin vain kiitollisen toiveikas siitä, että lasta oli päästy ylipäänsä yrittämään.
Huolimatta taustalla häilyvästä aavistuksesta, ettei kaikki ole kunnossa.

Sitä edellisinä parina vuonna taisin keskittää kaiken energiani siihen, että pystyisin olemaan ajattelematta, mitä tuleva vuosi toisi tullessaan, miltä seuraavat joulut kohdallamme näyttäisivät.

Sen jälkeen, kun sinä yhtenä jouluna tiiviisti koossa pysynyt maailma oli hajonnut tuhansiksi palasiksi, joista yhtäkään en tunnistanut omaan elämääni kuuluvaksi.

Kun miettii menneitä vuosia, itseäni ei missään vaiheessa lohduttanut ajatella, että asiat menevät juuri niin, kuin on tarkoitettu. Sillä tavalla, kuin niiden kuuluu mennä.

Sillä eiväthän ne millään tasolla menneet.
Oli hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi niiden kuului mennä niin, kuin ne menivät.

Yhtä vieraalta tuntui ajatella, että kaikki on vain osa jotain suurempaa, salattua suunnitelmaa.
Kadehdin heitä, jotka pystyivät löytämään edes pienen lohdun murusen sellaisista ajatuksista.

Itse mietin lähinnä, entä jos mitään suurta suunnitelmaa ei ollut?
Tai entä jos oli, joillekin toisille, mutta joku oli unohtanut minut kokonaan?

Pari viikkoa sitten joulukonsertissa tapahtui hetki, jota olen vuosia odottanut.

Olin vuosia nähnyt silmissäni sytytetyt kynttilät, kahisevat toppatakit, korkeina kaikuvat holvikäytävät. Kunnes lopulta olin yrittänyt lakata kuvittelemasta. Halunnut unohtaa, siihen pystymättä.

Sain istua täydessä kirkossa ja kuulla eri merkityksen saaneet laulunsanat.
”Helmassani kantaa itse taivastako saan?”

Ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana itkin onnesta.

Yritin vastustella, mutta valtoimeen virtaavat kyyneleet pursusivat väkisin poskille.
Tiesin, miten onnekas olen. Tiedän edelleen.

Tiedän myös, ettei se, että sain kokea kyseisen hetken, johdu siitä, että vasta nyt halusin tarpeeksi paljon, ja yritin siksi tarpeeksi kovasti.

Tai että olisin viimein hellittänyt yrittämästä liikaa.
Osannut päästää oikealla tavalla irti.

Se ei johdu siitä, että olisin nyt viimein kärsinyt tarpeeksi.
Kaivannut riittävän paljon, käynyt riittävän syvissä vesissä.

Se ei johdu siitä, että juuri nyt jostain syystä oli se kauan odotettu Minun Vuoroni.
Ei siitä, että käsillä oli yhtään sen enempää oikea aika, kuin kenenkään toisen kohdalla on.

Se ei oikeastaan johdu minusta ollenkaan.
Itse uskon, että niin puuduttavalta kuin se kuulostaakin, se johtuu sattumasta.

Niin lukemattomia asioita, jotka olisivat voineet taas kerran mennä pieleen.
Jotka myös aiemmin menivät, ja menevät monilla edelleen.

Munasolut, jotka jäävät kehittymättä, irtoamatta, hedelmöittymättä, jakaantumatta.
Siittiöt, jotka jäävät liikkumatta, toimimatta, mahdollistamatta.

Elämät, jotka jäävät alkamatta.
Tai jatkumatta.

Haavat, jotka jäävät umpeutumatta.
Sydämet, jotka jäävät parantumatta.

Osa lukijoista on samanlaisella polulla kanssani, osa tavalla tai toisella erilaisella.
Kaikille teistä haluan lähettää tänä jouluna valonpilkahduksia.

Ja erityisesti teille, jotka olette väsyneitä, haluan lähettää voimaa jaksaa toivoa.

Vaikka suhde toivoon on tällaisilla matkoilla aina kauhun (epä)tasapainossa.
Toivo kun on elämänkumppaneista ristiriitaisin ja tietyllä tapaa myös väkivaltaisin.

Toivoa siitä, että kerran tulee se päivä, kun asiat eivät mene pieleen.

Sillä tämä kaikki on millimetreistä kiinni.
Se voi olla sitä myös hyvällä tavalla.

 

Kaikkea sitä ihminen tekee

 

Eräänä päivänä tavaroita raivatessa löydän palauttamattomien lääkkeiden lisäksi muuta tahattoman lapsettomuuden tykötarpeistoa.

Ovulaatiotestejä, sekä liuskoina että digitaalisina.
Muistan vihanneeni liuskoja, ne eivät koskaan näyttäneet tarpeeksi tummaa.

