Sopiva hetki

Kaverini kertoo olevansa raskaana.
Uutinen on tuore, raskaustesti näytti plussaa pari viikkoa sitten.

Minkäänlaista yllätysmomenttia tässä ei ole.
Hän on avoimesti puhunut syksyn suunnitelman olevan tulla raskaaksi.

Hän kertoo perehtyneensä ovulaatioon etukäteen, ostaneensa muutaman testin.
Ja sitten he jättivät ehkäisyn pois.

NAPS, se oli siinä.
Ensimmäisestä kerrasta.

Ilmeisesti kuukautiskiertosovellus oli oikeassa ehdottaessaan hedelmällisiä päiviä, hän naurahtaa.

Hän on suunnitellut raskauden ajoituksen tarkkaan, laskettua aikaa silmällä pitäen.

Alkuvuodesta on tulossa iso remontti kotona, se täytyy saada ennen vauvaa alta pois.
Tuleva äiti ei välttämättä itse pysty osallistumaan, mutta mieshän vastaa siitä.

Toinen kriteeri oli lempibändin keikka toukokuun lopussa.
Hän haluaa ehdottomasti päästä sinne.

Ja onhan kesällä muutenkin aika helppoa, kun ei tarvitse pukea ja kuskata vastasyntynyttä toppavaatteissa.

Ja kappas vain, laskettu aikahan on seitsemäs heinäkuuta.
Juuri sopivasti.

Vuosien ajan tämä oli aina suurin raivonaiheeni.
Se sai vereni kiehumaan niin, että pelkäsin useasti pyörtyväni.

Sumensi näkökenttäni niin, että teki mieli lähinnä hakata jotain tohjoksi.
Jotain, tai mieluummin joku.

Eihän tämä hänen vikansa ole.
Minkä hän sille voi, että asioita tapahtuu kuin itsestään?

Pakotan itseni onnittelemaan.
Kysymään, mitkä ovat hänen tunnelmansa.

Tuntuu aika mukavalta.

Onhan tässä paljon sisäistettävää.
Ja tulee kaikenlaisia hankintoja, niihin täytyy perehtyä.

Entä olemmeko me harkinneet toista lasta, hän tiedustelee.
Nythän voisi olla aika sopiva hetki, kun poika on jo vähän isompi?

En säästy raivolta nytkään.
Se ei ehkä sokaise samalla tavalla, mutta kiehun yhtä kaikki.

En kertakaikkiaan voi käsittää, että jotkut ihmiset todella suunnittelevat lapsia, kuin kauppatilauksia Prismasta. Miettivät, olisiko kivempi synnyttää alku- vai loppukesästä, ja valitsevat sitten itselle mieluisen.

Samaan aikaan kun on olemassa ihmisiä, jotka tietävät hirveitä asioita lisääntymisestä.
Ja sen kautta myös itsestään.

En ikinä tule ymmärtämään sitä.

Se ei mahdu oikeustajuuni, ei mihinkään tajuntani tasoon.
Se sopii sinne niin huonosti, että sanat meinaavat loppua kesken.

Jotkut todella miettivät lähinnä sitä, sopivatko vauvan ensikuukausikuviin paremmin kesäkukkaset vai syksyn kellastuneet lehdet. Sitä, että kesän valoisimpaan aikaan olisi helpompi valvoa uuden tulokkaan kanssa.

Vai mutta toisaalta, onhan elokuussakin tunnelmaa?