perjantai 31. joulukuuta 2021

Suosimaton vuosi

Meitä ei ole kolme.

Vaikka viime vuoden lopussa sitä niin kovasti toivoin.

Onneksi en vuosi sitten tiennyt, että tulisimme olemaan vuoden päästä tässä.

En tiennyt, mitä olisi edessä. Mitä kaikkea tulisi selviämään ja toisaalta jäämään selviämättä, mitä kaikkea tulisimme Miehen kanssa käymään läpi.

Mitä tulisimme kokemaan yhdessä, ja ennen kaikkea yksin. Se on vaikuttanut muotoutuvan yhdeksi tämän vuoden pääteemaksi. Miten olla samaan aikaan yhdessä, mutta yksin. Jakaa sama maailma, mutta silti elää vain omassaan.

Onneksi en tiennyt myöskään sitä, että huolimatta kaikesta yrityksestä, aikataulutuksesta, tutkimuksista, tuloksista, diagnooseista, lääkkeistä ja hoidoista, huolimatta sitä, että vuoden aikana on tapahtunut niin tuskaisen paljon, samaan aikaan tässä ollaan vielä jollain tapaa ihan alussa.

Ainakin siltä se tuntuu.

Olemme vasta tässä, hedelmöityshoitojen kevyemmässä päässä.

Olo on hämmentävän pettynyt. Ei pelkästään lopputulokseen, vaan myös siihen, mihin asti olemme edenneet. On tunne, että pitäisi olla pitemmällä, luulisi että vuodessa saisi enemmän aikaan

Kuin olisi yhden maratonin juostuaan lähinnä turhautunut, ettei juossut putkeen kahta maratonia. 

Vuosi sitten pelkäsin, jollain tapaa aavistin. Että tarina, jonka olin kirjoittanut itselleni jo kauan sitten, astuisi synkistä ennustusten varjoista valoon, tulisi hentoina kasvaneista kauhun korsista lihaksi, muuttuisi pelosta todeksi.

Vaikka ahdisti, kuvittelin, että kaikki on kuitenkin ihan mahdollista. Olihan sinä vuonna yhdestä mahdottomasta asiasta tullut mahdollista, vastoin kaikkia oletuksia.

Nyt viimeistään tiedän, ettei se ihan niin ole, ei ainakaan kaikissa asioissa.

Tämä vuosi on ottanut minulta luulot pois.

Se on repinyt, raastanut, heitellyt, murjonut, potkinut päähän.
Tukahduttanut, litistänyt, latistanut, tallonut. Haastanut. Sattunut tavalla, jota en osannut kuvitella.

Tai jos haluaa ilmaista asian diplomaattisemmin, kuten Haloo Helsinki laulaa:

"Tämä vuosi joitain suosi enemmän."


Ja sitten kuitenkin, jossain on aina toivo. 

Ihana, kamala toivo, jonka avulla (tai välillä siitä huolimatta) tätä vuoristorataa on halukas laskemaan, niistä kaikista pelottavimmistakin syöksyistä. 

Se on välillä lähempänä, välillä paljonkin kauempana, lähes näkymättömissä, tuskin havaittavissa. Mutta se on.

Omaa toivettani ensi vuodelle en enää sano (tai kirjoita).
Kyllä te sen tiedätte.

Sen sijaan lähetän kaikille valoa uuteen vuoteen. Toivoa paremmasta ajasta, paikasta ja suunnasta.
Erityisesti niille muille, joita tämä vuosi ei liiemmin suosinut.

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Kuinka lakata haluamasta

Minua ei lakkaa hämmentämästä, miten vaihtelevia ja päinvastaisia tunteita yhden peruspäivän aikana voi kokea.

Välillä tuntuu kuin olisin sairastunut mieleltäni, ja vieläpä kaksisuuntaisen mielialahäiriön sijaan pikemminkin kahdeksansuuntaiseen mielialahäiriöön, jossa mikä tahansa asia voi laukaista millaisen tahansa tunneskaalan jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan.

Tässä mieleni sisäisessä, erityisen huonosti viitoitetussa tieverkostossa on kuitenkin kaksi niin sanottua pääväylää, joiden kautta muut pienemmät tiet kulkevat:
Alas ja ylös.

Saatan herätä päivään ajatellen, että kaikki järjestyy. On kulunut vasta vähän yli vuosi! 
Meidän aikamme koittaa pian. Ja vaikkei ihan heti koittaisikaan, mitä väliä sen on, koska se koittaa kuitenkin, aivan väistämättä joka tapauksessa?

Seuraavassa hetkessä olen täysin vakuuttunut, että tulen vielä itkemään itselleni oman uima-altaan, jonne voin mennä loppuelämäkseni kellumaan painottomana ja unohdettuna.

Että tulevaisuus edessäni avautuu säälittävänä sarjana toinen toistaan lannistavampia epäonnistumisia, naapurimme takapiha pysyy jatkossakin siivottoman hoitamattomana ja ensi syksynä lehdet tippuvat maahan erityisen painavina ja lakastuneina.

Ne hetket, kun Mies on sisälläni, olen kaikkein levollisimmillani.
Silloin tunnen jotain hyvällä tavalla voimakasta, ja tiedän sen olevan totta, olemassa, varmasti siinä.

Muut hetket ovat vähän niin ja näin. On vaikeaa tavoittaa itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan.
Heittelehdin minne sattuu, kuin liikkuvan auton perään kiinnittettynä.

Yrittäessäni saada otetta itsestäni olen kuin salametsällä, sekä metsästäjän että saaliin roolissa.
Välillä tekee mieli vain poistua paikalta. Antaa olla, päästää kohde pakenemaan.

Vanha tuttuni syyllisyys on alkanut tuntua ajoittain yhä tukahduttavammalta, vaikka luulin jo oppineeni, miten sen kanssa eletään. Se on kiertynyt luontevasti jokaisen sisäelimeni ympärille, lionnut ja sekoittunut selkäydinnesteeseeni, pureutunut olemassaoloni dna-koodistoon. Silti välillä tuntuu kuin jokin repisi minua kahtia sisältäpäin.

Mitä elämää tämä on Miehelle, entä meille?

Rakastan häntä. Jos jokin asia on varma, niin se.
Miksi haluan mitään lisää enää, onko se oikein kenellekään?

"Kuka olisi viisaampi kuin se, joka rakastaa? Kuka olisi hullumpi kuin se, joka rakastaa?" kysyy Hanna Brotherus kirjassaan Ainoa kotini.

Juuri tänään tekisi mieli todeta Miehelle, että hyvä on, unohdetaan koko juttu.

Heitetään kaikki asiaankuuluva rekvisiitta menemään ja teeskennellään, ettei tätä koskaan tapahtunutkaan, mitään tästä. Etten koskaan vimmaisesti kaivannut, kuumeisesti janonnut muuta, kuin elämää kahdestaan. 

Rakas, sovitaan, etten halua lasta enää. Poistan sen kaiken itsestäni, leikkaan sen irti kuin amputoitavan raajan, jolle ei ole enää käyttöä, jota ei enää voida lääketieteen keinoin pelastaa.

Teen ihan mitä tahansa, olen ihan mitä tahansa, jotta sinulla olisi hyvin.


Mutta en minä voi lakata haluamasta.
En voi vain yhtäkkiä lopettaa toivomasta.

Niin kuin hänkään ei voi yhtäkkiä alkaa haluta.

En voi poistaa sitä tosiasiaa, että kaipaan lasta joka solullani, kaikella hapen, vedyn ja hiilen muodostamalla kehoni koostumuksella. Se on käsittämätöntä, koska enhän edes tiedä, kuka hän on, tiedän vain, että hän puuttuu minulta.

Se, että hän puuttuu, on ihan yhtä konkreettista ja hallitsevaa, kuin se, että hän olisi nyt tässä.

Otan kuvan elämästäni. Hänen kohdallaan ei ole mitään tilalla, ei pysty koskaan olemaan.
Siinä on vain tyhjä, valkoinen kohta.

Joskus minusta tuntuu, että Mies kokee, että haluamalla lapsen haluan kääntää katseeni pois hänestä, meistä. Että ajattelisin: no tämä on jo niin nähty, nyt jotain muuta mukaan kuvioon.

En ole koskaan kokenut sitä niin, en vain osaa selittää sitä hänelle kovin hyvin.

Mutta päinvastoin.

Haluaisin katsoa vielä kiinteämmin juuri meihin kahteen, pitemmälle ja syvemmälle kuin ennen.

Haluaisin päästä lähemmäs Miestä kuin koskaan. Haluaisin katsoa syvälle silmiin ja kuoria hänet, meidät molemmat, kerros kerrokselta täysin paljaiksi, kunnes mitään ei ole jäänyt löytymättä.

Katsoa meidän kauttamme häneen, joka on meistä tullut.

tiistai 28. joulukuuta 2021

Mieleenjääneitä

Mikä tästä joulusta jää erityisesti mieleen?

Ehkä se, kun soitan klinikalle muutamaa päivää ennen aattoa.

"Onpa harmi, että se meni noin", hoitaja sanoo kuunneltuaan tilannekatsauksen.

Niin. Niin on.

Ja niin vain se on liikaa, sitä en kestä.

Voin luetella, minä päivänä kuukautiset alkoivat, kertoa, että joo, kunnon vuoto alkoi jo, edellisenä päivänä vähän tiputteli, mutta nyt on hanat kunnolla auki. Voin todeta, että seuraava kierto menee ohi klinikan joulusulun takia ja vakuuttaa, että Letrozolit riittävät kotiyritykseen. Voin luvata ottaa yhteyttä, kun seuraavat kuukautiset alkavat, jos vaikka tämä välikierron ovulaation induktio ei tuotakaan tulosta.

Mutta jos joku vakavoittaa peruspirteän äänensä, pehmentää sitä entisestään ja sanoo, että no voi harmi, räsähdän rikki kuin kananmunan kuori.

Saan hädin tuskin puhelun lopetettua, kun itku tulee jostain syvältä. Otan ovenpielestä kiinni, etten vajoa lattialle. Joulukuusen kimmeltävät pallot roikkuvat apeina ja katsovat minua säälien, yrittävät jatkossa kimaltaa vähän himmeämmin.

Tai ehkä se, kun laitan viestillä joulutervehdyksen ystäväpariskunnalle toiseen maahan. Tutustuimme heihin vuosia sitten ulkomaanmatkalla, kun majoituimme samassa motellissa.

Jokin heissä ja jokin meissä vain välittömästi kävi yksiin, yhteys syntyi ja jäi elämään. Sen jälkeen olemme vaihtaneet kuulumisia harvakseltaan, kutsuneet toisiamme vieraiksi kotimaihimme.

Jouluaattona saan vastauksen viestiini kuvan muodossa. Kuvassa ovat ystävämme, ja heidän sylissään pieni poika.

Mies näyttää samalta kuin ennenkin. Nainen on kaunis kuten aina, hehkuu hoikempana kuin aiemmin, ehkä ollen sitä onnekkainta lajia, jota imetys laihduttaa. Molemmilla on väsyneet, mutta leveät hymyt.
He näyttävät niin kovin onnellisilta.

Jostain syystä se koskee paljon enemmän, kuin moni muu asia.

Whatsappini on täynnä lapsia tonttulakit päässä, punaiset mekot ja sukat puettuina.
Joulupukille kirjoittamassa, tonttuovea tutkimassa, joulupuurolla, mäkeä laskemassa.

Mutta he, juuri he.

Heidän kanssaan jaoimme jotain ainutlaatuista, seikkailun.

Emme todellisuudessa tunne toisiamme hyvin tai tiedä toistemme arjesta mitään, mutta heissä oli luonnetta. Minulla on tunne, että jos olisimme asuneet samassa maassa, olisimme ystävystyneet tiiviiksi nelikoksi.

He vaelsivat samassa tiheässä tropiikissa, kulkivat samoja likaisia katuja, kuin mekin.
Ja nyt he ovat jättäneet ne ajat taakseen, menneet eteenpäin, ohittaneet sen vaiheen, kasvaneet aikuiseksi ja perustaneet perheen.

Me olemme jääneet polkemaan paikoillemme, eksyneet niihin ikiaikaisiin sademetsiin, joissa ukkosmyrsky saattoi samassa hetkessä nousta ja häipyä.

sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Ihan hyvä elämä

Onhan tämä ihan hyvää elämää näinkin.

Jos ei ajattele mitään.

Jos ei toivo mitään.

Jos sulkee silmänsä ja pitää ne aina kiinni.

torstai 23. joulukuuta 2021

Raskasta joulua

 

 

Tästä joulusta on taika kaukana.

Vaikka olen yrittänyt.

Voi kuulkaa, olen tosiaan.

Olen selannut, etsinyt, miettinyt, puntaroinut. Valikoinut, löytänyt, hankkinut, tilannut.
Pakannut, laittanut, käärinyt, paketoinut.

Olen asetellut, koristellut, siivonnut. Järjestellyt, kaunistanut, suoristanut.
Haistanut, maistanut, katsonut, tunnustellut, ihastellut.

Silti välillä huomaan tuijottavani tyhjyyteen.

En voi mitään sille. Tämä joulu on raskas.

Ei tullut aukiolotutkimuksen maagista vaikutusta.

Ei joulun ihmettä, ei ilouutisia ja niistä seuranneita läheisten leveitä hymyjä, jotka saisivat koristeiden kimmellyksen kalpenemaan.

Ei ultraäänikuvia lahjapaketissa tuleville isovanhemmille.

Ei hämmentynein, epäuskoisin ilmein skipattua graavilohta, onko tämä totta, oikeastiko teen nyt näin?

