Kummi yrittää

Isot ruskeat silmät katsovat suoraan kohti. Tarkkaavaisesti, uteliaasti.
Ne seuraavat jokaista liikettäni, ilmeitäni, tekemisiäni. Ne huomaavat kaiken.

Kasvoille nousee vieno, kujeileva hymy.

Pienet sormet hypistelevät omiani, hanakoina tarttumaan kiinni kaikkeen mahdolliseen.
Aina valmiina ottamaan, tunnustelemaan, laittamaan suuhun, ahmimaan elämää.

Hän seisoo, koheltaa ja komentaa, konttaa hirmuista vauhtia. 

Hän tanssii villlisti, kiljuu ja nauraa niin, että sitä kuullessa sydän menee sykkyrälle, kerrassaan omituisille kierroksille.

Pienen ihmisen paino kehollani.
Hän istuu niin ryhdikkäästi, tomerasti.

Häntä valmiimpaa ei ole olemassakaan.
Pian hän täyttää vuoden.

Puristan hänet syliini.
Hän ei tyhjennä minua, vaan täyttää.

Kun katson häntä, sydän ei supistu, vaan laajenee.

Se on uskomatonta. Niin valtava kipu sisälläni, mutta häntä se ei saa, ei enää.
Se ei saa tätä osaa minusta, iloa hänestä. Siitä olen kiitollinen.

Kuules. Kummi toivoo, että pian täällä kummin masussa kasvaisi sinulle kaveri.
Kummi on jo pitkään toivonut sitä.

Kummi yrittää kovasti, että niin kävisi, se olisi tosi kiva juttu sinulle ja myös kummille.
Tulisit varmaan siitä iloiseksi.

Niin tulisi kummikin, niin kuin tulee jo nyt sinusta.

Irrallaan

Valmistaudun inseminaatioon. Syön vitamiineja sekä jälleen kerran laajentunutta lääkevalikoimaani. 
Metformiini aloitetaan yhdellä tabletilla päivässä, viikon jälkeen annos nostetaan kahteen tablettiin.

Tämä kaikki tuntuu tärkeältä. Tekniseltä, kliiniseltä, yksinkertaiselta, automaattiselta.

Järjellä ymmärrän, että näin on nyt tehtävä. Luonnollisesti raskaaksi tulemisen mahdollisuudet ovat kohdallani huonot, koska munarakkulani eivät kypsy tarpeeksi eivätkä myöskään irtoa ilman lääkeapua.

Silti samalla tuntuu kuin se fyysinen, ensin (potentiaalisesti) sisälläni ja lopulta (toivottavasti) tässä maailmassa elävä, lihaa ja verta oleva lapsi olisi kadonnut minulta johonkin kauas ulottumattomiin, lähes näkymättömiin. Kuin olisi itsestäänselvää, ettei hän vielä aikoihin tule tähän kuvioon mukaan.

Aivoni ovat käsittäneet sen niin, että tässä välissä on vielä kaikenlaista puuhastelua, ilman konkreettista lasta lähimaillakaan. Tehdään asioita, joista voi tapahtua jotain, josta puolestaan seuraa ehkä jotain, joka johtaa mahdollisesti johonkin.

Mutta se, mitä teoriassa tapahtuu, on ajatuksissani enää harvemmin varsinaisesti hän, lapsi.
Se on vain jotain, josta taas seuraa jotain muuta.

Kuin itse lapsi olisi tästä kaikesta irrallaan.

En tiedä mistä se johtuu, mutta minusta ei tunnu yhtään siltä, että voisin tulla raskaaksi näin, inseminaation avulla. En edelleenkään tiedä, mitä ajatella siitä. On ainakin vaikea uskoa sen olevan tarvitsemamme apu. Vaikea käsittää, miten se voisi olla.

Yhtä lailla minulle voisi sanoa, että onhan se teoriassa mahdollista, että voisit päästä avaruuslennolle kuuhun. Kyllähän niin voi tehdä. Vaikka se vaatisi hyvien suhteiden lisäksi vähintään satoja miljoonia euroja rahaa. Mutta onhan minullakin kuitenkin siihen mahdollisuus, noin periaatteessa. Eihän sen voida sanoa olevan ehdottoman saavuttamatonta.

Inseminaatiosta tulee mieleen matematiikan sanalliset tehtävät ala-asteella, joiden kanssa taistelin lujine, käytännöllisine periaatteineni. Ymmärsin hyvin esimerkiksi prosenttilaskujen tarpeellisuuden, koska niistä olisi jatkossa konkreettisesta hyötyä kaupassa asioidessa.

Minun oli kuitenkin vaikeaa ymmärtää, mihin koskaan tarvitsisin taitoa laskea, miten monta 12x12 cm laattaa tulisi ostaa, jos rakentaisin itse asuntoni takapihalle 4x8 m kokoisen uima-altaan. Jäin jumiin ajatukseen, mitä käytännön hyötyä tästä on elämääni. Eikö tätä varten olisi olemassa niitä ammattilaisia, jotka tekisivät työn ja tietäisivät myös, montako laatikkoa laattoja hankkia?

Lopulta ymmärsin, ettei sillä ollut tarkoituskaan olla mitään tekemistä arkielämän kanssa.

Kyse oli siitä, että olisi jostain syystä hienoa, että osaisin teoriassa kertoa, miten se lasketaan, ja tehdä laskutoimituksen. Se oli siis jotain, mitä piti vain tehdä, enemmän tekemisen ja sen symbolisen merkityksen kuin lopputuleman takia. Se oli tehtävä, joka piti suorittaa.

Vähän niinkuin tuleva inseminaatiokin on.
Yritän keskittyä ajattelemaan, että tietyt asiat on vain käytävä läpi, tietynlaisessa järjestyksessä.

En tiedä, tuntuisiko IVF-hoidoissa enemmän siltä, että nyt tästä voi oikeasti olla hyötyä, tämä voi johtaa sen konkreettisen lapsen luo. Luulen niin, koska onnistuneesti tehdyssä hoidossa sisälleni siirrettäisiin valmiiksi hedelmöittynyt, usean päivän ikäinen alkio. Ihkaoikea, kaikin puolin todistetusti valmis elämään, jos kaikki muu sujuu hyvin.

Olen jo oppinut IVF-alkionsiirtoon liittyvän terminkin: PUPO.
"Pregnant until proven otherwise."

Luulen, että se tuntuisi paremmalta, todellisemmalta.

Olla teknisesti lyhyenkin hetken aikaa, edes jollain tasolla teoreettisesti raskaana.

Siihen asti taidamme kellua painottomina eri ulottuvuuksissa, vastakkaisissa universumeissa.
Toisistamme irrallaan, kahdessa eri todellisuuden rakentumassa, välillämme olemattoman ohut, lähinnä intergalaktinen yhteys.

Lapseni ja minä.

Jännityksen aiheita

Nykyään uskomattoman pienet asiat saavat minut raivon valtaan aivan hetkessä.
Asiat, joiden yläpuolella luulin aivan ehdottomasti olevani.

