Pakko katsoa

On viikonloppu. Meille on tulossa sukulaisia kylään, he saapuvat millä hetkellä hyvänsä.
Vessassa paperiin jää pyyhkiessä hillitön määrä valkovuotoa. Sitä suunnilleen tippumalla tippuu vessapaperista.

Tämä olisi ovulaatioonkin valmistautuessa järjettömän liioiteltua, ja tässä odotellaan vieläpä kierron päättymistä, ei ovulaatiota. Jotenkin tiedän heti. Tämä on nyt Se Tunne. Tämä on niin eriskummallista, että tiedän, mitä se tarkoittaa.

Mies istuu olohuoneen sohvalla selaten kännykkäänsä. Makuuhuoneen kaapissa on yksi raskaustesti.
Haen sen, ja menen vessaan. Pissaan suoraan tikkuun, mitä en normaalisti koskaan tekisi.
Olen niin varma. Tiedän, että testi onnistuu. Tiedän, että tämä onnistuu, minä onnistun.
Tiedän, mikä tulos tulee olemaan. Se on aivan yhtä selvää ja luonnollista, kuin ilma, jota hengitän.

Testiin piirtyy välittömästi selkeä toinen viiva. Se ei ole aivan yhtä kirkuvan punainen kuin verrokkinsa, mutta siinä ei ole mitään epäselvää, ei sitä tarvitse arpoa. Se vain on siinä, niin kuin olisi aina ollut, niin kuin elämä olisi aina ollut. "Ei ihan leffaviiva, mutta melkein", ajattelen.

Tunnen, kuinka jalkojeni alla satojen kilometrien syvyyksissä mannerlaatat vavahtelevat ja liikkuvat.
Ne tärisevät ja värähtelevät aivan erikoisella taajuudella. Hitaasti eteenpäin vyöryen maailma asettuu viimeinkin asentoon, jossa on järkeä.

Milloin on laskettu aika, kesälläkö?
Looginen päättelykykyni ei toimi ollenkaan, aivot lyövät tyhjää.
Eihän sillä ole edes niin väliä!

Seuraa nopea ajatusmyrsky. Minulla on kädessäni kaksi viivaa, mitä seuraavaksi teen?
Kerronko heti Miehelle? Meneekö loppuilta pilalle? Ja ne vieraatkin?

Lopulta päädyn siihen, että on parasta olla avoin ja rehellinen.
Tuntuisi omituiselta piilotella. Marssin tikku kädessä Miehen luo ja näytän hänelle viivoja.

Hänen ilmeensä on neutraalin tulkitsematon, mysteeri.
Silmissä välähtää ehkä jonkinlainen "mitä minä sanoin"-katse. Mitä hän on koskaan minulle sanonut kaiken etukäteen vatvomisesta, ainaisesta murehtimisesta ja sen tarpeellisuudesta.

Näenkö kasvoilla myös häivähdyksen helpotusta, nimenomaan minun puolestani?
Siitä, että minun tuskani on potentiaalisesti päättynyt, vaikka hänen surunsa jatkuu.

Emme puhu mitään, tai sanat eivät ainakaan jää mieleen.
Jostain syystä koen tarpeelliseksi päivittää heti kuukautiskalenteri-sovellukseni.
"Positiivinen raskaustesti", valitsen rastin ruutuun.

Sovellus muuttuu välittömästi raskaudenseuranta-sovellukseksi.
Jostain syystä myös Mies katselee puhelintani olan takaa.

Ovikello soi, ja vieraat saapuvat. Välillä tarkkailen Miestä. Hänestä ei huomaa mitään.
Hän on aina ollut hyvä piilottamaan tunteensa ulkopuolisilta, oikeastaan aika usein minultakin.
Olemaan muiden seurassa asiallinen, rauhallinen, miellyttävä, oli sisältä miten särkynyt tahansa.

Lähdemme sukulaisten kanssa kävellen puistoon.
Aurinko paistaa, pudonneiden lehtien värit ovat ihmeellisen kirkkaita.

Juoksen pienen kukkulan päälle ja heilutan sieltä muille.
Takaisin tullessa hyppään melko korkealta penkereeltä alas.
Vasta alastullessa muistan, etten saisi ehkä tehdä niin enää.
En kuitenkaan pelkää.

Tunnen hehkuvani. Ilmeet kasvoillani tuntuvat levollisilta, eivät pakotetuilta.
Nauru lähtee jostain syvältä. Minusta tulee äiti.

Tiedän, ettei raskaus ole vielä voinut saada minua hehkumaan.
Onni on.

Tänään, juuri tällä hetkellä olen raskaana.
Ja jos en kohta enää ole, ainakin pystyn tulemaan raskaaksi.
Pystyin kerran, ehkä siis pystyn toisenkin kerran.

Tämä voi mennä koska tahansa kesken.
Mutta nyt minulla on tämä, nämä viivat.

Tällä kertaa unesta herääminen on aivan erityisen tuskallista. Miksi niiden pitää aina olla niin todentuntuisia?

Eikö riitä, että jatkuvasti koen jo muutenkin menettäväni jotain korvaamatonta, ainutlaatuista, täytyykö se ensin antaa minulle yöllä, jotta sen voi viedä aamulla pois? 

Toisaalta tämä uni antoi lohtua. Haluan viimeiseen asti pitää kiinni kaikesta, mitä vielä äsken oli.
Hapuilen ja etsin sitä samalla, kun pahaenteinen kuukautiskipuja muistuttava kipu viiltää ikävästi.
Kuukautisiin on vielä viikko aikaa.

Kutsuvan pehmeiden, vielä raukeudesta lämpimien lakanoiden keskeltä ei löydy pelastusta, ei jälkeäkään äskeisestä autuudesta. On aukaistava silmät.

Kuin olisi pakko raottaa ohutta verhoa, tietäen, että sen takaa paljastuu jotain iljettävän rumaa ja pelottavaa. Jotain, mitä ei missään nimessä haluaisi nähdä.

Kun ei haluaisi katsoa, mutta on pakko.