Hetkiä

Haaveita. Pienistä hetkistä, lyhyistä välähdyksistä.

Kun tulisin kotiin jostakin ja lapsi tulisi minua Miehen kanssa ovelle vastaan, painautuisi minua vasten.

Kun katsoisin lapsen ilmettä jossain tietyssä tilanteessa ja huomaisin, että tunnistan Miestä hänessä.

Kun menisimme yhdessä käymään metsässä ja Mies näyttäisi lapselle jotakin, jota he kyykistyisivät yhdessä tutkimaan.

Kun kävisimme Miehen kanssa jotain keskustelua englanniksi ja lapsi katselisi meitä kummastellen, ehkä jo hieman ymmärtäen tässä olevan jotain hassua.

Kun lapsi tekisi jotain hervottoman hallitsematonta ja hauskaa, katsoimme Miehen kanssa toisiamme ja ajattelisimme molemmat samaa: ihan kuin äitinsä.

Kun laittaisin Miehelle töihin kuvan jostakin päiväämme liittyvästä asiasta ja tietäisin sen ilahduttavan hänen päiväänsä.

Kun katselisin Miestä touhuamassa lapsen kanssa ja sisälläni läikähtäisi onni.

Ristiäisissä

Tilanne useita vuosia sitten sukulaislapsen ristiäisissä.

Juhlat ovat edenneet vapaamuotoiseen kahvitteluosuuteen. Istun omalla paikallani pitkässä kahvipöydässä.
Etsin katseellani päivän juhlakalua ja huomasin hänet iäkkään sukulaisnaisen sylissä.
Minun ja sukulaisnaisen katseet kohtaavat. Olemme melko kaukana toisistamme.
Hän on juhlatilan toisella puolella, minä toisella. Välimatkaa on pari-kolmekymmentä metriä.

Yhtäkkiä täysin yllättäen sukulaisnainen kohottaa lasta sylissään ja kailottaa hyvin kuuluvalla äänellä:
"Milloinkas aiot antaa tällaisen äidillesi?"
Menee hetki, ennen kuin tajuan, että hän puhuu minulle. Menee toinen hetki, ennen kuin ymmärrän mitä hän tarkoittaa.

"Jaa, eipä ole ollut tässä suunnitelmissa", vastatessani joudun puhumaan myös kovalla äänellä etäisyytemme takia.
"Kyllä sinun pitäisi jo alkaa, äidistäsi tulee vanha isoäiti jos kauan viivyttelet."
"Se on varmaan sitten enemmän hänen ongelmansa, kuin minun", vastaan napakasti, mutta rauhallisesti.

Sisälläni kuohuu.
Olen ehkä 23-vuotias ja typertynyt.
Ensimmäinen ajatukseni on, että tätäkö elämäni tulee olemaan?
Olenko nyt virallisesti aikuinen ja jatkossa minulta tivataan aina lastenhankintasuunnitelmia?

Ihmettelen myös asian esittämistapaa.
Oliko minua tarkoitus nöyryyttää, kun keskustelu haluttiin käydä kaikkien kuullen?
Oliko ideana luodun häpeän avulla ystävällisesti tuupata minua kohti lapsenhaluamisajatuksia?

Miten ylipäänsä kukaan voi ajatella, että lapsia saadaan lähinnä tulevia isovanhempia varten?

Onneksi pelkoni tulevasuutta kohtaan osoittautuu turhaksi. Keskustelu tulee olemaan monien vuosien ajan ainut kommentti, mitä kuulen lapsisuunnitelmiini liittyen.

Mielikuvitustulevaisuus

Puhuimme Miehen kanssa jonkin aikaa sitten, millaisena näemme tulevaisuuden.
Kerroin, että kaikesta huolimatta uskon, että asiat päättyvät hyvin.

Näen tulevaisuudessa meidät kaksi yhdessä sekä yhteisen lapsen. Näen hyviä, onnellisia aikoja. Jos en pystyisi näkemään tätä, tulisin todennäköisesti hulluksi.

Kerroin tiedostavani myös toisenlaisen mahdollisuuden. Sen, jossa lopulta totean tulevaisuudensuunnitelmieni olevan enemmän mielikuvitusta, kuin todellisuutta.

Mies kertoi, että hänen keinonsa suhtautua tulevaisuuteen on olla ajattelematta tulevaisuutta.
Hän ei halua nähdä tulevaisuutta, koska se on hänen mielikuvissaan joka tapauksessa ahdistavampi kuin nykyisyys. Mielikuva yhteisestä elämästä lapsen kanssa on hänen mielestään pelottava, samoin mielikuva elämästä ilman toisiamme.

Tulevaisuuden suunnittelu tai siitä haaveilu eivät ole koskaan olleet Miehelle tyypillistä toimintaa.
On silti mielestäni uskomatonta, miten hän voi elää noin tulematta välittömästi hulluksi.
Minä en siihen pystyisi.

Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi.
Kuin olisin yksin tässä parisuhteessa, elämässä, maailmassa, universumissa.

Mitä muuta siitä voisi sanoa?

Aina ei saa mitä haluaa

Toisinaan olen miettinyt, haluaisinko lasta yhtä palavasti, jos lapsi olisi tähän mennessä kaiken aikaa kuulunut meidän molempien suunnitelmaan.

Vai onko lapsesta tullut minulle pakkomielle ja lähes vastareaktio Miehen ajatuksille?
Olisinko toisessa tilanteessa niin varma asiasta joka tapauksessa?

Olen kuullut pariskunnista, jotka ovat yrittäneet tuloksetta lasta vuosikausia, käyneet läpi rankkoja hoitoja ja lopulta tulleet siihen tulokseen, etteivät halua enää jatkaa yritystä.
Eivät siis siksi, että olisivat luopuneet toivosta tai hoitojen osalta kaikki mahdollinen olisi jo yritetty.

Vaan koska molemmat osapuolet tai ainakin toinen on huomannut, että jossain vaiheessa prosessia ajatus lapsesta on jäänyt kaiken yrittämisen jalkoihin.
On huomattu, ettei nykytilanteessa ajatus lapsesta tunnu enää niin välttämättömältä, kuin aiemmin.

