Tämän Kaliiperin Asia

"Mitä mahavauvalle kuuluu?"

"Mitenkäs vatsassa voidaan?"

En ole koko elämäni aikana saanut yhteensä niin paljon tiedusteluja voinnistani, kuin muutaman viime kuukauden sisällä.

Se on sympaattista ja lämmittää mieltä niiltä ihmisiltä, joiden kanssa olen muutenkin tekemisissä.
He kyselevät olostani tiuhempaan, laittavat viestiä tavanomaista useammin, muttei se häiritse.

Vastailen heille mielelläni.

Mikä häiritsee, ovat henkilöt, joiden suhtautuminen minuun muuttui räikeästi sillä välittömällä sekunnilla, kun he kuulivat raskaudesta.

Olen saanut useita yhteydenottoja puolitutuita, jotka eivät aiemmin olleet edes etäisesti kiinnostuneita elämästäni.

Eräs kaukaisempi sukulainen, joka ei ole ikinä ennen tainnut kysyä minulta mitään (siis ihan todella mitään, mistään!), tiedustelee vauvauutisen kuultuaan yhtäkkiä harva se päivä kuulumisia ja hössöttää tulevista hankinnoista.

Se tuntuu teennäiseltä.

Hän myös soittaa, vaikkemme koskaan puhu puhelimessa.
Saan pyytämättä lukuisia neuvoja ja vinkkejä, miten asiat täytyy hoitaa.

Miksei hän ollut kiinnostunut elämästäni aiemmin?
Miksi hän on sitä nyt?

Olemme olleet hyvin vähän tekemisissä tähän asti.
Ajatteleeko hän sen muuttuvan jotenkin vauvan myötä?

Eikö sellaiseen tarvittaisi jotain vähän muutakin, kuin sydämeni vieressä sykkivä toinen sydän, joka käsittääkseni ei ensinnäkään liity häneen mitenkään? Yhtään sen enempää, kuin liittyi aiemminkaan.

Muistan, ettei edes hänen korviinsa kantautunut uutinen ensiasuntomme ostosta kirvoittanut yhtäkään viestiä, ei kyselyä, kommenttia tai tiedustelua. Ei yhtäkään tarjousta auttaa, tehdä jotain hyväksemme.

Vauvauutinen sen sijaan on selvästi toista maata.

Eräänä päivänä hän kyselee vointiani, vaikka olemme juuri edellisenä päivänä nähneet ohimennen.
Vastaan voivani edelleen hyvin. Ihan kuten eilenkin.

Onko tämä vain jonkinlaista uutuudenviehätystä?
Olen sukulaisena vanhan talven lumia, onhan minut jo nähty ja koettu.

Mutta jee, uusi ihminen!
Mitä hänelle kuuluu?

Olen vain tylsä, mutta pakollinen ja toistaiseksi ainoa mahdollinen väylä kohti tätä uudenuutukaisuuttaan hohtavaa kiinnostavuutta, joka sisälläni elelee. Kuka ikinä hän onkaan.

Ilmeisesti ensimmäistä kertaa elämässäni vallitsee nyt Tämän Kaliiperin Asia.

Tilanne, joka on arvoltaan sellaista mittaluokkaa, että se vaatii myös passiivisina lojuneiden, vuosiksi nurkkaan unohdettujen ihmissuhteiden osalta välitöntä huomiota. Yhtäkkistä eräänä sysimustana alkutalven yönä mielenkiinnon nousemista kuolleista vavahdellen eloon.

Välillä tekisi mieli kysyä näiltä innostujilta, että muistatko siis, että se henkilö, kenelle tämä kaikki tapahtuu, olen edelleen minä? (Ja täydentää myös lisähuomiona: ”Et sinä!”)

En ole yhtäkkiä muuttunut joksikin toiseksi. Olen silti vain tämä sama neiti Kuu, jonka arjesta, toiveista, valinnoista ja suunnitelmista et vielä hetki sitten piitannut tuon taivaallista?

Ehkäpä olen joidenkin mielestä nimenomaan muuttunut toiseksi, kuin mitä olin ennen.

Kunnolla aikuiseksi. Ihmiseksi isolla I-kirjaimella.
Naiseksi potenssiin sata.

Ajatus siitä tuntuu naurettavalta.

Kaikki tämä muutos suhtautumisessa vain siksi, että viimeinkin sisälläni jokin onnistuu pysymään elossa.

Sekö tosiaan on ihmisen arvon ja merkityksen mitta?
Sekö on ainoa asia, joka naispuolisia sukulaisia voi yhdistää?

Luulen, että ilman tahattoman lapsettomuuden kokemusta en kiinnittäisi näihin asioihin samalla tavalla huomiota.

Mutta muistan turhan hyvin, millaista oli niinä äärimmäisen harvoina hetkinä, kun tavataan kysellä toisen kuulumisia ilman, että hän millään tavalla edes noteerasi, että minullekin voisi kuulua jotain, ja ehkäpä siitä olisi kohteliasta vastavuoroisesti tiedustella.

Millaista oli, kun omiin päänsisäisiin kipeisiin kysymyksiin siitä, mitä merkittävää elämään voi oikeastaan kuulua ilman lasta, vastattiin ääneen lausumatta ulkopuolelta:

No eipä oikein mitään.

Istu siinä ja kuuntele, mitä oikeasti tärkeää muilla on meneillään.

Tästä äkkinäinen hyppäys siihen, että minulta udellaan oma-aloitteisesti jopa viikoittain, miten olen jaksanut työpäivät, eikö edelleenkään ole ilmennyt närästystä, ja olenko jo harkinnut pinnasänkyä laskettavalla laidalla, on valtava.

Tai siihen, että minua muistutellaan iltaisin viesteillä, miten tärkeää on nukkua ja juoda tarpeeksi, etenkin kun vaikuttaa siltä, ettei nykyinen unimääräni riitä raskaana olevalle.

Jännä, että silläkin on nyt väliä.

Aiemmin hädin tuskin tiedettiin tai edes välitettiin, missä asun.
Puhumattakaan, miten elin tai mitä tein.

En millään tasolla usko, että missään tässä olisi paha tarkoitus, tai tavoitteena aiheuttaa mielipahaa.

Silti tuntuu vieraalta, väärältä.

Kuin rajojani yritettäisiin venyttää väkisin. Laittaa niitä sinne, missä ne eivät kulje.
Vääntää kehoani asentoihin, joihin en taivu.

Ei sillä tavalla, kuin lapsi sisälläni tekee, vaan luonnottomasti tunkeutuen, tarpeettomasti, kysymättä lupaa. Jos se tekee minusta epäkiitollisen lehmän, ilmeisesti sitten olen tässä asiassa sellainen.

Mutta kyllä silti merkitsin jotain, ennen tätäkin.