Lisää vauvoja vaan

Istun kahvipöydässä puolituttuja äitejä ympärilläni.

Vieressäni istuvan naisen parivuotias esikoinen on päiväkodissa.
Puolivuotias kuopus istuu sylissä tomerana, havittelen lautasliinaa ja kaikkea muuta pöydässä olevaa.

"Olin tuntevinani vähän raskausoireita tossa viime kierrossa", nainen selittää.
"Olin ihan innoissani. Tein jo raskaustestinkin, mut se oli nega, varmaan vaan keho vähän sekaisin vielä."

Keskityn hämmentämään hunajaa teeheni.

"Oli kyl vähän pettynyt olo siinä", hän huokaisee, ja lohkaisee suklaakakustaan palan.
"Harmitti. Ois niin toivonut jo seuraavaa!"

Hän kohentaa vauvaa luontevasti, siirtää sokeripalakipon kauemmas pienistä käsistä.

Vauva ei vierasta yhtään. Toisin kuin oma kaverinsa kanssa palomiesleikkiä ympäriinsä kiitävä entinen vauvani, joka oli tuossa samassa iässä vierastanut jo useamman kuukauden.

Vauva katselee kaikkia ympärillään uteliaasti.
Nainen juttelee pehmeällä äänellä, toimii rauhallisin liikkein.

Hän on saanut jo kaiken.
Vaikka lisääkin on kenties tulossa.

Näytinkö itse vauva sylissäni tuolta, kun olin saanut sen, mistä olin uneksinut vuosia?

Ajattelen, että siinä on ihminen, jolla on kaikki ovet edessään auki. Se välittyy kaikesta hänessä.
Rauha, levollisuus. Hän on ihminen, joka aamulla ajattelee, mitä ihanaa tänään voi tapahtua.

Hänen vieressään istuu ihminen, jonka ympäriltä ovet sulkeutuneet, tai ainakin hyvää vauhtia sulkeutumassa.

"Toisaalta eihän tässä oo kiire, vaikka samalla aattelen että lisää vauvoja tänne vaan heti!"

Hän hörppää kahvikupistaan ja hymyilee säteilevästi.

"Mut onhan tässä aikaa vielä!"

Vihaan

Raskaana olevia tuntuu taas olevan kaikkialla.

Jokaisessa kaupassa, kirpputorilla, lenkkipolulla, markkinoilla, laavulla, lounasravintoloissa.
Jokaikisen olemassaolevan viattoman nurkan takana.

Leikkipuistossa näen taas erästä tuttua naista perheineen. Hän on taas kerran saanut vauvan, joka on nyt muutaman kuukauden ikäinen.

Sama turvakaukalo, mutta sen sisällä oleva vauva vain vaihtuu.

En edes ole aivan varma, montako lasta hän on tämän reilun kolmen vuoden aikana saanut.

Kaksi, vai jopa kolme.
En pysy enää laskuissa.

Nainen on aina yhtä rauhallisen näköinen, nostaa vauvan tottuneesti syliinsä ja hytkyttää.
Heidän lukuisat vanhemmat lapsensa ovat kaikki hyväkäytöksisiä, omatoimisia ja ehkä hieman hiljaisia.

Tiedän, että tämä kuuluu heidän uskontoonsa.

Lasten kuuluu antaa tulla.
Ja heitähän todella sitten tulee.

"Antakaa lasten tulla luokseni", eikös Jeesuskin jotain sellaista sanonut?

Mutta entä jos antaisi lasten tulla, muttei heitä siitä huolimatta tule?

Millaistahan olisi olla tahattomasti lapseton ja samaan aikaan jäsen uskonnollisessa yhteisössä, jossa perheen perustaminen nähdään elämän suurimpana tarkoituksena?

Vihaan häntä.
Ai että miten vihaankaan.

Oikeastaan vihaan ihan kaikkia luonnollisesti raskautumaan pystyviä.

Olen taas tässä tutussa pisteessä, jossa toiveiden paino alkaa tuntua taakalta. 

Jossa mieli alkaa syöpyä katkerista ajatuksista.

Kortti

Välillä tekee mieli vähätellä, että eihän tässä nyt oikeasti mitään ihmeellistä ole.
Olenhan saanut jo nyt niin paljon.

Toivoisin lapsellemme pikkusisarusta.

Mutta ei kai se ole niin kuolemanvakavaa?

Pärjään varmasti ilmankin.
Ja niin pärjää lapsikin, pakkohan hänen on.

Ja toisaalta, miten hyvin sitten kuitenkaan jaksaisin kahden kanssa?
Olenhan toisinaan jo nyt varsin kireä ja ärtynyt.

Juuri kun olemme pääsemässä sitovimmista pikkulapsivuosista eteenpäin, pitäisi aloittaa alusta.
Onko se nyt niin paha, vaikkei niin kävisikään?

Sitten siivoan lastenhuoneen kaappeja.
Käsiini osuu iso kirjekuori, johon olen säilönyt kaikki syntymästä onnittevat kortit.

Istun jälleen kerran iänikuisella, kaikenlaista jo nähneellä olohuoneen sohvalla.
Luen ja itken.

Tavoitan edelleen sen ymmyrkäisen häkellyksen, kun saimme nuo kortit.

Joku on kirjoittanut jotain omaa.
Toinen ollut sen verran sanaton, että on luottanut korttien valmiisiin, hieman kömpelöihin runoihin.

Miten valtavasti kanssamme on iloittu.

Niin mittaamaton määrä hyvää, mitä vauvalle ja meille on toivottu.
Rakkaiden ihmisten allekirjoitukset kirjoitusten alla.

Itken niin, että olen läkähtyä.

Niin, että hetken tuntuu siltä, etten pysty tähän.
Etten pysty enää koskaan mihinkään.

Vanhemmiltani saatu kortti on kaikista pahin.

Välillä lipsahdan ajattelemaan, ettei tässä mitään.
Kunnes huomaan jälleen kerran katsovani surua silmästä silmään.

Millaista olisi

Millaista olisi herätä aivan tavalliseen aamuun. 

Mutta kesken päivän yhtäkkiä havahtua.

Kuukautiset ovat myöhässä. 

Aika paljonkin myöhässä. 

Kaivaa kiertosovellus kännykästä auki. 

Tajuta, että kuukautiset ovat tosiaan myöhässä, jo yli viikon. 

Todeta, että niin vain on tapahtunut. 

Ilman, että koko asia on käynyt kertaakaan edes mielessä. 

Rynnätä ensimmäisellä mahdollisella hetkellä kauppaan. 

Kaupasta kotiin. 

Odottaa.

Aavistaa jo, mitä testi tulee näyttämään. 

Katsoa valmista tulosta. 