Mitä jos osat olisivat toisin päin? Jos mies olisi ehdottoman varma, että haluaisi yrittää lasta lähitulevaisuudessa.
Haluaisinko lapsen epäröimättä?
Olen aika varma, että haluaisin.

Mutta tuntisinko näin suurta paloa, järkähtymätöntä varmuutta asiaan?
Vai olisiko mielessäni enemmän tilaa epävarmuudelle, kysymyksille, häilyvyydelle?

Haluanko lasta näin paljon osittain sen takia, että unelman saavuttaminen on niin vaikeaa?

Ne muut

Olen miettinyt, mitä läheisemme ajattelisivat mahdollisesta erostamme.
Olen miettinyt sitä useammin, kuin haluaisin myöntää.

Sen ajatteleminen tuntuu olevan helpompaa, kuin sen ajatteleminen mitä itse sanoisin tai tuntisin.
Pohdinnat ovat turvallisen kaukana itsestä ja omista tunteista, mutta kuvaavat kuitenkin tilannetta omalla tavallaan.

Omien vanhempieni miettiminen on liian tuskallista, se tuo asian liian lähelle.
Koska he musertuisivat. Eri tavalla kuin minä ja Mies, mutta omalla tavallaan.
Suru ja huoli painaisivat heidät kasaan.

Muiden sukulaisten miettiminen on helpompaa.
Uskon, että monet heistä olisivat aidosti järkyttyneitä, yllättyneitä.
Osa heistä haluaisi selvittää, eikö mitään ole enää tehtävissä.
Ja kaikki haluaisivat tietää syyn. Haluaisin, että se kerrotaan heille avoimesti.
Koska syitähän olisi vain yksi ainoa, sehän tässä on ironisinta.

Miehen suvusta on tullut minulle kuin toinen suku. Yllätin itseni ajattelemasta, että jos eroaisimme, voisinhan silti tavata läheisimpiä Miehen sukulaisia harvakseltaan, käydä kylässä silloin tällöin.

Ymmärsin nopeasti, etten pystyisi.
En kykenisi olemaan tilanteessa, jossa Miehen nykyiset kuulumiset roikkuisivat ilmassa, kuten myös sukulaisten hämmennys siitä, kuuluuko niitä kertoa minulle vai ei.

Miehen kuvitteleminen elämään itsestäni erillistä elämää tuntuu käsittämättömältä.

Kuin painajaisuni, joka on niin järjetön että nukkuessakin sen tietää olevan unta.

Valitse meidät

Välillä tulee hetki, kun epätoivo pyyhkii ylitseni. Tekisi mieli polvistua.

Anella ja pyytää. Rukoilla Mieheltä.


Älä jätä minua.

Älä anna tämän päättyä näin.


Ethän anna tästä tulla maailman surullisinta tarinaa, jossa kaksi ihmistä rakastivat toisiaan ja halusivat olla yhdessä. Mutta eivät kuitenkaan voineet.


Älä valitse vain itseäsi, valitse myös meidät.

Välitilassa

Perjantai-iltapäivä, viikonloppu edessä.

Puuhailen jo kotona, Mies on vielä töissä.
Olen purkanut tiskikoneen ja täytän sitä nyt uudelleen.
Huokaan.

Mielestäni asuntomme on liian pieni.
Kaikelle on liian vähän tilaa, mikään ei mahdu minnekään.
Ärsyttää, turhauttaa.

Tähän asuntoon ei mahdu yhtään enempää tavaraa. Kaikki säilytystila on jo nyt käytössä.
Haluaisin että meillä olisi enemmän astioida, mutta niitä ei voi hankkia. Ne eivät mahtuisi minnekään. Emme oikeastaan voi hankkia yhtään mitään.

Sisustus ei koskaan ole ollut minulle erityisen tärkeää.
Olen aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen.
Tykkään, että tietyt minulle tärkeät tavarat ovat esillä, siinä se.
Siedän suhteellisen hyvin sotkua ja epäjärjestystä.

Parisuhteemme pitkän aikavälin tulevaisuus on auki, on ollut jo yli kaksi vuotta.
Se on raskasta. Asioita ei voi suunnitella kovin pitkälle.
Yhteistä asuntoa ei yksinkertaisesti kannata ostaa, ei tässä tilanteessa.

Koen eläväni ikään kuin välitilassa.
Haluaisin voida ajatella asioita pitemmälle, kauas yhteiseen tulevaisuuteen saakka.
Tulevaisuuteen on hyvin vaikea nähdä, koska sen edessä on niin paljon sumua.

Mitä väliä?

Viime syksynä vietimme tavallista arki-iltaa kotona.

Mies kertoi lukeneensa uutislööpeistä, että erästä bloggaajaa oli arvosteltu pienen vauvan jättämisestä yöksi isovanhemmille hoitoon, kun bloggaaja itse oli lähtenyt puolison kanssa hotelliin yöksi.

Pohdin ääneen, että mahdollisesti itsekin voisin tehdä samoin, joskaan en yhtä pienen vauvan kanssa. Tarkensin, että nimenomaan siinä tapauksessa, jossa hoitaja on vauvalle erittäin läheinen ja ollut mukana hoitamassa alusta lähtien.

Kuten usein käy, innostuin puhumaan asiasta melko kärkkääseen ja kuulijaa haastavaan tyyliini. Miehen välikommenteista huomasin, ettei hän ollut samaa mieltä kanssani.

Kysyin tarkemmin, mitä mieltä Mies asiasta on.
Mies katsoi minua ja kysyi: ”Mitä väliä sillä on?”

Lause hiljensi minut hetkeksi. Aivoissani löi tyhjää.
Ärsyyntyneenä tokaisin sillä olevan se väli, että yleensä minua kiinnostaa hänen ajatuksensa asioista.
Keskusteltu tyrehtyi, mutta lause jäi välillemme roikkumaan.

Yhdistin Miehen kysymyksen tyypilliseen lopputulemaan silloin, kun meillä on eriävät mielipiteet asioista. Mies ei todennäköisesti tuntenut oloaan mielipiteineen turvalliseksi ja koki minut hyökkäävänä. Hän oli mieluummin hiljaa, kuin lähti haastamaan näkemyksiäni.

Vasta myöhemmin illalla huomasin, että tuo lause kaikui edelleen korvissani.
Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä ikävämmältä se kuulosti.