Me Pupun kanssa taidamme molemmat olla melko väsyneitä.
Vuoden suurimpaan juhlaan, sen lämpöön, tuntuun ja riemuun.

Tähän kaikkeen.

Oikeastaan koko vuoteen.

Ennustan, että yksi vaikeimpia asioita tässä joulussa tulevat olemaan äänet. Nauru, hälinä, musiikki, hyväntuulinen höpötys ja vitsailu. Sitä on vaikeaa kestää, kun sisälläni ja välittömässä läheisyydessäni ei ole muuta kuin autiota hiljaisuutta.

Kun itsellä ei ole sanoja, ei oikeastaan edes ääniä.

Pupu odottaa edelleen, ihan niin kuin minäkin.
Emme voi muutakaan, koska muutakaan meillä ei ole.

Siitä huolimatta haluan lähettää lämpöisiä ajatuksia kaikille teille blogin lukijat.

Toivottaa omanlaista, omannäköistä, ennen kaikkea omantuntuista joulua.
Lupaa, rauhaa ja rohkeutta tuntea juuri sitä, mitä tuntee, oli se miten painokelvotonta tahansa.

Oli sille sanoja tai ei.

tiistai 21. joulukuuta 2021

Töissä 3

”Aattele, se yksikin näyttelijä on raskaana, 48-vuotiaana!”

”Sanopa muuta! Miten sillä kroppa kestää?”

”No en tiiä.. Voi että, tulee lapselle aika vanhat vanhemmat.”

”Joo, kyllähän ne nuorena mieluummin kannattaisi tehdä.”

”Niin, jaksaisi paremmin sitä valvomistakin. Huh, ei sitä itse jaksaisi enää..”

”Ei tosiaan, on se vaan niin raskasta aikaa, onneksi on jo takanapäin!”

”Mitenkäs sulla, onkos sulla jo lapsenlapsia?”

”On kaksi, nuorimmainen on kolmen kuukauden ikäinen.”

”Ai että kun ne on niin ihania!”

”Onhan ne, niin suloisia, ja ensimmäinen joulu vielä tulossa!”

”Se on niin ihmeellistä aikaa! Mitenhän synnytys oli sujunut?”

”Oli siinä kuulemma jouduttu jonkin verran pihdeillä avittamaan, mutta tosi hyvin meni kuitenkin.”

”Ne ensimmäiset usein on niin tiukassa!”

”Niinhän ne on!”

”Joo, ja kaikki synnytykset on niin erilaisia.”

”Juu, riippuu niin paljon kaikesta, monet tekijät vaikuttaa.”

”Mullakin ensimmäisessä kesti yli vuorokausi, eikä se toinenkaan ollut helppo. Kolmas olikin jo helpompi, tuli melkein lattialle, hah! No miten niillä on muuten mennyt?”

”Ihan hyvin niillä on kai mennyt, vaikka olihan se varsinkin alkuun raskasta kun on ensimmäinen lapsi. Vähän shokki varmaan, olivat ihmetelleet kun jommankumman sitä täytyy kokoajan pitää. Mutta semmosta se nyt on, kun se on siinä kokoajan tästä eteenpäin!”


Lämmitä ruoka, syö, poistu.


Lämmitä ruoka, syö, poistu.


Lämmitä ruoka, syö, poistu.



Edellisiä riemukkaita työhetkiä:


Töissä

Töissä 2

Ei muuta

maanantai 20. joulukuuta 2021

Verta 15

Ympärilläni on pelkkiä hedelmällisiä naisia.

Heitä on kaikkialla. Silmänkantamattomiin.

Työpaikalla, ostoskeskuksessa, kirjastossa, lähimarketissa.
Apteekissa, bussissa, ravintolassa, lenkillä koiran kanssa.

Heidän täydellisesti toimiviin, naisellisen pehmeisiin kehoihinsa uudet, mitättömän pienet ihmisalut tarraavat ahnaasti kiinni samalla, kun he itse tekevät stressaantuneina jouluostoksia Prismassa.

Sillä aikaa, kun he valikoivat, ottaisiko Pandan vai Fazerin juhlakonvehteja lahjapakettiin.

Eikä heillä ole aavistustakaan, miten kammottavalla tavalla toisin kaikki voisi olla.

He ovat ihania, runsaan rönsyileviä kesäkukkapeltoja, jotka suorastaan kuhisevat elämää.
Valaisevat kaiken ympärillään kauneudellaan, elinvoimallaan. Houkuttelevat väriloistollaan elämää puoleensa.

Minä olen kuollut, rutikuivaksi halkeillut aavikko.

Täynnä elotonta hiekkaa, soraa ja kiviä.

Joutomaa.

Hyödytön, vailla mitään arvoa.

Ei minussa mikään kasva.

lauantai 18. joulukuuta 2021

Älä tule vielä

 

Minun piti olla tähän aikaan raskaana.

Unelmissani olin.
Niissä utuisissa, yhä kauemmas lipuvissa haavekuvissa.

Sen sijaan tipun hiljalleen verta.
Hyvin harvakseltaan, mutta kuitenkin.

Varsinainen kuukautisvuoto pysyy vielä poissa.
Kuin tahallaan, kärsimystä pitkittäen.

Olin lapsena ja teininä hyvin laiha. Joku voisi sanoa, että anorektisen laiha.
Rakastin jo silloin hyvää ruokaa, mutta pienikokoisena myös annokseni olivat pieniä.
En yksinkertaisesti jaksanut syödä paljoa kerralla.

Mutta kun olin surullinen tai ahdistunut, menetin ruokahaluni.
Lakkasin syömästä. Tai söin hyvin vähän, juuri sen verran, etten pyörtynyt.

Opin jo pian, että nälkä on oikeastaan ohimenevä tunne.
Kun sitä sietää tietyn ajan, se häviää, ja tilalle tulee jotain muuta.

Fyysinen onttouden, tyhjyyden tunne. Välillä se tuntui huumaavalta. Päästä kehollisesti vastaavaan tuntemukseen, kuin mitä koki jo valmiiksi sisällään. Pidin siitä, tasapainossa olemisesta. 

Minulla ei koskaan diagnosoitu syömishäiriötä, enkä itsekään sanoisi, että varsinaisesti sairastin sellaista, esimerkiksi anoreksiaa. Mutta ajattelussani oli joitain syömishäiriömäisiä piirteitä, kuten vaikeiden tunteista selviäminen kontrolloimalla syömistä. On hämmentävää myöntää, että niin on edelleen, kuukautisten aikaan.

Rakastan hyvää ruokaa ja herkkuja, enkä juurikaan tarkkaile painoani.
Mutta kun kuukautiset alkavat, vanhat, lähes refleksimäisiksi pinttyneet toimintamallit nousevat esiin.

Kun näen ensimmäiset veripisarat, käy aina niin, että ruokahaluni katoaa.
Mies yrittää tottuneesti vahtia, että saan jotain syötyä päivän aikana.

Kun tunnen jotain liian suurta ja hukuttavaa, vedän itseni kiinni.
Naulaan laudat ikkunan eteen ja laitan luukulle lapun.

"Tänne ei mitään hyvää."

Se tapa on jäänyt.

Siihen on myös tullut toisenlainen, kyseenalainen elementti.
Tuntuu hyvältä, että kehoni, joka pettää minut jatkuvasti, saa maistaa vähän omaa lääkettään.

Haluan, että se tuntee itsensä yhtä voimattomaksi, yhtä tyhjäksi, kuin minä tunnen itseni kokoajan sen takia. Että sekään ei saa sitä, mitä se tarvitsisi. Ruokaa, energiaa. Tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä.

Joulu tulee osumaan kuukautiskierrossani juuri siihen ajankohtaan, jossa en voi edes toivoa tai kuvitella olevani raskaana. En ole valmis siihen. Haluaisin vain kadota, perua kaiken tämän juhlan ja juhlistamisen, koska en rehellisesti sanoen tiedä, mitä juhlisin.

Uusi äitiyspakkaus julkistetaan. Ohitan sitä koskevat uutiset kuvineen kiihkeän raivoisasti.
Pyyhkäisen ne hetkessä pois silmistäni, kuin kuvat olisivat joukkomurhan silvotuista ruumiista.

En halua tietää. En vain pysty.

Yöllä Mies pitää minusta kiinni, niin kuin piti viimeksikin.
Ja sitä edellisenä kertana. Hän nukahtaa, mutta kyyneleeni eivät lopu.

Tuijotan yksin olohuoneen valotonta joulukuusta ja itken.
Mietin, että tämä on ihan helvetin säälittävää.

Sellaisella oikein raivostuttavan kliseisellä tavalla.

Minusta on tullut tällainen säälittävä.

Koko elämästäni on tullut yksi säälittävä, itsensä ympärille kiertynyt, selkärangaton mytty sohvannurkkaan hylättynä. Se pysyy paikoillaan juuri siinä, mihin sen asetat. Ei tarvitse pelätä, että jotain tapahtuisi.

Ja tämä suru.
Se on jotain aivan muuta, kuin mitä olen koskaan ennen kokenut.

Se on toisaalta niin valtavaa ja hallitsevaa, ettei mikään raami, mikään pinta-ala tunnu riittävän sille.
Se on kuin pikimustaa, paksua öljyä, jota valuu hetkessä kaiken, minkä tahansa ylle, mihin erehdynkään kohdistamaan katseeni. Se peittää koko elämän. Saa sen tahmeaksi, likaiseksi, luotaantyöntäväksi, kelvottomaksi. 

Mutta toisaalta se on ohutta kuin ilman pienhiukkaset, näkymättömyydessään kaikenläpäisevää.
Se ohittaa vaivatta kaiken suojan, mitä ikinä eteeni rakennan. Se tunkeutuu synkkine säteilyineen kaikkialle. Kiinnittyy mukaan katseeseen, askeliin, ryhtiin, vaatteisiin, kurkkuun, iholle, kosketukseen. 

On mahdotonta tietää enää, millainen olisin ilman sitä.

torstai 16. joulukuuta 2021

Granaattiomena

Aika matelee, ja toisaalta se etenee armottomasti, vääjäämättä, minusta välittämättä.

Välillä tuntuu, että haluaisin sen pysähtyvän näille sijoilleen. En ole varma, haluanko tietää, mitä ensi vuonna tapahtuu. En ainakaan vuosi sitten olisi halunnut tietää etukäteen, että tänä vuonna tapahtuu näitä asioita.

Välillä tahtoisin hypätä suoraan ensi vuoden loppuuun, tästä vuoden eteenpäin.
Ehkä jo silloin jotain olisi tapahtunut, jotain muuta kuin tätä?

Sillä en ole raskaana, kyllähän sen jo nyt tiedän.

Tunnen sen yhtä järkkymättömästi, kuin routaisen, kylmän maan jalkojeni alla.
Tiedän sen yhtä varmasti, niin kuin tiedän senkin, että inseminaatiot eivät ole meidän hoitojemme päätepiste. Vaikka niitä on vielä yksi jäljelläkin.

Tiedän sen päänsärystä, joka yleensä liittyy seuraani pari päivää ennen kuukautisten alkua.
Poikkeuksena viime kierto, silloin sitä ei kuulunut. Nyt se hiipii hiljaa mutta tuttavallisesti kiristämään tutulle paikalleen, silmien taakse.

Olen tiennyt sen jo kauan, viikko sitten tuntuneista, ensimmäisistä menkkamaisista tuntemuksista lähtien. Eikö kehoni voi antaa minun edes toivoa loppuun asti, onko lopputulos ihan pakko paljastaa jo niin aikaisin?

Vai onko parempi tietää hyvissä ajoin etukäteen, kuin antaa toivon kasaantua?

Yöllä näen peräkkäin kahta ahdistavaa unta, joissa molemmissa olen raskaana. Toisesta en muista enää herättyäni mitään muuta. Toisessa olemme Miehen kanssa vessassa ja jostain syystä hän on se, joka ojentaa minulle positiivisen raskaustestin.

Hänen katseensa on tyhjä ja harmaa kuin betoniseinä, mutta silmissä välähtää hetken ajan mustuus. Viha.

Sitä en ole koskaan ennen nähnyt siellä, en varsinkaan itseäni kohtaan.
Vihaako hän nyt minua?


Tajuan, että minun pitäisi olla juuri nyt iloinen, mutta olenkin vain lohduttoman surullinen. En saa Miehen katsetta mielestäni, vaikka kuinka tuijotan raskaustestiä, jossa plussa näkyy haaleana, mutta selvänä. Tätäkö tämä tulee nyt olemaan?

Valvemaailma ei näyttäydy paljoa sen valoisampana.

Olen väsynyt, ahdistunut ja levoton.
Turta.

Kotona siivotessani huomaan, että liikkeistäni on jonkinlainen terä, puhti poissa.
Ne ovat pakotettuja ja jäykkiä, vaivaisia ja hitaita. Kuin vanhan naisen, sellaisen, jota ei odota tässä elämässä enää mikään hyvä. Vai hidastuuko maailma ympäriltäni, vaikka liikun ihan normaalisti?

Kuorin granaattiomenaa jogurttiin. Tarkastelen, miten monta pientä pyöreää siementä yhdessä ryppäässä on. Niitä on valtava määrä, menee iäisyys saada ne kaikki irtoamaan.

"Oi voi, niitä on kyllä tosi paljon.."
Montako kertaa olen jo kuullut sen sanottavan munasarjoistani? 
 
Raskaustestin tekemisen päivä tulee ja menee.
En tee sitä, enkä soita klinikalle, kun ei ole tulosta, josta soittaa. Olen päättänyt, etten tee enää yhtäkään raskaustestiä, ellei ole aivan pakko. IVF-hoidoissa testaus saattaa olla järkevääkin, huolimatta oireista tai niiden puutteesta. Nyt sillä ei ole väliä.
 