Menen apteekkiin hakemaan uutukaisia metformiinilääkkeitäni. Saan kuulla, ettei reseptiä ilmeisesti olekaan kirjoitettu, vaikka niin sovittiin. Tivaan farmaseutilta reseptistä tarpeettoman kauan. Turhautumisen kyyneleet pyrkivät puoliväkisin silmäkulmiin.

Tiedän, että pärjään aivan hyvin huomiseen asti, ei tämä ole päivästä kiinni, vaikka se piti aloittaa tänään. Mutta suoraan sanottuna voisin kuolla vitutukseen.

Tulen kotiin, avaan television saadakseni ajatukset hetkeksi muualle. Siellä näytetään kaloja, jotka kokoontuvat matalaan joenuomaan kutemaan. Naaraskalan sisällä on tuhansia munia, joita se vain muina naaraina viskoo saviseen pohjamutaan hedelmöitettäväksi, josko joku koiras vaivautuisi niiden ohi uimaan.

Auton ikkunasta näen bussipysäkin uuden vakuutusmainoksen, jossa viimeisillään raskaana oleva nainen poseeraa kameralle. Hänen täydellisestä pallovatsastaan on otettu vielä tarkennuskuva. "Vakuutamme sinut päästä varpaisiin." Voisin lyödä jotakuta.

Seuraavana päivänä televisiokanavia läpi selatessa huomaan, että alkuillasta näyttää tulevan sarja, jonka kuvaus kuuluu näin: "Miisaa on alkanut jännittää saamen puhuminen tulevalle vauvalle."

Jostain syystä tuo lause kiihdyttää minut nollasta sataan.
Oikein aistin sen kehossa, kuinka veri sisällä saavuttaa kiehumispisteen ja kuohahtaa, läikkyy yli.

Tässä maailmassa todella on ihmisiä, joille jännittävä asia lapsen saamisessa on oman alkuperäiskielen puhuminen lapselle. Tottakai tämä kääntyy tulistuneessa mielessäni vieläpä niin, että ehkäpä tämä on jollekulle lähes ainoita erityisesti mietityttäviä asioita.

Tämähän ei liity mitenkään Miisaan, saamen kieleen tai hänen vauvaansa. Hädin tuskin tiedän, kuka Miisa on. Olen joskus lukenut uutisen hänestä kuvatusta Katkamaton-sarjasta.

En ole koskaan ollut erityisen rauhallinen tai hillitty persoonaltani, mutta tämä on jo uutta.
En läheskään aina pidä siitä, millaiseksi ihmiseksi olen ilmeisesti kehittymässä. Sinne tänne keikkuvaksi epävakaaksi tuuliviiriksi, hermoheikoksi, jonka sisäinen sytytyslanka on häviävän pieni.

Toisaalta taas jotkin asiat hetkauttavat yllättävän vähän, jopa vähemmän kuin ennen.
No, mitäpä tuollakaan on toisaalta väliä, saatan välillä todeta mielessäni. Kun kaikki on muutenkin täysin epäselvää. Ei kai tämäkään ole niin justiinsa.

Suhteellisuudentajuni on kuin narsistisen ex-puolison mielialat, jotka vaihtelevat säätilan, postin aukioloaikojen sekä aurinkokuntamme planeettojen asentojen ja keskinäisten kiertoratojen mukaan.
Siitä ovat kohtuus ja loogisuus kaukana.

On sinänsä täysin ymmärrettävää miettiä, miten tulee sujumaan puhua omalle lapselleen kieltä, jota ei ole käyttänyt arjessa vaan on ainoastaan opiskellut. Samalla kun on kuitenkin tehnyt päätöksen, että juuri sitä kieltä haluaa lapselle puhua ja opettaa.

Mutta minua raivostuttaa. Laitan pyykkejä narulle ja kihisen kiukusta. Olen vain vihainen.
En edes tiedä kenelle, haalistuneen värisille sukille, puunlehtiprinttiselle paidalleni, maailmalle?

Mitä väliä, mitä kieltä sille lapselle puhuu, kunhan nyt ensinnäkin onnistuu tulemaan raskaaksi, saa lapsen elävänä maailmaan, ja pysyy kenties itse vielä hengissä?!

Vaikka tottakai sillä on väliä, kaikella on väliä.

Raivostun siitä ajatuksesta, että joku voi – ei, vaan että joku saa – jännittää lapsen saamisessa noin normaalia, tavanomaiselta ja ymmärrettävältä kuulostavaa asiaa. Se on kuin ultimaattista realiteettiterapiaa. Saa muistamaan, että niin tosiaan, tämäntyyliset asiat voivat askarruttaa muita ihmisiä lapsen saamisessa.

Tunnen itseni umpitolloksi, joka seuraa toisten ihmisten pohdintoja kuvainnollisessa elämän ruokakaupassa. Palvelutiskin edessä joku toinen juuri miettii, pitäisikö ottaa täksi illaksi hanhenmaksapihvejä, jos huomiseksi tekisi kuitenkin viiriäistä kvinoapedillä?

Samaan aikaan itse yritän käsittää ainainen makaronipaketti kädessä, että on kuulemma olemassa sellaisiakin asioita, kuin kala, liha ja kana.

Oma näkökulmani on täysin vääristynyt siihen, millaista lapsen saaminen voisi olla, tai kaiketi aika useinkin on. En edes tiedä, mitä käytännön asioita miettisin, jos saisin tietää olevani raskaana.
Ajatus tuntuu täysin absurdilta, kuin yrittäisin ymmärtää saamen kieltä.

Itselleni jännityksen aiheet kun ovat olleet vähän erilaisia viime aikoina.

Minua jännittää, voinko koskaan tulla raskaaksi, saati saada lapsen kannettua maailmaan asti.

Lisäksi minua jännittää jonkin verran, miten parisuhteeni kestää sen, jos tulen raskaaksi, tai vaihtoehtoisesti sen, jos en tule.

Vähän myös jänskättää, säilyykö Mies ja säilynkö itse ylipäänsä järjissäni mahdollisiin IVF-hoitoihin asti.

Kaikki nämä päässäni risteilevät ajatukset saavat päätymään seuraavanlaiseen lopputulokseen:

En taida voida kovin hyvin.
En myöskään voi sillä tavalla huonosti, kuin haluaisin.

Jos tämä olisi satu

Jos tämä olisi satu, olisin herännyt aamulla äkillisesti alkaneeseen pahoinvointiin, ja tiennyt heti.
Ei voi olla totta, tämä ei voi olla totta, olisin hokenut ääneen, tärisevin käsin raskaustestipakettia avatessani. Miten voi olla mahdollista, että juuri nyt, kaiken tämän jälkeen!

Vaihtoehtoisessa sadussa olisin odotellut kuukautisia alkavaksi ajallaan ensin päivän, sitten pari, lopulta kolme. Olisin kuulostellut epäuskoisena oloani, todennut ettei minkäänlaisia raskausoireita ole. Lamaantuneena odottanut vielä yhden päivän, sitten tehnyt testin, joka olisikin positiivinen.
Ei voi olla totta, juuri kun olimme menossa hoidoissa eteenpäin!

Jos tämä olisi satu, tuntemani PMPS-päänsärky olisikin osoittautunut tällä kertaa raskausoireeksi.

