Uutta kohti

Pää on ollut viime aikoina melko tyhjä.
Se kertonee siitä, että tällä hetkellä palloja alkaa olla ilmassa enemmän, kuin osaan hallita.

Palloista puheen ollen. Vatsa, jota en edelleenkään hahmota itselleni kuuluvaksi on ottanut muutaman viime viikon aikana huomattavan kasvuspurtin. Ystävä- ja sukulaispiirissä kuljin joulun aikaan sujuvasti mm. hellittelynimillä "joulupallo" ja "lumipallo".

Joululomalle jäädessä mieleen jäivät erityisesti työkaverin sanat:
"Sori mut mä en vaan voi lakata tuijottamasta tota sun vatsaa, kun se on niin.. Silmiinpistävä."

Tässä kuussa uskalsin viimein ostaa ensimmäisen tavaran vauvalle.
Siis sellaisen, joka ei ole lojunut jo vuosia joko kaapissa tai kaapin päällä.

Sellaisen pienen ja halvan vain, koska niin tahaton lapsettomuus ajatuksissani edelleen vaatii.
Sillä eihän koskaan voi tietää. Ja jos kaikki menee hyvin, niin. Mutta kuitenkin.

Katsoin sitä kaupan hyllyllä ostoskierroksen alkuvaiheessa.
Uskalsin palata viimeisenä hakemaan sen kärryyn.

Kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Uusi vuosi.
Muutoksen vuosi.

Ensi vuonna minun on oltava valmiina moneen asiaan, jotka tulevat olemaan jatkossa peruuttamattomalla tavalla toisin.

Välillä edelleen mietin, olenko tosiaan valmis siihen kaikkeen?
Toivon tällaisten päänsisäisten ristiriitaisuuksien olevan normaaleja.

Sillä eihän siinä ole mitään järkeä, tätähän olen halunnut vuosia.
Tämän valmiimmaksi en kai tule.

Silti osa minusta haluaisi jäädä pitemmäksi aikaa kiinni tähän vuoteen. Tietylle erikoistaajuudelle viritettyyn, odottavaan jännitykseen. Syvään silmät kiinni tehtyyn huokaukseen ennen sukellusta.

Sillä vuosi 2022 oli hyvä vuosi.

Sen on kuitenkin nyt aika mennä, sillä pian on luvassa jotain muuta.
Tänäkään vuonna emme enää katso tinaennustuksista, mitä.

Uskon ja toivon, että vuodesta 2023 tulee vielä parempi.

 

Siispä parempaa ensi vuotta myös kaikille lukijoille!

Kiitos, kun olette pysyneet matkassa mukana. 

Jäänteitä

Aamulla pyyhkiessä paperiin jää klimppi paksuhkoa eritettä.

Wau, aika hyvää ovulaatiolimaa.

Näkyisi varmasti jo testissäkin.
Tänään kannattaisi siis yrittää.

Silmät yhdistävät näkemänsä opittuun, lähettävät viestin aivoihin.
Refleksinomaisesti, selkäytimestä.

Siellä on varauduttu näihin tilanteisiin, jätetty vastaajaan viesti.

Ystävä rakas.

Olet raskaana viimeisellä kolmanneksella.

Se mitä paperissa on, on spermaa.

Tänään ei tarvitse yrittää.

Millimetreistä kiinni

 

Iholleni on jäänyt muisto.
Kuin kämmenelle laskeutunut lumihiutale, joka ei ehkä koskaan kokonaan sula.

Vaikka tänään moni asia on toisin, näinä päivinä mieli hakeutuu aikoihin, kun junnasin samaa loputonta kehää sekä ajatuksissani että elämässä yleensä.

Kun joulu oli vain yksi harmaa päivä muiden joukossa, paitsi tavallista ankeampi.
Kun kaikki joulussa tuntui muistuttavan siitä, mitä ei ole.

Kun etsin tuloksetta sosiaalisesta mediasta glitterin hohteen, kauniiden pöytäkattausten ja lasten tonttulakkikuvien seasta jotain, mikä koskettaisi itseäni jotenkin. Jotain, mikä sanoittaisi edes pienen osan siitä, mitä itse elin todeksi.

Viime jouluna olimme Pupun kanssa väsyneitä odottamaan.

Sitä edellisenä vuonna olin vain kiitollisen toiveikas siitä, että lasta oli päästy ylipäänsä yrittämään.
Huolimatta taustalla häilyvästä aavistuksesta, ettei kaikki ole kunnossa.

Sitä edellisinä parina vuonna taisin keskittää kaiken energiani siihen, että pystyisin olemaan ajattelematta, mitä tuleva vuosi toisi tullessaan, miltä seuraavat joulut kohdallamme näyttäisivät.

Sen jälkeen, kun sinä yhtenä jouluna tiiviisti koossa pysynyt maailma oli hajonnut tuhansiksi palasiksi, joista yhtäkään en tunnistanut omaan elämääni kuuluvaksi.

Kun miettii menneitä vuosia, itseäni ei missään vaiheessa lohduttanut ajatella, että asiat menevät juuri niin, kuin on tarkoitettu. Sillä tavalla, kuin niiden kuuluu mennä.

Sillä eiväthän ne millään tasolla menneet.
Oli hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi niiden kuului mennä niin, kuin ne menivät.

Yhtä vieraalta tuntui ajatella, että kaikki on vain osa jotain suurempaa, salattua suunnitelmaa.
Kadehdin heitä, jotka pystyivät löytämään edes pienen lohdun murusen sellaisista ajatuksista.

Itse mietin lähinnä, entä jos mitään suurta suunnitelmaa ei ollut?
Tai entä jos oli, joillekin toisille, mutta joku oli unohtanut minut kokonaan?

Pari viikkoa sitten joulukonsertissa tapahtui hetki, jota olen vuosia odottanut.

Olin vuosia nähnyt silmissäni sytytetyt kynttilät, kahisevat toppatakit, korkeina kaikuvat holvikäytävät. Kunnes lopulta olin yrittänyt lakata kuvittelemasta. Halunnut unohtaa, siihen pystymättä.

Sain istua täydessä kirkossa ja kuulla eri merkityksen saaneet laulunsanat.
”Helmassani kantaa itse taivastako saan?”

Ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana itkin onnesta.

Yritin vastustella, mutta valtoimeen virtaavat kyyneleet pursusivat väkisin poskille.
Tiesin, miten onnekas olen. Tiedän edelleen.

Tiedän myös, ettei se, että sain kokea kyseisen hetken, johdu siitä, että vasta nyt halusin tarpeeksi paljon, ja yritin siksi tarpeeksi kovasti.

Tai että olisin viimein hellittänyt yrittämästä liikaa.
Osannut päästää oikealla tavalla irti.

Se ei johdu siitä, että olisin nyt viimein kärsinyt tarpeeksi.
Kaivannut riittävän paljon, käynyt riittävän syvissä vesissä.

Se ei johdu siitä, että juuri nyt jostain syystä oli se kauan odotettu Minun Vuoroni.
Ei siitä, että käsillä oli yhtään sen enempää oikea aika, kuin kenenkään toisen kohdalla on.

Se ei oikeastaan johdu minusta ollenkaan.
Itse uskon, että niin puuduttavalta kuin se kuulostaakin, se johtuu sattumasta.

Niin lukemattomia asioita, jotka olisivat voineet taas kerran mennä pieleen.
Jotka myös aiemmin menivät, ja menevät monilla edelleen.

Munasolut, jotka jäävät kehittymättä, irtoamatta, hedelmöittymättä, jakaantumatta.
Siittiöt, jotka jäävät liikkumatta, toimimatta, mahdollistamatta.

Elämät, jotka jäävät alkamatta.
Tai jatkumatta.

Haavat, jotka jäävät umpeutumatta.
Sydämet, jotka jäävät parantumatta.

Osa lukijoista on samanlaisella polulla kanssani, osa tavalla tai toisella erilaisella.
Kaikille teistä haluan lähettää tänä jouluna valonpilkahduksia.

Ja erityisesti teille, jotka olette väsyneitä, haluan lähettää voimaa jaksaa toivoa.

Vaikka suhde toivoon on tällaisilla matkoilla aina kauhun (epä)tasapainossa.
Toivo kun on elämänkumppaneista ristiriitaisin ja tietyllä tapaa myös väkivaltaisin.

Toivoa siitä, että kerran tulee se päivä, kun asiat eivät mene pieleen.

Sillä tämä kaikki on millimetreistä kiinni.
Se voi olla sitä myös hyvällä tavalla.

 

Kumpu

Raskaussovelluksessa kehotetaan jatkamaan lapselle ääneen juttelemista ja laulamista.

Jatkamaan?
En ole edes aloittanut.

Vatsalle laulaminen tuntuu typerältä, ääneen juttelemisesta puhumattakaan.

Yhtenä iltana tosin hyräilen joululauluja. Mietin, kuuleeko vauva tosiaan minut.
Ihmetteleekö kuulemaansa, sillä en ole mikään päivittäishyräilijä.

Olen alkanut varovasti puhutella lasta mielessäni lähinnä silloin, kun tunnen liikkeet erityisen selvinä.
Joo, kyllä sinä olet siellä, miten voisin sinut unohtaa, totean hänelle ääneti silloin.

Kun olen uppoutunut omiin ajatuksiini, ja napakka potku yllättää.
Totta, sinähän se olet siellä taas, ihan hyvä hetki muistuttaa.

Ai sinäkin haluat, että otetaan toinen pipari.
Haluat, että mennään ulos ihmisten ilmoille.

Käyn konsertissa. Heti ensitahdeista lähtien vauva reagoi musiikkiin.
Joihinkin kappaleisiin enemmän, kuin toisiin. Ehkä hän pitää musiikista.

Ajatus siitä tuntuu hassulta.