En kestä nähdä sitä sokaisevaa valkoisuutta.

Ja kuten aina, silti viimeiseen asti mukanani roikkuu toivo.
Vaikka yritän potkia sitä alas, vaikka ravistelen sitä, se kieltäytyy putoamasta, takertuu sinnikkäästi kiinni.

Se haluaa todisteita.
Se haluaa kirkkaanpunaista, paksua verta, muuten se ei usko mitään.
 
Jos kehoni on kerta niin toimimaton ja epäluotettava, miksei se voisi käyttäytyä omituisella, epäluotettavalla tavalla myös raskaana?

Jos en luota kehooni muutenkaan, miksi luottaisin siihen, että se toimisi raskaana ollessaan tyypillisesti, saisi kaikki ne tavalliset raskausoireet?

Miksi pitäisin niin hanakasti kiinni vahvasta intuitiosta, että jos oikeasti olisin raskaana, huomaisin sen jostain, minulle tulisi The Tunne?

Raskaana voi olla ilman selkeitä oireita, ilman mitään oireita.
Raskaana voi olla, vaikka ainoat oireet olisivat samat, kuin kuukautisia edeltävät.

Kyllä niin voi käydä. Joillekin muille on käynyt niin, joten miksei minulle voisi?

Kerron näitä asioita itselleni samalla tavalla, kuin luin yläasteella kokeisiin viisi minuuttia ennen niiden alkua. Täytän tyhjyyttä sanoilla, joilla ei ole mitään merkitystä, ne eivät edes kunnolla jää mieleen.

tiistai 14. joulukuuta 2021

Vastaukset, osa 4: Blogi

"Luetko muita lapsettomuutta käsitteleviä blogeja. Jos, niin mitä blogeja? Miksi juuri niitä ja millaisia ajatuksia ne herättävät sinussa?"/"Luetko muiden blogeja?"/"Ois kiva jos tekisit postauksen blogeista joita luet!"

Luen paljon muita lapsettomuusblogeja. Ehdottomasti rakkain niistä itselleni on ollut Miksette hanki koiraa-niminen, jo hiljentynyt lapsettomuusblogi, sekä saman kirjoittajan (myös hiljentynyt) Kauan kaivattu-blogi odotusajasta. Ensiksi mainittu oli ensimmäinen lukemani lapsettomuusblogi. Löysin sen niihin aikoihin, kun olin jo parisuhteessa Miehen kanssa, mutta elämässä framilla olivat vielä aivan muut asiat. Aikana, jolloin oma lapsi oli "sitten joskus varmaankin"-aivolohkon osaan tuupattuna ja väistämättömät ristiriidat Miehen kanssa edessäpäin, mutta silti jostain syystä välillä etsin tarinoita lapsettomuudesta. Blogi kolahti ja kosketti, joten kun tilanteeni muuttui v. 2017 lopussa, palasin sen pariin, luin uudestaan ja sen kautta pikkuhiljaa aloin sisäistää, että sama kaipuu on salaa alkanut herätä myös minussa.

Tällä hetkellä seuraan aktiivisesti blogeja Vain yksi viiva, Näyttää oikein hyvältä, Simpukan kohinaa, Odottavan aika sekä Kierron verran toivoa. Tykkään lukea myös toisenlaisesta näkökulmasta lapsettomuutta tarkastelevia kirjoituksia, kuten esimerkiksi Velasta äidiksi-blogia sekä Avojaloin-adoptioblogia. Lisäksi olen jo pitkään seurannut Kun sitä vähiten odottaa-nimistä itsellistä äitiyttä käsittelevää blogia. Sen avulla löysin aikoinaan sanan elämäntilannelapseton, ja tajusin olevani sitä, vaikka elänkin parisuhteessa. Myös toisen itsellistä äitiyttä käsittelevän blogin nimeltä Merituulessa löysin hiljattain. Eikä pidä unohtaa kahta erittäin laadukasta (jo hiljentynyttä) sarjakuvablogia Maailma mustavalkoinen ja Meinasin kaatua, joista olen joskus vinkannutkin. Niiden paljonpuhuvista kuvista itse olen saanut paljon lohtua.

Vaikka missään näistä blogeista kirjoittajan lähtötilanne lapsettomuuteen ei ole täysin sama kuin itselläni, löydän niistä kaikista paljon samaistuttavaa. Ne kertovat kuitenkin loppujenlopuksi samasta asiasta: unelmasta saada lapsi sekä siihen liittyvästä moninaisista ajatusten ja tunteiden myllerryksestä, kuten toivosta, pelosta ja surusta. Blogeissa arvostan laadukasta tekstiä sekä tietynlaista henkilökohtaisuuden tasoa, rohkeutta avata lukijoille vaikeitakin asioita. En kaipaa pelkästään teknisiä tietoja esimerkiksi siitä, mitä hoitoja on tehty, mikä on nyt tilanne ja mitä tulee seuraavaksi, vaan hyödyn selkeästi eniten, kun saan lukea toisten ajatuksista ja tunteista tapahtumien taustalla, tahattomasta lapsettomuudesta kokonaisvaltaisena kokemuksena. 


"Tietääkö miehesi että pidät blogia?"


Tietää, on tiennyt alusta asti. Hän itse asiassa auttoi minua blogin perustamisessa ja blogin ulkoasussa. Hän on lukenut joitain alkuaikojen tekstejäni silloin tuoreeltaan, mutta koki jo pian niiden lukemisen henkisesti liian raskaaksi, eikä sen jälkeen ole halunnut lukea blogia. Olen tätä kunnioittanut, enkä esimerkiksi ole pyytänyt häntä lukemaan tekstejäni. Jos hän muuttaa mielensä, hän voi ehdottomasti palata kirjoitusteni pariin, onhan tämä vieläpä ihan julkinen blogi. Hän kuitenkin edelleen hyväksyy blogini ja pitää tätä minulle tärkeänä purkukeinona.


"Onko bloggaus sinulle luonnollista?"


Enpä ole tätä näkökulmaa sen syvällisemmin ajatellut, mutta nyt kun mietin asiaa, niin voin todeta, että on! Kirjoittaminen on aina ollut minulle helpoin tapa ilmaista itseäni. Kaikkein luontevimmalta ja siitä syystä myös parhaimmalta tässä tuntuu se, että muut samantyylisessä tilanteessa olevat voivat lukea tekstejäni ja saada niistä tukea itselleen. Koen toimivana myös sen, ettei tässä ole mitään ulkopuolelta tulevia paineita, vaan saan itse hallinnoida täysin sitä, mistä milloinkin kirjoitan. Vaikka elämähän pyörii 24/7 tässä ympärillä, voin jakaa niitä asioita, mitä haluan. Ja näköjään haluan jakaa aika paljon!


"Oletko ajatellut lisätä tänne kuvia, sellaisia mistä ei voi tunnistaa teitä (esim netistä)?"


On se joskus käynyt mielessä, mutta olen hylännyt ajatuksen aika nopeasti. Olen tarkoituksella halunnut, että blogissani tekstit nousevat selkeään pääosaan. En haluaisi käyttää kuvia vain kuvien käytön vuoksi ja koen, että ne eivät sopisi minun eivätkä tämän blogin tyyliin, vaan tuntuisivat irrallisilta. Kaiken lisäksi täytyy myöntää, että olen melko laiska ihminen, enkä välttämättä jaksaisi etsiä netistä postauksiin sopivia kuvia, varsinkin kun itseni tuntien en kelpuuttaisi niihin mitä vain.. Ne erittäin harvat kuvat, jotka blogista löytyvät, ovat itse ottamiani, ja ajattelin jatkaa tällä linjalla. Pidätän oikeuden muuttaa mielipidettäni, jos itseäkin alkaa jossain välissä tympiä! :D


"Innostaako sinua blogin ulkoasun muuttaminen, se usein tuo lisäintoa kirjoittamiseen!" / "Olisi kiva jos panostaisit blogisi ulkoasuun (esim banneri) koska selkeästi sulla on paljon taitoja blogisi suhteen! Sun kirjoitustyyli on niin herkullista, rempseää ja elävää. No, eihän se tule mihinkään muuttumaan vaikka ulkoasu uudistuisikin."

Kiitoksia kovasti sanoistasi! Voi että, se on hyvin totta, että blogin ulkoasu voisi tosiaan olla innostavampi, tällä hetkellähän se edustaa lähinnä tyylilajia "minimillä sisään".. Kysymykseen, innostaako minua muuttaa ulkoasua, joudun valitettavasti vastaamaan rehellisesti, että ei yhtään. En ole mikään tekniikan ihmelapsi, ja siksi olen halunnut pitää blogin erittäin yksinkertaisena ja keskittyä siihen, mikä itseäni tässä eniten innostaa, eli kirjoittamiseen. Laitan silti korvan taakse, sillä eihän sitä koskaan tiedä, jos innostun opettelemaan uutta tai vaihtoehtoisesti kyselemään apuja muualta! 


"Mainostatko blogiasi missään?"


Ainut sivusto, johon blogini olen linkittänyt, on blogit.fi, lasketaanko se mainostamiseksi? Muuten en varsinaisesti mainosta blogia missään, ja on aina yhtä hämmentävää, että siitä huolimatta lukijoita riittää.


"Kauanko yhden tekstin kirjoittamiseen menee aikaa?"


Tämä riippuu hyvin paljon postauksesta, jota kirjoitan. Joskus tuntuu, että teksti vain lentää sormieni kautta ulos minusta jo melko valmiissa muodossa, ja on vain lyhyen muokkauksen päässä julkaisusta. Joskus taas asia, josta alan kirjoittaa, hahmottuu itsellenikin vasta sen myötä, kun tekstiä tulee ja ajatus etenee. Kenties koko aihe ja muoto tarkentuvat erilaiseksi, kuin oli alun perin aikomus.

Olen aika intuitiivinen kirjoittaja. Usein vain aloitan jostain ja kirjoitan. Muokkaan ja hion, kunnes huomaan, että teksti taitaa olla valmis. Jos kirjoitan jostain laajemmasta, syvällisestä aiheesta (esimerkiksi kategoriassa syntyjä syviä), saatan tunnustella, pyöritellä ja muokata tekstiä monena päivänä ennen julkaisua. Sanoisin, että perusmittaiseen postaukseen menee puolesta tunnista tuntiin aikaa, riippuen vähän, miten valmiina teksti on jo mielessäni.



Muut Kysy mitä vain-postauksen vastaukset:

Osa 1: Yleistietoa

Osa 2: Parisuhde

Osa 3: Lapsitoive

 

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Valheenvaihtaja

Huolimatta varovaisista ja ilmeisen heikoista yrityksistäni ajatella toiveikkaasti ja positiivisesti, en voi mitään sille, että nämä inseminaatiot tuntuvat pelkältä ajanhaaskaukselta.

Hoen jatkuvasti itselleni, että nämä vain täytyy käydä läpi ja suorittaa.
Kolme kertaa. Koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Suhtaudun inseminaatioihin nykyään yhtä käytännöllisesti, kuin auton kaivamiseen lumi- ja jääpeitteen alta hyytävänä arkisena pakkasaamuna.

Pakko se on tehdä, vaikka kuinka ottaa päähän. Asiat eivät etene eikä työpaikkaa mystisesti saavuta, jos sitä turhauttavaa fyysistä suoritusta ei tapahdu.

Lääkärini on sitä mieltä, että peruskaavan kolme inseminaatiota ennen eteenpäin siirtymistä kannattaa kokeilla alta pois. En ole tyhmä. Hän on töissä yksityisellä puolella, joten ideana lienee minun henkilökohtaisen terveystilanteeni perusteellisen arvioimisen lisäksi myös rahastaa mahdollisimman paljon mahdollisimman monilla hoidoilla.

Mutta uskon häntä siinä, että mikäli tässä vaiheeessa päättäisin hakeutua kunnalliselle puolelle, myös siellä todennäköisesti varmistettaisiin, että minulle on tehty yhteensä perinteiset kolme inseminaatiota, ja mikäli ei olisi, ne teetätettäisiin.

Koska selkeää syytä sille, miksi tästä peruskaavasta tulisi poiketa, ei kohdallani ole.

Ne ovat siis edessä joka tapauksessa. Kolme kappaletta.
Halusin tai en. Uskoin niihin tai en.

Jostain syystä tämän toteaminen rauhoittaa turhautuneena tempoilevaa mieltäni paremmin, kuin moni muu asia. Faktojen myöntäminen. Sen toteaminen, että vaikka mitä tekisin, näin tämä nyt etenee.

Nämä on taaplattava läpi, vaikka päällään seisoen.
Tyyli on vapaa, kunhan ne saadaan alta pois, mieluiten mahdollisimman pian.

Tämä riemua lienee mitä todennäköisimmin luvassa vielä yhden kerran lisää, ja tuo kerta tulee sijoittumaan tammikuulle klinikan joululomien takia. Yksi välikierto on siis tulossa.

Olen huomannut, että kaikkein vähiten tässä koko prosessissa luotan itseeni ja siihen, mitä ajattelen milloinkin. Pidän itseäni kaikkea muuta kuin luotettavana kanssakulkijana tässä lapsettomuushoitojen vaikeakulkuisessa pirunpellossa. Tämä johtuu siitä, että koen usein olevani patologinen valehtelija, jonka valheet itselleen ja muille jatkuvat, ne ainoastaan vaihtuvat ja muuttavat muotoaan.

Valehtelen itselleni, että on oikeasti ihan mahdollista, että tulisin inseminaatiosta raskaaksi, koska on joku muukin joskus tullut.

Teeskentelen, että valmistautumalla pettymykseen pitkään ja hartaasti se olisi jotenkin paljon helpompaa kestää. Vaikka ei se ole, koskaan.