Jos tämä olisi satu, olisin voinut todeta, että (päänsärkyä lukuun ottamatta) hyvin tavanomainen olo oli merkki raskaudesta. Siitä, että oireettomuuskin voi olla oire.

Jos tämä olisi satu, olisin tietämättäni ollut raskaana viime viikolla, kun töissä esimies pohdiskeli ääneen, ettei äitiysloman sijaisille liene tällä hetkellä tarvetta. Hän antoi katseensa kiertää kaikissa meissä työntekijöissä ja totesi, ettei ainakaan tiedä, että joku muukin olisi raskaana, kuin ne, jotka jo näkyvästi ovat.

Hän ei ole koskaan ennen sanallakaan maininnut mitään tuontyylistä. Olisi ollut melkoinen sattuma, hauska juttu myöhemmin kerrottavaksi, että juuri silloin hän mainitsi asiasta. Istuin siinä ja ajattelin, että et tiedäkään, kuinka kovasti tässä yritetään olla raskaana, mutta kun ei vain siitä huolimatta olla.
Sadussa saisin vasta tällä viikolla tietää, että on tapahtunut ihme.

Jos tämä olisi satu, näkemäni uni olisi ollut enneuni.

Jos tämä olisi satu, myös sekin olisi ollut enne, mitä näin muutamia päiviä sitten yhden kukkakaupan seinällä, kun olin ostamassa kimppua. Kassan takana oli iso liitutaulu, johon oli kirjoitettu sen päivän nimipäiväsankarit. Tyttölapselle haaveilevani nimi oli kirjoitettu taululle ensimmäisenä. Paljon isommin kirjaimin, kuin muut nimet sen perässä. Merkki universumilta. Äiti näki sinun nimen kukkakaupan taulussa ja aavisti, samana iltana sai tietää odottavansa sinua.

Mutta tämä ei ole satu.

Tämä on tositarina, johon näyttää fantasian sijaan sekoittuvan elementtejä kauhugenrestä.

Verta 13

Istumme Miehen kanssa autossa, määränpäähän vielä on matkaa.
Ulkona on pilkkopimeää, vain vastaantulevien autojen valot välähtelevät harvakseltaan.

Kuuntelemme radiota, sieltä tulee merisää.

Olen aina pitänyt sen kuuntelemisesta. Paikkojen nimien ja erilaisten tarkkojen lukemien monotonisesta luettelosta. Siinä on jotain lohdullista. Jostain niinkin arvaamattomasta asiasta kuin sää voidaan tietää niin paljon.

Alkuun tulee myrskyvaroitus. Seuraavaksi kovan tuulen varoitukset.
Sen jälkeen aallokkovaroitukset.

Jossain päin esiintyy voimakasta aallokkoa, jossa merkitsevä aallonkorkeus ylittää neljä metriä.

Voimakas matalapaine on kuulemma kulkemassa Suomen yli.
Itsekin tunnen sen jo luissani.

Olen aivopessyt itseni tehokkaasti odottamaan taas kerran vain huonoja uutisia.

En ole toiveikas.
Paitsi ihan aivan vähäsen vain, tietenkin.

Odotettavissa huomisiltaan asti:

Verta, kipua.
Toivon hautaamista, unelmien murskaantumista, näennäistä reippautta.

Odotettavissa myöhemmin lähiviikkoina:

Meno hedelmöityshoitoihin, aukiolotutkimus.

Seuraavana aamuna en herää kipuun, vaan tietynlaiseen, hyvin täsmälliseen tuntemukseen. Se tunne on uskomattoman hienovarainen, kuin pahaenteinen hipaisu, tuomiopäivän kevyt pyyhkäisy iholla.

Ei kyyneleitä. Oli hyvin tiedossa, että tässä käy niin.
Tottakai se menee niin.

Veri on tunnollisesti pysytellyt sisällä yön, ja vaikka sillä ei olisi nytkään lupaa tulla, se tulee.
Se värjää paperin kauttaaltaan. Sitä tarttuu sormiin, vaikka kuinka yritän varoa.
Se on ällöttävää. Minä olen ällöttävä.

Ovulaation induktiot ovat virallisesti epäonnistuneet.
Puolen vuoden aikana on tullut osoitetuksi, etteivät ne itsessään ole riittävä hoitomuoto.

Me joudumme menemään hedelmöityshoitoihin.
Seuraava suunta on kohti ensimmäistä inseminaatiota.

On vaikea kuvata, miltä se tarkkaan ottaen tuntuu.
Mielessä risteilee ajatuksia, ne törmäilevät ja sekoittuvat toisiinsa.

Sanalla sanoen, se tuntuu kohtuuttomalta.

Kyllä minä lisää hoitoja kestän.
Eihän niitä tähän mennessä ole kovin suurilla toimenpiteillä ollut.

Kestän lisää lääkkeitä, niiden sivuvaikutuksia, ultraääniä, pistoksia, aukiolotutkimuksia.
Mahdollisia muita lääketieteellisiä toimenpiteitä. Jatkuvaa soittamista, selvittämistä, lääkäriaikoja.

Ei sekään fakta niinkään, että minusta on tullut ihminen, joka joutuu menemään ihan oikeisiin lapsettomuushoitoihin lapsen saadakseen. Niin voi käydä. Sellaista sattuu, yllättävän monelle.

Mutta tämä muu.
Meidän tilanteemme, kaikki siihen liittyvä.

Syyllisyys.

Se valtava, valloittamattoman vuoren kokoinen syyllisyys.
Kuin pitäisi lähteä kiipeämään jonnekin ylitsepääsemättömään, minne harva on päässyt ehjänä perille.

Kaikki, mitä Mies joutuu tämän eteen vielä tekemään, ja ilman mitään takuita, että siitä on hyötyä.

Pelko siitä, että kehoni ei vain toimi, että jokin on perustavanlaatuisesti väärin, korjaamatonta.
Että siitä tietämättöminä vain hakkaamme molemmat päätä seinään ja murrumme ennen pitkää.

Miksi tämän kaiken pitää olla näin vaikeaa, miksei edes yksi osio tästä voisi olla helppoa?
Tuntuu, että joka puolelle, minne katson, näen vain lisää esteitä, vaikeuksia ja epämääräisyyttä.

Nämäkin hetket on vain elettävä, ei auta muu.

Tunti ja minuutti, välillä sekunti kerrallaan.

Ääneenlausumattomat

1. Töissä tiimiimme liittyy uusi työntekijä. Hän on rento ja mukava, mutta ehdottomasti paras ominaisuus hänessä on, että hän on mies. Koska hän ei voi tulla raskaaksi.
Minun ei tarvitse katsella vierestä taas uutta kauniisti pyöristyvää raskausmahaa.

Aivan sama, vaikka kyseessä onkin lyhyt sijaisuuspätkä ja hänellä on alanvaihtokin vasta takana.
Jos hän olisi nainen, minun tuurillani hän takuuvarmasti pamahtaisi heti paksuksi!

Toki hänen puolisonsa voi tulla raskaaksi, ja sitten joutuisin todistamaan esikoislastaan odottavan isän innokkuutta. Mutta edes se ei olisi niin paha, kuin raskaana oleva nainen, minun tiimissäni.