Vaillla mitään pelkoja, uhraamatta niille ajatustakaan. 

Ilman menneisyyden haamuja tai haavoja.

Tietoa siitä, miten haurasta onni on.

Sydän vahvana, ehjänä.

Avoimena, puhtaana. 

Valmiina seikkailuun. 

Ulkopuolinen

Toisinaan olen miettinyt, mikä tahattomassa lapsettomuudessa oli kaikista pahinta.
Usein olen päätynyt siihen, että kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden kokemus.

Yksi ihmisen perustarpeista on joukkoon kuuluminen.

Tarve saada tuntea sosiaalista hyväksyntää.
Tunnetta siitä, että on normaali, kuten muutkin, ei mitenkään erityisen poikkeava.

Kokemus siitä, että ympärillä on muita, jotka ovat samassa tilanteessa, kuin itse.
Tunne siitä, ettei ole ongelmineen yksin.

Tahaton lapsettomuus tuli ja jyräsi tämän kaiken alleen.
Jättäen jälkeensä lopulta jäänteet ihmisestä, jota oli vaikeaa tunnistaa.

Usein tuntui siltä, että kuljin elämääni näkemättä muuta kuin toisten ihanat elämät, joita itselläni ei ollut. Toisinaan tein niin hyvinkin konkreettisesti.

Se myös muutti monia arkisia tapojani.

Olen aina rakastanut lukemista.
Aivan erityisesti rakastan lukea erilaisia lehtiä.

Se rentouttaa ja maadoittaa, saa ajatukset hetkeksi muuanne.
Lehden lukemiseen kynnys on itselläni matalampi, kuin kirjan, sillä lehteä voi vain selailla.

Ei tarvitse muistaa edeltävää tarinaa, ei edes edellistä sivua, jonka luki viikko sitten.
Lehdessä on myös se hyvä puoli, että voi valikoida vain asiat, jotka kiinnostavat.

Sanomalehtiä, naistenlehtiä, aikakauslehtiä.
Lehti kuin lehti, löydän siitä luettavaa.

Jossain vaiheessa lapsettomuuspolkua aloin tiedostamattani skannata erilaisia lehtijuttuja.

Kun aloin lukea tekstiä, etsin siitä ensimmäisenä tiedon, onko tällä ihmisellä lapsia.
Jos artikkeli käsitteli lapsettomuutta, selvitin ensimmäisenä lopusta, saiko hän lapsen.

Jos sai, huokaisin syvään.

Oli äärimmäisen turhauttavaa, kuinka vähän haastatteluja annettiin keskeneräisistä lapsettomuushoidoista. Toisaalta ymmärsin, miten iso valinta asian avaaminen sen ollessa kipeimmillään olisi.

95 prosentissa kaikesta lukemastani oli sellainen loppu, jota kukaan ei voinut minulle luvata.
Sellainen loppu, jonka vaille jäämistä pelkäsin enemmän kuin mitään.

Sekundäärisen lapsettomuuden myötä olen palautunut haavojeni alkujuurille.

Jälleen kerran minulla on tunne siitä, että jään ulkopuolelle.
Olen se ainoa, jolla asiat ovat eri tavalla, kuin muilla.

Löydän itseni jo toista kertaa tilanteesta, jossa oma elämäni näyttäytyy sellaisena, johon muut ihmiset tyytyvät, jos eivät muutakaan saa.

Tunne ei ole niin väkivaltaisen halkaiseva kuin ennen lasta.
Ei niin raastavan kipeä.

Mutta silti se on.

Olen alkanut tehdä samaa uutisartikkelien tehoskannaamista toisen lapsen osalta.
Jos luen kenestä tahansa henkilöstä, jolla on lapsi, tarkistan heti, onko hänellä toinenkin.

"Ellan lapset ovat jo nykyään teini-iässä, 15 ja 17 v."
Jaaha, siinäkin on menty perinteisellä kahden vuoden ikäerolla.

"Mikolla on vaimonsa kanssa 1- ja 3-vuotiaat tytöt, joten perhearki on tällä hetkellä touhukkaan kiireistä."
Joo-o.

"Ritvalla on kolme aikuista poikaa, jotka ovat nykyään 32-, 37- ja 39-vuotiaita. Ensimmäinen lapsenlapsi, pieni poika, mummon silmäterä, syntyi alkuvuodesta."
Jep jep.

"Sannan perheeseen kuuluvat avomies ja 13-vuotias poika."
Hei jes, kerrankin joku, jolla on vain yksi lapsi!

 "Sanna kävi miehensä kanssa läpi rankat lapsettomuushoidot toivoessaan toista lasta useiden vuosien ajan. Hoidot päättyivät tuloksettomina. Sekundäärinen lapsettomuus on ollut iso kriisi, jonka käsittely jatkuu vieläkin." Jahas. Ei siis omasta tahdostaan yksilapsinen, vain pakon edessä.

Toimistolla on eräs ikäiseni nainen, jolla yksi lapsi, muistaakseni noin 4-5-vuotias.
Tunnen naisen lähinnä nimeltä, olemme nähneet ainoastaan lounastauoilla.

Hän jäi elävästi mieleeni, kun joskus viime vuonna juttelimme lapsistamme. Hän puuskahti, että ensimmäisen lapsen vauvavuosi oli niin haastava, ettei sitä todellakaan halua kokea uudelleen.

Sitten näen hänet pitkästä aikaa, ja huomaan heti.
Vatsa ei ole vielä erottuva, mutta siitä ei voi erehtyä.

Hän ei ota raskauttaan puheeksi, ja se sopii minulle hyvin.

Parin kolmen kuukauden päästä näen hänet uudelleen lounastauolla.
Hänen vatsansa on kasvanut niin hurjasti, että hän voisi kohta lusikoida proteiinirahkaansa sen päältä.

Moikkaan, mutten kykene sanomaan mitään muuta.

Olo on jännällä tavalla vähän kuin petetty, tai ehkä pikemminkin ghostattu.
Eikö meidän yksilapsisten kuulunut pitää yhtä?

Kätköistä

Kolmeen vuoteen en ole halunnut antaa mitään vauvatavaroita pois.

Olen pakannut suljettaviin muovilaatikkoihin pienenpienet bodyt ja lelut.
Myssyt, tossut, kuolalaput ja äitiyspakkauksen makuupussin.

Puisen narullisen norsun, jota voi vetää perässään.
Pehmeän kylpykirjan, jossa on etusivulla kalan kuva.

Sen jälkeen olen kätkenyt laatikot kaappeihin, pois näkyvistä.
Tietäen hyvin, että muistan silti niiden olemassaolon.