Välillä esitän, etten edes millään tasolla usko raskauden mahdollisuuteen. Seuraavalla hetkellä uskottelen itselleni, etten missään nimessä ole luopunut kokonaan toivosta, koska millainen ja miten kyynistynyt ihminen muka niin tekisi?

Hoen itselleni, ettei minua edes kiinnosta enää koko kierto ja se, miten tässä käy, koska tiedän sen jo etukäteen. Samalla tarkistan, mikä kierron päivä on menossa ja mitä oireita viime kierrossa oli silloin.

Valehtelen itselleni, että tuntemani ilmiselvä ja lähes kellontarkka, kuukautisia edeltävä kipuilu ei tarkoita sitä, ettenkö voisi olla raskaana.

Valehtelen itselleni, että on mahdollista, että tuntemani nännikipu voisi juuri tällä kertaa olla jotain muuta, kuin Terolutin vaikutusta, vaikken toisaalta osta tätä kertomusta millään tasolla.

Kun nännikipu sitten häviää lähes samantien tulonsa jälkeen, toisin kuin viimeksi, uskottelen itselleni, että se saattaa johtua siitä, että tässä kierrossa on ehkäpä jokin erilailla. Siis juuri se yksi Jokin, mikäpä muukaan.

Samalla valehtelen itselleni, että uskon puoliakaan tästä kaikesta, mitä itselleni päivästä toiseen kerron.

perjantai 10. joulukuuta 2021

Vastaukset, osa 3: Lapsitoive

"Olisiko teillä systeeminä, että sinä hoitaisit lasta leijonanosan ja mies vaan "aina välillä"? Olisiko sellainen sinusta ok? Siksi kysyn, kun käsittääkseni mies ollut vähän jälkijunassa lapsen haluamisen suhteen." 

Olen varautunut siihen, että mikäli saisimme lapsen, lapsi olisi varsinkin alussa käytännössä kokonaan minun hoidossani. Koska toiveemme lapsesta ei ole ollut yhteinen, lapsen syntymän jälkeistä tilannetta ja Miehen ajatuksia olisi hyvin vaikeaa ennustaa etukäteen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Miehen tulisi saada tarvitsemaansa aikaa elämänmuutoksen sisäistämiseen, sekä rauhassa lapsen tutustumiseen. Tämän mahdollistaminen Miehelle edellyttää minulta vetovastuuta lapsen hoidosta. Lienee todennäköistä, ettei suhteen luominen lapseen raskauden aikana, ennen syntymää, olisi Miehelle mutkatonta.

Olisi aika mahdotonta etukäteen tietää, miten luontevana ja missä vaiheessa Mies pitäisi lapsen hoitamista, tilanne olisi varmasti melkoinen myllerrys jo itsessään meille molemmille. Siksi olen varautunut siihen vaihtoehtoon, ettei Mies ainakaan aluksi tai mahdollisesti useaan kuukauteen kokisi ollenkaan luontevana hoitaa lasta. Jos Mies haluaisikin yllättäen osallistua lapsen hoitoon jo melko pian, se olisi vain postiivinen yllätys, mutta ei oletus tai kenenkään painostuksen kautta tullut pakko.

Mitä tulee myöhempään aikaan, kun lapsi kasvaisi, minä jäisin häntä kotiin hoitamaan. Miten muuten elämämme rakentuisi, mitä edemmäs sitä kuvittelee, sitä vaikeampaa sen spekuloiminen. Olen kuitenkin varautunut siihen(kin), että lapsi olisi koko lapsuutensa ajan pääasiassa minun hoitovastuullani, enkä missään vaiheessa aio sokeasti olettaa, että Mies osallistuisi lapsenhoitoon tasavertaisesti kanssani. Mielestäni tasavertaisen, puolet/puolet- vanhemmuuden vaatiminen häneltä tässä lähtötilanteessa ja tässä asetelmassa olisi melko kohtuutonta.

Kysymykseen, olisiko suurelta osin lapsen hoidosta vastaaminen minusta ok, täytynee vastata, että kyllä, koska olisinhan valmis niin tekemään. Kyseinen järjestely ei ole kuitenkaan lähtökohtaisesti arvojeni mukaista (kannatan tasa-arvoista vanhemmuutta) eikä mielestäni millään tavalla ideaali tapa järjestää lastenhoito, mutta jos se on ainut vaihtoehto yhteiselämää ajatellen, niin olen valmis sen tekemään. Tottakai toivoisin joka solullani, että ajan kanssa Miehelle kehittyisi erikoisista lähtökohdista huolimatta hyvä suhde lapseen ja hän aidosti haluaisi viettää aikaa lapsen kanssa.


"Vaikka tuntuu ehkä absurdilta miettiä tälläistä lapsettomuushoidoissa ollessa, niin mikä olisi sinun lapsitoivelukusi jos ei tarvitsisi huomioida muita asioita, jotka siihen vaikuttavat? Oletteko sopineet miehen kanssa lapsiluvusta ja oletko siihen tyytyväinen? Toki mieli voi muuttua kummalla vaan matkan varrella."/ "Haluatteko ison perheen?"

Olipas kysymys, joka todella laittoi ajattelemaan! Kuten arvata saattaa, olen uhrannut hyvin vähän ajatuksia varsinaisille lapsilukutoiveilleni, koska ne ovat tuntuneet, surullista kyllä, melko epäolennaisilta, jopa merkityksettömiltä asioilta. Sen tiedän, että itse toivoisin lähtökohtaisesti enemmän kuin yhden lapsen. Mutta kuinka monta enemmän, jos muita siihen vaikuttavia asioita, kuten parisuhde ja biologia, ei tarvitsisi huomioida? Sanoisin, että nykyisen tiedon valossa siinä tapauksessa toivoisin yhteensä kahta tai kolmea lasta.

Olemme Miehen kanssa keskustelleet tästä yhdestä lapsesta. Miehen toiveissa iso perhe ei luonnollisestikaan ole, kun hän ei toivoisi edes ensimmäistäkään lasta. Emme kuitenkaan ole varsinaisesti tehneet mitään "no tähän yhteen suostun, mutta toista ei sitten tule"-aiheista sopimusta. Uskon, että olemme molemmat jo pitkän aikaa tiedostaneet, mitä voi mahdollisesti olla edessä, jos jollain opilla onnistuisimme saamaan ensimmäisen lapsen. Mikäli kaikki sujuisi sen jälkeen siinä määrin hyvin, että parisuhteemme kestäisi sen, mutta ei kuitenkaan niin mullistavan loistavasti (omasta näkökulmastani), että itseni lisäksi Mieskin alkaisi toivoa toista lasta, silloin nämä samat asiat voisivat valitettavasti olla edessä uudelleen. Vaikka sellaista tilannetta on mahdotonta etukäteen kuvitella tämän enempää, on selvää, että olisimme jälleen uuden valinnan ja jommankumman tekemän uhrauksen edessä, uusien valtavan suurten kysymysten äärellä, taas vaihteeksi.


"Aiotteko lähteä heti inssien jälkeen ivf-hoitoihin JOS inssit ei tärppää?"
 

Kyllä, niin pian kuin mahdollista. Mikäli menemme alkuperäisen suunnitelman mukaan ja hakeudumme inseminaatioiden jälkeen taloudellisista syistä julkiselle puolelle ivf-hoitojonoon, tulee hoitoihin väistämättä taukoa, todennäköisesti useita kuukausia. Toivon, että voisimme edes osan siitä jatkaa yrittämistä kotona itsenäisesti ovulaation induktiolla, kuten teimme kesän aikana. Lääkärini mukaan ei siitä haittaakaan ole.


"Jos ja kun sinulle/teille siunautuu lapsia niin näytättekö hänen kasvoja somessa?"


Emme Miehen kanssa ole kumpikaan kovin aktiivisia somettajia, joten en usko, että tämä asia on meille kovin ajankohtainen pohdittava ainakaan tässä hetkessä. Tottakai lähettelisin lapsesta kuvia sukulaisille ja ystäville Whatsappissa, mutta muuten en lähtökohtaisesti käyttäisi hänen kuviaan tunnistettavana. En ole kuitenkaan mitenkään ehdoton tässä, vaan valmis pohtimaan tapauskohtaisesti sen mukaan, mitä tulee eteen.


"Millaisia kasvatusperiaatteita teillä on?"

Ei mitään kovin erityisiä, niin ainakin itse koen. Olen ajatellut, että luottaisin lähinnä maalaisjärkeen ja toisaalta tarvittaessa myös omaan intuitioon. Jokainen lapsi on yksilö, ja tiedostan sen, ettei juuri meidän lapsen kohdalla välttämättä toimisi jokin yleishyödyllinen "kikkakolmonen", mikä jollain toisella lapsella toimii todella hyvin, ja päinvastoin. Mielestäni on tärkeää saada tutustua lapsen persoonaan, luonteeseen ja temperamenttiin, siihen, mikä häntä esimerkiksi motivoi, mikä saa hänet innostumaan ja mikä taas aiheuttaa suurimmat haasteet.

Minulle peruskäytöstavat ovat tärkeitä ja ne haluaisin lapselleni opettaa niin, että lopulta ne tulisivat jo automaattisesti tietyissä tilanteissa. Ystävällisyys, kohteliaisuus, toisten huomioon ottaminen ja kunnioittaminen ovat meille molemmille tärkeitä asioita, joita haluaisimme lapsenkin oppivan, kuten myös se, että saa olla oma itsensä ja poiketa normista, kunhan ei käytöksellään pyri satuttamaan muita.

Tiedän, että Miehelle olisi tärkeää, ettei lapsella olisi ähkyyn asti leluja, vaan että hän oppisi käyttämään laajasti mielikuvitustaan leikeissä, vaikkapa kehittämään esimerkiksi lähimetsästä leikkiympäristön niillä "tykötarpeilla", mitä luonnosta on saatavilla. Myös itse olen sitä mieltä, että tylsyyden sietäminen on lapselle hyvä taito opetella. Ettei aina ole leikkikaveria tai muuta ohjelmaa häntä varten, vaan sitä joutuu myös itse keksimään. Kaikenlaisten eläinten kunnioittaminen on Miehelle hyvin tärkeää, toki myös itsellenikin, mutta Miehelle enemmän vielä sydämen asia.


"Onko teidän nykyinen koti sopiva lapsiperheelle?"

Ei varsinaisesti. Muutto olisikin ajankohtainen ennemmin tai myöhemmin, mieluummin (todennäköisesti ja toivottavasti) ennemmin. Uskon, että tämä nykyinen vuokra-asunto saattaisi varmaan juuri ja juuri riittää ja toimia alkuun, mutta ei siitä pääse mihinkään, että tilan ja pohjaratkaisun kannalta asuntomme käytännöllisyys ja soveltuvuus elämään vauvan kanssa on heikko. Emme kuitenkaan ole hätäilleet asian kanssa (vaikka minä ehkä alkuun olisin halunnutkin hätäillä ja vaihtaa pian asuntoa).


"Oletko ajatellut millaista vauva-arki olisi? Millainen mielikuva sinulla on?"


Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä, niin usein kuulee sanottavan, ja se on helppo uskoa. Uskon, ettei itselläni ainakaan ole etukäteen kovin yksipuolinen tai ruusuisen vaaleanpunainen kuva vauva-arjesta, vaikken sitä itse olekaan kokenut. Tästä huolimatta olen ajatellut, että vauva-arki sisältäisi ihania, pysähtyneitä, valtavan onnen, ihmetyksen, rakkauden ja ylpeyden hetkiä, kun saa seurata toisen kasvua ja kehitystä, olla toiselle se kaikki turva ja apu.

Varmasti vauva-arki sisältäisi myös pelottavaa vastuuta, puuduttavaa toistoa, jatkuvaa huolta ja tietynlaista "valppautta", umpiväsyneitä, epätoivoisia hetkiä, joissa hyssytellään itkevää lasta silmät ristissä. Tiedostan myös, että esimerkiksi kotoa pois lähteminen olisi suuren suunnittelun, aikatauluttamisen ja ihan konkreettisen suorituksen (vauva+tavarat+itse valmiiksi) takana. Toivoisin, että ajan kanssa meille syntyisi suhteellisen toimiva rutiini päiviin, vaikka se varmasti olisi aluksi täysin hukassa.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin uskon, että vauva-arki olisi monilla mittareilla mitattuna ajoittain todella raskasta, mutta samaan aikaan maailman palkitsevinta ja ainutlaatuisinta aikaa, jota ei vaihtaisi pois mistään hinnasta.


"Haluaisitko olla lapsen kanssa pitkään kotona vai haluaisitko piakkoin palata töihin?"


Haluaisin ehdottomasti olla pitkään kotona, en palata nopeasti töihin. Tarkemmin sitä, miten pitkään haluaisin olla kotona, en osaa tässä kohtaa vielä sanoa.


"Pitäisikö miehesi perhevapaita?"

Ehkä teoriassa saattaisi pitää vauvan ensimmäisen viikon tai korkeintaan pari, tätä lukuunottamatta en usko, että ainakaan tällä tietoa pitäisi.


"Onko sinulla jotain vauvantarviketta, jonka ehdottomasti haluaisit hankkia vauvalle?"


Tähän täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, ettei oikeastaan ole. Syy, miksi en ole juurikaan tutustunut vauvantarvikkeisiin etukäteen, on puhtaasti se, että olen halunnut suojella itseäni pettymyksiltä. En yksinkertaisesti ole uskaltanut miettiä konkreettisella tasolla (mahdollisen) vauvan saapumista. siis sitä, että jonain päivänä hän todella olisi täällä maailmassa, luonani, sylissäni. On ollut tietoinen valinta, etten ole halunnut haaveilla hänestä sen enempää, kuin jo tällä hetkellä haaveilen pelkästään omissa ajatuksissa ja mielikuvissa.