Marimekon unikkokuosisen kansion, johon keräsin kaikki tutkimustulokset ja laskut.
Pitäisi varmaan joskus laskea mielenkiinnosta, paljonko tämä lapsi lopulta maksoi.

Punakukkainen kansio näyttää kaikessa pirteydessään räikeältä ja jotenkin rivolta.
Ottaen huomioon, mitä se sisältää.

Ei lomakuvia, vanhoja verokortteja tai pöytälaatikkoon jääneitä runoja.
Vaan hoitosuunnitelmia, tutkimustuloksia, pistosohjeita, eri lääkefirmojen esitteitä.

Laskuja, niin tuhottomasti laskuja.

Rajuimman näköisiä ovat siemennestenäytepurkit.
En muistanut, että niitä jäi noin monta ylimääräistä.

Purkkien katsominen aiheuttaa lähes fyysisen pahoinvointireaktion.
Saa muistamaan asioita, joita en haluaisi muistaa.

Kaikkea sitä ihminen tekee silloin, kun on pakko.

Spermanäytteet olivat ehdottomasti hirvein konkreettinen asia koko prosessissa.
Vihasimme niitä Miehen kanssa molemmat.

Toinen asia, mitä vihasimme lähes yhtä paljon, oli ajoitetun seksin harrastaminen.

Ainoa keino, miten niistä selvisi jotenkuten järjissään, oli itsensä ja koko asian ulkoistaminen.
Tunteiden ja kaiken muun sivuun laittaminen, robotin lailla suorittaminen.

Häiriintyneen kaksijakoista siinä oli, että asia, joka piti tunteet ulkoistuneena yhdessä suorittaa, oli äärimmäisen intiimi ja herkkä. Toisenlaisessa kontekstissa aivan erilainen, kuin mitä niissä hetkissä.

Kasan alimmaiseksi tungettuna löytyy Clearbluen digitaalinen raskaustesti.
Se on sama laite, mihin elämäni ensimmäinen positiivinen tulos lopulta piirtyi.

Tulos, jonka odotin koska tahansa katoavan näytöltä ikiajoiksi, pyyhkien mennessään kaiken sen, minkä sen olemassaolo oli käynnistänyt.

Näytepurkit viskaan inhoten roskikseen, muista en jostain syystä saa luovuttua.

En edelleenkään voi käsittää, että niiden aika on ainakin toistaiseksi osaltani ohi.

Taas jotain järkeä

Aamulla soitan neuvolaan.

Hoitaja kyselee tarkkaan tuntemuksista, jotka ovat ennen kaikkea sekavat.
Olen elätellyt toiveita, että pääsisin nopeaan tsekkaukseen neuvolalääkärille.

Tai minne tahansa, jossa tehtäisiin jotain, mitä tahansa.
Tarkastettaisiin kohdunkaulan tilanne, kuunneltaisiin edes sydänäänet.

Raskaus on jo pitkällä, ja onhan oma neuvolantätini sanottu, ja että jos on yhtään epävarma olo siitä, onko kaikki hyvin, kannattaa soittaa, niin tarkistetaan tilanne.

Vieras neuvolantäti puhelimessa on sitä mieltä, ettei yksittäinen runsas vuotokerta riitä syyksi tarkistukselle, sillä se ei ole toistunut, eikä muita huolestuttavia oireita ole.

Valkovuoto voi välillä myös olla hyvin nestemäistä.

Minun täytyy tarkkailla vointiani erityisen paljon vielä tämä päivä, ja pitää sidettä.
Jos vuoto on lapsivettä, sitä tulee lisää vuorokauden sisällä ensimmäisestä kerrasta.

Jos side ja/tai housut kastuvat uudestaan tai kipuja ilmenee, täytyy ottaa heti uudelleen yhteyttä.
Silloin asiasta tulee päivystyksellinen.

Se kuulostaa pelottavalta.

Hoitaja toistaa monta kertaa lohduttavaa äänensävyä hakien kirjaavansa nämä asiat ylös tietoihini.
Ihan kuin sen kuuluisi jotenkin helpottaa oloani.

”Tämähän on hoitoalkuinen raskaus?”

”On.”

”Joo, no niinhän se vähän on, että hoitoalkuisissa raskauksissa usein huolestutaan vielä tavanomaista enemmän monenlaisista asioista.”

Se on varmasti aivan totta.

Jostain syystä se ei vain lohduta yhtään.

Jos lapsi tekee tällä hetkellä kuolemaa sisälläni, luulen, ettei hirveästi auta jälkikäteen todeta, että niin, kyllähän lapsettomuushoitotaustaiset yleensä soittavat keskimääräistä useammin vääristä hälytyksistä.

Vaikka tiedän, että teen voitavani pyytämällä toimintaohjeet ja noudattamalla niitä, soitto ei helpota huolta yhtään. Oikeastaan päinvastoin.