2. Eräs tuttava mainitsee ohimennen huomanneensa, että hänen kuukautisensa ovat myöhässä yli viikon. Hän on vähän miettinyt, pitäisikö tehdä raskaustesti. Hän arvelee myöhästymisen liittyvän mahdollisesti toisen koronarokotteen saamiseen, sillä se oli viimeksikin sekoittanut kierron.
Hänen äänessään on jotain niin höyhenenkevyttä, että kateus leimahtaa yllättävällä voimalla. Äkillisenä, kuin iskuna kasvoihin. Olen niin mielettömän kateellinen. 

Voisipa minunkin elämäni olla sellaista, jossa voisin vastaavanlaisessa tilanteessa vain rauhassa pohtia, että jaa, tekisinkö vaikka raskaustestin loppuviikosta? Ei valtavia odotuksia, ei kattoon asti nousseita toiveita tai hiljalleen heränneitä pelkoja. Vain toteamus, jonka voi selvittää, ei sen kummempaa. Ja tietysti toivottu vaihtoehto on se todennäköisempi, eli se, että ei ole raskaana.

Välillä toivon niin kovasti, ettei minun tarvitsisi jatkuvasti miettiä, olenko raskaana vai en.
Se on raivostuttavaa. Ei mene päivääkään, ettenkö tiedostaisi, miten pitkä aika on seuraaviin kuukautisiin, seuraaviin lääkkeisiin, seuraavaan ovulaation, seuraavaan irrotuspiikkiin.
Olisi siis täysin mahdotonta, että vain yhtäkkiä huomaisin kuukautisten olevan yli viikon myöhässä.

3. Tähän asti minua on kammottanut ajatus siitä, että yksikin potentiaalinen yrityskierto "tuhlattaisiin", että se menisi hukkaan. Olen vieroksunut ajatusta tauoista tai välikierroista, mutta pikkuhiljaa ne eivät tunnukaan ajatuksena niin pahalta. Tosin en tiedä, osaisinko päästää kokonaan irti.

Joka tapauksessa en olisi koskaan voinut kuvitella, että tieto siitä, ettei jossain kierrossa olisi käytännössä mitään mahdollisuutta tulla raskaaksi, voisi tuntua pelottavan lisäksi myös vapauttavalta.
Vaikka samaan aikaan toivon niin kovasti, ja haaveilen kuin viimeistä päivää. Ne eivät sulje toisiaan pois, sen olen nyt huomannut.

4. Voi olla, ettei tästä koskaan tule mitään. Että olemme Miehen kanssa juuri se yksi prosentti kaikista, jolle ei auta mitkään lapsettomuushoidot. 

Olen huomannut, että erityisesti tätä pelkoa on vaikeaa, lähes mahdotonta selittää kenellekään, joka ei ole sitä kokenut. Sen ääneen sanominen saa myös usein toppuuttelua lähipiiriltä, koska ainahan on toivoa, ei saa vaipua synkkyyteen! Silti väitän, että käytännössä hyvin moni tahattomasti lapseton joutuu kohtaamaan tämän ajatuksen jossain vaiheessa. Osa lähinnä vain ajatuksellisella tasolla ja pintaraapaisuna, osa hyvin konkreettisella, kaiken muuttavalla tavalla.

Se pelko on sietämätöntä, ehdottomasti kaikkein pahinta tässä kaikessa.
Eikä siihen hyssyttely auta.

5. Tiedän olevan mahdollista, että joskus vaikeudet tulla raskaaksi voivat johtua hormonihäiriöstä, jossa naisen munasolu ja miehen siittiöt jollain tavalla hylkivät toisiaan, koska eivät geneettisesti sovellu yhteen. Tai jompi kumpi osapuoli hylkii toista. 

Olisiko se nyt niin ihme, että Miehen siittiöt hylkisivät munasolujani?


6. Epätoivoisimmissa hetkissä huomaan välillä toivovani vain, että saisin olla edes hetken raskaana. Edes ensimmäisten raskausoireiden ajan. Edes sen yhden positiivisen raskaustestin ajan. 

Kaikista synkimmillä hetkillä melkein toivon, että saisin keskenmenon. Ihan vain siksi, että tietäisin, että voin sentään jollain tapaa tulla raskaaksi, että kehoni ainakin hetkellisesti pystyy siihen, mitä raskaaksi tulemiseen naiselta vaaditaan. Nämä ajatukset ovat karseita, järjettömiä, likaisia. 

Hävettää, että olen yhdenkään sekunnin ajan tuntenut niin.

Pakko katsoa

On viikonloppu. Meille on tulossa sukulaisia kylään, he saapuvat millä hetkellä hyvänsä.
Vessassa paperiin jää pyyhkiessä hillitön määrä valkovuotoa. Sitä suunnilleen tippumalla tippuu vessapaperista.

Tämä olisi ovulaatioonkin valmistautuessa järjettömän liioiteltua, ja tässä odotellaan vieläpä kierron päättymistä, ei ovulaatiota. Jotenkin tiedän heti. Tämä on nyt Se Tunne. Tämä on niin eriskummallista, että tiedän, mitä se tarkoittaa.

Mies istuu olohuoneen sohvalla selaten kännykkäänsä. Makuuhuoneen kaapissa on yksi raskaustesti.
Haen sen, ja menen vessaan. Pissaan suoraan tikkuun, mitä en normaalisti koskaan tekisi.
Olen niin varma. Tiedän, että testi onnistuu. Tiedän, että tämä onnistuu, minä onnistun.
Tiedän, mikä tulos tulee olemaan. Se on aivan yhtä selvää ja luonnollista, kuin ilma, jota hengitän.

Testiin piirtyy välittömästi selkeä toinen viiva. Se ei ole aivan yhtä kirkuvan punainen kuin verrokkinsa, mutta siinä ei ole mitään epäselvää, ei sitä tarvitse arpoa. Se vain on siinä, niin kuin olisi aina ollut, niin kuin elämä olisi aina ollut. "Ei ihan leffaviiva, mutta melkein", ajattelen.

Tunnen, kuinka jalkojeni alla satojen kilometrien syvyyksissä mannerlaatat vavahtelevat ja liikkuvat.
Ne tärisevät ja värähtelevät aivan erikoisella taajuudella. Hitaasti eteenpäin vyöryen maailma asettuu viimeinkin asentoon, jossa on järkeä.

Milloin on laskettu aika, kesälläkö?
Looginen päättelykykyni ei toimi ollenkaan, aivot lyövät tyhjää.
Eihän sillä ole edes niin väliä!

Seuraa nopea ajatusmyrsky. Minulla on kädessäni kaksi viivaa, mitä seuraavaksi teen?
Kerronko heti Miehelle? Meneekö loppuilta pilalle? Ja ne vieraatkin?

Lopulta päädyn siihen, että on parasta olla avoin ja rehellinen.
Tuntuisi omituiselta piilotella. Marssin tikku kädessä Miehen luo ja näytän hänelle viivoja.

Hänen ilmeensä on neutraalin tulkitsematon, mysteeri.
Silmissä välähtää ehkä jonkinlainen "mitä minä sanoin"-katse. Mitä hän on koskaan minulle sanonut kaiken etukäteen vatvomisesta, ainaisesta murehtimisesta ja sen tarpeellisuudesta.