Edelleen säännöllisin väliajoin säpsähdän nähdessäni itseni peilistä.
Kehoni piirrustukset ovat lähteneet jollakulla käsistä, siirtyen vahvasti kohti karikatyyrimäisyyttä.

Töissä sammutan vahingossa valot huoneestani, koskematta katkaisimeen.
Ihmettelen, miksi jääkaapin ovi vastustaa kiinnimenoa, kunnes tajuan vatsan pitävän sitä auki.

Se on paljon isompi, kuin mitä pystyn sisäistämään.
Paljon isompi, kuin miltä se tuntuu.

Ja tässä se suurin kummastus kaikista:
Sehän ei varsinaisesti tunnu yhtään mitään.

Jostain syystä olin vuosia kuvitellut, että raskaus lähtökohtaisesti tuntuu jatkuvasti joltakin. Että se itsessään saa aikaan kehossa fyysisen tuntemuksen, pohjavireen, joka soi taustalla kaiken aikaa.

Enkä tarkoita pahoinvointia, närästystä tai muuta mahdollista (mutta itseltäni puuttuvaa) liitännäisoiretta, vaan jonkinlaista Universaalia Raskaustunnetta. Vähintään ehkä jonkinlainen jatkuva paineen tunne, tunne siitä, että jotain ylimääräistä on matkassa?

Koska täytyyhän sen nyt joltain tuntua joka sekunti, jos kantaa sisällään toista elävää olentoa?

En tiedä, mitä kuvittelin sen tunteen olevan. Varmaankin jotain samankaltaista, kuin olisi niellyt hehkuvan kiiltävän, loistossaan arvokkaan kimpaleen kultaa.

No, ei se tunnu.
Itse asiassa se ei tunnu miltään.

Jos olisin ollut keväästä lähtien nukutettuna ja minut herätettäisiin tässä vaiheessa raskautta, enkä saisi nähdä itseäni peilistä tai tunnustella, en huomaisi minkään olevan toisin, kuin tavallisesti.

Peiliin katsominen muistuttaa yhä uudelleen, miksi minulle tarjotaan monissa tilanteissa istumapaikkaa, jos niitä on rajatusti. Vaikka kerta toisensa jälkeen hämmentyneenä änkytän voivani ihan hyvin seistä, tai istua lattialla, jakkaralla, missä vain.

Näytän painavalta.

Siis siltä, että minulla on suuri ja painava kuorma kannettavana.

Vaikken samaan aikaan tunne kehossani minkäänlaista painoa tai taakkaa.
Päinvastoin tuntuu, kuin vatsani olisi henkäisty kasaan kesäpäivän ohuista pilvenhattaroista.

Fakta on kuitenkin se, että mahasta, jonka kasvun vähyyttä ja hitautta kesällä kipuilin, on tullut kunnioitettavan kokoinen, kauniin symmetrisesti kaareutuva kumpu.

Juuri sellainen, joita vuosien ajan vihasin nähdä muilla.
Jollaisen nähdessäni käänsin katseeni toisaalle, satoja kertoja.

Jonka olisin monesti halunnut puhkaista viattoman pienellä neulalla.
Katsoa, kuinka se tyhjentyy ilmapallon lailla lättänäksi rusinaksi.

Voi luoja, miten vihasinkaan.
Nyt itselläni on sellainen.

Ja teen huomaamattani tismalleen sitä samaa, mitä todistin kaikkien muidenkin tekevän.
Korostan vatsaa vaatteilla, käytän usein ihonmyötäisiä paitoja.

Kun haluan havainnollistaa vatsan kokoa itselleni tai muille, laitan toisen käden rinnan alle tai toisen alavatsalle. Juuri sillä tavalla, mikä aiemmin tyhjensi keuhkoista ilmat pihalle.

Otan kuvia itsestäni, joissa olen niin. En postaa someen, mutta harvakseltaan lähetän niitä lähimmille ystäville ja sukulaisille.

Oletpa sinä jo iso, he päivittelevät.
Hymyilen heidän tahdittomille viesteilleen muka loukkaantuneena, mutta annan nopeasti anteeksi.

Samalla oudolla tapaa ylpeänä siitä, että viimein kehoni toimii.
Tekee sitä, mitä pitää eli kasvaa.

Yhtenä iltana näen ensimmäistä kertaa potkun samalla, kun tunnen sen.
Se piirtyy ulkomaailman puolelle selvänä, saaden ihon tärähtämään, vavahtamaan voimastaan.

Se tuntuu jostain syystä yllättävän suurelta asialta.
Tähän asti sisälläni on ollut jotain salattua, piilotettua.

Nyt siellä on joku, jonka aktiivinen olemassaolo liikkeineen näkyy myös ulospäin, muiden silmiin.

Menee varmasti yli viikko, ennen kuin se tapahtuu uudestaan.
Sen jälkeen liikkeiden näkyminen tihentyy, ollen lopulta jokapäiväistä.

Kun meno on kova, asetan kaukosäätimen tai puhelimen vatsan päälle. Pian puhelin alkaa tutista liikkeiden voimasta, kuin se yritettäisiin saada kipattua alas.

Tiedän asian, jota vielä vuosi sitten olisin inhonnut yli kaiken tässä joulussa.
S-marketin mainosta, jossa mies istuu jouluisen juhlapöydän päässä ja toteaa:

"Tarkemmin ajatellen, tämä ei ole kolmen pippurin lohipastrami.
Tämä on ensimmäinen joulu."

Samaan aikaan kuvakulma laajenee onnelliseen pariskuntaan, joista mies syöttää vauvaa lusikalla ja nainen todistaa hetkeä kameralla kauniissa punavalkoisessa pilkkupaidassaan.

En pidä mainoksesta nytkään. Se lähettää sekunnin murto-osassa aivoissani matkaan sytytyslangan, joka kuitenkin ehtii hiipua ennen kuin ehtii saavuttaa räjähtämispisteen.

On minulla edelleen heikot kohtani.

Yhdessä Toisenlaisten äitien jaksossa hedelmöityshoitojen avulla raskaaksi tullut nainen on synnyttämässä. Hänen miehensä juttelee hellästi sairaalakaapuiselle vatsalle, kosketukset ovat silkinpehmeitä.

Kun vauva syntyy, mies pitelee häntä sylissään hellästi, ymmyrkäisenä onnesta. He katselevat vauvaa yhdessä, kuin ihmetellen, mitä järkeä missään muussa koskaan on ollut, kuin tässä.

Vaihdan kanavaa.

En halua tietää, mitä heille kuuluu kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen.

Pimeän puoli

Mitä stressaantuneempi olen, sitä enemmän huoli tarttuu myös raskauteen liittyviin asioihin.

Välillä ahdistus vyöryy yli kuin hallitsematon hyökyaalto.
Sitä on todella vaikeaa pysäyttää.

Kuin sisälleni kaadettaisiin jääkylmää nestemäistä typpeä, joka salpaa hengen.
En voi estää sitä valumasta ympäri koko kehoani.

Kun tunne valtaa minut, tiedän heti, että se on menoa nyt.
On turha tapella vastaan.

Alistun kuin koira.
Yritän vain selvitä seuraavista tunneista, joiden tiedän olevan tuskaa.

Työt ahdistavat, remontti ahdistaa, muutto ahdistaa.
Joulu ahdistaa, uusi vuosi ahdistaa, parisuhteen tila nyt ja jatkossa ahdistaa.

Tuleva ahdistaa.

Pienikin ärsyke tai vastoinkäyminen voi heilauttaa olotilan pimeän puolelle.

En tiedä johtuuko se raskaudesta, vai yksinkertaisesti siitä, että elämässä on meneillään yhtä aikaa liian monta määrittelemättömän epävarmaa asiaa.

On päiviä, jotka tarvon läpi itsepintaisen neutraalisti ja hallitusti puuhaillen, ajoittain jopa hyväntuulisuuden saavuttaen.

On toisia, jolloin olen itkuinen, tyytymätön, turhautunut.
Epämääräisen, osoitteettoman pettynyt.

Kuin eteeni olisi annettu koottavaksi pahvilaatikko, mutta se ei vain millään asetu muotoonsa.
Kaikki, mitä siitä kokoan, näyttää aavistuksen väärältä, hieman vinolta, enkä tiedä, mitä pitäisi tehdä toisin.

Tässä mielentilassa ajaudun helposti tarkkailemaan vauvan liikkeitä ja toteamaan, että niissä on varmaan jokin vikana.

Aiemmin tuntuneet liikkeet jäävät kuin varkain huomiotta.
Vauvan pitäisi liikkua juuri nyt.

Jos se ei liiku, se on selkeä vahvistus sille, että jokin on pielessä.

Ajattelen kohtukuolemaa, kuolemaa synnytyksessä, kätkytkuolemaa.
Kuolemaa ylipäänsä.

Elämäni on hatarasti kasattu korttitalo, joka huojuu uhkaavasti joka suuntaan.
Mikä tahansa voi kaataa sen, hetkenä minä hyvänsä.

Eräänä iltana Mies löytää kotiin tullessaan jälleen kerran minut sulautuneena ympärillä häilyvään pimeään. Saan sanottua vain, etten ole mielestäni tuntenut liikkeitä, vaikka kovasti yritän.

Oikeasti haluaisin sanoa, etten saa mielestäni pois pelkoa siitä, ettemme sittenkään selviä tästä ehjinä yhdessä. Vastoin kaikkea sitä, minkä varaan olemme rakentaneet.

Mies ei ole kertaakaan raskauden aikana koskenut vatsaani tai tunnustellut sitä.
Kuin hän olisi tarkoituksella vältellyt sitä, pitänyt sitä jotenkin luonnottomana.

Nyt hän koputtaa vatsaani samalla tavalla, kuin koputtaisi kevyesti oveen.
”Haloo, onko siellä ketään?” hän huhuilee hassulla äänellä.