Tarkoittiko Mies, että mitä väliä on sillä mitä hän ajattelee tuosta asiasta, joka ei tule meidän kohdallamme olemaan koskaan ajankohtainen?

Makasin pitkään hereillä vuoteessa. Tuijotin kattoa, kyyneleet polttaen silmäkulmiani.
Uneen vaipuessani viimeisin ajatus oli, että niin.

Mitä väliä ylipäänsä millään on?

Polku

Polkuni lapsen haluamiseen on ollut pitkä eikä se itsestäänselvin tai tavanomaisin.

En ole se tyttö, joka 3-vuotiaasta lähtien on unelmoinut suurperheen äidin elämästä mielipidettään koskaan muuttamatta.

Lapsena ajatus omien lasten saamisesta tuntui luonnolliselta. Mietimme lapsuudenystävieni kanssa kauniita lasten nimiä tuleville lapsillemme.

Teini-iässä kapinoin ajatusta omista lapsista. Olin parisuhteessa, jossa yhteistä tulevaisuutta lapsineen oli hyvin vaikeaa nähdä. Hyvä jos saimme pidettyä kasassa suhteen seuraavaan viikkoon, aikuisuudesta puhumattakaan. Silloinen poikaystäväni halusi lapsia tulevaisuudessa. Aiheesta keskusteltiin joitakin kertoja, lähinnä humoristiseen sävyyn.

Teini-ikäisenä työskentelin lasten ja perheiden parissa. Työ sai minut näkemään, mitä lasten hoitaminen käytännössä tarkoittaa. Sain kokea arjessa, miten paljon energiaa ja huomiota lapsi vaatii. Tunsin suuren helpotuksen aallon huokuvan ylitseni joka kerta, kun palautin lapsen takaisin vanhemmalleen. Saisin olla taas rauhassa ja vastata vain itsestäni.

Toisaalta työn kautta sain kokea mukavia ja lämpimiä hetkiä, joita muistelen vieläkin silloin tällöin. Yksi mielenpainuvin tunnemuisto on leikki-ikäisen lapsen paino ja lämpö sylissä. Tunne siitä, että olen tärkeä ja minusta voi hakea turvaa.

Suurimmaksi osaksi lapsen saaminen näyttäytyi kuitenkin murrosikäisessä mielessäni kahlitsevana, väsyttävänä urakkana, jonka takia joutuisi luopumaan monista itselle tärkeistä asioista.

Miehen kanssa seurustelun aloitettuani huomasin, että ajatus lapsesta hänen kanssaan ei tuntunut huonolta. Tämän syvällisempi pohdinta oli pitkään kadoksissa. Työni lasten parissa jatkui, niin myös kapinointi. Vei kauan, ennen kuin pääsin tasapainoon itseni kanssa ja eroon omista epävarmuuksistani, jotka oli raahannut kivirekenä suhteeseen.

Lopulta olin tilanteessa, jossa ajatukseni kääntyivät enemmän lapsen haluamisen suuntaan.
Silti ailahtelin jatkuvasti. Tiistaina ajatus lapsesta tuntui hyvältä, torstaina ei enää.
Viikonloppuna saatoin harkita asiaa, mutta maanantaiaamuna tunnelmat olivat kaukana siitä. Rentoutuneena asia saattoi välähtää mielessä silloin tällöin. Väsyneenä tuntui, etten koskaan pystyisi siihen.

Punnitsin asian hyviä ja huonoja puolia mielessäni. Rauhalliset kotipäivät lapsen kanssa olivat ihana ajatus, mutta toisaalta jaksaisinko yöllä itkevää vauvaa? Olisi hienoa seurata lapsen kasvua, mutta miten pärjäisin uhmaikäisen taaperon kanssa?

Vasta kahden viimeisen vuoden aikana olen löytänyt varmuuden siitä, että todella haluaisin lapsen Miehen kanssa.

En haluaisi pelkkää mielikuvaa lapsesta.
En vain sanaa "lapsi" yhdistettäväksi jatkossa itseeni.
En ainoastaan pilvenhattaraa, jonka päällä leijailla.

Haluaisin Miehen, lapsen ja kokonaisen elämän sen mukana, hyvine ja huonoine hetkineen.
Ihan koko paketin.

Toivo

On kiehtova asia, miten toivoa ei tunnu saavan hengiltä mikään.
Vaikka todennäköisyydet onnelliseen loppuun eivät päätä huimaa, en voi lakata toivomasta.
Mitä pitäisi tapahtua, että toivoa ei olisi yhtään?

Mitä tekisin jos Mies esimerkiksi ilmoittaisi, ettei missään nimessä tule haluamaan lapsia nyt eikä koskaan?
En osaa sanoa.

Toivo saa aikaan uskoa.
Minulla on itsepäistä, sinnikästä uskoa tulevaan.
Siihen, että tulevaisuudessa olisimme yhdessä.
Meillä olisi lapsi ja kaikki olisi hyvin.

Ja se toivo elää rikkaruohon tavoin.
Varjossa, ilman vettä, lannoitetta tai huolenpitoa.
Se ei välitä, se vain kasvaa ja raivaa itselleen lisää tilaa.

Minulla on toivoa.

Mitään muutahan minulla ei olekaan.


Toivon niin kovasti.

Aikaraja

Kun kerroin tilanteestamme ensimmäistä kertaa eräälle ystävälleni, hän ehdotti, että asettaisin aikarajan Miehelle ja suhteellemme. Esimerkiksi puoli vuotta tai vuosi.

Siihen mennessä Miehen täytyisi tehdä ratkaisu, suostuuko hän tulevaisuudessa yrittämään lasta kanssani. Jos ei, lähtisimme eri teille. Tiesin, että jotkut ihmiset ovat toimineet näin.

Aikarajan asettaminen tuntui kaoottisessa mielessäni hyvin ahdistavalta. Näin kauhukuvina, millaisia tulevat kuukaudet tulisivat olemaan. En ollut vakuuttunut, että pystyisin ajattelemaan puolen vuoden aikana mitään muuta, kuin vähiin käyvää aikaa.

Kuvittelin viimeisiä viikkoja ennen aikarajan päättymistä, kun kello suhteen yllä lyö mahdollisia viimeisiä minuuttejaan. Kuin kuolemantuomion saanut vanki, jonka päivät vankilassa kuluvat toisaalta hitaammin ja toisaalta nopeammin kuin aiemmin.