Näenkö kasvoilla myös häivähdyksen helpotusta, nimenomaan minun puolestani?
Siitä, että minun tuskani on potentiaalisesti päättynyt, vaikka hänen surunsa jatkuu.

Emme puhu mitään, tai sanat eivät ainakaan jää mieleen.
Jostain syystä koen tarpeelliseksi päivittää heti kuukautiskalenteri-sovellukseni.
"Positiivinen raskaustesti", valitsen rastin ruutuun.

Sovellus muuttuu välittömästi raskaudenseuranta-sovellukseksi.
Jostain syystä myös Mies katselee puhelintani olan takaa.

Ovikello soi, ja vieraat saapuvat. Välillä tarkkailen Miestä. Hänestä ei huomaa mitään.
Hän on aina ollut hyvä piilottamaan tunteensa ulkopuolisilta, oikeastaan aika usein minultakin.
Olemaan muiden seurassa asiallinen, rauhallinen, miellyttävä, oli sisältä miten särkynyt tahansa.

Lähdemme sukulaisten kanssa kävellen puistoon.
Aurinko paistaa, pudonneiden lehtien värit ovat ihmeellisen kirkkaita.

Juoksen pienen kukkulan päälle ja heilutan sieltä muille.
Takaisin tullessa hyppään melko korkealta penkereeltä alas.
Vasta alastullessa muistan, etten saisi ehkä tehdä niin enää.
En kuitenkaan pelkää.

Tunnen hehkuvani. Ilmeet kasvoillani tuntuvat levollisilta, eivät pakotetuilta.
Nauru lähtee jostain syvältä. Minusta tulee äiti.

Tiedän, ettei raskaus ole vielä voinut saada minua hehkumaan.
Onni on.

Tänään, juuri tällä hetkellä olen raskaana.
Ja jos en kohta enää ole, ainakin pystyn tulemaan raskaaksi.
Pystyin kerran, ehkä siis pystyn toisenkin kerran.

Tämä voi mennä koska tahansa kesken.
Mutta nyt minulla on tämä, nämä viivat.

Tällä kertaa unesta herääminen on aivan erityisen tuskallista. Miksi niiden pitää aina olla niin todentuntuisia?

Eikö riitä, että jatkuvasti koen jo muutenkin menettäväni jotain korvaamatonta, ainutlaatuista, täytyykö se ensin antaa minulle yöllä, jotta sen voi viedä aamulla pois? 

Toisaalta tämä uni antoi lohtua. Haluan viimeiseen asti pitää kiinni kaikesta, mitä vielä äsken oli.
Hapuilen ja etsin sitä samalla, kun pahaenteinen kuukautiskipuja muistuttava kipu viiltää ikävästi.
Kuukautisiin on vielä viikko aikaa.

Kutsuvan pehmeiden, vielä raukeudesta lämpimien lakanoiden keskeltä ei löydy pelastusta, ei jälkeäkään äskeisestä autuudesta. On aukaistava silmät.

Kuin olisi pakko raottaa ohutta verhoa, tietäen, että sen takaa paljastuu jotain iljettävän rumaa ja pelottavaa. Jotain, mitä ei missään nimessä haluaisi nähdä.

Kun ei haluaisi katsoa, mutta on pakko.

Miltä äitiys tuntuu?

Olen jo monta kertaa halunnut kysyä ystäviltäni, joilla on lapsi, miltä äitiys tuntuu.
Ihan konkreettisella tasolla, ja toisaalta myös syvällisellä.

Miltä tuntuisi katsoa silmiin ihmistä, joka on ja tulee aina olemaan kirjaimellisesti osa itseä, ihan biologisesti, geneettisesti?

Entä miltähän tuntuisi tuntea aivan ilmiselviä raskausoireita?
Sitä, kun rinnat aristavat kosketusta, kun äkillinen, lamaannuttava pahoinvointi lyö yli, kun jäätävä väsymys painaa silmät väkisin kiinni?

Miltä tuntuisi haistaa kaikki tuoksut tuntuvat sata kertaa voimakkaampina?

Millaista olisi tuntea tuo kaikki, ja tietää, että se johtuu elävästä ihmisestä, joka kelluu oman itsen sisällä?

Miltä tuntuisi huomata kehonsa muuttavan muotoaan, kasvavan, pehmenevän, levenevän?
Omien mittasuhteiden muuttuvan, pyöristyvän, naisellistuvan?

Vauvan liikkeet sisällä. Liitoskivut. Pienen pieni käsi omassa kädessä.
Oman lapsen paino sylissä. Hikisenä, väsyneenä, kiemurtelevana.
Kevyt, kallis taakka, niin kuin lastenlaulussa sanotaan.

Miltä ylipäänsä tuntuisi tietää aivan sataprosenttisen varmasti olevansa raskaana?

Miltä se kaikki tuntuu, ihan solutasolla?

Millaista on olla niin uskomattoman lähellä toista ihmisolentoa?
Niin lähellä, ettei lähemmäksi enää pääse. Ei henkisesti, eikä myöskään fyysisesti.
Ainakaan tässä maailmassa.

Näitä kehollisia kokemuksia olen miettinyt jo pitkään.

Toisaalta minua kiinnostaa myös, miten ystäväni kokevat äitiyden, mitä ajattelevat siitä.
Mitä se heille merkitsee, mikä siinä on haastavinta, entä parasta.
Mitä he kokevat antaneensa äitiydelle, entä saaneensa.

Haluaisin kuulla avoimia ja ennen kaikkea raivorehellisiä vastauksia, mieluiten myös joitain henkeviä, syväluotaavia pohdintoja. Siitä, mikä järki tässä kaikessa lapsen toivomisessa on, vai onko sitä.

Vaikka tiedän jo, että on. Ja vaikka osaan arvella, päätellä.
Tiedän erittäin hyvin, miltä luulen sen voivan tuntua, miltä se saattaisi tuntua.
Samalla tiedän, etten tiedä vielä yhtikäs mitään.

Ongelma on, etten yksinkertaisesti uskalla kysyä mitään keneltäkään.
En nimittäin tiedä, kestäisinkö kuulla vastauksia.

Kesällä hillitsin itseni tyttöjen illassa. Vaikenin kahdenkeskisessä reissussa ystävän kanssa.
Myös parhaalta ystävältäni, kummityttöni äidiltä olen halunnut kysyä jo pitkään.

Millaista on olla äiti?

Mutta en yksinkertaisesti pysty siihen.
Pelkään liikaa saamiani vastauksia.

Sitä, että ne jäävät unien lisäksi ainoaksi kosketuspinnaksi koko asiaan.

Entä jos en koskaan saa tietää?

Lupa uhriutua

Seuraavana päivänä töissä ovulaatiokivut lyövät yli ennennäkemättömällä voimalla.
Vääntelehdin työpöydän takana tuskaisena, kärvistelen puhelimeen puhuessa.