Kerran Mies katsahti kaappiin survottuun sitteriin ja puuskahti, eikö tavaroita kannattaisi alkaa myymään, tai antamaan pois. Sen jälkeen hän ilmeisesti päätteli ilmeestäni, ettei asiasta ole soveliasta puhua noin.

Olin järkyttynyt.
Lapsemme ei ollut kuin korkeintaan puolivuotias silloin.

Ja niin vain se oli jo purkautunut Miehen suusta.
Tulevaisuus, johon ei sisälly toista lasta.

Mutta olen pitänyt pääni.

En ole heittänyt pois mitään mahdollisesti tarpeellista.
Se on tuntunut tärkeältä.

Pelkään, että jos luovun vauvaan liittyvistä tavaroista, luovun myös ajatuksissani hänestä.
En suostu hyväksymään enkä uskomaan sitä, etteikö tavaroille voisi joskus olla vielä tarvetta.

Vauva-aika ei tosin ole ajankohta, jota aktiivisesti kaipaisin.

En edes välttämättä haluaisi tai tarvitsisi niinkään itselleni toista vauvaa.
Haluaisin toisen lapsen, joka joskus ei enää ole vauva.

Ennen kaikkea haluaisin lapselleni sisaruksen.

Järjestellessäni lapsen kesävaatteita kaappeihin törmään muutamiin vauvansukkiin ja lapasiin.

En tiedä, miksi ne ovat jääneet ritiläkoriin irralleen pyörimään.
Luulin jo pakanneeni kaiken syvemmälle kaappeihin, silmieni ulottumattomiin.

Lapaset ovat käsittämättömän pieniä.
Ne riisuvat aseista minimaalisella peukalonpaikallaan.

Toimistollamme on pari työntekijää, jotka saavat kesällä ensimmäisen lapsen.
Illalla laitan pienet sukat ja lapaset työlaukkuun.

Jään katsomaan niitä pitkäksi aikaa.

Olenko nyt aivan varma tästä?

Annanko ne tosiaan pois?
Voinko tehdä niin?

Toisaalta, ne ovat vain kahdet minikokoiset lapaset. Harmaat ja tummansiniset.
Vain pienet valkoiset sukat, joissa on hellyyttäviä pesukarhun kuvia.

Eivätkä edes mitenkään erityiset lapaset.
Lapseni käytti niitä ehkä muutamia kertoja.

Sukkien hohtavasta valkoisuudesta päätellen niitä ei ole käytetty välttämättä yhtäkään kertaa.

Patistan itseäni, yritän ravistella oudon tunteen pois.
Ei tämä ole niin iso juttu.

Jos meille tulee joskus toinen lapsi, ei hän lapasitta jää.

 

Valossa

 

Huhtikuussa puhelin soi.

Näytöllä vilkkuu tuttu nimi.
Tahattomasta lapsettomuudesta kärsivä ystäväni.

Hän on käynyt tänään puolisonsa kanssa lapsettomuuspolilla ensikäynnillä.
Tiedän jo saamistani pohjustavista viesteistä, etteivät uutiset olleet hyviä.

Vetäydyn makuuhuoneeseen puhumaan.

Iltapäivän aurinko paistaa sängylle häpeilemättömän kirkkaasti.
Sen lämmön voi tuntea pelkästään katsomalla sitä.

Olen jo sulkemassa verhoa, kunnes tulen toisiin ajatuksiin.
Asetun sängylle kirkkauteen, häikäistyn ja siristän silmiäni.

Vastaan. Suljen silmäni, kuuntelen.
Tiedän, ettei lausumiani sanoja tarvita paljoa, niillä ei oikeastaan ole hirveästi väliä.

Ystäväni ei todennäköisesti tule muistamaan paljoakaan siitä, mitä olemme puhuneet.

Mitä hän on sanonut, mitä minä olen sanonut.
Mutta hän voi muistaa, että olin läsnä.

Tilanne on huono.
On lähdettävä suoraan IVF-hoitoihin, aikaa ei ole hukattavaksi.

"Mä en oo tainnu ees kunnolla vielä sisäistää tätä", ystävä sanoo.
Hänen äänensä on epäominaisen vaisu, painoton ja koruton.

Auringonvalo hellii ja hivelee poskiani.
Sen aseistariisuva lämpö viipyilee iholla.

Asetelmassa on jotain symbolista.

Minä puhun hänelle täältä, todellisuuden toiselta puolen.

Toisessa huoneessa lapseni lopettelee päivällistä isänsä kanssa.
He yrittävät saavuttaa sovintoa siitä, montako lusikallista pitää vielä ottaa.

Ystävä kertoo itkeneensä koko pitkän tutkimuskäynnin ajan.
Paitsi sen hetken, kun oli kysynyt lisätietoja lahjasoluhoidoista.

Tulee väkisin mieleen juuri käynnissä oleva kuulento, josta on uutisoitu paljon.

Maapallon ja kuun etäisyys on 400 000 km.
Tiedän, että vallitsevissa nykytilanteissamme etäisyys välillämme on yhtä suuri.

Vaikka ymmärrän paljon siitä, mitä hän käy läpi, olen päässyt jo toisaalle.
Asiat eivät tunnu enää jatkuvana painontunteena rintakehällä, vatsassa, kurkussa, askelissa.

Mutta muistan kaiken.
Voi, miten hyvin muistankin.

Miltä loputon odotushuoneissa istuminen tuntui.
Miltä metallista kylmyyttä hohkava sisäultralaite tuntui sisään aseteltuna.

Miltä tuntui pistää itseään tärisevin käsin. Millaista oli muuttaa perusterveen, lääkkeitä tarvitsemattoman ihmisen identiteetti ihmiseen, joka tarvitsisi dosetin lääkkeilleen.

Millaista oli, kun vuosien ajan maailma hajosi pirstaileiksi kerran kuukaudessa veren tullessa.
Millaista oli miettiä, miten selittää pistosten aiheuttamat mustelmat saunassa äidilleen.

Miten typerän kirjaimellisesti otin ohjeen, että punktioon tulee mennä rakko täynnä.
Miltä tuntui olla jatkuvasti niin huolissaan, ettei päähän mahtunut mitään muuta.

Ystäväni on kuun pimeällä puolella.
Minä olen jossain, missä kirkkaampaa ei voisi olla, ehkä Saharan autionmaassa?

Olen kirjaimellisesti valon puolella.
Hän on vielä pimeässä, joka toivon mukaan saadaan päättymään.

Leikisti äiti

Välillä edelleen hätkähdän.

Kun katselen pientä sähköhammasharjaa vessan lavuaarin reunalla.
Minikokoista lumikolaa, joka on jäänyt vielä kenolleen takapihan ulkovarastoa vasten.

Levälleen jääneitä leluja keskellä olohuonetta.
Uusia pikkuautokuvioisia housuja, jotka ostin kirpputorilta.