Pelkään kovasti, että jos katselisin paljon kaikenlaista ihanaa vauvalle, ne kaikki jäisivät lopulta ostamatta ja sitten muistaisin koko loppuelämäni nekin yksitellen, ne kaikki asiat, mitä hänelle olin suunnitellut hankkivani. Minulla on vauvalle ainoastaan tilapäisessä mielenhäiriössä ostettu body hankittuna. Lisäksi vauvaa on odottamassa vuosia sitten ostettu pupupehmolelu. Näistä vauvanbody on ainut tavara, jonka olen (poikkeuksellisen rohkeana päivänä) ihan tietoisesti ostanut ajatuksella sitten jos.


Muut Kysy mitä vain-postauksen vastaukset:

Osa 1: Yleistietoa

Osa 2: Parisuhde 

Osa 4: Blogi

keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Ääriviivaton

Häilyn turhuuden ja merkityksen rajamailla. Leijun tyhjyydessä painottomana, äänettömänä.

Toimettomana, hinnattomana, tarpeettomana.

Hahmottomana, näkymättömänä.

Ääriviivattomana.

Yritän parhaani mukaan keskittyä pieniin hetkiin ja nauttia niistä.
Yritän niin kovasti löytää päivistä asioita, jotka eivät saa tuskastumaan ja muistamaan, mitä puuttuu.

Mutta päivät yksittäisine hetkineen sulautuvat muodottomaksi, tasaisenharmaaksi mössöksi, jonka läpi katson maailmaa.

Yritän tarkentaa katsetta, mutta kuva on sumea ja rakeinen, näkemäni hahmot epäselviä ja etäisiä.
Niitä tulee ja menee, ilmestyy ja katoaa. Välillä ne hakeutuvat lähemmäs, välillä pitäytyvät kauempana.

Ne puhuvat minulle, ja sanon jotain takaisin. Huuleni muodostavat lauseita, joita en enää viiden minuutin päästä muista.

Muiden raskaudet etenevät varhaisultraan, niskaturvotusultraan, yliaikaiskontrolliin, synnytykseen.

Muiden lapset täyttävät ensin kuukauden, sitten yhtäkkiä puoli vuotta. Vuoden, kolme vuotta.
Menevät muskariin, kerhoon, päiväkotiin, viskariin, eskariin, kouluun, jääkiekkotreeneihin.

En tiedä mitä olen, mistä alan ja mihin päätyn.

Olen miettinyt viime aikoina jonkin verran kuolemaa. Sitä, mitä minusta jää jäljelle, jos en koskaan saa lasta. En haluaisi miettiä sellaista, mutta mietin kuitenkin. Uusia ajatuksia tulee sitä mukaa, kun ammun edellisiä alas.

Olen ajatellut myös tähtitaivasta, lähinnä tähtien elämän päättymistä. Kun tähti sammuu avaruudessa, se tiedetään täällä maapallolla vasta valovuosien päästä. Silmien edessä avautuva tähtitaivas on siis aina vanhaa, päivittämätöntä tietoa.

Kun jo aikoja sitten kuollut tähti lopulta katoaa öiseltä taivaaltamme, miljardien ihmisten päiden yläpuolella, satojen miljardien muiden tähtien seassa, kuinka moni edes huomaa juuri sen yhden menneen pois?

Olen lukenut, että joistain sammuneista tähdistä jää jäljelle avaruuteen musta kääpiö, kuollut tähti, joka voidaan huomata vain sen muihin taivaankappaleisiin aiheuttamasta painovoimasta.

Ei mistään muusta.

Ainut keino, miten kuolleen tähden voidaan jälkeenpäin todentaa olleen olemassa, on saada tietoa siitä, miten se vaikutti muihin ympärillään.

Siinä tähdet eivät taida erota ihmisistä.

maanantai 6. joulukuuta 2021

Vastaukset, osa 2: Parisuhde

"Miehesi on lähtenyt toteuttamaan sinun suurinta haavettasi. Millaisia haaveita miehelläsi on ja mitä sinä puolestasi teet toteuttaaksesi hänen haaveitaan? :)"

Erittäin hyvä kysymys, johon minulla ei valitettavasti ole antaa kovin selkeää vastausta. Tämä johtuu siitä, ettei Mies ole koskaan ollut varsinaisesti haavelijatyyppiä, hän on enemmän hetkessä eläjä ja minä olen meistä se taivaanrannan maalari. Miehelle on tyypillistä enemmänkin toivottuihin, miellyttäviin tilanteisiin ajautuminen tai niistä itsensä löytäminen, ei niinkään määrätietoisesti tiettyyn suuntaan puskeminen, eikä myöskään kovin vahva unelmien rakentelu ja tulevan suunnitteleminen.
Hän elää vahvasti päivä kerrallaan, on aina elänyt.

Unelmoi hänkin muiden suomalaisten tapaan perinteisestä lottovoitosta, jolla voisi ostaa luksusasunnon ja hienon auton. Muilta osin hänen toiveensa tulevaa kohtaan ovat melko yksinkertaisia, esimerkiksi että hän itse ja lähipiiri pysyisivät terveenä, ja että hän saisi jatkossakin tehdä töitä toivomallaan tavalla, omien aikataulujensa mukaan. Uskon, että yksi asia, mistä voisi sanoa että hän haaveilee, on että voisimme matkustella jossain vaiheessa lisää kaukaisissa maissa, kuten teimme ennen koronaa. Tähän suostuisin mielelläni.

Lisäksi on mahdollista, että jossain vaiheessa haaveissa hänellä voisivat olla toisen alan opinnot, siinä tottakai häntä parhaani mukaan tukisin ja omalta osaltani sitä mahdollistaisin. Myös isompi asunto olisi meillä molemmilla toiveissa, tähänkin olen ehdottomasti valmis.

Miehen yksi iso toive heti alussa oli asua nyt ja jatkossa paikkakunnalla, missä tällä hetkellä asumme. Koska tämä oli tiedossa jo alusta lähtien, ratkaisuksi muodostui jo suhteen alkuvaiheessa, että aikoinani itse muutin ja rakensin oman elämäni kotikaupunkiimme, jättäen tutut maisemat taakseni.


"Tämä on hyvin henkilökohtainen asia, mutta koska pysyt anonyyminä, niin kysyn. Miten tilanne on vaikuttanut teidän seksiin? Pystyykö mies lähtemään mukaan ovulaation aikaan, kun on "pakko" vai onko vaikeaa? Miten vaikuttaa teidän suhteeseen?"

Rohkea kysymys, joten myös (toivon mukaan) rohkea vastaus. Tämä tilanne on vaikuttanut seksielämäämme todella paljon. Ne reilut kaksi vuotta, kun lapsiasia oli pöydällä ja tilanne oli kaikin puolin auki, olin itse seksuaalisesti täysin lukossa. Eroajatukset ja erilaiset kauhuskenaariot pyörivät päässäni jatkuvalla syötöllä, ja halut vain yksinkertaisesti katosivat, peittyivät niiden alle. Tämä oli varmasti hämmentävää aikaa Miehelle, joka on aina ollut hyvin aktiivinen ja halukas.

Kun Mies suostui lapseen, tunsin vapautuvani myös seksuaalisesti, mutta luonnollisesti Mies puolestaan vetäytyi ensimmäistä kertaa suhteemme aikana. Tämä oli minulle todella hämmentävää, vaikka ymmärsinkin täysin, mihin se liittyi. Ensimmäiset kuukaudet lapsen yrittämistä olivat suoraan sanottuna puhdasta helvettiä, tunnelmia siitä täällä ja täällä. Olimme molemmat äärimmäisen ahdistuneita, Mies erityisesti, yleistunnelma oli synkkä ja kireä. Emme myöskään alussa harrastaneet suojaamatonta yhdyntää muulloin kuin oletetun ovulaation molemmin puolin, vaikka muuten seksuaalista toimintaa onneksi olikin ja Mies(kin) sitä halusi.

Tällä hetkellä tilanne on mielestäni olosuhteisiin nähden melko hyvä. Oikeastaan se on paljon parempi, mitä olisin voinut esimerkiksi vuosi sitten kuvitella. Olemme seksuaalisesti aktiivisia ja tunnelma välillämme on mielestäni keventynyt huomattavasti yrityksen alkuajoista. Meillä on myös jo pitkään ollut suojaamatonta seksiä muulloinkin, kuin ovulaation aikaan, ja se on minusta ihanaa. Kuitenkin mielestäni fiilis seksissä (erityisesti Miehellä) on usein selvästi erilainen, jos kyseessä on "ovulaatioseksi", verrattuna siihen, jos on vain seksiä, koska sattuu haluttamaan. Ovulaatioseksi on Miehelle lähinnä suoritus, spontaanissa seksissä pääosassa on nautinto.

Mies pystyy yleensä lähtemään mukaan seksiin ovulaation aikana. On kuitenkin selvää, että tiukkaa se tekee, etenkin jos on kiire/väsynyt/mitäikinä. Tiedän, että intuitiivisena ihmisenä Miestä rasittaa ja kuormittaa erityisen paljon seksin aikataulutus ja se, että sitä pitäisi tehdä tiettyinä ajankohtina, vaikkei täysin sopiva fiilis olisikaan. Ymmärrän tämän hyvin. Onhan se toisaalta ihan järjetöntä, että niin intiimiä ja mieluusti molemminpuolista intensiivistä läsnäoloa vaativaa toimintaa joutuu suorittamaan silloinkin, kun lähinnä ärsyttää tai väsyttää. Näytteenanto inseminaatiota varten ei koskaan ole helppoa, vaikka se onnistuukin. Luulen, että se on tällä hetkellä seksuaalisesti ahdistavin vaatimus ja myös kokemus Miehelle ja sitä kautta myös minulle.
 

"Onko teillä yhteistä harrastusta?"

Ei varsinaisesti. Kummallakin meistä on aika pitkälti omat juttumme, mitä tulee harrastuksiin. Yksi yhteinen harrastus on viherkasvien hamstraaminen ja hoito! Tykkäämme myös katsoa tiettyjä tv-sarjoja yhdessä, vaikka meillä on osittain aika erilainen maku niidenkin osalta, elokuvista puhumattakaan. Mutta kun löytyy mieluinen sarja, linnoittaudumme sohvalle ja saatamme ahmia useamman jakson putkeen. Välillä, harmillisen epäsäännöllisesti käymme urheilemassa yhdessä, esimerkiksi pyöräilemässä, kävelemässä ja pelaamassa sulkapalloa.


"Oletko koskaan ajatellut että tuolla jossain on mies joka haluaisi myös lapsia, vaikka just sun kanssa. Ootko ikinä miettinyt että vaihtamalla paranisi..? Kommentin ei ole tarkoitus olla ilkeä, vaan mielenkiinnosta kysyn..." 

Voin kertoa, että olen ajatellut näitä asioita ajattelemasta päästyäni. Kun Mies lopulta suostui lapseen puolitoista vuotta sitten, olin jo pelkästään siihen mennessä ehtinyt miettiä asioita lähes kaksi ja puoli vuotta. Yhteensä näitä asioita on mietitty siis vajaat neljä vuotta, laskien siitä joulukuisesta päivästä vuonna 2017, kun seinät yhtäkkiä romahtivat ympäriltäni.

Kantava ajatus itselläni on tässä ollut, että rakastan nimenomaan Miestä. Haluan viettää loppuelämäni juuri hänen kanssaan. Haluaisin lapsen vain hänen kanssaan, ja nimenomaan hänen kanssaan haluan lasta yrittää, huolimatta siitä, ettei hänellä ole toiveena saada lapsi kanssani. Tässä kontekstissa ajatus siitä, että jossain saattaisi olla joku mies, joka voisi haluta lapsen kanssani, tuntuu aika merkityksettömältä, sillä kaiken järjen mukaan silloin minunkin olisi varmaankin lähtökohtaisesti hyvä haluta lapsi kyseisen henkilön kanssa, jotta koko kuviossa olisi mitään järkeä.

En halua vain lasta kenen tahansa miehen kanssa, vaan haluan lapsen lisäksi yhteisen elämän Miehen kanssa. Voisi luulla, että haluni saada lapsi Miehen kanssa olisi jotenkin kadonnut tai vähentynyt siitä syystä, ettei hän halua lasta kanssani. Tai että tämän myötä minussa olisi herännyt toisenlainen halu: saada lapsi mieluummin jonkun toisen kanssa. Näin ei kaikesta huolimatta ole käynyt.

Pitää varmasti paikkansa, että tästä suhteesta lähteminen olisi ollut helpompi ja kaikin puolin yksinkertaisempi tie valita. Itselläni ja myös Miehellä on kuitenkin tässä taustalla se ajatus, ettemme halua miettiä ja katua loppuelämäämme sitä, että jäimme ilman toisiamme.


Muut Kysy mitä vain-postauksen vastaukset:

Osa 1: Yleistietoa

Osa 3: Lapsitoive

Osa 4: Blogi

lauantai 4. joulukuuta 2021

Inseminaatio 2

Kasvoilleni on kuivunut vähän spermaa, jota en ole ehtinyt pestä pois. Tunnistan sen hennosta tuoksusta. Suurin osa siitä on kuitenkin purkissa, jota kannan paksuimman omistamani villasukan sisässä käsilaukussani rapsakassa pakkassäässä.

Minulla on kiire. Parkkipaikalla naapurin eläkeläismies nostaa kätensä tervehdykseksi, kuten aina.
Tervehdin kohteliaasti takaisin ja mietin, mitähän hän ajattelisi, jos tietäisi, mitä kannan laukussani ja mihin olen sen kanssa menossa.