Miten viettäisin viimeiset viikot Miehen kanssa?
Esitelmöimällä puhelinmyyjän tavoin, miksi minä olisin paras valinta koko loppuelämäksi, tosin tähän toistaiseksi voimassaolevaan sopimukseen kuuluisi myös lapsi?
Näyttämällä paljasta pintaa, varmistaen että Mies tietää, mistä jää paitsi valitessaan väärin?
Tilanne näyttäytyi mielikuvissani lähinnä absurdina. Enhän silloin itsekään tiennyt, minä ajankohtana tulisin lasta haluamaan.

Pelkäsin tietäväni lopputuloksen, jos Mies saisi vain puoli vuotta aikaa miettiä asiaa.
Aikarajaa ei asetettu.

Tuntui vähän helpommalta hengittää.

Mitä jos?

Miehellä on kysymyksiä. Ne ovat vaikeita.

Mitä jos lapsi syntyy kehitysvammaisena, vaikeasti liikuntavammaisena, jos hänellä on sairaus jonka takia hän tulee kuolemaan nuorena?

Mitä jos lapsen ollessa jo maailmassa minulle sattuu jotain ja mies, joka ei ole varma jaksamisestaan jääkin yksin lapsen kanssa?

Olen minäkin noita asioita miettinyt.
Eikä minulla ole vastauksia.
En tiedä, mitä sitten tapahtuu.

Maalaisjärjellä ajateltuna, sitten me joko jaksamme tai emme, yhdessä tai erillään.
Jos se yhtään minusta riippuu, niin yhdessä.
Jos minua ei enää ole, mies joko jaksaa yksin tai sitten ei jaksa.

Niinhän se on, että lapsen toivominen on tietoisen riskin ottamista.

Se perustetaan ajatukselle, jossa kaikki menee hyvin eikä meidän kohdallamme satu mitään ikävää.
Uskotaan, että elämä kantaa. Joidenkin kohdalla se kantaa, joidenkin ei.
Tiedän, etteivät nämä vastaukset varsinaisesti tyydytä tai rauhoita Miestä.

Mutta ei minulla ole parempiakaan.

Yhteinen ongelma

Olen lukenut paljon tahattomasta lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta tuskasta.
Hedelmöityshoidoista, piinallisesta odottamisesta, pettymyksistä, uudesta toivosta.

Uskon, että fysiologista lapsettomuutta ja meidän tilannettamme yhdistää raastava kipu siitä, että on olemassa suuri unelma, joka uhkaa jäädä toteutumatta. Pelko siitä, ettei koskaan tule saamaan sitä, mitä niin kovasti kaipaisi.

Minäkin haluaisin ongelmamme olevan selkeästi yhteinen. Haluaisin, että meillä olisi yhteinen haaste, jota vastaan taistella. Sama suunta, johon kumpikin haluaisimme mennä. Yhteinen päämäärä, jota kohti kuljemme rinta rinnan, kannatellen toisiamme epätoivon hetkillä.

Toisinaan jopa tuntuu, että olisi helpompaa olla "tavallinen", tahattomasti lapseton pariskunta.
Tiedän kuitenkin, ettei se ole totta.
Tuska on joka tapauksessa tuskaa, vaikka sen miten päin kääntäisi. On tarpeetonta verrata, kun ei kuitenkaan pysty täysin kuvittelemaan toisen tilannetta itselleen.

Mies ja minä tunnemme molemmat kipua, mutta eri asioista johtuen.
Haluaisin, että meillä olisi enemmän vaihtoehtoja ongelmaamme.
Että olisi vielä monta asiaa jäljellä, joita voisimme kokeilla.
Meillä ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa, jatkaa yhdessä jollain tapaa tai erota.
Ei ole olemassa muita vaihtoehtoja, joita voisimme vielä yrittää, mikäli tämä ei nyt onnistu.

Minun ja Miehen ongelmat ovat yhteisen sijaan päinvastaisia keskenään.
Usein myös tuntuu, että olen meistä ainoa, joka aktiivisesti ajattelee asiaa. Meidän molempien ongelmat kieppuvat mielessäni samaa spiraalinmuotoista kuviotaan, päivästä toiseen.

Tiedän, että lääketieteellisistä syistä johtuvaan tahattomaan lapsettomuuteen voi yhtä lailla liittyä pelko siitä, kestääkö suhde. Pelko jätetyksi tulemisesta.

Mutta mielikuvissani se kääntyy enemmän yhteiseksi kamppailuksi, taistoksi elämän epäreiluutta vastaan. Jossa on annettu hiljainen lupaus siitä, että tuli mitä tuli, kestämme sen yhdessä.

Sitä meillä ei ole.
Ja tuntuu, että sitä kaikkein eniten tarvitsisin.

Mutta juuri sitä en voi saada.

Ainiin

En jokaisena sekuntina muista, missä elämäntilanteessa todella olen.

Kaikenlaisia satunnaisia lapseen liittyviä ajatuksia kiitää mieleni formularatoja päivittäin huimaavaa tuntivauhtia.

Haluaisiko miehen isä olla vaari, ukki vai pappa?

Olisipa ihanaa, kun odottaisimme yhdessä lapsen kanssa miestä töistä kotiin.

Järjestäisimmekö nimiäiset vai ristiäiset, kumpi meistä saisi tahtonsa läpi?

On paljon sukulaisia, joiden päivää (ja omaani) voisin piristää vierailemalla vauvan kanssa.

Miten onnellisia omat vanhempani olisivatkaan, ensimmäinen lapsenlapsi!




Ainiin.

Ei minulta pois

Kun hyvän ystäväni raskaus varmistui, ensimmäinen tulevaisuutta koskeva ajatukseni oli toteamus "tulen voimaan henkisesti todella huonosti seuraavat kuukaudet".

Olen kuitenkin voinut ihan hyvin. Se on yllättänyt minut. Tuleva kummilapseni on minulle jo tärkeä, vaikken ajattele vielä paljoakaan konkreettisesti Häntä.
Silloin tällöin kun ajattelen, huomaan että hän merkitsee minulle jotain. Jotain muuta, kuin omaa pelottavan usvaisena siintävää tulevaisuuttani.