Niissä on se tärkein ominaisuus, joita housuilta nykyään vaaditaan:
Vetoketjutaskut.

Onko tämä tosiaan minun elämääni nykyään?

Useimmiten se tuntuu aivan normaalilta, tavanomaiselta.
Arjen kiireissä yritän painaa asioita mieleeni ja pitää niitä siellä.

Kuten, että huomenna on päiväkodissa oman lelun päivä.
Ja hammastarkastus on ensi viikolla, mitenhän saan siellä lapseni avaamaan suunsa.

Mutta toisinaan se iskee edelleen tietyissä paikoissa, joissa olen lapsen asialla, mutta ilman lasta.
Useimmiten lastenkirppiksillä, kauppojen lastenvaateosastoilla tai leluhyllyillä.

Ja kun se tulee, on kuin se tunne ei olisi koskaan poissa ollutkaan.
Kuin tempautuisin omista kuvitelmistani takaisin reaalimaailmaan.

Mitä minä täällä teen?

Sitten havahdun.

Minullahan on lapsi.
Minulla on ihan oikea syy olla täällä.

Muiden raskauksia sivusta seuratessa oma raskaus tuntuu kaukaiselta, kuin unelta.

Olinko itsekin tosiaan joskus raskaana?
Onnistuiko se?

Syntyikö siitä elävä lapsi?
Miten se on mahdollista?

Olin pitkään niin turtunut siihen, ettei mikään onnistu.
Ei minun kohdallani, muiden kyllä sitäkin enemmän.

Niissä hetkissä olo on irrallinen.
Ihan kuin olisin vain leikisti jonkun äiti.

Lapsettomien lauantaina

Tällä viikolla, lapsettomien lauantain ja äitienpäivän lähestyessä olen miettinyt raskaaksi tulemisen mahdollisuuksia. Sitä, mitä raskaaksi tuleminen keneltäkin vaatii.

Tuntuu ajatuksena uskomattomalta, että joillakin se voi käydä noin vain.
Yhtä helposti ja itsestään selvästi kuin hengittäminen.

Että joidenkin kohdalla kyse on enemmän siitä, että milloin valitaan tulla raskaaksi.
Sisukset ovat täynnä hedelmöittymiskykyisiä munarakkuloita, joissa potentiaalisesta vauvasta on jo puolet olemassa.

Tässä kuussa olisi mahdollisuus saada vaikkapa nykerönenäinen, kiharapehkoinen tyttö.

Seuraavassa kuussa olisi tarjolla joko vaaleahiuksista tyttöä tai mustatukkaista poikaa, riippuen siitä, kumpaanko sattuma osuu (vai kumpaankin).

Jos heinäkuussa huvittaa, voisi alun saada isän puolelta ruskeasilmäisyyden perinyt poika, jolla on äidin pitkät sormet.

Että joillain naisilla tähän on (lähes) joka kuukausi äärimmäiset hyvät mahdollisuudet.
Ja mitään muutahan ei vaadita, kuin suurin piirtein samaan aikaan saunan lauteilla istumista miehen kanssa.

Mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta tuntuu, että lapsemme sai alkunsa IVF-hoidoilla.
Nyt, kun tiedän ja ymmärrän paremmin hedelmöittymisen lainalaisuuksia, se ei tunnu lainkaan niin ihmeelliseltä.

Raskaaksi tulossa on nimittäin kyse niin uskomattoman monimutkaisesta tapahtumasta, ettei minusta olisi lainkaan kummallista, että se vaatisi kaikkien osalta IVF-hoitoja.

Että tilanne olisikin niin päin, että ihmeenä ja poikkeama pidettäisiin sitä, jos joku pystyy lisääntymään ilman hoitoja.

Hoitojenkin aikana mietin toisinaan, miksi noin valtavan tärkeä, elämänkokoinen ja biologialtaan moninaisten suhdanteiden alla oleva asia ylipäänsä liittyy - kaikista maailman asioista - seksiin?

Eihän siinä ole mitään logiikkaa, jos sitä yhtään miettii.

Vähän sama, kuin jos haluaisin rakentaa itse omakotitalon Suomeen. Mutta tämä olisi jostain syystä mahdollista ainoastaan niin, että ensimmäinen perustuskivi täytyisi hakea Machu Picchun temppelistä vuoden kestäneen maailmanympärysmatkan päätteeksi.

Asioita, joiden ei uskoisi linkittyvän toisiinsa millään tavalla, mutta jotka kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä niin tekevät.

Se, mitä minulle raskauteen johtaneessa IVF-hoidossa tehtiin, kuvaa raskaaksi tulon prosessin vaativuutta hyvin. Paljon paremmin, kuin se, että olisimme Miehen kanssa yksi kaunis ilta olleet vaikka paljuilemassa.

Sitä, miten uusi ihminen rakennetaan.

Kasvatetaan viikkoja erilaisin pistoksin ja lääkkein munarakkuloita oikean kokoisiksi keräystä varten.
Kerätään ne hervottoman kokoisella neulalla vahvan kipulääkityksen turvin.

Yhdistetään kerätyt munasolut ja pestyt siittiöt laboratoriomaljalla.

Tarvitaan juuri oikean oikean kokoisia munarakkuloita.

Niiden pitää olla myös sellaisia, joissa on solu sisällä.
Kaikissa nimittäin ei ole.

Munarakkuloiden täytyy hedelmöittyä.
Kaikille niin ei tapahdu.

Hedelmöittymisen jälkeen niiden täytyy jakautua oikealla lailla, tarpeeksi pitkälle.
Kaikki eivät niin tee.

Niiden laatu täytyy olla tarpeeksi hyvä, että ne voidaan joko siirtää suoraan kohtuun tai pakastaa.
Kaikkien osalta niin ei ole.

Ja SITTEN vasta, jos onni käy, siirretään yksi munasoluista kohtuun.
Toivotaan, että se kiinnittyy ja jatkaa kehittymistään.

Tästä kaikesta nousee suuri sympatia omaa ja myös muiden kehoja kohtaan.
Mihin kaikkeen naisten kehojen pitäisi pystyä, jos haluaa tulla raskaaksi.

Onhan se aivan kamalan, kamalan paljon vaadittu.
Ihan oikeasti.

Ei tosiaankaan ole ihme, jos se on vaikeaa eikä onnistu.

Tässä kaikessa on vain yksi mutta:
Miten ihmeessä se on silti monien kohdalla helppoa?

P.S
Hedelmöittymisen ihmettä kuvattu osuvasti jo hiljentyneessä Meinasin kaatua-sarjakuvablogissa:
https://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2012/11/17/ei-tassa-ihmeita/

 

Mikä on mennyttä

Olen tapahtumassa, jossa vietämme iltaa useiden puolituttujen naisten kesken.