Tiedän hänen tekevän tämän vain minua piristääkseen.
En silti voi olla hymyilemättä.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän puhuttelee vauvaa suoraan ääneen.
Todennäköisesti myös ensimmäinen kerta, kun puhuttelee edes mielessään.

Kohdussa vallitsee mietteliäs, harkitsevainen hiljaisuus.
Asetan vatsani päälle Miehen jo pois vaeltavan käden.

Näytän, ettei hän voi ensin kysyä kysymystä ja sitten vetäytyä.
Hänen täytyy jäädä odottamaan vastausta.

TUMPS.

Potku osuu juuri siihen kohtaan, missä Miehen sormet ovat.
Tunnen sen selvästi. Se on illan voimakkain.

Mies kertoo tunteneensa kättään vasten liikkeen, jota kuvailee pieneksi tömähdykseksi.

Jos hän olisi tunnustellut useammin, liikkeet ehkä erottuisivat helpommin. On varmasti vaikeampaa tunnistaa niitä äkkisistään ilman, että on aiemmin virittäytynyt asian äärelle, tottunut siihen.

Koska ihmisellä on tapana yhdistellä omituisia asioita, ajattelen jostain syystä sitä, että nyt jos jossain, esimerkiksi poliklinikalla ultatessa kysytään, onko Mies jo tuntenut liikkeitä, voin vastata, että on.

He ovat tervehtineet toisiaan, edes yhdesti.
Ensimmäistä kertaa, mutta tuskin viimeistä.

Puuttuva konkretia

Ensimmäinen neuvolakäynti, jossa Mies on mukana.
Hän on tullut isyyden tunnustamista varten.

Istuudun tutulle tuolille kuin tuomion saaneena. Ihmettelen, miksei neuvolantäti ole kaivanut valmiiksi esille raskausdiabetes-esitteitä ja sokerimittauslaitteita mukaan annettavaksi.

Saan kuulla, että arvoni ovat kuin ihmeen kaupalla laskeneet toisessa sokerirasituksessa.
Raskausdiabetestä ei diagnosoida, seurantaa ei enää loppuraskaudesta tarvita.

Kuulen viereltäni Miehen vaiennetun huokauksen. Hän on oikeassa.
Olisin voinut jättää tämän murehtimatta etukäteen. Tämänkin.

Opin, että sille on tosiaan syynsä, miksi meidät on pyydetty käynnille yhtä aikaa. Huolimatta siitä, että meillä on todistus hedelmöityshoidoista ja niissä käytetyistä omista sukusoluista, se ei riitä.

Miehen täytyy allekirjoittaa tunnustus, ja minun täytyy allekirjoittaa hyväksyväni hänen tunnustuksensa. Tunnustus, liitteenään poliklinikalta saatu todistus, lähetetään eteenpäin lastenvalvojalle, joka vahvistaa asian.

”Oletteko jo miettineet synnytystä?” neuvolantäti kysyy.

Katsomme molemmat häntä siten, kuin hän olisi varoittamatta vaihtanut puhekielen latinaksi.
Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus, jossa nuppineulan putoaminenkin kuuluisi.

Olemme miettineet viime aikoina tuhansia eri asioita. Yksityiskohtia ja kokonaisuuksia.
Ne kaikki liittyvät siihen, miten selviämme loppuvuoden ajan sekä töistä että remontista.

Olemme molemmat miettineet varmasti satojatuhansia ajatuksia, yhdessä ja erikseen.

Niistä yksikään ei ole liittynyt synnytykseen.

”Okei, siis ette ole? Ei sillä, että olisi mikään kiire! Kysyin vain, että jos jotain ja olisi jotain mieleen tullutta kysyttävää.”

Geeliä iholleni sivellessään neuvolantäti kysyy Mieheltä, mitä ajatuksia lapsen tulo hänessä herättää.
Mies toteaa, ettei oikein ole ehtinyt ajatella koko asiaa, tämän kaiken muun härdellin keskellä.

”Niin, se on ihan ymmärrettävää", täti nyökkää pehmeästi.

"Koska lapsi elää, kasvaa ja liikkuu äidin sisällä, eihän raskaus oikeastaan näy tai hahmotu miehille muualla kuin siinä, että puoliso näyttää vähän erilaiselta. Siitä ikään kuin puuttuu kaikki konkretia. Siksi koko asia voi usein tuntua vielä tässä vaiheessa kaukaiselta.”

Voi, jos vain tietäisit tarkalleen, miten kaukainen asia tämä Miehelle on.

Mitä kaikkea tästä odotuksesta hänen osalta puuttuukaan, konkretian lisäksi.

Kaikkea sitä ihminen tekee

 

Eräänä päivänä tavaroita raivatessa löydän palauttamattomien lääkkeiden lisäksi muuta tahattoman lapsettomuuden tykötarpeistoa.

Ovulaatiotestejä, sekä liuskoina että digitaalisina.
Muistan vihanneeni liuskoja, ne eivät koskaan näyttäneet tarpeeksi tummaa.

Marimekon unikkokuosisen kansion, johon keräsin kaikki tutkimustulokset ja laskut.
Pitäisi varmaan joskus laskea mielenkiinnosta, paljonko tämä lapsi lopulta maksoi.

Punakukkainen kansio näyttää kaikessa pirteydessään räikeältä ja jotenkin rivolta.
Ottaen huomioon, mitä se sisältää.

Ei lomakuvia, vanhoja verokortteja tai pöytälaatikkoon jääneitä runoja.
Vaan hoitosuunnitelmia, tutkimustuloksia, pistosohjeita, eri lääkefirmojen esitteitä.

Laskuja, niin tuhottomasti laskuja.

Rajuimman näköisiä ovat siemennestenäytepurkit.
En muistanut, että niitä jäi noin monta ylimääräistä.

Purkkien katsominen aiheuttaa lähes fyysisen pahoinvointireaktion.
Saa muistamaan asioita, joita en haluaisi muistaa.

Kaikkea sitä ihminen tekee silloin, kun on pakko.

Spermanäytteet olivat ehdottomasti hirvein konkreettinen asia koko prosessissa.
Vihasimme niitä Miehen kanssa molemmat.

Toinen asia, mitä vihasimme lähes yhtä paljon, oli ajoitetun seksin harrastaminen.

Ainoa keino, miten niistä selvisi jotenkuten järjissään, oli itsensä ja koko asian ulkoistaminen.
Tunteiden ja kaiken muun sivuun laittaminen, robotin lailla suorittaminen.

Häiriintyneen kaksijakoista siinä oli, että asia, joka piti tunteet ulkoistuneena yhdessä suorittaa, oli äärimmäisen intiimi ja herkkä. Toisenlaisessa kontekstissa aivan erilainen, kuin mitä niissä hetkissä.

Kasan alimmaiseksi tungettuna löytyy Clearbluen digitaalinen raskaustesti.
Se on sama laite, mihin elämäni ensimmäinen positiivinen tulos lopulta piirtyi.

Tulos, jonka odotin koska tahansa katoavan näytöltä ikiajoiksi, pyyhkien mennessään kaiken sen, minkä sen olemassaolo oli käynnistänyt.

Näytepurkit viskaan inhoten roskikseen, muista en jostain syystä saa luovuttua.

En edelleenkään voi käsittää, että niiden aika on ainakin toistaiseksi osaltani ohi.

Haaveista

Täyttäessä tiskikonetta televisiosta tulee uusintana vanha Suomilove-jakso.
Siinä puhutaan haaveista.

Nuorena aikuisena minulla oli tulevaisuudelle lähinnä yksi selkeä toive:
Yhteinen elämä Miehen kanssa.

Muuttaa yhteen, elää arkea kahdestaan, rakentaa sitä yhdessä omannäköiseksi.

Ajan saatossa tulevaisuuden haaveita muodostui vähitellen kaksi lisää:

Yhteinen oma koti Miehen kanssa.
Ja ennen kaikkea: Yhteinen lapsi Miehen kanssa.

Haaveista ensimmäinen, yhteinen elämä, toteutui jo yli vuosikymmen sitten. Myöhemmin tosin sekin joutui lapsitoiveiden eriävyyden takia vaakalaudalle. Kokonaan uudelleentarkasteltavaksi, lakaten olemasta itsestäänselvyys.

Kaksi muuta olivat ensin pitkään varovaisia, päänsisäisiä tunnusteluja. Kunnes vuosien kuluessa niiden ympärille kasaantui vähitellen paksu epävarmuuksien ja kysymysten verho, joka vain tiivistyi tiivistymistään, saavuttaen lopulta sumuisen, hyisen huippunsa tänä vuonna IVF-hoitoihin siirryttäessä.

Samalla itse tiivistyin ja pienenin pelkojen edessä. Painuin kasaan, kunnes lopulta minusta oli jäljellä enää lähinnä ihminen, joka oli jäänyt vaille niitä asioita, joita niin kovasti olisi toivonut.

Painan tiskikoneen päälle hurisemaan. Istun sohvalle katselemaan juuri esille laittamaani kynttelikköä.
Se on vähän hassussa kohtaa ikkunan edessä, koska muuallekaan se ei järkevästi mahdu.

Yhtäkkiä käsitän, että pian suurimmat unelmani voivat viimein olla totta.
Kaikki kolme yhtä aikaa.

Niistä kaksi viimeisintäkin ovat toteutumassa.
On mahdollista, että ensi vuoden puolella minulla on niistä jokainen.

Jos asiat menevät loppuun asti hyvin.
(Edelleen tuo lause on aina lisättävä, en mahda itselleni mitään.)

Kolme suurinta tähänastista haavettani on toteutumassa.

Vaikka näistä kolmesta kaksi on vielä enemmän tai vähemmän vaiheessa.
Vaikka se on raskasta ja stressaavaa. 