Kaikkein vähiten maailmassa tilanteeni on hänen vikansa.

Olen todella kateellinen, sen myönnän. Mutta en myrkyttävän, halvaannuttavan, sokaisevan kateellinen. Suurimman osan ajasta aivoni tuntuvat ymmärtävän, ettei tämä ole minulta pois.
Tämä raskaus, tämä onni, tämä lapsi.
Se kaikki korostaa omaa onnetonta tilannettani, mutta tuottamaansa onnea se ei kumoa.

Itse asiassa olen miettinyt, voinko oikeasti näin hyvin vai onko käynnissä jonkinlainen torjumisreaktio. Alitajuinen yritys suojella itseään, ennen kuin ei voi muuta tehdä kuin romahtaa.

Pelkään, että tulen voimaan jossain vaiheessa huonosti. Kuitenkin odotan sitä kuin tietäisin sen väistämättä olevan tulossa.

Näen unta, jossa olen kaupassa lastenvaateosastolla. Olen etsimässä ystäväni vauvalle lahjaksi bodya.

Jää epäselväksi, löydänkö sitä.

Etäämmällä

On surullista, että juuri kun olen alkanut olla enemmän sinut itseni kanssa, tämä asia pidättelee minua.

Juuri kun minulla olisi halua ja kykyä heittäytyä, tämä asia painaa käsijarrua päälle.
En tunne oloani täysin turvalliseksi.
Pelkään antaa itsestäni kaiken ihmiselle, josta voin joutua luopumaan.

Olen yrittänyt ajatella, että vetäytymällä en oikeastaan saavuta enää mitään.
Koska tilannehan ei varsinaisesti ole enää pelastettavissa.
Päässäni ei ole rakkauden on-off-kytkintä, jonka voisin painaa off-tilaan katastrofin välttämiseksi.

Tuntuu kuin olisin liikkuvan auton kyydissä. En tiedä mihin tämä matka tulee päättymään. Auto voi törmätä 200 kilometrin tuntivauhtia betoniseinään vai vaihtoehtoisesti kiittää kauneimpaan mahdolliseen auringonlaskuun.

Ja kyydissä on vain istuttava, yritettävä nauttia ohikiitävistä maisemista vielä kun voi.

En usko, että kovin paljoa tämän enempää pystyisin rakastamaan toista ihmistä.
Ja silti voin joutua hyvästelemään hänet.
Uskon, että se tulisi sattumaan ihan yhtä paljon joka tapauksessa.

Vaikka tekisin mitä, olen tässä vaiheessa kaikkea muuta kuin turvassa.

Silti on pakko pysytellä muutaman askeleen etäämmällä.

Lähtöpiste

Kun aloimme seurustella Miehen kanssa, itsetuntoni oli hajalla.

Olin päätä pahkaa rakastunut, mutta kauhuissani.
Pelkäsin omaa varjoanikin.
Olin myös hyvin hämmentynyt. En ollut aiemmin asunut avoliitossa kenenkään kanssa. Olin halunnut palavasti muuttaa yhteen. En kuitenkaan tiennyt, miten yhdessä asuminen varsinaisesti tapahtuu, millaista se on.

Inhosin peilikuvaani, se oksetti minua.
Inhosin itseäni.

Näin kaikkialla uhkakuvia siitä, kuka tai mikä voisi viedä tämän onnen minulta pois.
Usein kaikista pahin uhka olin minä itse.
Varauduin siihen, mitä tapahtuu sitten kun Asioiden Oikea Laita paljastuu.
Olin vakuuttunut, että Mies jättäisi minut heti kun tajuaisi, miten huono oikeasti olen.
Tuntui kuin olisin pidättänyt jatkuvasti hengitystäni.

Rakastin Miestä, mutta se ei varmasti näkynyt aina ulospäin.
Olin jäykkä, etäinen ja kylmä. Se on aina ollut tapani reagoida tilanteessa, jossa en tunne oloani turvalliseksi. Sulkeudun omaan kuplaani, otan pienen mutta näkyvän etäisyyden.

Ajatukseni pyörivät siihen aikaan enimmäkseen sen ympärillä, miten surkea olen - sen sijaan että olisin keskittynyt siihen, kuka oli ja pysyi vierelläni.

Kesti kauan ennen kuin aloin luottaa, että oikeasti kelpaan tällaisena.
Vielä kauemmin kesti hyväksyä itse itsensä ja opetella armollisuutta itseään kohtaan.
Sillä matkalla olen edelleen, onneksi jo valovuosien päässä lähtöpisteestä.

Junassa

Noin vuosi sitten matkustin junalla.
Sade piiskasi junan ikkunaa.

Kun olin lapsi, äidilläni oli kekseliäs tapa viihdyttää minua automatkoilla.
Hän opetti minut seuraamaan sadepisaroiden kilpailua auton ikkunassa.

Kuka on nopein sadepisara ja pääsee ensimmäisenä kiitämään maaliin, ikkunan toiselle reunalle?
Kuka pisaroista jättää toiset pisarat taakseen?
Viihdyin tämän formulakisan parissa pitkiä aikoja.

Kun nyt katsoin junan ikkunaa, en enää nähnyt sadepisara-autoja.
Pisarat olivat ilmiselviä siittöitä, kisaamassa matkasta munasolun luo.

Samalla hetkellä totesin, että ajatukset lapsesta olivat muuttumassa hallitsevaksi osaksi ajatuksiani.

Viiva

Pöytälaatikosta: maaliskuu 2020


Saan ystävältä kuvaviestin haaleasta, lähes huomaamattomasta viivasta.
Olen yksin kotona. Pitkään vain istun hiljaisuuden keskellä.
Mieleni on tyhjä, vai lyökö siellä tyhjää?

Istun sohvalla ja katson ikkunasta ulos, aurinko häikäisee kirkkaudellaan.
En huuda, en raivoa, en putoa polvileni, en romahda. Tuijotan vain ikkunasta.
Kuin huomaamatta kyyneleet tulevat, ne valuvat syyllisinä pitkin poskia.
Huomaan olevani suunnattoman helpottunut, kun silti pystyn löytämään sisältäni myös aitoa iloa.