Yhtäkkiä alkuillasta huomaan, että kaksi seurueemme naisista on raskaana.
Ei kauhean pitkällä, mutta yhtä kaikki aivan ilmiselvästi.

Ilman, että olen havainnut asiaa koko päivänä.

Olen häkeltynyt.
Miten voi olla mahdollista, etten ole huomannut?

Minulla on pettämätön raskausmahatutka.
Se on vuosien varrella harjaantunut etsimään ympäriltään kaikki mahdolliset uhat tulla yllätetyksi ihanilla uutisilla.

Ilmeisesti tutka on ollut yhden päivän ajan täydellisesti epäkunnossa.
Koko loppuillan olen oudolla tavalla hämmennyksen vallassa.

Seuraavana päivänä näen ystävääni, joka kertoi joulun jälkeen olevansa raskaana.
Hänen vatsansa on jo hetki sitten ylittänyt sen tietyn rajan, jossa ole enää epäilystäkään, mistä pyöreydessä on tilanne.

He yrittivät toista lasta vuoden verran.
Koko sinä aikana hänestä ei ollut aistittavissa minkäänlaista huolta.

Ei hermostuneisuutta tai hätää.
Ei pahaenteisiä aavistuksia, paniikista puhumattakaan.

Hänestä välittyi lähinnä rauhaa ja kärsivällisyyttä.
Välillä hienoista pettymystä, mutta silti vilpitöntä optimismia.

Uskoa siihen, että kyllä raskaus vielä onnistuu.
Sehän on vain ajan kysymys.

Ymmärrän yhden asian, minkä tahaton lapsettomuus on minulta vienyt:

Luottamuksen, että elämässä kaikki menee lähtökohtaisesti hyvin.

Ajatuksen, että asiat sujuvat varmasti ihan mukavasti.
Järjestyvät omalla painollaan, hoituvat parhain päin.

Että tarinoilla on yleensä onnellinen loppu.

Sitä en ole saanut takaisin.
Huolimatta edes siitä, että lopulta sain lapsen.

En tiedä, onko sentyylinen sokea luottamus elämään iäksi mennyttä.
Voi olla.

Mutta en joka tapauksessa usko, että minulla olisi lapsi, jos olisin kaikki nämä vuodet vain luottanut, että hiljalleen asiat järjestyvät. 

Jos olisin vain odottanut, että pian asioita vain alkaa tapahtua itsekseen.

Kierron aallot

Lähestyvän ovulaation erottaa jo kilometrien päästä.
Limakalvot muuttuvat turvonneiksi, kosteiksi ja pehmeiksi.

Läheisyys ja seksi alkavat pyöriä mielessä.
Iho on kuin magneetti ilman vastakappaletta, kaipaa toista ihoa.

Erittyvä lima on kirkasta ja venyvää.
Sitä tulee vessapaperiin enenevässä määrin, kunnes koostumus lopulta muistuttaa kananmunanvalkuaista.

Minulla ovulaatio tuntuu useita päiviä.
Ensin pakottaa, tykyttää. Sitten sattuu, pistää.

Sen jälkeen koittavat viikot, kun pitäisi olla välittämättä.
Mistään, mitä kehossa tapahtuu.

Ensimmäiset kuukautisten oireet tuntuvat noin viikkoa ennen.
Ne ovat äärimmäisen hienovaraisia, ohimeneviä kivistyksiä.

Vuosien itsensä tarkkailu on kuitenkin herkistänyt huomaamaan ne.

Keho vetäytyy kuin meri ennen tsunamin iskemistä.
Se käpertyy kasaan, kääntyy sisäänpäin, kohti keskipistettään.

Kaikkialla on aavemaisen hiljaista, odottavaa.
Limakalvot ovat päiväkausia kuivat kuin hiekkapaperi.

Seuraavaksi tulee päänsärky.
Paria, kolmea päivää ennen.

Päänsäryn lisäksi ärsytyskynnys madaltuu.
Mieli laahaa matalalla.

Usein päässäni alkavat ironisesti soida Kaija Koon laulun sanat:

"Hei milloin hanat aukeaa
minä tahtoisin unohtaa
Mutta miksi siitä on tehty
niin pirun vaikeaa?"

Samaan aikaan toivo roikkuu itsepintaisesti mukana.

Vaikka kaikki –  ihan kaikki – on aivan kuten ennenkin.
Mikään ei poikkea normaalista, vaan kierto kulkee täysin ennustettavaa rataansa.

Tekee mieli olla paikallaan.
Koko keho jännittyy aavistuksen verran, valmistautuu.

Uskallanko lähteä vielä lenkille, vai pitäisikö varautua siteellä.
Pitäisikö ennen nukkumaanmenoa jo laittaa ensimmäinen, kaiken varalta.

Lopulta verenvuoto alkaa.
Tunnen senkin. Sillä sekunnilla, kun se tapahtuu.

Olo on kipeä, ärtynyt, turvonnut.
Oma keho tuntuu ällöttävältä, kosketus ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ympyrä on tullut päätökseensä, vain alkaakseen taas alusta.

 

 

Siedettävää joulua

Joulusta olisi paljonkin sanottavaa.
Muistoja on paljon vuosilta ennen lasta.

Jotkut ihan mukavia.
Todella monet pohjattoman surullisia.

Koko oma tarinani lapsettomuudestahan lähti liikkeelle eräänä tapaninpäivänä.
Jo siksikin jouluun on takertunut pysyvästi painolastia lapsettomuuden näkökulmasta.

Hyvä ystäväni kärsii tällä hetkellä tahattomasta lapsettomuudesta.

Häntä pelottavat tulevat sukujuhlat. Mahdolliset isän huolettomat heitot lapsenlapsista, mummon merkitsevät katseet ja myhäilyt siitä, ovatko koirat tosiaan kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Häntä pelottaa, miten hän jaksaa aaton toisten pientä vauvaa katsellen.

Tiedän täsmälleen, mistä hän puhuu. Jo puolesta sanasta.
Ja tiedän yhtä hyvin myös sen, että sanat eivät auta.

Toivon silti, että hän saa edes tuhannesosan lohtua siitä, että välillämme vallitsee ymmärys.

Jouluisin tämä blogi oli pitkään ainoa asia, mikä itseäni lohdutti.
Enhän tuntenut henkilökohtaisesti ketään muuta, joka olisi kärsinyt lapsettomuudesta.

On ollut muitakin vaikeita päiviä, tietysti isoimpana äitienpäivä.
Sehän on äitien juhla.

Mutta joulu on juuri lasten juhla.

Ja siihen valmistaudutaan piinallisen kauan.
Sitä vyöryy kaikkialta päin kasvoja kuukausitolkulla etukäteen.