Eivätkä huolet siihen lopu, jos sen kaiken onnistuisinkin saamaan.
Ehkä pikemminkin jollain tasolla päinvastoin, sillä menetettäväähän on entistä enemmän.

Vaikka näiden haaveiden toteutumiseen liittyy asioita, jotka herättävät tässä hetkessä ja jatkossakin ristiriitaisia tunteita. Negatiivisia, ahdistavia, surullisia.

Vaikkeivät ne ole menneet moneltakaan osin kuin Strömsössä.
Eivät jokaista yksityiskohtaa myöten sillä tavalla, kuin olisin kaiken kaikkiaan halunnut.

Tarkemmin sanottua yhtäkään yksityiskohtaa.

Vaikka olen joutunut tekemään niiden eteen paljon töitä, luopumaan samalla jostain muusta.
Maksamaan kovaa hintaa, jo tähän mennessä ja myös jatkossa. Enkä ole ainoa.

Ainakaan yksi unelmista ei ole lähtökohtaisestikaan ollut sellainen, jonka toteutumiseen olisin loppujen lopuksi juuri voinut itse vaikuttaa. Sen osalta minulla on ollut vain hyvää tuuria.

Silti.
Ne ovat isoja, elämänkokoisia asioita.

Sen äärelle on välillä hyvä pysähtyä.

Ja yhtä kaikki, ne ovat olleet haaveitani jo vuosikausia.
Tänään olen kulkemassa niitä kohti, ollen jo todella lähellä.

Erityisesti tänä vuonna niiden eteen on otettu monta valtavaa harppausta.
Venytty äärimmäisyyksiin asti.

Ei ainoastaan omalta osaltani.
Niiden takia toinen on joutunut luopumaan osasta omistaan.

Haaveeni ovat olleet aika tavanomaisia.

Sellaisia, joiden toteutuminen olisi jollekulle toiselle itsestäänselvyys.
Itse mietin vuosia, ovatko ne liikaa pyydetty, eikö vain voisi haluta vähemmän?

Tai lakata kokonaan haluamasta.

Toisaalta maailmassa on ihmisiä, joiden suurimmat unelmat jäävät koko elämän ajan toteutumatta.
Niistä tulee asioita, jotka jäivät yhä uudelleen ulottumattomiin, tavoittamattomiin, saavuttamattomiin.

Niin kuin pelkäsin myös omalle kohdalleni käyvän.

Jos ensi vuonna voin todeta kolmesta suuresta haaveestani kolmen toteutuneen, olen saanut todella paljon.

Oikeastaan olen jo nyt saanut.
Enemmän kuin uskalsin toivoa.

Tämän Kaliiperin Asia

"Mitä mahavauvalle kuuluu?"

"Mitenkäs vatsassa voidaan?"

En ole koko elämäni aikana saanut yhteensä niin paljon tiedusteluja voinnistani, kuin muutaman viime kuukauden sisällä.

Se on sympaattista ja lämmittää mieltä niiltä ihmisiltä, joiden kanssa olen muutenkin tekemisissä.
He kyselevät olostani tiuhempaan, laittavat viestiä tavanomaista useammin, muttei se häiritse.

Vastailen heille mielelläni.

Mikä häiritsee, ovat henkilöt, joiden suhtautuminen minuun muuttui räikeästi sillä välittömällä sekunnilla, kun he kuulivat raskaudesta.

Olen saanut useita yhteydenottoja puolitutuita, jotka eivät aiemmin olleet edes etäisesti kiinnostuneita elämästäni.

Eräs kaukaisempi sukulainen, joka ei ole ikinä ennen tainnut kysyä minulta mitään (siis ihan todella mitään, mistään!), tiedustelee vauvauutisen kuultuaan yhtäkkiä harva se päivä kuulumisia ja hössöttää tulevista hankinnoista.

Se tuntuu teennäiseltä.

Hän myös soittaa, vaikkemme koskaan puhu puhelimessa.
Saan pyytämättä lukuisia neuvoja ja vinkkejä, miten asiat täytyy hoitaa.

Miksei hän ollut kiinnostunut elämästäni aiemmin?
Miksi hän on sitä nyt?

Olemme olleet hyvin vähän tekemisissä tähän asti.
Ajatteleeko hän sen muuttuvan jotenkin vauvan myötä?

Eikö sellaiseen tarvittaisi jotain vähän muutakin, kuin sydämeni vieressä sykkivä toinen sydän, joka käsittääkseni ei ensinnäkään liity häneen mitenkään? Yhtään sen enempää, kuin liittyi aiemminkaan.

Muistan, ettei edes hänen korviinsa kantautunut uutinen ensiasuntomme ostosta kirvoittanut yhtäkään viestiä, ei kyselyä, kommenttia tai tiedustelua. Ei yhtäkään tarjousta auttaa, tehdä jotain hyväksemme.

Vauvauutinen sen sijaan on selvästi toista maata.

Eräänä päivänä hän kyselee vointiani, vaikka olemme juuri edellisenä päivänä nähneet ohimennen.
Vastaan voivani edelleen hyvin. Ihan kuten eilenkin.

Onko tämä vain jonkinlaista uutuudenviehätystä?
Olen sukulaisena vanhan talven lumia, onhan minut jo nähty ja koettu.

Mutta jee, uusi ihminen!
Mitä hänelle kuuluu?

Olen vain tylsä, mutta pakollinen ja toistaiseksi ainoa mahdollinen väylä kohti tätä uudenuutukaisuuttaan hohtavaa kiinnostavuutta, joka sisälläni elelee. Kuka ikinä hän onkaan.

Ilmeisesti ensimmäistä kertaa elämässäni vallitsee nyt Tämän Kaliiperin Asia.

Tilanne, joka on arvoltaan sellaista mittaluokkaa, että se vaatii myös passiivisina lojuneiden, vuosiksi nurkkaan unohdettujen ihmissuhteiden osalta välitöntä huomiota. Yhtäkkistä eräänä sysimustana alkutalven yönä mielenkiinnon nousemista kuolleista vavahdellen eloon.

Välillä tekisi mieli kysyä näiltä innostujilta, että muistatko siis, että se henkilö, kenelle tämä kaikki tapahtuu, olen edelleen minä? (Ja täydentää myös lisähuomiona: ”Et sinä!”)

En ole yhtäkkiä muuttunut joksikin toiseksi. Olen silti vain tämä sama neiti Kuu, jonka arjesta, toiveista, valinnoista ja suunnitelmista et vielä hetki sitten piitannut tuon taivaallista?

Ehkäpä olen joidenkin mielestä nimenomaan muuttunut toiseksi, kuin mitä olin ennen.

Kunnolla aikuiseksi. Ihmiseksi isolla I-kirjaimella.
Naiseksi potenssiin sata.

Ajatus siitä tuntuu naurettavalta.

Kaikki tämä muutos suhtautumisessa vain siksi, että viimeinkin sisälläni jokin onnistuu pysymään elossa.

Sekö tosiaan on ihmisen arvon ja merkityksen mitta?
Sekö on ainoa asia, joka naispuolisia sukulaisia voi yhdistää?

Luulen, että ilman tahattoman lapsettomuuden kokemusta en kiinnittäisi näihin asioihin samalla tavalla huomiota.

Mutta muistan turhan hyvin, millaista oli niinä äärimmäisen harvoina hetkinä, kun tavataan kysellä toisen kuulumisia ilman, että hän millään tavalla edes noteerasi, että minullekin voisi kuulua jotain, ja ehkäpä siitä olisi kohteliasta vastavuoroisesti tiedustella.

Millaista oli, kun omiin päänsisäisiin kipeisiin kysymyksiin siitä, mitä merkittävää elämään voi oikeastaan kuulua ilman lasta, vastattiin ääneen lausumatta ulkopuolelta:

No eipä oikein mitään.

Istu siinä ja kuuntele, mitä oikeasti tärkeää muilla on meneillään.

Tästä äkkinäinen hyppäys siihen, että minulta udellaan oma-aloitteisesti jopa viikoittain, miten olen jaksanut työpäivät, eikö edelleenkään ole ilmennyt närästystä, ja olenko jo harkinnut pinnasänkyä laskettavalla laidalla, on valtava.

Tai siihen, että minua muistutellaan iltaisin viesteillä, miten tärkeää on nukkua ja juoda tarpeeksi, etenkin kun vaikuttaa siltä, ettei nykyinen unimääräni riitä raskaana olevalle.

Jännä, että silläkin on nyt väliä.

Aiemmin hädin tuskin tiedettiin tai edes välitettiin, missä asun.
Puhumattakaan, miten elin tai mitä tein.

En millään tasolla usko, että missään tässä olisi paha tarkoitus, tai tavoitteena aiheuttaa mielipahaa.

Silti tuntuu vieraalta, väärältä.

Kuin rajojani yritettäisiin venyttää väkisin. Laittaa niitä sinne, missä ne eivät kulje.
Vääntää kehoani asentoihin, joihin en taivu.

Ei sillä tavalla, kuin lapsi sisälläni tekee, vaan luonnottomasti tunkeutuen, tarpeettomasti, kysymättä lupaa. Jos se tekee minusta epäkiitollisen lehmän, ilmeisesti sitten olen tässä asiassa sellainen.

Mutta kyllä silti merkitsin jotain, ennen tätäkin.

Taas jotain järkeä

Aamulla soitan neuvolaan.

Hoitaja kyselee tarkkaan tuntemuksista, jotka ovat ennen kaikkea sekavat.
Olen elätellyt toiveita, että pääsisin nopeaan tsekkaukseen neuvolalääkärille.

Tai minne tahansa, jossa tehtäisiin jotain, mitä tahansa.
Tarkastettaisiin kohdunkaulan tilanne, kuunneltaisiin edes sydänäänet.