Se tekee siitä todellisemman. Minulle ei sanottu, että höpsis, eihän tässä ole mitään.
Vaan että niin, voi olla, mutta eipä selvitetä, vaan jäädään seuraamaan.

Laitan Miehelle viestin. Hänen vastauksensa osoittaa ymmärrystä siitä, että on varmasti raskasta joutua miettimään tällaista asiaa edelleen, saamatta taukoa.

Tekisi mieli mennä nukkumaan, ja herätä aikaisintaan ylihuomenna.
Ehkä vasta ensi vuonna.

Raahaudun työpäivän läpi lamaantuneena, pelko hartioita jäykistäen. Kuin olisin jäänyt kiinni valheesta, josta olen jo pitkään alitajuisesti tiennyt jääväni jossain vaiheessa kiinni.

Sovin ensi keväälle palavereja sijaiseni kalenteriin. Mietin, tulenko todellisuudessa itse hoitamaan ne, jos vauva syntyy ennenaikaisesti ja kuolee, ja koko äitiysloma peruuntuu.

Jossain vaiheessa käsitän, etten joka tapauksessa tule palaamaan töihin ensi keväänä.

Jos vauva kuolee, jään sairauslomalle.
Pitkälle sellaiselle.

Saan tauon, edes jonkinlaisen.
Se tuntuu kaikessa järjettömyydessään vähän lohdulliselta.

Menen kotiin kaupan kautta. Talvirenkaat käyvät eteenpäin painottomina pilkkopimeässä.
Kolmansissa liikennevaloissa havahdun ääneen, joka ei sovi lainkaan auton sisälle.

Se on liian äänekäs ja terävä, lävistävä.

Se tulee omasta suustani.

Huomaan itkeväni niin kovaa, että minusta purkautuu koko kehoa ravistelevin, voipunein vavahduksin kimeää, valittavaa ääntä, joka on kuin toiselle kuuluvaa.

Kehoni sykkii ympärilleen levittäytyneen mustuuden tahdissa.
Piirtää ilmaan omituisen ohuita rajoja, rikkoo ne saman tien pinnallisin henkäyksin.

Itken, koska tuntuu niin pahalta olla huolissaan yksin.
Ettei ole toista, joka tuntisi samoin.

Ei Mies ole suunniltaan huolesta.
Tai jos on, niin korkeintaan minun takiani, ei vauvan.

Ihminen, joka on minua lähinnä, ei asu samassa maailmassa kanssani, vaan viereisessä.
Jos jotain tapahtuu minun maailmassani, se vaikuttaa hänen maailmaansa, mutta vain välillisesti.

Eikä hän voi sille mitään, ei kukaan voi.

Hän suhtautuu samalla tavalla tähän, kuin minä suhtautuisin, jos ystäväni äiti sairastuisi vakavasti.

Voi että, ei tällaista, hokisin mielessäni, kumpa sen äiti nyt toipuisi aivoinfarktistaan, niin ei tulisi tämän enempää murhetta ystävälle.

Alkuillasta havahdun kotona siihen faktaan, että 24 tuntia seurantaa on virallisesti päättynyt useita tunteja sitten. Vuotoa ei tullut lisää.

Seuraavaksi tulisi siis lopettaa erityisen intensiivinen itsensä tarkkailu.
Vaan sepä ei olekaan niin helppoa.

Epämääräinen ahdistus painaa rintakehää. Ei edelleenkään tunnu siltä, että ollaan selvillä vesillä.
Mistä sen olon saisi takaisin, edes vaikka puolikkaana?

Kohdussa häilyy mietteliäs hiljaisuus, joka taukoaa välillä tunnustelevaan potkuun, äänettömään kysymykseen. Pieni tunnusteleva tönäisy, joka ihmettelee, mikä tässä nyt mättää, sillä jokin vallitsevassa ilmapiirissä on ilmiselvästi eri lailla.

Kai sielläkin tuntuu, miten verenpaine kohisee raivokkaan kosken lailla korvissani, ja koko kehoa painaa kasaan järkyttävä uupumus, kun huoli on ominut itselleen kaiken viimeiselle puolelletoista vuorokaudelle varatun aivokapasiteetin.

Löydyn hämärästä huoneesta makaamasta raatona sohvalla.

Olen kuolemanväsynyt.
Yksinäisyyteen, huoleen, epävarmuuteen. Kaikkeen, jota en pääse pakoon.

Mies tulee viereen ja ottaa lähelle, silittää hiuksia.

Haluaa muistuttaa olevansa silti tässä.
Onhan maailmoillamme useita kilometrejä yhteistä rajaviivaa.

Kai se riittää.
Sen on riitettävä.

Hän ei sano mitään, minultakin sanat puuttuvat.
Niille voisi olla paikkansa tässä, mutta niitä ei ole.

Kun sykkeeni laskee ja vaivun uneen, vatsassa muljahdetaan tyytyväisenä.
Saatiinpa taas jotain järkeä tähän touhuun.