Sitä on musertavaa viettää, jos lasta ei toiveista huolimatta ole.

Mahdollisimman siedettävää joulua kaikille, joita tahaton lapsettomuus koskettaa.

Sopiva hetki

Kaverini kertoo olevansa raskaana.
Uutinen on tuore, raskaustesti näytti plussaa pari viikkoa sitten.

Minkäänlaista yllätysmomenttia tässä ei ole.
Hän on avoimesti puhunut syksyn suunnitelman olevan tulla raskaaksi.

Hän kertoo perehtyneensä ovulaatioon etukäteen, ostaneensa muutaman testin.
Ja sitten he jättivät ehkäisyn pois.

NAPS, se oli siinä.
Ensimmäisestä kerrasta.

Ilmeisesti kuukautiskiertosovellus oli oikeassa ehdottaessaan hedelmällisiä päiviä, hän naurahtaa.

Hän on suunnitellut raskauden ajoituksen tarkkaan, laskettua aikaa silmällä pitäen.

Alkuvuodesta on tulossa iso remontti kotona, se täytyy saada ennen vauvaa alta pois.
Tuleva äiti ei välttämättä itse pysty osallistumaan, mutta mieshän vastaa siitä.

Toinen kriteeri oli lempibändin keikka toukokuun lopussa.
Hän haluaa ehdottomasti päästä sinne.

Ja onhan kesällä muutenkin aika helppoa, kun ei tarvitse pukea ja kuskata vastasyntynyttä toppavaatteissa.

Ja kappas vain, laskettu aikahan on seitsemäs heinäkuuta.
Juuri sopivasti.

Vuosien ajan tämä oli aina suurin raivonaiheeni.
Se sai vereni kiehumaan niin, että pelkäsin useasti pyörtyväni.

Sumensi näkökenttäni niin, että teki mieli lähinnä hakata jotain tohjoksi.
Jotain, tai mieluummin joku.

Eihän tämä hänen vikansa ole.
Minkä hän sille voi, että asioita tapahtuu kuin itsestään?

Pakotan itseni onnittelemaan.
Kysymään, mitkä ovat hänen tunnelmansa.

Tuntuu aika mukavalta.

Onhan tässä paljon sisäistettävää.
Ja tulee kaikenlaisia hankintoja, niihin täytyy perehtyä.

Entä olemmeko me harkinneet toista lasta, hän tiedustelee.
Nythän voisi olla aika sopiva hetki, kun poika on jo vähän isompi?

En säästy raivolta nytkään.
Se ei ehkä sokaise samalla tavalla, mutta kiehun yhtä kaikki.

En kertakaikkiaan voi käsittää, että jotkut ihmiset todella suunnittelevat lapsia, kuin kauppatilauksia Prismasta. Miettivät, olisiko kivempi synnyttää alku- vai loppukesästä, ja valitsevat sitten itselle mieluisen.

Samaan aikaan kun on olemassa ihmisiä, jotka tietävät hirveitä asioita lisääntymisestä.
Ja sen kautta myös itsestään.

En ikinä tule ymmärtämään sitä.

Se ei mahdu oikeustajuuni, ei mihinkään tajuntani tasoon.
Se sopii sinne niin huonosti, että sanat meinaavat loppua kesken.

Jotkut todella miettivät lähinnä sitä, sopivatko vauvan ensikuukausikuviin paremmin kesäkukkaset vai syksyn kellastuneet lehdet. Sitä, että kesän valoisimpaan aikaan olisi helpompi valvoa uuden tulokkaan kanssa.

Vai mutta toisaalta, onhan elokuussakin tunnelmaa?

Ehjä ja rikki

"– Mitä vanhemmaksi tulo merkitsi sinulle?

'Tulin ehjäksi.
Menin entistä enemmän rikki. 

Päästin haamut sisälle.

Ja se merkitsi täyttymystä sormenpäitä myöten.
Riistetyksi tulemista.

Rakkautta, rakkautta, rakkautta.' "

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti 

 

 

Jälleen kerran

Katson ulos ikkunasta.

Syksy on tullut.

Monenkirjavia lehtiä kieppuu tuulessa, ihmisten jaloissa, teiden pientareilla.
Niin kuin aina ennenkin.

Asiat ovat yksinkertaisia, ja samaan aikaan kaikkea muuta.
Niin kuin aina ennenkin.

"Ja nyt olet taas siinä tilanteessa, jossa olet lapsitoiveesi kanssa yksin”, terapeuttini kertaa.
Hän katseensa on mietteliäs.

"Niin olen."

Olemme molemmat hetken hiljaa, kuulostelemme sanojen painoa.

"Jälleen kerran."

"Niin", sanon hiljaa. "Jälleen kerran." 

 

 

Hiipien

Ilmeisesti en enää osaa olla ilman ehkäisyä ilman samoja ikiaikaisia maneereja.
Kuin huomaamatta lipsahdan niihin uudelleen.

Ovulaation ajankohdan tunnistaminen.
Pyyhkiessä paperin tarkistaminen.
Kaikenlaisten tuntemusten jatkuva kyttääminen.

Kivistääkö, oliko tuo repäisykipu kyljessä?

Milloin kuukautisten pitäisi alkaa, minkä pituinen kierto on?

Ollaanko nyt ajallaan vai myöhässä, mitä se tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään?

Onko tämä nyt kuukautisia edeltävää päänsärkyä vai jotain muuta?

Viikot kuluvat.

Se tulee hiljaa hiipien.
En mahda sille mitään.

Toivo.

Olenhan kuullut tuhat kertaa saman tarinan.
Kaveripiiristäkin tulee nopeasti laskettuna kolme mieleen viimeisen vuoden ajalta.

Ensimmäistä lasta on yritetty jonkin aikaa hartaasti, ehkä jopa vähän ihmetelty, mikä on vialla.
(Kunnes tietenkin on tultu raskaaksi, loppujen lopuksi helpohkosti, ja ilman hoitoja.)

Mutta toinen lapsi lähtee alulle ensimmäisestä suojaamattomasta yhdynnästä.

Voisiko meillekin käydä niin?
Voisinko tulla raskaaksi spontaanisti, ilman hoitoja?

Vaikka samalla tiedän, ettei minulle kävisi niin.
En tullut ilman hoitoja raskaaksi viimeksikään, enkä tule nytkään.

Tarvitsen siihen jo valmiin alkion.
Meillä olisi kolme sellaista, syväjäässä muutaman kilometrin päässä kotoa.

Sen lisäksi tarvitsen kaikki mahdolliset pistokset ja tukilääkitykset.

Mies ei haluaisi palata hoitoihin.
Tiesin sen jo ennen kuin hän tällä viikolla sanoi niin.