Raskaus on jo pitkällä, ja onhan oma neuvolantätini sanottu, ja että jos on yhtään epävarma olo siitä, onko kaikki hyvin, kannattaa soittaa, niin tarkistetaan tilanne.

Vieras neuvolantäti puhelimessa on sitä mieltä, ettei yksittäinen runsas vuotokerta riitä syyksi tarkistukselle, sillä se ei ole toistunut, eikä muita huolestuttavia oireita ole.

Valkovuoto voi välillä myös olla hyvin nestemäistä.

Minun täytyy tarkkailla vointiani erityisen paljon vielä tämä päivä, ja pitää sidettä.
Jos vuoto on lapsivettä, sitä tulee lisää vuorokauden sisällä ensimmäisestä kerrasta.

Jos side ja/tai housut kastuvat uudestaan tai kipuja ilmenee, täytyy ottaa heti uudelleen yhteyttä.
Silloin asiasta tulee päivystyksellinen.

Se kuulostaa pelottavalta.

Hoitaja toistaa monta kertaa lohduttavaa äänensävyä hakien kirjaavansa nämä asiat ylös tietoihini.
Ihan kuin sen kuuluisi jotenkin helpottaa oloani.

”Tämähän on hoitoalkuinen raskaus?”

”On.”

”Joo, no niinhän se vähän on, että hoitoalkuisissa raskauksissa usein huolestutaan vielä tavanomaista enemmän monenlaisista asioista.”

Se on varmasti aivan totta.

Jostain syystä se ei vain lohduta yhtään.

Jos lapsi tekee tällä hetkellä kuolemaa sisälläni, luulen, ettei hirveästi auta jälkikäteen todeta, että niin, kyllähän lapsettomuushoitotaustaiset yleensä soittavat keskimääräistä useammin vääristä hälytyksistä.

Vaikka tiedän, että teen voitavani pyytämällä toimintaohjeet ja noudattamalla niitä, soitto ei helpota huolta yhtään. Oikeastaan päinvastoin.

Se tekee siitä todellisemman. Minulle ei sanottu, että höpsis, eihän tässä ole mitään.
Vaan että niin, voi olla, mutta eipä selvitetä, vaan jäädään seuraamaan.

Laitan Miehelle viestin. Hänen vastauksensa osoittaa ymmärrystä siitä, että on varmasti raskasta joutua miettimään tällaista asiaa edelleen, saamatta taukoa.

Tekisi mieli mennä nukkumaan, ja herätä aikaisintaan ylihuomenna.
Ehkä vasta ensi vuonna.

Raahaudun työpäivän läpi lamaantuneena, pelko hartioita jäykistäen. Kuin olisin jäänyt kiinni valheesta, josta olen jo pitkään alitajuisesti tiennyt jääväni jossain vaiheessa kiinni.

Sovin ensi keväälle palavereja sijaiseni kalenteriin. Mietin, tulenko todellisuudessa itse hoitamaan ne, jos vauva syntyy ennenaikaisesti ja kuolee, ja koko äitiysloma peruuntuu.

Jossain vaiheessa käsitän, etten joka tapauksessa tule palaamaan töihin ensi keväänä.

Jos vauva kuolee, jään sairauslomalle.
Pitkälle sellaiselle.

Saan tauon, edes jonkinlaisen.
Se tuntuu kaikessa järjettömyydessään vähän lohdulliselta.

Menen kotiin kaupan kautta. Talvirenkaat käyvät eteenpäin painottomina pilkkopimeässä.
Kolmansissa liikennevaloissa havahdun ääneen, joka ei sovi lainkaan auton sisälle.

Se on liian äänekäs ja terävä, lävistävä.

Se tulee omasta suustani.

Huomaan itkeväni niin kovaa, että minusta purkautuu koko kehoa ravistelevin, voipunein vavahduksin kimeää, valittavaa ääntä, joka on kuin toiselle kuuluvaa.

Kehoni sykkii ympärilleen levittäytyneen mustuuden tahdissa.
Piirtää ilmaan omituisen ohuita rajoja, rikkoo ne saman tien pinnallisin henkäyksin.

Itken, koska tuntuu niin pahalta olla huolissaan yksin.
Ettei ole toista, joka tuntisi samoin.

Ei Mies ole suunniltaan huolesta.
Tai jos on, niin korkeintaan minun takiani, ei vauvan.

Ihminen, joka on minua lähinnä, ei asu samassa maailmassa kanssani, vaan viereisessä.
Jos jotain tapahtuu minun maailmassani, se vaikuttaa hänen maailmaansa, mutta vain välillisesti.

Eikä hän voi sille mitään, ei kukaan voi.

Hän suhtautuu samalla tavalla tähän, kuin minä suhtautuisin, jos ystäväni äiti sairastuisi vakavasti.

Voi että, ei tällaista, hokisin mielessäni, kumpa sen äiti nyt toipuisi aivoinfarktistaan, niin ei tulisi tämän enempää murhetta ystävälle.

Alkuillasta havahdun kotona siihen faktaan, että 24 tuntia seurantaa on virallisesti päättynyt useita tunteja sitten. Vuotoa ei tullut lisää.

Seuraavaksi tulisi siis lopettaa erityisen intensiivinen itsensä tarkkailu.
Vaan sepä ei olekaan niin helppoa.

Epämääräinen ahdistus painaa rintakehää. Ei edelleenkään tunnu siltä, että ollaan selvillä vesillä.
Mistä sen olon saisi takaisin, edes vaikka puolikkaana?

Kohdussa häilyy mietteliäs hiljaisuus, joka taukoaa välillä tunnustelevaan potkuun, äänettömään kysymykseen. Pieni tunnusteleva tönäisy, joka ihmettelee, mikä tässä nyt mättää, sillä jokin vallitsevassa ilmapiirissä on ilmiselvästi eri lailla.

Kai sielläkin tuntuu, miten verenpaine kohisee raivokkaan kosken lailla korvissani, ja koko kehoa painaa kasaan järkyttävä uupumus, kun huoli on ominut itselleen kaiken viimeiselle puolelletoista vuorokaudelle varatun aivokapasiteetin.

Löydyn hämärästä huoneesta makaamasta raatona sohvalla.

Olen kuolemanväsynyt.
Yksinäisyyteen, huoleen, epävarmuuteen. Kaikkeen, jota en pääse pakoon.

Mies tulee viereen ja ottaa lähelle, silittää hiuksia.

Haluaa muistuttaa olevansa silti tässä.
Onhan maailmoillamme useita kilometrejä yhteistä rajaviivaa.

Kai se riittää.
Sen on riitettävä.

Hän ei sano mitään, minultakin sanat puuttuvat.
Niille voisi olla paikkansa tässä, mutta niitä ei ole.

Kun sykkeeni laskee ja vaivun uneen, vatsassa muljahdetaan tyytyväisenä.
Saatiinpa taas jotain järkeä tähän touhuun.

Märkää

Kiireinen iltapäivä töissä. Käydessäni hätäisesti vessassa huomaan, että alushousut ovat märät.
Eivät kostean valkovuototahraiset, vaan märät.

Voisi luulla, että olen pissannut housuun.
En käsittääkseni ole.

Ilmeisesti valkovuotoa on tullut nestemäisemmässä muodossa, ja aiempaa reilumpi määrä.
Ei ole aikaa jäädä pohtimaan enempää, vaan jatkan toiseen palaveriin.

Seuraavan kerran pikkuhousut tulevat mieleen vasta kotipihassa, lämmitystolpan ajastinta säätäessä.

Ne olivat läpimärät. Miksi?

Olen huomannut lisääntynyttä kosteutta raskauden aikana.
Aamulla sängystä noustessa tunnen välillä selvästi, kun valkovuotoa oikein holahtaa housuihin.

Olen siis havainnut kosteutta aiemminkin.
En suoranaista nestemäistä märkyyttä.

Mitä tämänpäiväinen oli?
Valkovuotoako, vai lapsivettä?

Mitä jos se oli lapsivettä?

Onko tapahtumassa jotain huonoa, josta en tiedä vielä lainkaan, mutta tulen pian tietämään?

Seuraava vessakäynti kertoo, ettei vuoto ole jatkunut, vaan housut ovat kuivuneet.
Se ei kuitenkaan poista epäilyksen siementä, joka on jo kylvetty.

Voiko lapsivesi mennä ilman, että sitä tunnistaa lapsivedeksi?
Ilman, että tuntisi mitään ihmeempiä kipuja tai kramppeja?

Kyllä kai, miksei voisi?

Olen nykyään niin pihalla kehoni toiminnasta, ettei olisi mikään ihme, vaikken tajuaisi jotain ilmiselvää.

Googletan kuumeisesti olohuoneen sohvalla, hämärtyneen illan kelmeän keinotekoisessa valossa.
Lienee ainakin selvää, että jos vuoto on lapsivettä, se ei lähtökohtaisesti ole hyvä asia ollenkaan.

Monella nettisivulla ohjeistetaan laittamaan alushousuihin side ja/tai vessapaperia, jotta olisi helpompi erottaa, onko vuotoa tullut lisää, miten paljon, ja minkäväristä se on.

Jossain lukee, että lapsivesi on tuoksultaan makeahkoa, samantyylistä kuin siemenneste.

Minkätuoksuista tämänpäiväinen vuoto oli?
Enpä tajunnut haistaa.

Side pysyy kuivana yhtä pientä valkovuototahraa lukuunottamatta.
Luulen tietäväni sen olevan valkovuotoa, koska se on voidemaista eikä kastele.

Toisaalta, jos nestettä tulisi lisää, eikö side imisi sen? Ehkä se sitten näkyisi housuihin tungetussa vessapaperinpalassa, joka ei millään meinaa kestää paikoillaan.

Istun torkkupeitto sylissä jouseksi jännittyneenä ja kuulostelen oloani.
Tuntuuko mitään outoa, erilaista?