Vaikka kotinäytteen antamisesta on eroottisuus kaukana, huomaan silti joka kerta kiihottuvani siihen osallistuessa ja kyseistä toimitusta seuratessa. Se jollain oudolla tavalla hävettää. Se on pelkästään kamalaa Miehelle, sen pitäisi olla sitä myös minulle.

"Tämä purkki tuntuu vähän kylmältä", sanoo näytteen vastaanottava biologi klinikalla.

Kylmältä?

Loistavaa, olen pilannut näytteen.

Entä jos näyte on niin kylmettynyt, ettei inseminaatiota voida tehdä, vaan se siirtyy?
Kai he sitten soittavat minulle ja kertovat, ettei sisääni ole mitään ruiskutettavaa.

Sätin itseäni koko matkan autolle asti.

Miksen kuljettanut purkkia ihoa vasten, vaan otin sen typerän villasukan?
Se saattaa riittää kesällä lämmikkeeksi, mutta entä nyt, kun on reilusti pakkasta?

Tätä siis tiesi viimeöinen näkemäni uni.

Siinä tein raskaustestin, johon piirtyvä toinen viiva oli kirkuvanpunainen, paljon tummempi kuin vieressä oleva kontrolliviiva. Uni oli sekava. Kuljin pitkin tyhjiä katuja. Löysin itseni seisomasta valkoisen pinnasängyn edessä. Huomasin heti, että pinnasängyn yksi jalka oli poikki. Siksi se seisoi kallellaan, omituisen ja surullisen, melkein pahaenteisen näköisenä. Silloin tiesin, että jokin oli pielessä.

Muutaman tunnin päästä makaan tuttuakin tutummassa asennossa, jalat levällään, ilman housuja hoitopöydällä.

"Kuulin, että näyte oli todella hyvä", lääkäri sanoo valmistellessaan tarvittavia välineitä.

Ilmeisesti en siis pilannutkaan sitä. Huh.

Taas kerran johtavia follikkeleja on kaksi, tämä huomattiin jo seurantaultrassa. Ne molemmat ovat kasvaneet hyvin, mutta eivät tajua irrota itsestään. Limakalvo on jälleen kerran erinomaisen paksu.

Inseminaatio on nopeasti ohi. Aukiolotutkimukseen verrattuna tämä on lastenleikkiä.

Hoitaja pistää irrotuspiikin, se vain nipstää hiukan. Makaan pari minuuttia paikoillani.
Noustessani kysyn, paljonko näytteessä oli tällä kertaa siittiöitä ennen puhdistusta.

Lääkäri menee tietokoneen luokse ja tarkistaa.
"123 miljoonaa siittiötä", hän lukee näytöltä.

Katson lääkäriä. Lääkäri katsoo minua, ja sen jälkeen uudestaan näyttöä.

"123 miljoonaa?" toistan. "Mutta viimeksihän oli 22 miljoonaa? Miten se muka voi olla?"

Lääkäri kertoo, että kyllä se teoriassa voi olla, mutta todennäköisesti kyseessä on näppäilyvirhe.
Hän lähtee tarkistamaan asiaa näytteen käsitelleeltä biologilta.

Kyseessä ei ole näppäilyvirhe.

Siellä yksinäisen villasukkani uumenissa, mitättömän pienessä nestemäärässä purkin pohjalla oli todella kuhissut 123 miljoonaa siittiötä. Puhdistuksen jälkeen niistä on jäänyt jäljelle 11 miljoonaa parhaiten liikkuvaa, mikä on kuulemma erittäin hyvin.

Ja nyt ne ovat kaikki sisälläni.

On kuulemma erittäin harvinaista, että näytteen siittiömäärä lähes kuusinkertaistuu kuukaudessa.
Mutta se on mahdollista. Selvästikin, näköjään.

Jos aiemmin 22 miljoonaa siittiötä oli klinikan mukaan hyvä näyte, mikä tämä sitten on?
"Se on loistava", lääkäri hymyilee. "Voit kertoa miehellesi, että kannattaa ripustaa tulos seinälle."

Naurahdan kiusaantuneena. Vaikka kyseessä onkin vitsi, en keksi yhtäkään asiaa, jonka Mies haluaisi vähemmän ripustaa seinälleen, kuin loistavan spermanäytetuloksen. En kertakaikkiaan tiedä mitään, mikä tekisi Miehen vähemmän ylpeäksi, kuin se, että hänen tavaransa on loistokamaa.

Se kun ei merkitse hänelle yhtään mitään.

Kävellessäni töihin mietin, että elämä on ihmeellistä.

Olen yhdessä henkilön kanssa, joka ei itse halua lapsia, mutta joka pystyisi todennäköisesti saattamaan kenet tahansa muun naisen raskaaksi vain katsomalla kerran perään.

Ja kyseinen henkilö on kaltaiseni maanantaikappaleen kanssa. Naisen, joka haluaisi kipeästi lapsen, mutta jonka keho ei toimi oikein, vaikka kuinka yrittäisi ja haluaisi.

Jos on olemassa jokin suurempi voima, joka ohjailee tätä kaikkea, sillä on melko julma ja kieroutunut huumorintaju, totean, kun vartin päästä painan työpaikan oven kiinni perässäni.

torstai 2. joulukuuta 2021

Vastaukset, osa 1: Yleistietoa

Sain hämmästyttävän paljon kysymyksiä teiltä lukijoilta Kysy mitä vain-postaukseen, suuri kiitos niistä! Kysymykset olivat mielenkiintoisia ja osa niistä todella haastoi pohtimaan ja selkeyttämään ajatuksiani. Koen, että sain itsellenikin niistä paljon.

Jaan selkeyden vuoksi kysymykset vastauksineen neljään osioon: yleistietoon, parisuhteeseen, lapsitoiveeseen ja blogiin.

Tässäpä niistä ensimmäinen, eli yleistietoa minusta.


"Mitä teet työksesi? Tykkäätkö työstäsi?"

Sanotaanko, että työskentelen hyvin eri-ikäisten ihmisten parissa, aina pikkulapsista aikuisiin ja vanhuksiin. Työni on hyvin vahvasti tiimityötä ja vaatii suurta sosiaalista kapasiteettia. Tykkään siitä kovasti, vaikka välillä mietinkin, mitä teen, jos jään tahattomasti lapsettomaksi ja vanhempainvapaan mittainen tauko työelämästä jää käyttämättä.


"Mitä positiivista näet tässä korona-ajassa, vai onko mielestäsi tässä mitään positiivista?"

Ehkäpä se, että mielekkään arjen ja kotielämän merkitys on yleisesti ottaen monen elämässä lisääntynyt ja ihmiset ovat etsineet ja tehneet muutoksia - osa hyvinkin rohkeita ratkaisuja, osa lähinnä pieniä uudistuksia - parantaakseen hyvinvointiaan arjessa. Toinen mielestäni positiivinen asia on, että aidosti tärkeiden ihmissuhteiden vaaliminen on näinä aikoina korostunut. Esimerkiksi sellaisten ystävyyssuhteiden, jotka kestävät myös sitä, ettei välttämättä päästä tapaamaan usein ja kuulumisia vaihdetaan lähinnä puhelimitse.


"Onko sinulla hyvä suhde omiin vanhempiisi?"

Kyllä. Molempien kanssa on ollut vaikeampiakin aikoja, mutta tällä hetkellä suhteet molempiin ovat hyvät.


"Oletko aamu vai illanvirkku?"

Niin iltavirkku, kuin vain ihminen voi olla. Mies usein kuvaa, että klo 20 jälkeen alan silminnähden vasta herätä henkiin ja virkistyä, vauhtia ja ideoita riittää. Usein klo 23 aikoihin mietin, että mitäs vielä keksisin, iltahan on vasta nuori! Voin kertoa, että iltavirkkuus sopii toimistotyöaikaan aika huonosti.


"Tykkäätkö sisustaa?"

Tykkään, mutten taida oikein osata? Tai sanotaanko, että sisustustyylini on hyvin runsas, välillä jopa kaaottinen. En osaa kovin hyvin hahmottaa, mitkä asiat tai värit kävisivät yhteen, vaan jos minulla on mielestäni kivoja esineitä, laitan ne kaikki esille yhtä aikaa, koska en osaa päättää, minkä niistä jättäisin kaappiin! Tämän päivän trendikäs, modernin skandinaavinen sisustustyyli ei voisi olla kauempana omastani. Viherkasvit ovat mielestäni aina toimiva sisustuselementti, ja niitä meillä on useita.


"Tulevaisuuden suunnitelmat? Haaveet?"

Lähitulevaisuuden suunnitelma ja samalla haave on tulla raskaaksi ja saattaa toivottavasti maailmaan saakka terve, elävä lapsi, jonka kanssa voin jäädä kotiin useaksi vuodeksi ja alkaa opetella, millaista on olla vanhempi. Isomman kuvan haaveeni on saada elää onnellinen yhteinen loppuelämä Miehen kanssa ja sekä toivon mukaan tarjota lapsellemme riittävän hyvä ja turvallinen lapsuus, josta ponnistaa aikuisuuteen. Lisäksi haaveena olisi omistusasunto Miehen kanssa, sekä terveyttä läheisilleni ja itselleni. Salainen haaveeni on, että vielä jonain päivänä Mies ymmärtäisi paremmin, miksi olen halunnut niin paljon saada lapsen.


"Onko teillä lemmikeitä?"

Ei ole. Itse haluaisin jossain vaiheessa koiran, Mies mahdollisesti joskus myöhemmin kissan. Miten ironista, että olemme tästäkin niin eri linjoilla. Ehkä jonain päivänä meillä on sekä koira että kissa?


"Paras vuodenaika, miksi?"

Ehdottomasti kesä, rakastan lämpöä ja aurinkoa! Yli 30 asteen helteet ovat minulle mieluisaa elinympäristöä.


"Mitä toivot tällä hetkellä eniten itsellesi?"

Ks. tulevaisuuden suunnitelmat/haaveet. Toivon niin kovasti, että minusta tulisi vielä jonain päivänä äiti.

Toivon, että omani ja Miehen mielenterveys sekä parisuhteemme kestäisi lapsettomuushoidot ja niiden lopputuloksen, mikä ikinä se onkaan, eikä kariutuisi jatkossakaan lapsitoiveiden eriävyyteen. Lisäksi toivon, että asiat menisivät lopulta niin, ettei Mies katkeroituisi minulle enkä minä hänelle. 


Muut Kysy mitä vain-postauksen vastaukset:

Osa 2: Parisuhde

Osa 3: Lapsitoive 

Osa 4: Blogi

tiistai 30. marraskuuta 2021

Nuori ja tuskaisen auki

Viiltävä kipu salpaa hengen, saa haukkomaan hätäisenä ilmaa kuin hukkuva.

Sisuskaluni ovat tulessa. Kuin niiden sisään työnnettäisiin kyteviä kekäleitä, pisteltäisiin ilmiliekeissä olevilla veitsillä. Kipu tuntuu kaikkialla, joka solussa. Se porautuu kalloon asti, halkaisee pääni, koko kehoni. Se lamaannuttaa.

Ulahtelen ääneen, huohotan, yritän parhaani olla vääntelehtimättä tuskasta. Välillä kun avaan hetkeksi silmäni, näen hoitajan huolestuneen katseen. Hänen tekee pahaa seurata sivusta tätä, enkä ihmettele. Tuntuu hyvältä, että joku on vierellä ja pitää minusta huolta. Että joku näkee ja ymmärtää, että nyt koskee.

Jos kuolen tähän, viimeinen ajatukseni tulee olemaan netistä luettu kansantaru siitä, että jos munatorvet ovat auki, tutkimus ei todennäköisesti satu juurikaan.

Se ei nimittäin pidä paikkaansa.

Munatorvet ovat auki, ja minuun sattuu niin saatanasti, että olen pyörtyä.

Jälkeen päin totean, että jos olisin tiennyt tämän tekevän näin kipeää, olisin ehkä voinut velvoittaa Miehen tulemaan mukaan henkiseksi tueksi. Tosin en tiedä, millaista hänestä olisi ollut katsoa kärsimystäni. Olisiko se vastannut enemmän asetelmaa, jossa sokea yrittää parhaansa auttaa kuuroa.

Silti tuntuu jollain tapaa surulliselta, että tässäkin hetkessä olin jälleen kerran todellisuudessa yksin, vaikkakin tuntemattoman hoitajan kannattelemana.

Tutkimuksen jälkeen saan rauhassa kerätä itseäni. Hoitaja hössöttää peittoa ja juotavaa, näytän kuulemma niin kalpealta. Se tuntuu ihanalta, lohdulliselta. Saan olla juuri niin reppana, kuin miltä näytän. Ja mitä sisimmässäni taidan olla.

Melkein toivon, että hoitaja halaisi minua. Janoan hyväksyntää, hoivaa, tukea ja turvaa.
Olen itse kuin pieni lapsi, jollaista tässä yritetään kovasti saada aikaan.

Tajuan pukevani housuja jalkaan lääkärin pöydän edessä, enkä siihen tarkoitetun sermin takana.
Eipä tässä nyt kovin vieraita enää olla. Hän on nähnyt jo kaiken, moneen kertaan.

Huomaan olevani jollain epämääräisellä, laimealla tavalla pettynyt. Niin hullua kuin se onkin, olin salaa toivonut, että kävisi ilmi, että munatorvet tai ainakin toinen niistä olisi tukossa.

Että suurin osa tästä koko painajaisesta, jota nykyään elämäkseni kutsutaan, selittyisikin sillä.