Toisaalta, olisiko minusta siihen kuitenkaan?
Elämään kahden lapsen kanssa.

Ei tämä yhdenkään lapsen kanssa mitään riemuvoittoa ole ollut.
Mutta silti.

Haluaisin, että heitä olisi kaksi.

Toivo on yksi inhokkiasiani maailmassa.
En jaksaisi sitä.

Se imee ihmisen kuiviin.
Käyttää ympäriltään elinvoiman, imee kaiken valon itseensä.

Kuin astuisit utuisen autiolle suolle ja toteaisit, että no, eihän tämä upota juuri yhtään.
Tuskinpa on haittaa, jos kävelen vähän.

Jospa yksi askel eteenpäin.

Ja vielä yksi.

Annat itsellesi luvan yhä uudelleen ja uudelleen, etenet aina vähän kauemmas.

Kunnes tulee se hetki, kun huomaat, ettei kumppari enää irtoa.
Olet jäänyt jumiin, etkä pääse enää irti.

Ensin päästän itseni tarkastelemaan mahdollisuuksia, mutta realistisella tavalla.

Voisinko olla raskaana?

Onhan se mahdollista, totean vielä suhteellisen neutraalisti.
Noin teoreettisella tasolla.

Viikon päästä mietin, mikä olisi vauvan laskettu aika, jos olisin raskaana.
Miten kertoisin kaikille. Milloin äitiysloma alkaisi.

Siitä viikon päästä näen taas kaikenlaisia merkkejä samalla tavalla, kuin vuosia sitten.
Niitä samanlaisia aidoilta tuntuvia, mutta todellisuudessa olemattomia, kuin aiemmin.

Ajatus kasvaa päässäni sitä mukaa, kuin sitä ajattelen.
Yhtäkkiä ei tunnukaan enää niin kaukaa haetulta, että olisin raskaana.

Asiaa ei yhtään auta, että tiedän varsin hyvin ensimmäisestä raskaudesta, että hämmentävyyteen asti oireeton alkuraskaus voi olla täysin mahdollinen, ja johtaa terveen lapsen syntymään.

Kun verenvuoto alkaa, ajattelen, etten haluaisi olla tässä.
Ja silti taas olen.

Kehomuistoja

Yhtäkkiä kehomuistot valtaavat minut päivittäin.
Tunnen pitkästä aikaa erilaisia menneisyydestä tuttuja tuntemuksia.

Kivistyksiä, kolotuksia.
Nipistyksiä, kramppeja.

Ne saavat minut uppoamaan omiin maailmoihini.
Niin monta vuotta tunnustelin niitä lähes päätyönäni.

Tunnen ovulaation lähestyvän.
Vuosiksi olin unohtanut kaikki sen merkit.

Olen äärimmäisen hämmentynyt.
En tiedä, mitä minun pitäisi sillä tiedolla tehdä.

Syvälle hermostooni kaiverrettu mekanismi herää:
Nyt pitäisi yrittää! Ei kai tätä mahdollisuutta haluta heittää hukkaan?

Verenpaine ampaisee välittömästi taivaisiin.
Joudun muistuttamaan itseäni, ettei tilanne oli sama, kuin silloin.

Jos päätämme toivoa toista lasta, pakkasen alkiot kai kannattaisi käyttää ensin.
Ihan jo mielenterveydellisistä syistä.

Kun päivät vilahtavat ohi ilman energiaa seksiin, olen salaa helpottunut.
Minun ei tarvitse edes elätellä toiveita, että olisin raskaana.

Tuntuisi pelottavalta palata takaisin toivomisen kehään.
Tietämättä, pääseekö sieltä enää koskaan pois.

Viimeksi hoitojen ja raskauden ajan olin hukassa identiteettini kanssa.
Olin joku, jonka tilanteelle ei ollut nimitystä.

Olin kuin itsellinen äiti, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin yksinhuoltajaksi jäänyt, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin tavallinen, puolisonsa kanssa lasta toivonut nainen, mutta en kuitenkaan, sillä kukaan ei odottanut tai iloinnut kanssani.

Muuttuisiko se, jos lähtisimme hoitorumbaan uudestaan? Ja jos, niin miten?
Voisinko olla uudestaan sellainen, jolle ei ole nimeä?

Nukkuessa alitajuntani tulkitsee ovulaatiokivut omalla tavallaan.
Se palaa aikaan, jolloin viimeksi olen tuntenut vihlaisuja munasarjoissa.

Näen unta, jossa olen raskaana.

Olen vavisuttavan onnellinen.
Niin onnellinen, että voisin läkähtyä, sulaa lammikoksi siihen paikkaan.

Minussa ei ole epäilyksen häivääkään.
En malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikille.

Aamulla uni päättyy, mutta tuntemukset jatkuvat.
Joudun muistuttamaan itseäni, mistä ne oikeasti johtuvat.

Kun kuukautiset alkavat, on omituista huomata suhtautuvansa niihin neutraalisti.
Niin pitkään ne olivat hiekkaa heitettynä jokaisen epäonnistuneen hauta-arkun päälle.

Miksi kutsuttiinkaan kuukautisten alkamispäivää?

Jo viiden sekunnin kuluttua muistan.
Kp 1. Kiertopäivä numero yksi.

Kaivan siteitä kaapeista. En ole käyttänyt niitä vuosiin.
Minipillerit ovat pitäneet vuodot poissa kokonaan.

Muistan, kuinka yrittämisaikana välttelin syömästä kipulääkkeitä kuukautiskipuihin.
Halusin kehoni kärsivän siitä, mihin se ei pysty. 

Millaista olisi seisoa taas sen polun alussa?

Miten erilainen siitä tulisi tällä kertaa?

Voikukkia

Edellisessä tekstissä kerroin ajatelleeni paljon kuolemaa viime kesänä.

Se on totta. Ajattelin kuolemaa.
En kuitenkaan pelkästään ajatellut, vaan haaveilin siitä.

Paradoksista oli se, etten halunnut kuolla.
En kuolla-kuolla, päättää elämääni, olla heräämättä huomenna, tai oikeastaan koskaan enää.

Halusin levätä siltä tuskalta, jota tunsin.
Ahdistukselta, joka piti minua kuristusotteessaan.

Hellittäen korkeintaan siksi aikaa, että ehdin pelätä sen seuraavaa paluuta.

Miten kertakaikkisen ihanaa olisi olla ei-mitään, ei-missään.

Tuntea ei-mitään.
Pelkkää tyhjää, olematonta.

Vuosia sitten vietin muutamia tunteja akuuttia itsemurhaa hautovan ihmisen seurassa.
Hän oli äiti.