Ulkona on lämpimämpää kuin aikoihin.
Tuuli kurittaa ikkunasta näkyvää pensasaitaa. Taittaa lähes kaksinkerroin, esittelee mahtiaan.
Antaa hetken olla rauhassa, kunnes iskee taas.
Pensaan oksat jäävät pystyyn vain tullakseen lyödyksi takaisin maahan.
Yhä uudestaan ja uudestaan.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen laitan television päälle.
"Antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan", laulaa Elastinen.

Minun on selvittävä tästä.

Aavistus

Niin kauan kuin muistan, olen ollut kiinnostunut erilaisista elämäntarinoista.
Olen lukenut paljon kirjallisuutta muun muassa onnettomuuksista, itsemurhista, henkilön itsensä tai läheisen sairastumisesta.
Läheisen kuolemasta, surusta.

Olen myös aina ollut kiinnostunut erilaisista mielenterveyden häiriöistä.
Olen lukenut masennuksesta. Lievästä, keskivaikeasta, vakavasta.
Ahdistuksesta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, psykooseista, syömishäiriöistä, peliriippuvuudesta ja uupumuksesta.
Traumoista ja traumatisoitumisesta.

Erityisen paljon olen jostain syystä lukenut lapsen saamiseen liittyvää kirjallisuutta.
Lapsettomuudesta, sekä tahattomasta että vapaaehtoisesta.
Hedelmöityshoidoista, keskenmenoista, kohtukuolemista.
Raskauden aikaisesta masennuksesta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jopa lapsivuodepsykoosista.
Lapsen sairastumisesta ja kuolemasta.

Olen miettinyt, että ehkä aavistin jotakin tulevasta.

Tällaista tilannetta en aavistanut, sen tiedän.
En vaikka se olisi ollut nähtävissä jo aikaisemmin.

Mutta ehkä olen alitajuisesti aavistanut, että minulle lapsen saaminen ei tule olemaan helppo polku tai itsestäänselvyys.

Tällaista tilannetta käsittelevää kirjaa en ole koskaan lukenut.
Onko sitä olemassakaan?

Ei mahda mitään

Pöytälaatikosta: maaliskuu 2020


Ystävä laittaa viestiä, jossa kertoo että hänen kuukautisensa ovat useamman päivän myöhässä.

Ja yhtäkkiä siinä se asia on. Loistaa silmieni edessä paljaana, raakana. Läsähtää vasten kasvojani, pääsee yllättämään. Olen maailman ensimmäinen ihminen, joka tietää tästä. Ystävä kertoo, ettei ole tehnyt vielä testiä, mutta aikoo lähipäivinä tehdä.

Ensimmäinen ajatukseni on: miten on mahdollista, että tunnen näin suurta järkytystä, vaikka olen valmistautunut tähän yli vuoden ajan?
Toinen ajatukseni on: eikö tätä voisi vähän siirtää?

Myöhemmin puhumme siitä, mitä jos hän on raskaana. Kertaamme jo aiemmin keskusteltuja asioita minun näkökulmastani. Haluan puhua asioista ennen kuin ystäväni mahdollisesti katoaa onnen huumansa syövereihin, jonne minulla ei ole pääsyä.

Saan sanottua vaikeita asioita. Hän ymmärtää. Minulla on lupa tuntea ahdistusta, mahdollisuus kertoa jos en jollain hetkellä jaksa. Saan tuntea muutakin kuin ympärivuorokautista, ylitsepursuavaa innostusta.

Kerron, etten halua hänen suodattavan puheitaan tai varovan sanojaan.
Lupaan itse kertoa, jos tuntuu etten halua puhua raskaudesta tai lapsesta.

Ilkeä, muljahteleva painon tunne asettuu sydämeni päälle. En saa sitä pois.
Tottakai haluan tätä hänelle.
En vain jaksaisi, pystyisi, haluaisi nyt.
Millainen ihminen toivoo ystävänsä elämän onnellisimman tapahtuman siirtyvän kauempaan ajankohtaan?

Yöllä nukun huonommin kuin aikoihin.
Nukahtaminen vie ikuisuuden. Kun herään keskellä yötä, kehää kierävät ajatukset jatkavat välittömästi siitä, mihin jäivät. Tiedän, ettei asian siirtäminen edes auttaisi mitään.
Tämä olisi ihan yhtä vaikeaa kuukauden päästä, puolen vuoden päästä, kahden vuoden päästä.

Makuuhuoneessa on pimeää, mutta ei niin pimeää kuin haluaisin.

Pieni siilo katuvaloa tihkuu sitkeästi verhojen lävitse, en mahda sille mitään.

Kastetut

Pöytälaatikosta: helmikuu 2020


Luen töissä maanantain sanomalehteä, kuten olen tehnyt jo kauan. Maanantain lehdestä löytyvät kirkolliset ilmoitukset. Kastetut lapset. Ne ovat lehtien suosikkiosioni hautajaisilmoitusten lisäksi.

Minulla on vajaan vuoden ajan pyörinyt mielessäni mahdollinen tytön nimi. Poikien nimet tuntuvat jostain syystä vaikeammalta miettiä.

Kastettujen lasten joukossa lukee ensimmäistä kertaa nimi, jonka etu- ja kolmas nimi ovat samat kuin nimessä minun mielessäni.

Tuijotan nimeä pitkään. Luen sen uudestaan ja uudestaan. Puheensorina ja hälinä ympärilläni jatkuu, mutta en kuule sitä.

En oikein osaa sanoa mitä tunnen, minä vain katson sitä.

En tiedä, tunnenko juuri mitään silloin.

Katson vain.

Liian paljon rakkautta

On vaikeaa selittää Miehelle, mitä tunnen aiheesta oma lapsi.
Olen yrittänyt keksiä sanoja tuntemuksille, joille ei ole olemassa sanoja.

Minulla on liian paljon rakkautta sisälläni.

Se haluaa kohteen.

Pyrkii ulos, haluaa ympäröidä, verhota sisäänsä jonkun.

Olen mielestäni aika hyvä välittämään ihmisistä.
Rakastan vanhempiani, ystäviä, sukulaisia.
Rakastan Miestä niin kuin en ketään koskaan aiemmin.

Mutta se ei riitä.

Haluan rakastaa päättömästi, sekopäisesti, hukuttavasti, loputtomasti.
Sydänjuuriani myöten.
Miehen lisäksi ketä muuta kuin lasta voisin rakastaa niin?