Ja tietenkin niin, että munatorvet olisivatkin mystisesti auenneet tutkimuksen aikana.
Tai että ne olisi mahdollista saada auki jotenkin muuten. En edes tiedä, miten.

Ajatus on järjetön. Kuka lasta haluava oikeasti toivoisi, että munatorvet olisivat kiinni?

Sentään en ole vielä toivonut, että Miehestä löytyisi jotakin vikaa. Oikeastaan ainut asia, mikä olisi nykyistä tilannetta vielä pahempi, olisi, että Miehessä olisi paljonkin vikaa.

Että häneltä, joka ei lasta edes toivo, ei esimerkiksi löydettäisi lainkaan eläviä siittiöitä.
Että hän joutuisi käymään läpi lisää tutkimuksia, jopa pahimmassa tapauksessa leikkauksia.

Ajatuskin puistattaa, huomattavan paljon enemmän kuin juuri koettu kammottava aukiolotutkimus.

Koska olen virallisesti auki, tiemme käy kohti seuraavaa inseminaatiota. Kuluu noin sekunti siitä, kun tämä asia on selvinnyt, kun alan tapani mukaan vatvoa, mitä tehdään sen jälkeen, jos se epäonnistuu.

Lääkäri kuuntelee ääneen ajatteluani ja erilaisia skenaarioita hieman huvittuneen oloisena.

"Sinä olet niin nuori, että ehdit tehdä vielä monta lasta", hän toteaa ja hymyilee tyypillistä vinoa hymyään.

Monta lasta?

..Tulisi nyt edes se yksi?


Lääkärin mielipiteen kuuleminen tuntuu absurdilta. Se on jotain, mitä voitaisiin sanoa jollekulle toiselle, mutta ei minulle. Lause tuntuu kaukaiselta, ihan kuin se ei edes koskettaisi minua tai elämääni. Mutta jollain tapaa se kuulostaa lohduttavalta. Ei tässä mitään hätää ole, ei ainakaan lääkärini mielestä.

Miksi minusta sitten usein tuntuu, kuin olisin uinut liian kauas rannasta ja alkaisin hiljalleen upota pohjaan?

Entä jos kaikki jää ikuisiksi ajoiksi tälle asteelle, paikoilleen?

Kliinisiin lääkärihuoneisiin, joissa toistellaan, että kyllä tämän pitäisi PCOS:ta huolimatta onnistua, mutta jokin ei silti vain toimi?

Lääkäri kohottaa rauhallisesti katseensa. On hetken hiljaa, kunnes avaa suunsa.

"Kohtusi on normaali. Limakalvo kehittyy hyvin. Sinulla on toimivat munasarjat, tai no.."

Hän näkee ilmeeni.

"No, suurin piirtein toimivat kuitenkin. Niissä on munarakkuloita, jotka kasvavat hyvin."

Huokaan syvään. Yhtäkkiä huomaan olevani ihan uskomattoman väsynyt.
Tuntuu, että voisin nukkua neljä vuorokautta putkeen.

"Sinä olet vielä nuori", lääkäri toistaa lempeällä äänellä.

"Nuori ja tuskainen", vastaan synkästi.

Sanani jäävät kaikumaan painavina huoneessa. Lääkäri katsoo minua mietteliäänä.

On kuin hänelle olisi lähes itsestäänselvää, että asiani vielä aikanaan hoituvat parhain päin.
Mutta mistä hän sen voi tietää?`Mistä kukaan voi?

"On aina parempi, että on liikaa munasoluja, kuin että niitä olisi liian vähän tai ei yhtään."

Ehkä hän hoitaa enimmäkseen päälle nelikymppisiä, joiden munasarjojen toiminta on jo hiipumassa, ja taistelu aikaa vastaan on totisinta totta. Ehkä olen hänelle kuin kevyt henkäys, tuulahdus toisenlaista. Nuori, kiivas ja kärsimätön nainen, jolla on taipumusta ylenpalttiseen murehtimiseen.

En sano enää mitään, en oikein jaksa. Mutta ajattelen, että totta. Se on kai totta.
Parempi liikaa kuin liian vähän. Päätän ripustautua seuraavalla epätoivon hetkellä siihen. 

Muutakaan minulla ei ole.

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Ainut hyvä puoli

Olen jo pitkään ajatellut, ettei tässä asetelmassa, jossa Miehen ja minä lapsitoiveen kanssa olemme, voi olla mitään hyvää. En ole keksinyt yhtäkään positiivista asiaa siinä, että ajatuksemme lapsesta ovat niin eriävät.

Kunnes tänä vuonna isänpäivä tuli ja meni.
Joulu, se lasten juhlista suurin, on jälleen kerran lähestymässä.

Se saa minut yhtäkkiä tajuamaan, että siinä se yksi ainut hyvä puoli on.

Minun ei tarvitse katsoa vierestä, kun puolisoni kaipaa lasta yhtä paljon tai jopa enemmän, kuin itse kaipaan. 

Minun ei tarvitse oman kipuni keskellä seurata myös toisen tuskaisia pettymyksiä, haaveiden haaksirikkoutumista, hukkaan heitettyjä valon helmiä. Ei tarvitse nähdä toivon vuorotellen syttyvän ja sammuvan toisen silmissä, yhä uudestaan ja uudestaan, kuin hentoinen tulenliekki tuulessa.

Minun täytyy katsoa vierestä Miehen surua.
Se on kuitenkin toisenlaista surua. Se ei ole surua siitä, ettei hän saa olla isä.

Hän ei ole surullinen isänpäivänä. Ei jouluna, ei uutena vuotena, äitienpäivänä, pääsiäisenä.
Tai jos onkin, niin korkeintaan minun puolestani.

Niinä päivinä häneltä ei puutu ketään.

Tunnen Miehen puolesta paljon surua. Välillä niin paljon, että se meinaa tukahduttaa.
Välillä niin syvää, etten tiedä, miten voin olla vajoamatta siihen kokonaan.
Mutta suruni häntä kohtaan on väistämättä toisenlaista, kuin se olisi, jos hänkin kaipaisi lasta.

Tässä tilanteessa se on hyvin moninaista, ristiriitaista. Valojen ja varjojen maata, harmaata aluetta.
Kuin tilkkutäkki, jossa on monenkirjavia värejä, limittäin ja vierekkäin.
Ja jokaisella tunteellani on myös vastaväri, Miehen tunne.

Vastavärejä ovat keskenään ne värit, jotka vierekkäin asetettuna muodostavat toisilleen suurimman mahdollisen vastakohdan. Minä ja Mies olemme toistemme vastavärejä. Heijastamme ne isoimmat eroavaisuudet toisillemme peilinä.

Kuten kuka tahansa lapsettomuushoitoja läpikäyvän pariskunnan "viallinen" osapuoli, tunnen surua siitä, että kehostani johtuvista syistä joudumme kulkemaan pitkän polun.

Mutta millaista on pettyä kehoonsa silloin, kun tietää, että myös toinen henkilö pettyy yhtä pahasti?

En osaa kuvitella, miten avuttomaksi ja keinottomaksi silloin voi itsensä tuntea.

Kun ei haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin antaa toiselle sen ihanimman lahjan.

Juosta häkeltyneenä vessasta olohuoneeseen. Puhtaasta ilosta itkien vajota toisen syleilyyn ja kertoa, että vihdoinkin yhteinen unelma on totta. Katsoa rakkaansa onnen valaisemia kasvoja, kun sydänäänet täyttävät taonnallaan tutkimushuoneen, ja ultraäänilaitteessa näkyy viimein Hän, meidän oma pieni.

Kun yrittää kaikkensa täyttääkseen omansa lisäksi myös toisen hartaimman toiveen, mutta se ei onnistu.

Siitä minulla ei ole kokemusta.

Se ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että haluaisin kovasti toivoa tätä lasta yhdessä.
Haluaisin, että Mies kaipaisi lasta kanssani. Että emme kumpikaan olisi niin yksin.
Että surumme olisi yhteinen.

Mutta on siinä hyväkin puoli, ettei ole.

Edes yksi.

perjantai 26. marraskuuta 2021

Viides

Joudun soittamaan puolitutulle, jonka kanssa emme ole olleet yhteydessä ainakaan vuoteen.
Hän mainitsee sivulauseessa olevansa raskaana. Taas. Heillä on neljä lasta ennestään.

Huuleni pakottavat muodostamaan onnittelulauseen. Se pulpahtaa suustani ulos kuin siistiltä tehotuotantolinjalta. Huomaakohan kukaan näissä tilanteissa, miten pingottuneelta ääneni kuulostaa?

Tuskin.

"No joo, no kiitos", tuttava tokaisee ja huokaa sen jälkeen syvään. Äänestä kuultaa turhautuneisuus.

"Mutta on tämä niin kuormittavaa. Kun tiedätkö, raskaana oleminen tuo aina omat haasteensa jo entisestään hektiseen arkeen."

Itse asiassa en tiedä.


"Niin", totean, kun en muutakaan keksi. Samalla tunnen, kuinka kirkkaanpunaisia unelmani riekaleita, isoja hyytymiä valuu hiljalleen sisältä ulos. Kahden samaan aikaan tuhoutuneen munarakkulan sekä ontoksi jääneen kohdun lupaavan paksuisen limakalvon jäänteet. 

Kaksoset. Joku toinen olisi saanut niistä kaksoset.

"Ja kaikki ne yritykseen liittyvät asiat vielä", tuttava jatkaa päivittelyään, ihan kuin uusi raskaus olisi jokin kohtuuton, pakollinen paha. Ikävä tilapäinen häiriö, joita hän vain sattuu saamaan osakseen tavanomaista enemmän.

Yritykseen, mitä heidän tarvitsee enää yrittää?

Aa, siis Yritykseen. Hänellä on yritys.

Niin. Se on kyllä sääli.

Että tälle ihmiselle sitten vielä viides, ja minä en ansaitse yhtäkään?

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Verta 14

"Olen matkalla näkymättömyyteen. 

Kadut, talot, puistot, muistot kääntyvät pyörteeksi, jonka sisään kiertyvät perheelliset syvemmälle ja syvemmälle elämään, kun samaan aikaan minä hajoan haalistuneeksi tähden varjoksi kierteen reunoilla, kadoten samalla kun muut leijuvat lähemmäs keskipistettä, lasta, uuden alun, elämän valaisemina.

Lapsi. Lapseton. Ihminen, jolta puuttuu keskipiste."

Vaula Helin & Paula Ojanen: Jatulintarha - lisääntymisemme oudot polut

sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Negatiivinen

Negatiivinen.

Onko raskaustestin mahdollista olla niin negatiivinen, että sen valkoisuudesta suorastaan sokaistuu?

Ihmettelen hämmentyneenä, mihin kohtaa tässä ylipäänsä pitäisi tulla toinen viiva, jos se joskus tulisi?
Missä on se kohta, jossa monet näkevät niin sanotun "viivanpaikan", sen haalean juovan, jonne toisen viivan pitäisi piirtyä? 

Koko tila sen yhden tökerön tummanpunaisen viivan ympärillä hohtaa häikäisevän valkeana, kuin ensilumi.

Kaikki ne raskausoireilta vaikuttavat tuntemukset, kaikki ajankohdallisesti omituiset ja pitkäkestoiset, menkkamaiset kivut. 

Ne olivat Terolutien ansiota. Tottakai.

Se, että haistoin eilen sukulaisen kerrostalon pihassa ilmiselvän tiikerikakun tuoksun, ilman kakkua missään näkyvissä. Kävi ilmi, että iltapäivällä oli tulossa taloyhtiön järjestämä ulkotapahtuma, johon kenties joku jossain leipoi tai oli leiponut.

Pelkkää mielikuvitusta, toiveajattelua. Vääristynyttä todellisuutta, harhaa.

Miten ihmeessä voisi olla, että kaikki olisikin ollut jotain muuta, Sitä Muuta, sitä toisenlaista erilaista?

Se ei vain ole mahdollista, ei minulle.

Raskaustesti on negatiivinen.

Minä olen negatiivinen.

Tulevaisuudensuunta on negatiivinen.

Koko ympäröivä maailma on negatiivinen.

Niin, ja myös kehonkuvani on negatiivinen.

Haluan viiltää vatsani auki, tempaista sieltä kohdun ulos ja puristaa sen tiukasti nyrkkiin, niin pieneksi kuin vain on mahdollista.

Haluan nyhtää ja taitella ja pahoinpidellä sitä niin, että se repeää monesta kohtaa, joutuu yhtä mielivaltaisen riepottelun kohteeksi, kuin itse olen sen takia kuukaudesta toiseen joutunut.

Haluan, että siitä tulee kuin kalaverkkoa, mutta liian isoin silmukoin.

Haluan heittää sen veteen keskellä tuhansien metrien syvyistä valtamerta, jonka pohjaan se hiljalleen vajoaa kaikessa rauhassa, koska mikään kala tai muu eliö ei kelpuuta mitään niin kelvotonta ruoakseen.

Haluan sen vaipuvan raukeana hiekkapeittteen alle, toivottomaksi todettuna, hylättynä unohduksiin. Niin, että vain vesi ympärillä voi kuulla sen huokaavan äänettömänä helpotuksesta.

Jotta siinä tapauksessa, jos tämä menee vain näin eikä ollenkaan niin, voin joskus aikanaan kertoa kummitytölleni tarinaa, että sellainenkin minulla joskus oli, mutta ei siitä mitään tullut.

torstai 18. marraskuuta 2021

Nänni

Toisinaan kuvittelen kehoni koetilanteeseen, jossa aiheena on "Naisen kehon toiminta ovulaation aikana, kun siittiöitä tulee sisään".