Kerran kipu välähtää ikävästi oikeassa kyljessä, vaikka teen vain huomaamattoman asennonvaihdon.
Se tuntuu yllättävän terävältä.

Olenko tuntenut näin aiemmin?

En tiedä, en muista?
Miten voisin muistaa kaiken?

Entä jos päätökset, jotka nyt teen tai jätän tekemättä, ovat niitä, joita kadun koko loppuelämäni?

Tunnen vauvan liikkeet silloin tällöin. Päässäni ne kääntyvät vaisummiksi kuin tavallisesti, jotenkin ponnettomiksi. Niitä on myös mielestäni harvemmin, kuin normaalisti iltaisin.

En tiedä, johtuuko se siitä, että olen juuri lukenut, että niin voi käydä, jos lapsivesi menee ennenaikaisesti, vai siitä, että niin oikeasti tapahtuu.

Minuutit uusia potkuja kuulostellessa ja merkkejä normaalista etsiessä tuntuvat vuorokausilta.

Onko hän vain erilaisessa, huonommassa asennossa sisälläni?
Vai onko se mieleni, joka tässä on kiepsahtanut väärään asentoon?

Mies tulee kotiin ja havaitsee, että olen hyvässä vauhdissa kohti hermoraunioisuutta.

Hän arvelee, että jos jotain akuuttia alkaisi seuraavaksi tapahtumaan, luulisi, että sen huomaisi jostakin. Hän ehdottaa, että soittaisin huomenna aamulla kaiken varalta neuvolaan.

Onnistun lopulta saamaan itseni nukahtamaan hokemalla itselleni, että olen myöhäisillasta tuntenut muutaman napakamman potkun, eikä vuoto ole jatkunut.

Kolmekymmentä senttiä

 

Se iskee tajuntaan yhtenä iltana autonratissa.
Se, mitä raskaussovelluksessa luki pari päivää sitten, raskausviikon vaihtuessa.

”Sikiön koko pituus: 30 senttiä.”

Kolmekymmentä senttiä.
Siis kolmekymmentä senttiä?

Sehän on eri asia, kuin kolme senttiä.

Tai kymmenen senttiä.
Tai viisitoista.

En tiedä mitä olen kuvitellut, mutten ainakaan sitä.
Ei ehkä ole ihme, että potkut tuntuvat jo selvemmin?

Kotona kerron valaistumisestani Miehelle. Hän pudistelee päätään tottuneesti. Erilaisten mittojen ja mittasuhteiden hahmottaminen on aina ollut minulle vaikeaa, kun taas hänelle ne ovat päivänselviä.

Hän ottaa mittanauhan, hahmottelee maitopurkin kylkeä vasten.

”Ei se ihan samankorkuinen ole”, hän toteaa sitten.

”No sitähän vähän minäkin, että ei se nyt noin suuri..”

”Niin. Se on siis isompi kuin tuo.”

”ISOMPI?!”

”Niin, isompi kuin maitopurkki.”

Tosiaan.

Olen viikonloppuna selannut tulevaan kylpyhuoneeseen allaskalusteita, joiden syvyys on 35 senttiä.
Siis vähän enemmän, kuin mitä sisälläni tällä hetkellä on.

Mies pyytää näyttämään, miten isoksi olin vauvan sitten kuvitellut. Hän huokaa toisaalta jo arvaavansa. Osoitamme molemmat samaa kohtaa, hädin tuskin maitopurkin puoliväliä.

Olen ajatuksissani auttamattoman jäljessä.
Sisälläni ei ole enää henkäys ihmisestä, vaan ihan oikea, pieni vauva.

Jolla on ihan oikeat, suhteessa sopusuhtaiset kädet ja jalat.
Joita hän usein heiluttaa.

Ne minä tunnen, siis toisinsanoen tunnen hänet.
Ja se on totta.

Pari päivää myöhemmin olen yksin kotona, ja tartun uudelleen mittanauhaan.
Mittaan kolmekymmentä senttiä ja mallaan sitä mahaani vasten.

Miten kukaan senpituinen mahtuu tuonne?

Ja miten sinne voi mahtua joku, joka olettavasti on syntyessään noin 50 senttiä pitkä?
Vaikka olisi miten kippurassa?

On ristiriitaista, miten raskaus voi samaan aikaan tuntua vartalossa niin irralliselta, ja toisaalta niin luonnolliselta. Vieraalta, mutta silti tutulta.

Kuin asiat olisivat vihdoin niin, kuin niiden kuuluu olla.
Vaikka samaan aikaan en vieläkään ihan hahmota, miten ne ovat.

Kuin kehoni olisi kantanut lasta sisällään jo paljon kauemman aikaa.
Kuin sille olisi vihdoin annettu tehtäväksi sellaista, minkä se osaa.

(Vaikka välillä edelleen epäilyttää, osaako se todella tämän osion, kun ei se osannut tulla raskaaksikaan ilman syvän päädyn hoitoja.)

Omia mittasuhteita on vaikeaa hahmottaa. Välillä peilistä katsoessani lähes säikähdän.
Niin muukalaiselta omaan silmään näytän. Rankalla kädellä vartalon kohdalta photoshopatulta.

Katselen itseäni edelleen välillä kuin ulkopuolelta, toivottoman kateellisena.

Muuttuva keho pyöristyneine muotoineen ei ole kuitenkaan aiheuttanut ahdistusta. Vaikka monet muut tuntemukset raskaudessa ovat yllättäneet ristiriitaisuudellaan, edes tämä yksi asia on mennyt niin, kuin olin etukäteen kuvitellutkin.

Tahattoman lapsettomuuden aikoina tutuksi tulleet kelvottomuuden tunne, pettymys, inho ja suoranainen viha omaa kehoa kohtaan loistavat poissaolollaan.

Koen kroppani tekevän äärimmäisen tärkeää työtä.
Annan sille rauhan, jätän sen kritiikittä.

En jotenkin osaa stressata mahdollisista muhkuroista tai raskausarvista, ainakaan tällä hetkellä.

Kliseisesti sanottuna ne ovat pientä verrattuna siihen, millaista jälkeä sisimpääni on tämän asian takia vuosien saatossa tullut, millaisia osumia se on ottanut.

Elän todeksi sitä, mikä on ollut minussa pitkään haaveena, toteutumattomana.
Kun katson peiliin, näen ensisijaisesti sen, mikä on nyt oikein, viimeinkin.

Tuntuu kuin olisin ensin joutunut luopumaan yhdestä raajastani, ja sen jälkeen myöhemmin saanut sen takaisin. Arvelen, että palautunut raaja tuntuisi melko pian taas luonnolliselta, sillä onhan se ollut pitkään kiinni minussa, pitempään läsnä kuin häveyksissä.

Se on jotakin, joka kuuluu minuun, vaikka olikin minulta pois.

Osaanko, pystynkö?

Aamuyöstä valvon jälleen kerran löytämättä hyvää asentoa.
Se ei edes varsinaisesti johdu raskaudesta. Nukahtaminen on aina ollut vaikeaa.

Mietin häntä, joka kasvaa sisälläni.

Hän tulee saamaan kaikista maailman ihmisistä vanhemmikseen juuri meidät.

Äidikseen hän tulee saamaan minut.
Ja siihen on hänellä tyytyminen, nimittäin muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

Hän ei voi asiaan vaikuttaa, vaan saa sen, mitä annetaan.

Ja hän saa ihmisen, jolla ei ole mitään kokemusta vauvoista.
Kaksi ihmistä, jos ja kun Mieskin lasketaan mukaan.

Kun sitä vähänkään miettii, onhan se vastuuna valtavan iso. Olla tarpeeksi hyvä jollekulle, joka ei ole valinnut sinua elämäänsä, mutta joka tarvitsee sinua yhtä kaikki.

Miehen kanssa olen oppinut jo aikoja sitten ajattelemaan, että hän on valinnut olla kanssani.
Jos hän haluaisi, hän voisi lähteä.

Myös ystävät olen saanut itse valita, ja he ovat vastavuoroisesti valinneet minut. Sukulaisia en ole saanut valita, mutta sen saan valita, miten lähelle heidät päästän ja miten paljon olen heidän kanssaan tekemisissä.

Tähän saakka en ole osannut edes varsinaisesti kyseenalaistaa omia kykyjäni tulevana vanhempana.
Olen lähinnä ajatellut, että kun kerta moni muukin ihminen vaikuttaa siihen pystyvän, miksen pystyisi minäkin?

Mutta entä jos juuri minä olen se, joka ei pystykään?

Vähän niin kuin tahattomassa lapsettomuudessakin on niin, että ihmiset tuppaavat yleensä lisääntymään melko ongelmitta. Ja silti on kuitenkin myös niitä, joille niin ei todennäköisyyksistä huolimatta käy.

Olen lähtenyt surullisenkuuluisan huonon itsetuntoni kanssa reteästi kuvittelemaan, että minusta olisi johonkin näin suureen ja vaativaan, kuin tähän.

Haluan sitä, sen tiedän.
En vain tiedä, riittääkö se.

Ja koska tilanteemme on mitä on, tulee oma roolini äitinä todennäköisesti olemaan erityisen korostunut. Erityisesti alkuajan osalta, todennäköisesti myöhemminkin.

Osaanko, pystynkö siihen?

Tuleeko se riittämään, olemaan tarpeeksi hyvää?

Ihminen, josta tulen olemaan täydellisen kokonaisvaltaisessa vastuussa, on pieni, avuton ja heikko.
Hänen koko elämänsä tulee olemaan käytännössä minusta ja kyvyistäni kiinni.

Ei hän voi vain ottaa ja lähteä, jos huomaa minun olevan kelvoton.
Mitä asioita omasta menneisyydestäni mahdollisesti siirrän häneen tahtomattani, tarkoittamatta?