Jos en saisi lasta, en tiedä mihin sen rakkauden purkaisin, mihin sen laittaisin.
Jäisikö se sisälleni kutistuneena ja murheellisena.
Vai patoutuisiko se, odottaisi kohdetta epätoivoisena elämäni loppuun asti.

Jos Mies suostuisi lapseen, myös rakkauteni häntä kohtaan vapautuisi valloilleen.
Nyt se on hiljaa paikalleen jähmettyneenä.

Valmistautunut pettymään.

Kuilu

Arki sujuu hyvin.

Kun saan itseni kiinni ajattelemasta tulevaisuutta, tuntuu kuin tippuisin äkkiä syvään kuiluun.
Todellisuus läsähtää päin kasvoja.

Vähän sama tunne, kuin jos iloisena suunnittelisit, miten ihanaa on ensi kesänä mennä mökille. Kunnes muistat, että mökki myytiin viime vuonna.

Päättäisit soittavasi heti isoäidille kertoaksesi, että sait sittenkin sen työpaikan. Kunnes muistat, ettei häntä enää ole.

Aivot ovat armollisia. Niitä ei ole luotu muistamaan ikäviä asioita jokainen hetki.
Tulevaisuutta miettiessä ensimmäinen kysymys on aina sama: onko sitä?

Kuilussa ympärilleni katsellessa totean yhä uudelleen, etten tiedä, mitä tehdä.
Ylös kiipeäminen kestää joskus pidemmän aikaa, joskus lyhyemmän.
Joskus suorastaan lennän takaisin kuilun reunalle.
Toisinaan mietin, pääsenkö täältä enää koskaan takaisin ylös.

Miten tästä voi lähteä mihinkään muuhun suuntaan, kuin erilleen. Vai voiko?

Öisin mietin usein tätä kaikkea.


Miten meille käy?

Miksi ei?

Mies kertoo, että häntä ahdistaa ja pelottaa ajatus lapsesta.

Hän pelkää, ettei jaksaisi. Lasta, minua, meidän arkeamme.
Elämää lapsen kanssa.
Ajatus jatkuvasta väsymyksen tunteesta kammoksuttaa häntä.

Miestä voisi luonnehtia sanalla huoliherkkä.
Minä olen kova huolehtimaan, mutta eri tavalla kuin Mies.
Ajatus jatkuvasta huolen tunteesta lasta kohtaan pelottaa häntä.
Tieto siitä, että lapsen saatuaan on loppuelämänsä kroonisesti huolissaan.

Useat erinäiset arjen asiat vievät Mieheltä enemmän energiaa kuin minulta.
Puhumme usein "lusikoista", liittyen Christine Miserandinon lusikkateoriaan.
Teoriassa lusikat edustavat yksilöllistä energiamäärää, joka kullakin ihmisellä on käytettävissään päivän tehtäviin.
Miehen ja minun päivittäiset lusikkamäärät ovat hyvin erilaiset keskenään, vaikkei kummallakaan meistä ole mitään diagnosoitua sairautta.

Vapauden menetys ahdistaa häntä.
Se, että päivään tulee iso kasa erilaisia pakollisia rutiineja, jotka on hoidettava, vaikkei jaksaisi tai haluaisi.
Sitoutuminen tällaiseen elämään ei tunnu ajtuksena hyvältä.

Mies pelkää menettävänsä itsestään jotakin sellaista, mitä ei saa takaisin.
Hän miettii, olisiko enää sama ihminen vai muuttuisiko joksikin tunnistamattomaksi, vieraaksi itselleen.

Mies haluaisi elää mahdollisimman vähillä häiriötekijöillä. Mahdollisimman vähällä määrällä huolenaiheita. Hän haluaisi elää niin, että vapaa-ajallaan saisi mahdollisimman usein tehdä sitä, mitä milloinkin huvittaa tehdä.

Mahdollisimman vähillä pakollisilla rutiineilla. Ilman mitään, mikä asettaisi vaatimuksia, aikarajoja tai muita rajoitteita.

Ilman lasta, joka niitä asettaa.

 

Laskukaavoja

Pöytälaatikosta: tammikuu 2020


Ystäväni on yrittänyt lasta miehensä kanssa yli vuoden ajan.

Vuosi sitten hän kertoi minulle avoimesti heidän aloittavan yrityksen.
Arvostin tätä paljon. Ystäväni tietää tilanteestani.
Hän on ihminen, jolle toivoisin kaiken mahdollisen hyvän, mitä tämä maailma voi kenellekään tarjota.
Olisin kovasti halunnut olla iloinen ja toiveikas hänen puolestaan.

Valitettavasti päälimmäisenä tunteenani oli puhdas kauhu.
Miten kestäisin sen, että ystäväni saisi lapsen, tulevan kummilapseni?
Millaiseen myllerrykseen oma mieleni siitä menisi, minkätasoisen sekasortoon se oman elämäni syöksisi?

Miten vereslihalle tämä tulisi minut repimään?

Noin vuoden ajan laskin maanisesti kuukausia.
Jos ystäväni tulisi tässä kuussa raskaaksi, missä kuussa vauva syntyisi?
Miten kauan minulla olisi armonaikaa yrittää selvitä sinuiksi asian kanssa?
Kauanko, ennen kuin minun pitäisi olla toivottamassa lapsi tervetulleeksi pakahtunein sydämin?

Usein töihin ajaessani tein näitä laskelmia.
Jos lapsi saisi alkunsa alkuvuodesta, se tarkoittaisi että hän olisi jo jouluksi kotona.
Jos lapsi saisi alkunsa kesällä, hänestä tulisi kevään lapsi.

Uskon, että laskeminen oli itselleni tapa yrittää hahmottaa tilannetta. Tilannetta, joka näyttäytyi niin monisyisenä sotkuna päässäni, etten tiennyt mistä suunnasta sitä edes suunnittelisi lähestyvänsä.

Halusin olla varautunut, niin valmistautunut kuin voi olla kohtamaan jonkinlaisen sotatilan sisällään.
En halunnut tilannetta, jossa olen hetkeksikään unohtanut asian ja sitten se läväytetään eteeni.
Yhtäkkiä jääkylmänä vetenä kasvoille, kysymättä ja pyytämättä.