Muistan ihmetelleeni silloin, miten kukaan, jolla on lapsia - etenkään pieniä lapsia - voi haluta kuolla? 

Eivätkö lapset ole syy jaksaa, vaikka olisi mitä vaikeuksia?
Eikö heidän takiaan halua taistella, kaikesta huolimatta?

Ja entä se suru, minkä jättää jälkeensä?
Se valtava loppuelämän taakka, jonka jättää omille lapsilleen kannettavaksi?

Miksi ihmeessä kukaan haluaisi sellaista?
Eikö vanhemman kuulu asettaa lapsensa aina etusijalle, toivoa heille hyvää?

Nyt ymmärrän.

Kun on tarpeeksi väsynyt tuskaan, ja uskoo tarpeeksi paljon siihen, ettei se tule koskaan hellittämään, millään muulla ei ole enää väliä.

Ei edes lapsilla.

Kun yrität ja yrität, muttei se johda mihinkään.
Kun toivot parempaa, kunnes pelkäät, ettei ole enää mitään jäljellä.

Ei toivosta, eikä sinusta.

Minä selvisin.
Siitäkin.

Niin, että olen edelleen täällä.
Minulla on lapsi, ja lapsella on äiti.

Miten kauan pelkäsin, että menetän hänet.

Kun odotin häntä, olin pitkään jokaikinen sekunti varma, etten kuitenkaan saa häntä syliin.
En lopulta, en oikeasti.

Hänet tullaan viemään minulta, koska tämä ei ollut vielä tässä.

Tunsin, että minulle on vielä lisää kärsimystä tulossa.
Jotain pahaa on luvassa.

Kaikesta siitä, mitä itse olen tehnyt.

Joutuisin vielä maksamaan siitä, millä tavalla olin kohdellut Miestä.
Mihin tilanteeseen olin hänet ja lapsemme järjestänyt.

Valitettavasti olin oikeassa siinä, että vaikka sain lapsen syliin asti, happily ever after ei alkanut siitä.

Oli edessä vielä kaikenlaista, minkä läpi oli rämmittävä.
Se rämpiminen jatkuu osittain edelleen.

Nyt on kesä taas.

Voin aukaista kämmenen, johon lapseni ylpeästi ojentaa keräämiään kukkia.

Hän kerää kukkia niin kuin pienet lapset keräävät, pelkän kukinnon ilman vartta.
Ei hahmota, miten varsi liittyy kukkaan, miksi se olisi mitenkään olennaista.

Alkukesästä hän oppi puhaltamaan voikukkia.
Hän ei taida vielä tietää, että silloin kuuluisi myös toivoa.

Mutta toisaalta, mitä hän edes toivoisi.

Ehkä iltapalaksi jäätelöä. Oman aidonkokoisen paloauton.
Päivisin hän toivoo eniten sitä, että hänen suurin sankarinsa palaisi töistä kotiin.

Minä toivon, että hän on tyytyväinen elämäänsä, nyt ja jatkossa.

 

Hämähäkki

Mieleeni tulvahtaa muisto viime vuodelta, eräästä lasten musiikkitapahtumasta.

On alkusyksy. Istun ison salin lattialla lapsi sylissä.
Lastenlaulut soivat ympärillämme.

Joka puolella on ilosta kiljahtelevia, tanssivia pieniä.
Minun lapseni ei tanssi, vaan kyyhöttää vakavana kylkeeni painautuneena, kuten tyypillistä.

Katseeni osuu naiseen, jolla on käsivarsillaan muutaman kuukauden ikäinen vauva.
Hän tanssittaa vauvaa puolelta toiselle keinahdellen.

En voi lakata tuijottamasta häntä.
Hänen liikkeensä ovat rauhallisia, osaavia ja tottuneita.

Hän nostaa vauvaa ilmaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Kevyesti, kuin se ei painaisi mitään, vaikka tiedän, että painaa.

Ihmisjoukosta hänen luokseen pelmahtaa pieni tyttö prinsessamekossaan.
Tarttuu hihkuen äitiään mekonhelmasta ja pyörähtelee villisti ympäriinsä.

Nainen ei häkelly, vaan ottaa tytön vastaan, pyöräyttää tätä yhdellä kädellä ympäri.
Kyykistyy vauva sylissään, ja niin he huojuvat toisiinsa nojaten musiikin tahdissa puolelta toiselle.

Nainen katsoo lapsiaan. Silmät sädehtivät lämpöä, onnea.
Kuin maailmassa ei olisi ketään muita. Kuin he olisivat salissa kolmisin.

Hän on lumoava.

Hän näyttää siltä, kuin ei haluaisi olla missään muualla mieluummin. Siltä, että hänelle on uskomattoman helppoa nauttia näistä pienistä ohikiitävistä hetkistä, kun kaikki on hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Hänestä huokuu rauha.

Siinä minä istun, ja katson häntä.
Olen hädin tuskin selvinnyt hengissä kesästä.

Ajatuksista, joissa yhä enenevässä määrin on alkanut vierailla kuolema.
Ennen kaikkea kuoleman helpottavuus, lohdullisuus, yksinkertaisuus.

En ole aktiivisesti halunnut kuolla, mutta oloni on ollut niin ahdistunut, että olen monta kertaa todennut sen: Jos olisin kuollut, minun ei olisi näin paha olla kokoajan, ihan kokoajan.

Paniikkikohtauksista, joita olen pahimmillaan saanut viisi, kuusikin kertaa päivässä.
Jotka ovat heitelleet minua pitkin poikin, kuin yrittäisin pysyä hurjistuneen hevosen selässä.

Kaikesta siitä, joka lopulta sai minut myöntämään, että tarvitsen apua.
Nyt.

Mielialalääkityksen aloittamisen myötä paniikkikohtaukset ovat jääneet.
Olen saanut diagnoosin ja päässyt asioissa eteenpäin, kohti terapian aloittamista.

Seuraava lastenlaulu alkaa.
Se on Hämä-hämä-häkki.

Nainen laulaa hennolla, pehmeällä äänellä, poski vauvansa poskea vasten.
Sulkee silmät, pysähtyy, nauttii.

Meillä ei ole muuta yhteistä, kuin että olemme molemmat äitejä.
Hän on syntynyt olemaan äiti, ja niin luulin itsekin olevani.

Saatuani lapsen aloin vahvasti epäillä sitä.
Niiden epäilysten kanssa olen kamppaillut saaden itseni vereslihalle.

Mutta ehkä minusta sittenkin on tähän.
Ei ehkä samalla tavalla, kuin hänestä, mutta kuitenkin.

Hämä-hämä-häkki kiipes uudelleen.

Joku päivä minusta on tähän.

Lapsettomien lauantai

En ole unohtanut

En unohda ikinä.