Lopulta luovutan ja lähden töistä aiemmin kotiin epämääräiseen huonoon vointiin vedoten.
En ole koskaan ennen tehnyt niin. Toimiston ovea kiinni painaessa mietin epäuskoisena, kuka lähtee tällaisen asian takia kotiin? Näen ulkopuolelta itseni huijarina, vaikka sattuu niin paljon, että tunnen halkeavani.

Jokin näistä tuntemuksista tulee mieleen, mutten millään saa päähäni, mikä.
Sen tiedän, etten itse ainakaan ole aiemmin tuntenut tällaista.
Kuin joku yrittäisi aukaista minua sisältäpäin.

Sitten keksin: supistukset.
Tuntuu ihan siltä, kuin olen aina kuvitellut ensimmäisten kivuliaiden supistusten tuntuvan.

Tiedän, ettei pelkästä panadolista ei ole itselleni hyötyä mihinkään, enkä uskalla ottaa buranaa.
Kotiin raahauduttuani hautaudun lämpötyynyn kanssa peiton alle ja mietin, että sekin on muuten yksi asia lisää, mikä tässä on perseestä. Vaikka sattuisi, ei uskalla ottaa lääkettä, josta olisi apua. Koska onhan tämä kaikki niin kevyttä yläpilveä, että on hyvä edes välillä muistaa, mitä kipu ja tuska on.

Alkuillasta palaan takaisin elävien kirjoihin.
Seuraavana päivänä töissä yritän vaikuttaa ekstrapirteältä: ei minua mikään enää vaivaa!

Ylipirteys ei kuvasta sisäistä maailmaani. Olen täysin varma siitä, että tulemme päätymään aikanaan julkisen puolen hoitojonoon. Olen vakuuttunut siitä, että jokin on sillä tavalla pielessä, ettei muista kevyemmistä hoidoista ole hyötyä. Jos tämä olisi toimiakseen, se olisi toiminut jo. Sitä aavistusta on hankalaa karistaa kokonaan pois mielestä.

Koska Miehen siemennestenäyte oli normaali, on todella vaikea uskoa, että inseminaatioista olisi meille apua. Lääkärin mukaan ne olisivat meillä joka tapauksessa edessä myös julkisella, ja tilanteemme takia teetän ne mieluummin yksityisellä.

Hänen mukaansa minun PCOS:ni ei hyvin todennäköisesti ole itsessään syy päästä julkisella puolella ohituskaistalta suoraan IVF-hoitoon. Olen vielä nuorehko. Mikäli käy ilmi, että Miehen siemenneste kestää huonosti pesua, se voisi olla yksi peruste saada siirtyä julkisella puolella suoraan koeputkihedelmöitykseen.

Viime kierrossa sain niin pahasti nenilleni toiveikkuuteni takia, että tuntuisi erityisen julmalta masokismin muodolta toivoa mitään tässä kierrossa.

Pessimisti ei pety, niinhän sitä sanotaan.
Paitsi että pettyy. Ja se sattuu, mutta ehkä yhden prosentin vähemmän.

Tänä päivänä vastoinkäymisistä puhuttaessa todetaan usein, ettei niiden takia saa uhriutua, se on huono asia. Eetoksena vaikuttaa olevan, että hyvää täytyy pyrkiä löytämään kaikesta, vaikka väkisin.

Itse olen taas sitä mieltä, että tahattomasti lapseton ihminen saa uhriutua.
Hänellä on kaikki oikeus uhriutua.

On tietysti eri asia, kannattaako ja haluaako niin tehdä koko loppuelämäkseen.
Mutta joka tapauksessa, saa olla kitkerä, synkkääkin synkempi, toivoton.

Mitä vain, mikä milloinkin tuntuu luontevimmalta, ilman paineita siitä, että suree lapsettomuutta väärällä tavalla tai jos tuntee liikaa negatiivisia tunteita, on huono ihminen.

Itse ainakin uhriudun välillä oikein olan takaa. Olen kaikkea sitä, mitä pitäisi välttää: katkera, vihainen ja oikein pohjamutia myöten negatiivinen. Tuhlaan energiaa turhuuksiin, vaikka pitäisi trendikkäästi käyttää mielentaitoja ja suunnata ajatukset omaan sisäiseen turvapaikkaan, iloita pienistä asioista, keskittyä tuntemaan maa jalkojen alla, ja mitä vielä. Keskittyä kaikkeen positiiviseen elämässä, laatia lista kiitollisuuden aiheista.

En väitä, etteikö näistä asioista olisi hyötyä, varmasti voi olla. Mutta jos ajaudun koko viikonlopuksi rypemään itsesäälissä ja vihaamaan koko maailmaa, niin so be it. Sitten ryvetään.

Saa ärsyyntyä siitä, kun raskaana oleva (aivan ihana) työkaveri vastaa kohteliaaseen vointitiedusteluuni: "Eipä tässä mitään, maha vaan kasvaa!" Voi että kun se onkin joillekin niin yksinkertaista.

Saa ärsyyntyä Ilta-Sanomien uutisesta, jossa rocklaulaja Olli Hermanin pitkäaikaiseksi kumppaniksi tituleerattu nainen kertoo raskaudestaan. Täsmennys saa uutisen kuulostamaan vielä entistä kauniimmalta: ovat olleet yhdessä niin kauan, ja nyt yhteinen onni täydentyy!

Uutisen lopussa todetaan, että henkilöt ovat seurustelleet noin kolme vuotta.
"Pitkäaikainen kumppani", mihin tämä maailma on menossa?!

Milloin tulee lyhytaikaisempien suhteiden vuoro, onko huono että ensi vuonna tulee 11 vuotta täyteen?

Saa hetkellisesti unohtaa lojaliteettiinsa muita tahattomasti lapsettomia kohtaan ja ärsyyntyä, kun samassa uutisessa kyseinen pitkäaikainen kumppani toteaa, ettei tiedä, miksi tuli viimein raskaaksi, vaikka oli saanut huonon ennusteen raskautumiselle. Hän kuitenkin epäilee syyn liittyvän mahdollisesti siihen, että hänellä oli kerrankin meneillään stressittömämpi elämänvaihe, ja hän oli yksinkertaisesti vain aidosti onnellinen.

Vaikka kuinka tietäisi tällaisen yhteyden olevan hyvin mahdollista, saa silti haluta paiskata koko puhelimen seinään.

Yön pimeinä tunteina on sallittua miettiä, eikö tämä painajainen koskaan lopu.

Kyllä tämä kaikki paska saa tuntua jossakin.
Jos johonkin olen tyytyväinen, niin siihen, että annan sen tuntua, vaikka toisinaan tuskastunkin ja koen painetta olla kiitollisempi nykyisestä tilanteesta.

Ei aina tarvitse olla niin kamalan seesteinen, valaistunut, tiedostava tai kehittynyt.
Ei jokaisesta mustasta ukkospilvestä tarvitse väkisin repiä hopeareunusta.

Tämä on elämääni

Lääkärin huoneessa vaatteita riisuessa mietin edellisen viikonlopun sukujuhlia.
Eläkeikäiset tai vähintään sitä lähentelevät naiset äityivät pohtimaan lasten hankkimista.