Pulssin kohottua tarpeeksi korkealle huokaisen ja otan ajatuksissa askeleen taaksepäin.

Olen huomannut, että joskus auttaa, kun kuvittelen, mitä vaikkapa joku ystäväni sanoisi minulle juuri nyt. Entä mitä itse sanoisin jollekulle, joka on samanlaisessa tilanteessa, pyörittelee samoja ajatuksia?

Jo pelkästään se, että mietin näitä asioita, on hyvä juttu.

Varmasti tulee olemaan lukuisia hetkiä, jolloin en tiedä, mitä tehdä.
Jolloin minulla ei ole aavistustakaan, miten toimia.

Ei kai minun kuulukaan osata ja tietää kaikkea etukäteen.
Ei varmaan edes suurinta osaa.

Kai tiedot karttuvat, kun kokemus karttuu.
Luulisin, että vanhemmuus löytyy eniten yhdessä ollessa, eläessä, tehdessä, tutustuessa.

Tärkeintä on, että haluan oppia.

Ja sitä haluan, enemmän kuin mitään.

Potkukoukussa

Tuntiessani vauvan potkuja huomaan usein miettiväni, elänkö raskautta puoliteholla?

Sillä potkut tuntuvat hyvältä.
Ne tekevät minut ennen kaikkea helpottuneeksi, myös iloiseksi.

Olen huomannut niiden muuttuneen viime aikoina napakammiksi, nimenomaan potkun tai tönäisyn kaltaisiksi tuntemuksiksi, hauraiden kalanevän hipaisujen ja hentojen minipyörähdysten sijaan.

Mutta tuntuvatko ne tarpeeksi?

Tunnenko ylipäänsä tarpeeksi?

Sillä ne eivät tunnu ihanilta, upeilta, elämäämullistavan pakahduttavilta.

Pitäisikö niiden tuntua?
Eikö se olisi aika ymmärrettävää, kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Usein saan päinvastoin keskittää kaiken energiani siihen, että pysähtyisin, ja malttaisin tunnustella potkuja kunnolla, ilman seuraavaan hetkeen harhailevia ajatuksia.

Välillä tuntuu, ettei mikään riitä.
Kun potkut ovat ohi, haluan aina vain lisää.

Olen täysin addiktoitunut niihin. Riippuvainen samalla tavalla, kuin alkoholiriippuvainen on jokailtaisesta kahden litran viinitonkasta, vaikka kerta toisensa jälkeen odotettu euforinen olo jää tulematta.

Odotan kärsimättömänä tuntevani niitä taas uudestaan.
Silloinkin, kun paraikaa tunnen niitä.

Kuin etsisin päättymättömästi jonkinlaista todellista vahvistusta, lopullista vakuutusta, että kaikki todella on hyvin. Sitä tietenkään saamatta.

Monia kertoja olen havahtunut jossain vaiheessa päivää siihen, ettei liikkeitä ole tuntunut hetkeen.
Mietittyäni tarkemmin ja keskittyneemmin, olen muistanut hämärästi, että eikös niitä tuntunut viimeksi lounastauolla, ehkä tunti sitten?

Vain todetakseni, että tosiaan, niinpä taisi tuntua.
Ne eivät vain jotenkin ole jääneet mieleen, rekisteröityneet.

Ei ole mitenkään harvinaista, etten edes muista tunteneeni mitään. Sitten jossain vaiheessa havahdun ja huolestun turhaan. Vaikka todellisuudessa olen tuntenut liikkeitä, en vain ole sisäistänyt niitä.

Kalloni on löytänyt kovimman kohtansa, ja mieleni sokean pisteensä.

Se ei vain jostain syystä laske suurinta osaa liikkeistä mukaan, vaikka ne olisivat ihan selkeitä.
Kuin aivoni ohittaisivat ne sillä sekunnilla, kun niistä saapuu viesti tietokeskukseen.

Ovatko ne vieläkin liian pieniä, vaisuja ja hetkellisiä vakuuttaakseen minua mistään, tai vaikuttaakseen suuremmalla tunnetasolla?

Kuin odottaisin aina vain jotain isompaa, kovempaa, tuntuvampaa.

Todellisempaa.

Viime päivinä olen alkanut tietoisesti pysähtyä, keskeyttää meneillään olevan ajatuksen tai puuhan, ja todeta korostuneen selkeästi hiljaa mielessäni:

Nyt tunnen liikkeitä. Ne ovat tässä.
Niiden hetki on NYT.

Tämä kaikki on kuitenkin herättänyt pohdintaa siitä, mistä oikein on kysymys?
Jarruttaako minua edelleen jokin?

Vai olenko vain yksinkertaisesti nyt tällainen, ihan luonnostaan, ollessani raskaana?

Tällainen itselleni vähän vieras, monet tapahtumat ja käänteet hillityn asiallisesti ja rauhallisesti ottava, laimean käytännöllinen matter-of-fact-ihminen.

Toisaalta onhan raskauteen mahtunut paljon tunteita, jotka ovat kaukana laimeasta ja rauhallisesta. Lähinnä ravistelevaa epäuskoa, menettämisenpelkoa ja huolta. Monentasoista syyllisyyttä.

Ehkä olin odottanut käänteistenkin tunteidenpurkausten ja suurten oksitosiiniryöppyjen olevan jo raskausaikana enemmän läsnä. Veretseisauttavan ilon, pitelemättömän innostuksen, kutkuttavan jännityksen.

Olin kai luonut itselleni etukäteen kuvitelmia, joissa vihdoin lapsen liikkeitä tuntiessani leijuisin päivät pitkät huumaavassa onnen hattarassa, jonne mikään harmaa huoli ei ylettyisi, jota mikään arkinen keskinkertaisuus ei tavoittaisi.

Kantaisinhan sisälläni kauan kaivattua lasta, viimeinkin.

Vaikka samalla alusta lähtien tiesin, etteivät asiat ainakaan meidän kohdallamme menisi niin yksinkertaisesti. Tässä matkassa tulisi aina olemaan kaksi puolta, ilon rinnalla suru.

Silti aika ajoin iskee kauhunsekainen epäusko.

Hyvänen aika, tämä raskaus on jo yli puolivälissä, ja täällä haahuilen vain päivästä toiseen hissukseen, ilman sen kummempia ihastuksen huokauksia tai sykähdyksiä rinta-alassa!?

Välillä mietin, entä jos ensi talvena huomaan kauhukseni, etten olekaan kiintynyt lapseen?
Etten ole osannut kiintyä senkään jälkeen, kun hän on syntynyt?

Onko tässä olemassa aidot riskit sellaiseen?
Mikä kaikki sellaista voisi aiheuttaa?

Taustatilanteemme ja siihen liittyvä Miehen innoton suhtautuminen raskauteen ja vauvaan?

Tahattoman lapsettomuuden kokemukset lapsettomuushoitoineen?

Toisaalta sisälläni kytee vahva varmuus siitä, että kiinnyn vauvaan.
Kunhan vain pääsen näkemään hänet, saan syliini.

Viimeistään silloin, kun hän on silminnähden ja todistetusti totta, elossa, kosketettavissa.

Siihen asti jatkan potkukoukussa, päivä päivältä enemmän niitä sisälläni tuntien.
Yrittäen samalla opetella yhdistämään, mitä ne tarkoittavat.

Siirtymän symboliikkaa

 
Yksi lukuisista arkisista asioista, joita tahattomasti lapsettomana kipuilin, oli vapaa-aikaa koskevan seinäkalenterin tyhjyys. Ei ollut hirveästi erityisiä menoja, joita siihen merkata.

Ne vähät tapahtumat, joita oli, merkkasin kyllä melko tunnollisesti.
Kaverin syntymäpäivät, halloween-illanistujaiset, lomien alkamiset ja reissut.

Mutta oli niin paljon tyhjiä, silmissäni merkityksettömiä päiviä, joiden kohdalla ei lukenut mitään.
Joiden kohdalla kaikki sujui, niin kuin aina ennenkin.

Herätys, töihin, kotiin. Toisinaan kauppaan.
Ruokaa. Ehkä lenkille kaverin kanssa.
Suihkuun, iltapalaa, nukkumaan liian myöhään.

Nyt erilaisia sovittuja tapaamisia on enemmän kuin ikinä, sekä remonttiin että raskauteen liittyen.

On suunnittelupalaveria, nuohoojaa, sähkömiestä, putkimiestä, kattoturvamiestä.
Neuvolaa, sokerirasitusta, muita verikokeita.

Olen huomannut, että nyt kun sisältöä seinäkalenteriin olisi enemmän, en enää käytäkään sitä.

Se roikkuu koskemattomana ja unohdettuna tutulla paikallaan.
Kuin aika olisi sen kohdalla pysähtynyt paikoilleen, niihin menneisiin tyhjiin päiviin.

Jostain syystä merkkaan ajat vain työkalenteriin.
Ilmeisesti siksi, koska se on käytännöllisintä.

Olin kuvitellut, että piirtäisin räikeällä tussilla seinäkalenteriin sydämenkuvia, joiden sisään sulkisin tiettyjä päiviä, kellonaikoja ja tekstejä, esimerkiksi "♥ NEUVOLA! ♥"

Mama-monivitamiinit ovat lopussa, täytyisi ostaa uusia.
Olen syönyt niitä siitä lähtien, kun raskautta alettiin yrittää.

En vieläkään kestä katsoa purkin kyljessä hehkuvan, ilmeisen pitkällä raskaana olevan naisen turpeaa siluettia. Laitan pillerit samaan vanhaan D-vitamiinipurkkiin, jota olen aina käyttänyt, ja jota voin säilyttää näkyvissä pöydällä ahdistumatta.

Muistan, miten kateellinen olin kaksi vuotta sitten, kun näin vitamiinit parhaan ystäväni keittiönpöydällä.