Viime kuukausina en ole enää laskenut.
Oloni on silti turvaton.

Kuin myrskyn edellä.

Elämäntilannelapseton

Olen miettinyt, millaiseksi tilannettani voisi nimittää.
Onko olemassa sanaa sille, mikä minä olen tässä elämänvaiheessa?

En koe olevani ensisijaisesti tahattomasti lapseton, koska en halua lasta juuri nyt.
En tunne akuuttia kipua siitä, ettei minulla ole juuri nyt lasta enkä ole raskaana.

Minuun sattuu kyllä, mutta ei varsinaisesti tuo asia.
Minuun sattuu nykyisyyden sijaan enemmäkin ajatus tulevaisuudesta.

Olenko vapaaehtoisesti lapseton?
Tavallaan kai, mutta se tuntuu hassulta ilmaisulta.
En joka tapauksessa haluaisi olla sellainen tulevaisuudessa.
Jos Mies kertoisi yhtäkkiä haluavansa lapsen nyt, suostuisin epäröimättä.

Olen miettinyt sanaa elämäntilannelapseton.
Se kuulostaa käsitteenä luontevammalta.
Elämäntilanteeni on tällä hetkellä, ettei Mies halua lasta enkä itsekään halua lasta juuri nyt.
Haluaisin kuitenkin tulevaisuudessa lapsen Miehen kanssa. Ja hän ei haluaisi.

Elämäntilanteeni on epävarma, epäselvä.

Destination unknown. Olisiko se osuva kuvaus?

Minut löytää täältä

Tässä on harvinainen todiste siitä, että samassa tilanteessa olevia on näköjään muitakin. En ole yksin.
Kirjoitus osui silmiini viime vuoden lopulla, päivämäärää ja sanomalehteä en huomannut ottaa ylös.
Toivoisin, että blogini voisi olla samanlainen todiste jollekin toiselle.

En tunne ketään, joka olisi nyt tai olisi edes joskus ollut samanlaisessa tilanteessa. Tiedän yhden henkilön, joka aikoinaan toivoi lasta vuosia eikä hänen puolisonsa sitä halunnut.

Voin sanoa, että tämä on yksinäistä. Olen epäillyt olevani vain todella uhanalainen yksilö, kun olen jäänyt tähän suhteeseen. Eikö tästä asiasta puhuta siksi, koska kaikki muut samassa tilanteessa olevat ovat jo aikoja sitten jättäneet puolisonsa ja siirtyneet eteenpäin?

En usko asian olevan niinkään.

Vapaaehtoisesti lapsettomien osuus väestöstä on viimeisten vuosien aikana kasvanut erityisesti miesten, pienituloisten ja kaupungissa asuvien keskuudessa. Mielikuvat lapsiperhearjen kuormittavuudesta vaikuttavat lapsen suunnittelun lykkäämiseen tai jopa ajatuksesta luopumiseen. Halu pitää kiinni omasta elämäntyylistä, mielenkiinnon kohteista ja "omasta minästä" saavat lapsiarjen tuntumaan pakkopaidalta, jonka pukemista yhä useampi haluaa siirtää niin kauas tulevaisuuteen, kuin mahdollista. (Väestöliitton perhebarometri 2017.)

Mikäli joku joskus löytää tänne, toivon: kommentoi ja kerro itsestäsi. Tai jos siltä tuntuu, jää seuraamaan kommentoimatta - sekin on ihan ok.

Jos yksikin tänne blogiin päätynyt huomaa, ettei ole yksin, nämä kirjoitukset on kannattanut julkaista.

Mitä seuraavaksi?

Suunnitelma tulevaisuudelle.
En tiedä.
Vaihtoehtoja on kolme: erota nyt, erota myöhemmin tai kuin ihmeen kaupalla jäädä yhteen.

Tähän asti suunnitelmani on ollut pysyä tässä suhteessa itsepäisesti ja kieltäytyä uskomasta, etteikö Mies lopulta valitsisi minua ja lasta vapauden sijasta. Onko se paras ratkaisu tähän tilanteeseen vai itsetuhoisin mahdollinen tulevaisuudensuunnitelma? Ehkä jotain siltä väliltä.

Jos tai kun tulee tilanne, jossa totean haluavani lapsen NYT..
Sitten tapahtuu...
Jotain.

Mies on valinnan edessä: minä vai vapaus?
Jos mies päätyy valitsemaan vapauden, on minun vuoroni tehdä valinta: mies vai lapsi?
Viimeistään silloin joudun pakotettuna tekemään lopullisen päätöksen.

Ajatus kuulostaa noin lähtökohtaisesti samalta, kuin joku kehottaisi minua päättämään, haluanko antaa amputoivaksi molemmat käteni vai jalkani.

Nyt

Ensin asia oli mielessäni jatkuvasti.
Itkin monta kertaa vain katsoessani Miestä ja muistaessani, että voin jonain päivänä joutua luopumaan hänestä lapsiasian takia.

Yli kahteen vuoteen on mahtunut hyviä ja huonoja kausia itselläni. Huonoina hetkinä päähäni ei ole mahtunut mitään muuta. Mies on tasaisempi ja lisäksi välttelee ajattelemasta asiaa.

Tänä aikana olen varmistunut siitä, että haluaisin lapsia Miehen kanssa.
En nyt, mutta lähivuosina. En tiedä, haluaisinko lapsia kenenkään muun miehen kanssa, yksin lapsen hankkimisesta puhumattakaan.

Ajatus lapsesta tuntuu Miehestä edelleen huonolta. Häntä ahdistavat vastuu, epävarmuus siitä miten kävisi (lapsen/meidän/universumin), tietynlainen vapauden menetys ja sitovuus. Ne ovat asioita, joiden puntaroiminen ei ole itsellenikään ollut helppo tie tai selkeä valinta.

Ajatus siitä, että jäisin Miehen kanssa kahden ja olisimme vapaaehtoisesti lapseton pari, pelottaa eikä tunnu minusta hyvältä - mutta ei myöskään mahdottomalta.

Ystävien ja sukulaisten vauvauutiset, raskaudet ja pikkulapsielämä raastavat vereslihaa jostakin, mikä on aukinaisena sisälläni.

Muistuttavat kipeästi siitä, miten helppo tämä asia monille on.