Erityisesti sitä, miten kukaan ei enää nykyään halua lapsia. Nuoria aikuisia kiinnostavat enemmän muut asiat. Ainoastaan uskovaiset ja maahanmuuttajat niitä tekevät, ainakin jos useammasta lapsesta puhutaan. Muita ei huvita. Ehkä hädin tuskin yksi lapsi hankitaan sitten kun on tarpeeksi kauan vatvottu, korkeintaan kaksi.

Niin, ajattelin itsekseni ja söin palan kuivakakkua.

Se on kyllä kumma.

Kuudes ja tällaisenaan viimeinen ovulaation induktio tuottaa saman tutun tuloksen, yhden kypsyneen munarakkulan. Olen syönyt tähän kiertoon lääkärin ohjeistuksesta kolminkertaisen Letrozol-annoksen. Sen takia munarakkula on hieman isompi kiertopäiviin nähden, kuin edelliset. Muuta eroa ei ole.

Yksi munarakkula, kooltaan 2,24 x 2,83 cm. Sen olisi pitänyt jo irrota, mutta PCOS:n takia kehoni ei ymmärrä, miten sen kuuluisi toimia. Taas kerran rakkula joudutaan irrottamaan irrotuspiikillä, jonka pistän kotona myöhemmin illalla.

Tuntuu ihmeelliseltä, ettei keholleni vaikuta olevan mitään väliä, syönkö yksin-, kaksin- vai kolminkertaista annosta Letrozolia. Lopputulema on aina sama, vaste maltillinen.

Seuraaville kuukausille on tehty suunnitelma. Tämän kierron jälkeen pari ovulaation induktioon yhdistettyä inseminaatiota yksityisellä. Ennen ensimmäistä inseminaatiota tehdään ensi kierrossa myös aukiolotutkimus, kaiken varalta.

Sitten loppuvuodesta tarvittaessa lähete julkiselle puolelle, toivottavasti IVF-hoitoihin.

Kysyn lääkäriltä, voisiko PCOS:lle tehdä vielä jotain enemmän. Hän kirjoittaa reseptin metformiiniin, joka aloitetaan ensi kierrossa. Jos en tule raskaaksi, jaadijaa. Saan kuulla, että metformiinia käytetään pääasiassa diabeteksen hoidossa, mutta siitä voi olla hyötyä myös monirakkulaisiin munasarjoihin.

Lääkkeitä, lääkkeitä. Lisää lääkkeitä.
Onko niistä todella hyötyä?

Päässäni alkaa soida Erinin kappale "Sydäntä särkee".

"Mun sydäntä sydäntä särkee.
Vedin jo kaikki lääkkeet et se paranee.
Mut se on yhä kipee.

Mun sydäntä sydäntä särkee.
Mikään ei auta, mitä mä teen sen eteen.
Mut se on yhä kipee."

Käynti saa minut jälleen toteamaan, että vaikka yksityisellä puolella moni asia toimii joustavasti, paljon jää myös asiakkaan oman aktiivisuuden varaan. Pitää osata kysyä, tiedustella, heitellä ajatuksia ilmaan. 

Pitää osata ottaa oma aika ja tila, siitä huolimatta että lääkärit vaikuttavat kiireisiltä, eikä ole tietoa, miten hyvin he todellisuudessa ehtivät perehtyä yksittäisen asiakkaan tilanteeseen muulloin, kuin käynnin aikana kuluvien törkykalliiden minuuttien aikana. Heidät pitää herättää pysähtymään asian äärelle, seisauttaa liukuhihna hetkeksi.

Sen tiedän, että jos en olisi itse kysynyt, en olisi saanut kyseistä reseptiä.
Tiedän myös, että jos en olisi itse vaatinut uusintaverikoetta kilpirauhasarvoihin, en olisi saanut tyroksiinilääkitystä.

Saan klinikalta kasan papereita täytettäväksi kotona, ensi kierron inseminaatiota varten. Jos siis en tule raskaaksi, jaadijaadijaa. Erilaisia suostumuslomakkeita, lähete Miehelle verikokeisiin. Istun parkkipaikalla autossa ja tuijotan pelkääjän paikalle tuuppaamiani lappuja, joissa on paljon tekstiä. 

Pitäisi painaa kytkintä, mutta jalat eivät toimi.
Pitäisi laittaa vaihde päälle, mutta kädet eivät liiku.
Päällimmäisen paperin otsikko ei jätä minua rauhaan.
Siinä lukee: "Suostumus hedelmöityshoitoon."

Hedelmöityshoitoon.
Tähän asti olen saanut uskoteltua itselleni, että emmehän varsinaisesti ole vielä hedelmöityshoidoissa.
Ovulaation induktiohan on vain pieni lisäapu, kuin joku tuuppaisi hellästi ja kevyesti eteenpäin selästä.

Mutta hedelmöityshoidot.

Niin se on.
Tämä on nyt elämääni.

Kakkutarjotin

Näen unta, jossa tuttava, jota en ole nähnyt vuosiin, tulee yllättäen ja ilmoittamatta kylään. Hän on tietysti tukevasti raskaana. Unessa ymmärrän, että sen lisäksi, että hän on raskaana, hän on ilmeisesti mennyt juuri naimisiin ja ostanut aviomiehensä kanssa ensimmäisen omistusasunnon.

Siinä hän nyt istuu, sohvalla. En keksi maailmasta mitään paikkaa, missä haluaisin yhtä vähän olla, kuin siinä hänen kanssaan, olohuoneessamme.

Onnea nyt vain kaikesta, sanon vaimeasti ja halaan häntä kömpelösti, tunnen hänen ison vatsansa itseäni vasten.

Tunnen itseni taas pieneksi tytöksi, joka katsoo ihaillen teini-ikäisiä tyttöjä, haluten jonain päivänä olla samanlainen, kuin he. Joka tuntee omituista häpeää siitä, ettei vielä osaa olla nuori nainen. Katselee vain sivusta, ajattelee, että vielä joskus minäkin.

Unessa tunnen samaa häpeää. Ainut vain, etten ole pieni tyttö enää. Minunkin pitäisi olla aikuinen.
Haluan kuolla.

Viikonloppuna käyn elokuvissa. Meidän on tarkoitus mennä kaverin kanssa yhdessä, mutta hän peruu viime hetkellä. Päätän mennä yksin. Elokuva on koskettava, näen usean naisen pyyhkivän kyyneleitä sen päätyttyä.

Elokuvan jälkeen piipahdan ostoksilla. Leluosastolla katselen jo joululahjaa kummitytölleni.
Saan hänestä lohtua. Minulla on joku pieni, jolle ostaa lahja, vaikken vielä sitä ostakaan.
Onneksi lasten lelut eivät ole täysin saavuttamattomissa. Minulla on tavallaan lupa olla täällä.

Tutun sisustuskaupan hyllyllä näen sen taas kerran.
Se on ihana. Värikäs, hauska. Siinä on pinkkiä, vihreää ja kultaista.
Kakkutarjotin, jota jo kesällä ihastelin.

Tänään minä ansaitsen sen.
En voi päättää, tulenko koskaan raskaaksi, mutta tästä asiasta voin itse päättää.

Minulla on nyt kakkutarjotin, josta voin tarjoilla täytekakun omillani tai Miehen syntymäpäivillä.
Ehkä joskus lapsemme syntymäpäiväkakkua tarjoillaan tältä tarjottimelta.