Hän oli sellainen ihminen, joka niitä oikeasti tarvitsi, jolle ne oli oikeasti tarkoitettu.
Jota varten ne oli valmistettu ja laitettu apteekin hyllyille myyntiin.

Hän oli oikeasti raskaana.
Minä leikin, että kohta olisin, vaikken ollut.

Neuvolasta saan neuvon miettiä lähiaikoina ainakin isompia hankintoja, kuten lastenvaunuja, turvakaukaloa ja syntymättömän lapsen vakuutusta, mikäli sellaisen päädymme ottamaan.

Saan lähetteen uuteen sokerirasitustestiin ja kilpirauhasarvojen mittaukseen. Lähden töihin kädessäni kasa perhevapaauudistuksesta kertovia lappuja ja raskaustodistus, jolla hakea äitiysavustuksia Kelasta.

Yksi lapuista koskee isyyden tunnustamista.

On lähtökohtaisesti erikoinen ajatus, että tunnustus isyydestä tarvitaan myös IVF-hoidoilla alkaneessa raskaudessa. Eikö sitä voisi kysyä klinikalta, jossa IVF-hoito tehtiin? Tiedustella, laitoitteko varmasti oikeat siittiöt oikeaan maljaan.

Mieskin miettii huvittuneena, eikö isyyttä olisi aika vaikeaa pyörtää tässä vaiheessa, kun kaikissa mahdollisissa hoitojen vaiheissa on kysytty henkilötunnusta, ja joka käänteessä varmistettu sen täsmäävän?

Voisiko hän yhtäkkiä vain kiistää kaiken ja väittää, että juu ei kyllä ollut minun spermaa?

Jätän laput olohuoneen pöydälle näkyviin siltä varalta, jos vaikka Mies kiinnostuu niistä edes jollain tasolla. Siinä ne lojuvat koskemattomina, kunnes itse yhtenä päivänä ryhdistäydyn ja silmäilen läpi Kelan esitteen.

Käsitteet äitiyspakkaus, lapsilisä, raskausraha ja vanhempainraha kuulostavat korvaani arkisen tavanomaisilta, jokapäiväisiltä.

Paitsi silloin, jos yhdistän ne itseeni.

On absurdia, miten asia, jota on todellisuudessa odottanut vuosikausia, voi yhtäkkiä vielä kaiken jälkeen tuntua koittavan niin äkkiä.

Miten asia, jonka tähden on tarponut läpi kaiken sen puhkikulutetun ajan, tahmeina iholle liimautuneiden kuukausien ja jalan alta lipsuvien, toistensa kanssa yhtä harmaiden, aina vain samanlaisina toistuvien vuodenaikojen, tuleekin silti kuin varkain.

Selailen Lidlin mainosta, jossa esitellään lasten talvihaalareita. Haalarit on tarkoitettu isommille, mutta huomioni kiinnittää, että housuissa mainostetaan olevan lumiukkoja. Katson kuvat läpi tarkkaan.

Ihan tavallisia, yksivärisiä haalareita. En näe lumiukon kuvia missään.

Vähän ajan päästä tajuan, että mainoksessa puhutaan lumilukoista.
Miten ulkona kaikenlaisesta lapsiperhearjesta tähänastinen elämäni onkaan ollut.

En saata muistaa, onko jossain vielä yksi purkki tyroksiinia, vai pitäisikö sitäkin ostaa lisää.

Pengon niitä kaapista, kun käteeni osuu apteekin pussi. Siellä ei ole tyroksiinia, vaan ylimääräiseksi jääneitä ja käytettyjä paketteja IVF-lääkkeitä. Ne pitäisi jaksaa viedä apteekkiin hävitettäväksi.

Hetken aikaa pidän toisessa kädessä Kelan esitettä ja toisessa Fyremadel-jarrupistosten laatikkoa. Muistan hyvin, että ne kirvelivät ikävästi nesteen vapautuessa ihon alle.

Jännitin niitä kaikista lääkkeistä eniten.

Tajuan, että hetkessä on hämmentävää muutoksen, eräänlaisen siirtymän symboliikkaa.

Missä vaiheessa ymmärrän tämän siirtymän tapahtuneen?
Onko se edes vielä tapahtunut, vai olenko vieläkin liiaksi menneessä kiinni?

Vuoden ristiriitaisin päivä

 
En oikein osaa pukea sanoiksi, mitä tästä aiheesta kirjoittaa.

En varsinaisesti edes tiedä, mitä ylipäänsä osaisin tällä hetkellä sanoa.

Ehkä päälimmäisenä mielessä on vain, että toivottavasti ensi vuonna isänpäivä on vähän enemmän täynnä iloa ja muita senkaltaisia tunteita, kuin tänään.

Ehkä ensi vuonna edes jotkin asiat ovat selkiytyneet tästä hahmottomasta, ilmassa epämääräisen aukinaisena roikkuvasta, aineettomasta massasta, joka kaiken päällä tänään leijuu.

Jospa ensi vuonna tähän aikaan on edes vähän vähemmän kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.

Myrkytystietokeskus

 

 
Syötyäni pari viikkoa joka päivä sukulaiselta saatuja luumuja, päätän käyttää niistä viimeiset smoothieen.

Pakastimesta löytyy valmiiksi kippoon pilkottu banaani, johon lisään avokadon.
Joukkoon lorautan vähän maustamatonta jogurttia.

Viimeisenä perkaan sekaan kahdeksan luumua.
Heitän kivet sitä mukaa roskiin, kun saan ne kaivettua ulos.

Ohikulkiessa vilkaisen luumukulhoon.
Pohjalle on näköjään jäänyt vielä pari. Sama kai se on laittaa nekin.

Ne jäävät keittiötasolle sauvasekoittimen viereen, kun käväisen pikaisesti olohuoneessa.

Blenadatessa ääni paljastaa heti viimeisten aivottomien minuuttien tapahtumat.
Olen unohtanut poistaa kivet kahdesta viimeisestä luumusta.

Katson smoothieseosta, jossa kivien palaset lilluvat iloisesti.

Ärsyttää.
Viimeinen, täydellisen pehmeä avokado, ja tuhlasin sen tähän.

Ajatus pienistä, mutta kovista kivensiruista suussa ei houkuta.
Järkeilen, että ehkä smoothien voi vielä pelastaa siivilöimällä sen huolellisesti.

Hetken päästä tarkastelen tiheään siivilään jäänyttä mössöä.
Suunnilleen kaikki ylimääräinen vaikuttaa jääneen siihen.

Lusikoin siivilöidyn smoothien jälkiruokakippoon.

Ensimmäiset kolme lusikallista vaikuttavat normaalilta.
Seuraavassa lusikallisessa huomaan lähes olemattoman siivun kiveä.

Ehkä voin elää niiden kanssa, jos ne ovat noin pieniä ja yksittäisiä.
Pari seuraavaa lusikallista ovat hyviä, kunnes löytyy seuraava, vähän isompi palanen.

Yhtäkkiä mieleen välähtää jostain, ettei kirsikan kiviä pitäisi syödä.
Eikös niissä ole jotain huonoa? Koskeekohan sama myös luumua?

Koskee, kertoo Google.

Sekä kirsikan että luumun kivet ovat myrkyllisiä.
Tarkemmin sanottuna ne sisältävät syanidia.

Luumun kiven kokonaan nielaiseminen ei ole niin vakavaa, sillä kuori kiven ympärillä estää myrkkyä vapautumasta.

Se ei ole niin paha, kuin kiven syöminen murskattuna.
Mitä olen juuri parhaillaan tekemässä.

Paiskaan smoothien vessanpöntöstä alas.

Kuinka paljon ehdin sitä syödä?
Kuinka paljon vaaditaan myrkytykseen?

Minä en tule kuolemaan tähän määrään, sen tiedän.
Mutta entä se toinen sisälläni, joka on sata kertaa pienempi?

Ei ole kovin kauaa, kun sen todettiin elävän rakenneultrassa.
Mitä jos nyt olen tappanut sen?

Tai ehkä en tappanut, mutta pilannut terveyden?
Aiheuttanut omalla toiminnallani pysyvää haittaa?

Miten tämä voi olla mahdollista, miten näin voi käydä kenellekään?

Seuraavan puoli tuntia yritän perustella itselleni, miksi tämä todennäköisesti oli täysin harmitonta.

Sen jälkeen soitan myrkytystietokeskukseen.
Se on ensimmäinen mieleen tuleva paikka.

Myrkytystietokeskuksesta ollaan sitä mieltä, ettei noin vähästä määrästä luumunkiviä ole haittaa minulle eikä todennäköisesti lapsellekaan, mutta he eivät varsinaisesti voi ottaa kantaa raskauteen liittyviin asioihin.

Jos asiani koskee erityisesti sitä puolta, on olemassa Teratologinen tietopalvelu, jossa osataan kertoa tarkemmin sikiön kehitykseen vaikuttavista haitallisista aineista. Haluaisinko soittaa vielä sinne?

Haluan. Selostan asiani uudelleen.
Yritän kovasti olla miettimättä, miten idioottimaiselta kuulostan.

Teratologisessa tietopalvelussa ollaan sitä mieltä, että mikäli myrkytystietokeskuksessa on arvioitu, ettei syödyn luumukivimurskan määrä ole minulle haitallinen, ei se ole sitä vauvallekaan. Määrän pitäisi olla paljon suurempi, että sillä olisi vaikutusta mihinkään.

Huh. Hyvä, kiitos.
Tämän halusinkin vain kuulla, oman mielenrauhani takia.

”Mutta älä tee noin enää”, nainen puhelimessa toteaa.

Joo.

En meinannut.

Illalla tunnen tuttuja liikkeitä sohvalla.
Ehkä tästäkin selvitään.