Oikeastaan ei olisi pahitteeksi säästää rahaa. Inseminaatiot yksityisellä puolella eivät ole halpoja.
Eivätkä ole IVF-hoidot julkisella puolella, jonne varmasti päädymme, totean happamasti kassalle kävellessäni. Tiedän, että IVF-hoidoissa käytettävät lääkkeet maksavat paljon, vaikka poliklinikkamaksut ovat kohtuullisia.

Matkalla kotiin huomaan edessäni bussissa nuoren naisen. Hänen katseensa on hypnotisoitunut seuraamaan pienten kasvojen ilmeitä. Naisen hiukset on kerätty huolimattomalle nutturalle pään päälle. Ei ole ollut aikaa laittautua.

Kantorepussa suloinen, pulleaposkinen vauva katselee ympärilleen äitinsä takin suojista.
Vauvalla on syksyisen ruskea, lämpimän näköinen pipo päässään.
Sen merkki on Newbie. Se on suosittu merkki, sen verran tiedän. Sitä saa KappAhlista.

Minua itkettää enemmän nyt, kuin Oscar-palkittua draamaelokuvaa katsoessa. 

Nainen pitää kättään suojelevasti lapsen päällä.
Silloinkin, kun hän vilkaisee puhelintaan, kosketus ei missään vaiheessa katkea, ote ei irtoa.
Välillä hän kohentaa huivia, laittaa sitä paremmin vauvan ylle.

Vauva on hiljainen. Hän katselee rauhallisena bussin ikkunasta ulos, välillä isot silmät hakeutuvat äidin kasvoihin. Hän painautuu levollisesti äitiään vasten. Naisen katse on pohjattoman, loputtoman pehmeä, kuin lämmin syli jo itsessään. 

Huomaan, että naisella on kangaskassissaan maissinaksuja.
Hän on siis Äiti, oikein isolla alkukirjaimella.

Nainen painaa poskensa vauvan päätä vasten ja sulkee silmänsä.
Heidän ympärillään leijuu rauha. He ovat omassa pienessä kuplassaan, yhtä.
Kuin luvattoman kaunis uni, joka soljuu ajasta irti keskeytyksettömänä, jatkuen toisiin ulottuvuuksiin, iäisyyteen asti.

Nainen silittää pientä pipoa hellemmin, kuin kukaan voisi tehdä.

Hänellä on jotain niin arvokasta, ettei sitä voisi mitata minkään maan valuutalla.

Minulla on hieno kakkutarjotin.

Tahattomasti lapseton

Tässä sitä nyt ollaan.

Tilanteessa, johon olen valmistautunut henkisesti jo kauan, ehkä ihan nuoresta aikuisuudesta asti.

Roolissa, joka on jo pitkään jostain syystä tuntunut tutulta, kuin omalta. Kuin puiston penkiltä löytyneeltä yksinäiseltä käsineeltä, joka istuu kuin valettu, kuin olisi tehty juuri mittojen mukaan.

Kuin olisin seilannut purjelaivalla kohti näennäisen ääretöntä horisonttia, ja kuitenkin jo kaukaa nähnyt sen yhden saaren, jolle varmuudella tulen päätymään.

Ensin olin rakastunut. Epävarma, mutta aivan päätä pahkaa rakastunut, ensimmäistä kertaa elämässäni.

Olin kipuileva ja peloissani, mutta myös onnellinen. Varma kaikesta muusta, paitsi itsestäni.

Sen jälkeen olin yli kahden vuoden ajan elämäntilannelapseton.
Halusin yrittää lasta (pian, vaikken uskaltanut sitä itselleni myöntää), mutta puolisoni ei siihen suostunut.

Ja nyt sitten.

Tahattomasti lapseton, ihan virallisesti.

Tuntuu kuin olisin ollut sitä jo vuosia.
Tavallaan kai jostain näkökulmasta olinkin, miten sen nyt haluaa ajatella.

Vuosi yrittämistä on takana.

Vuosi, josta ensimmäinen puoli vuotta ei kiistattomasti sisältänyt kovinkaan suurta onnistumisen mahdollisuutta PCOS:n takia.

Vuosi sitten olin uskomattoman helpottunut. Elättelin toiveita, että olisin jo tähän aikaan äiti.
Olihan se mahdollista. Tai jos en olisi vielä äiti, ainakin voisin olla raskaana.

Se tuntuu nyt absurdilta.

Kävi juuri niin kuin pelkäsin: Vuosi on kulunut, ja edelleen ollaan tässä.
Ei lasta, ei raskautta, ei yhdenyhtä postiiviista raskaustestiä.

Tänään voin antaa ihan virallisen, kokemuspohjaan perustuvan lausunnon, miltä tuntuu olla tahattomasti lapseton.

Se tuntuu siltä, ettei kukaan valitse mukaan joukkueeseen, vaan omana roolina on aina jäädä viimeiseksi jäljelle. Sitten joukkueet ovatkin jo tasalukuiset, ja tulee kerta toisensa jälkeen ohjatuksi kentän laidalle katsomaan sivusta, kun muut pelaavat. 

Miettien, tuleeko joskus se kerta, kun pääsee mukaan.

Se tuntuu siltä, kuin olisi saanut vuoronumeron, jota ei vain koskaan ilmesty näytölle.
Ensin sitä odottaa kärsivällisesti, koska niinhän kuuluu tehdä. Luvut etenevät kronologisessa järjestyksessä, ensin saapunut pääsee ensin. Ihan reilua. Seuraa jokseenkin pitkästynyttä odotusta.
Kun oma luku vihdoin lähestyy, alkaa kuitenkin eri tavalla terästäytyä. Ja kun se olisi vihdoin seuraavana vuorossa, näyttötaululla luvut alkavatkin uudestaan. Alusta.

Tarkempi tarkastelu osoittaa, ettei vuoroissa olekaan mitään logiikkaa. Hetki sitten tulleiden ihmisten vuoro koittaa nopeasti, vaikkei heillä voi mitenkään olla järjestyksen mukaista numeroa käsissään.
Menee hetki ymmärtää, ettei olekaan, mutta silti juuri heidän numeronsa vilkkuu taululla. 

Kun odottaa ja odottaa, mutta sitä omaa lukua ei vain koskaan tule.

Se tuntuu siltä, kuin olisi eläintarhan ahtaassa häkissä levottomasti ravaava villieläin. Kiertämässä loputtomasti samaa kehää, samaa polkua, joka on jo niin urautunut, että jalat kulkevat sitä itsestään.
Sitä polkua kiertää, koska ei tiedä, mitä muutakaan tekisi. On sisäänrakennettu tarve tehdä jotain, pysyä liikkeessä. Jokin käskee liikkumaan, vaikkei tilaa liikkua ole ja samalla tuntee jokaisessa solussaan, ettei näin tämän kuuluisi olla, jokin tässä ei ole oikein.

Kun kehää kiertää tarpeeksi kauan, vaarana on vajota niin syvälle, ettei näe enää kuin kuoppansa ylitsepääsemättömät, tavoittamattomat seinämät.