Löntystääkö se koetilanteeseen apaattisena, täysin valmistautumatta? Silmäilee tyhjin katsein paperia ja siinä esitettyjä, etäisesti tuttuja, mutta niin uskomattoman monimutkaisia kysymyksiä. Toteaa, että hmm, olen ehkä joskus lukenut tästä, mutta nyt en kyllä yhtään muista, miten tämä meni..

Vai marssiiko se luokkahuoneeseen itsevarmuutta uhkuen, viimeiset neljä viikkoa päntänneenä?
Koepaperin saadessaan raapustaa kiivaasti vastauksia paperille, yksikään kohta ei jää tyhjäksi.
Ja tuijottaa epäuskoisena hylättyä arvosanaa, kun koe palautetaan.

Vai onkohan sentään ihan kaikki mennyt keholtani ohi?

Vasen nänni on vähän kipeä. Huomaan sen ensin aamulla, kun käteni osuu ohimennen siihen.
Päivän aikana kokeilen sitä vaivihkaa muutaman kerran. Arka, ihan selvästi.
Kokeilen vähän lisää. Jep, edelleen.

Äh, tämä on taas tätä. Todennäköisesti kuvittelen koko asian.
Olenhan kuvitellut kaikki mahdolliset raskausoireet moneen kertaan, olematta kuitenkaan raskaana.
Tämä menee varmasti pian ohi.

Illalla huomaan leijuvani senttimetrin irti maasta. Yritän itsepintaisesti saada jalkoja koskettamaan lattiaa, mutta turhaan. Vaikka tiedän liiankin hyvin, mihin tämä kaikki vielä johtaa, on kuin seisoisin avuttomana itseni vieressä, seuraten sivusta.

Tunnen alhaalla laaksossa, kuinka valtava lumivyöry käynnistyy ylhäällä kilometrien korkeudessa. Yksi harmittoman kuuloinen pieni rasahdus, jonka tappavat vaikutukset alkavat tuntua vasta viiveellä, hetkien päästä.

Se on vain yksi nänni, idiootti!

Ei elämäsi ensimmäinen positiivinen raskaustesti, eivät runsaudesta paisuneet, päivässä kaksi kuppikokoa kasvaneet rinnat. Ei ylitsepääsemätön, täysin äkillinen pahoinvointi. Ei kuvotus normaaleja kodin ruokia ja tuoksuja kohtaan.


Pelkkä yksi nänni.

Joka on muuten aivan täysin samannäköinen ja -värinen kuin ennenkin.
Aivan samanlaisessa ja samankokoisessa rinnassa, kuin ennenkin.

Se voi johtua ihan mistä tahansa, vakuutan itselleni rauhallisuutta ja vakautta hakien. 

Ehkä ihosi on siitä kohti kuivunut. Lukuisat käytössäsi olevat lääkkeet voivat varmaan aiheuttaa sivuvaikutuksena nännien herkkyyttä. Voi hyvänen aika, mistä tiedät vaikka Mies on seksin aikana puraissut sitä liian kovaa?!

Heti, kun kissa nimeltä Järki kääntää selkänsä, pienet ajatushiiret loikkaavat hyppimään pöydällä.
Yhdellä niistä on vauvanvaunut vertailussa, toinen ihastelee kaapissa odottavaa bodya ja kolmas pohtii raskaudenaikaisen vakuutuksen tarpeellisuutta.

"Seis, seis, SEIS!" yritän huutaa itselleni, mutta ääneni on mykkä, vai eikö kukaan vain kuule sitä?

Yhtäkkiä joku tekee ohjelmistopäivityksen, jollaista en tarvitse enkä edes halua.
Tehdasasetukset muuttuvat, vaikka painan hädissäni kaikista nappuloista yhtä aikaa estääkseni sen.

Vaikka kuinka tappelen vastaan, ennen kuin huomaankaan, aivon kääntyvät siihen asentoon, jossa raskaana oleminen onkin jonkin verran enemmän mahdollista, kuin oli vielä äsken. Huolimatta todennäköisyyslaskelmista ja siitä, ettei mikään ole eri tavalla, kuin oli hetki sitten. 

Paitsi että on.

Olen kuin valeraskaana oleva koira, joka etsii kaikista kodin huoneista vimmatusti jotain, jonka se voisi kantaa pehmeään pesään mukanaan. Jotain, johon purkaa kaikki toiveet pienestä poikasesta.

Vasen nänni on asia, jonka kanssa haluaisin itse hautautua omaan pesäkoloon.
Tuudittautua ikuisiksi ajoiksi siihen, että se on Se Erilainen Juttu, se jokin, mikä on nyt toisin. 

Sitähän olen niin pitkään kaivannut, jotain erikoista oiretta, poikkeamaa kaavassa.
Ja nyt se on siinä.

Seuraavina päivinä tunnen tasaisin väliajoin kuukautiskipumaista jomotusta. Yhtenä aamuna tunnen tuttuakin tutummat krampit, joista ei voi enää erehtyä. Ainut vain, että on todella aikaista.
Ihmettelen, näinkö merkittävän paljon kiertoni aikaistuu jostain syystä, kenties Terolutien ansiosta?

Mutta kuukautiset eivät ala ennen aikojaan, menkkamaiset kivut vain jatkuvat, päivästä toiseen.
Toinen erikoinen oire! En kuitenkaan uskalla iloita, raskauden testauspäivä on vasta edessä.

Sen on pakko olla sitä, onhan?

"Katso mitä löysin, saanko pitää sen?"
kysyn itseltäni. "Voihan olla, että nyt tällä kertaa se on.."
"Niin. Voi myös olla, että ei ole",
minulle vastataan.

Tämä on nähty jo liian monta kertaa.

maanantai 15. marraskuuta 2021

Toivepostaus: Kysy mitä vain!

Sain lukijalta toiveen postauksesta, jossa vastaisin kysymys+vastaus -periaatteella yleisimpiin tietoihin blogista ja itsestäni. Mikäpäs siinä, sehän voisi olla hauskaa, ajattelin silloin tuoreeltaan, ja niin ajattelen edelleen.

Olin nähnyt monia sentyylisiä postauksia aiemmin, mutta jostain syystä olin liittänyt ne lähinnä supersuosittuihin, ammattitason eteerisiä asukuvia ja sisustusunelmia täynnä oleviin lifestyleblogeihin.
Olin siis hölmösti kategorisoinut itseni tiettyyn luokkaan, vaikka kukapas sen sanoo, ettei lapsettomuusblogissa voisi olla tällaista?

Kysyä saa siis mitä vain.

Kysymyksiä voi esittää koko tämän viikon ajan, eli sunnuntai-iltaan 21.11 asti.
Sen jälkeen kokoan kysymykset ja vastaukset yhteen postaukseen.

Voin kertoa jo tässä vaiheessa, että ainakin omani ja Miehen henkilöllisyyttä, tarkkaa asuin- ja työpaikkaa tai esimerkiksi käyttämäämme klinikkaa (nimi, sijainti, omalääkäri) koskevat tiedustelut jättäisin ilman vastausta.

Tämä siksi, että haluan jatkossakin pitää blogin täysin anonyymina, ilman riskiä tulla tunnistetuksi ja yhdistetyksi siihen omassa elämässäni blogimaailman ulkopuolella. Niinpä tällaisissa kysymyksissä pidätän oikeuden olla vastaamatta, tai vastata parhaaksi katsomallani tavalla. ;)

Sana on siis vapaa:
Mitä haluaisit tietää?

lauantai 13. marraskuuta 2021

Tänään haluan uskoa

Ystäväni huomauttaa hienotunteisesti, että ajattelutapani lapsettomuushoidoista ja yleisesti ottaen mahdollisuuksistani saada lapsi vaikuttaa olevan melko synkeä. 

En lainkaan tiedä, mistä hän puhuu. Olen juuri sadannen kerran todennut hänelle, etten usko hetkeäkään siihen, että inseminaatioista on apua. Enkä ole ihan varma, auttaako mikään muukaan. Entä jos minussa on jotain todella peruuttamattomasti vialla? Noh, selviäähän se sitten aikanaan IVF-hoidoissa sitten, kun nekin alkavat mennä pieleen.

"Vaikka sä pelkäät, niin et sä voi väittää tietäväsi, miten just tässä käy. Ja vaikka tämä ei onnistuisi, kai jotain hyvääkin voi sentään tapahtua vielä joskus?"

Puolustaudun raivokkaasti. Miten muka voisin luottaa, kun pelkään, olen suorastaan kauhuissani tästä asiasta ihan joka päivä? Vaikka lyttään toiveeni maanrakoon ja valmistelen itseäni epäonnistumisiin, tipun siitä huolimatta jo nyt ihan tarpeeksi korkealta. Mitä se olisi, jos ajattelisin yhtään eri tavalla?

"Muista, että ensi viikon raskaustestipäivänä on olemassa vielä tässä vaiheessa kaksi vaihtoehtoa, ei vain yksi."

Kaksi vaihtoehtoa. Hmm.
Tottahan se tietysti on, vaikken ole tietoisesti uhrannut niistä toiselle - sille positiiviselle - ajatustakaan.

No hyvä on, hyvä on, mietin muutaman päivän asiaa pyöriteltyäni.

Yritetään. Jokin positiivinen ajatus. Jotain toiveikasta, valoisaa, ei kuitenkaan mitään älytöntä hattarahöpönhöppöä, mitä se voisi olla?

Minä tulen saamaan lapsen.


Tunnustelen lausetta. Kääntelen, pyörittelen ja mutustelen.
Omalla skaalallani se on valtavan paljon, juuri ja juuri kivun äärirajoilla.

Mutta onko se liikaa?

En kuollut, vaikka hetken ajattelin niin. Tuskin sen takia myöskään kuoli se jokin, joka teoriassa voisi nyt elää sisälläni. Maailma on edelleen paikoillaan, se ei räjähtänyt.

Minä tulen vielä olemaan raskaana.


En todennäköisesti varmaan nyt.

En todellakaan ehkä tämän hoidon avulla.

Mutta jotenkin. Joskus.

Hullu, et voi tietää!

Ei pidä olla liian varma, ajattele, miten kamalaa on sitten, jos se ei toteudukaan.

Eihän tälle ole esitetty mitään totuuspohjaa, miten voisit muka luottaa?


HYS, sanon näille. Antakaa edes hetkeksi armoa.

Tämä on nyt se, mihin asti pystyn pelon puitteissa ajatuksiani venyttämään.

Minusta tulee vielä äiti.


Jonain päivänä.

Tänään haluan uskoa.

keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Seuraavat viisikymmentä vuotta

Työkaverin vatsa jatkaa kasvamistaan. Kun hänen toinen lapsensa syntyy, hän aikoo olla kotona pari vuotta, kuten viimeksikin. Tällöin hän on ollut poissa työelämästä lasten takia yhteensä neljä vuotta.

Kuten olen joskus maininnut, työ ei ole minulle kovin tärkeä arvo. Vaikka pidän työstäni ja olen mielestäni siinä hyvä, nautin huomattavasti enemmän vapaa-ajasta.

Olen se klassinen ihminen, joka elää viikonlopuille ja lomille. Jos voittaisin lotossa tarpeeksi mehevän summan, en usko, että koskaan palaisin palkkatyöhön. Vapaaehtoistyö sen sijaan olisi hyvinkin vaihtoehto.

Viihdyn nykyisessä työssäni hyvin, ja syytä työkiertoon tai työpaikan vaihtamiseen ei ole. En myöskään ole ammatillisesti erityisen kunnianhimoinen. Minulla on tiettyjä jatkokoulutussuunnitelmia, mutta en suhtaudu niihin kovin suurella intohimolla, eivätkä ole mitenkään ajankohtaisia tällä hetkellä, ei vielä vuosiin.

Edelleen mielestäni joillakin työpaikoilla, myös omallani kulttuuriin kuuluu vivahteita siitä, että lapselliset ja lapsettomat ovat eri kerroksen väkeä, ja lapsettomat ovat tietysti niitä kakkoskerroksen kansalaisia. 

Työpaikallani tiedustellaan lapsisuunnitelmista ja korostetaan, jos jollakulla ei ole lapsia. Käsketään sivulauseessa hoitamaan palaveri loppuun, koska lapsi täytyy hakea päiväkodista. Saatetaan ihmetellä ääneen, miksi henkilö x on toivonut noin pitkää joululomaa, eihän hänellä ole lapsiakaan! Ja kun on kyse jostain oikein tärkeästä, sitä saatetaan korostaa toteamalla: "Äitinä olen sitä mieltä, että.."

Niinpä niin, sellaista perus.

Tällä kertaa koen kuitenkin tarvetta kirjoittaa aiheesta, joka on mielestäni edelleen tabu tahattomasta lapsettomuudesta puhuessa.

Mitä tekee tahattomasti lapseton, jos hän toivoo taukoa työelämästä?

Mitä itse teen, jos jään vasten tahtoani lapsettomaksi?

Lapsen saaminen ja hänen kanssaan kotona oleminen vaikuttaa nimittäin olevan monelle ainoa todellinen tauko työelämästä. Sen lisäksi, että pääsee seuraamaan oman lapsensa kasvua ja kehitystä, saa myös (monelle ihan tervetulleen) paussin töistä.

Tiedostan erittäin hyvin, ettei lapsen kanssa kotiin jääminen ole pelkkää vaaleanpunaista höttöä ja rentoa lomailua, vaan se käy hyvinkin työstä, vain erilaisesta sellaisesta. Se on jatkuvassa valmistilassa ja aina saatavilla oloa, lapsen viihdyttämistä ja tekemisen keksimistä, omien tarpeiden (ja yöunien) asettamista toissijaiseksi.

Mutta se on silti erilaista kuin palkkatyössä käyminen, se on selvää.

Meidän kohdallamme on jo etukäteen selvää, että minä jäisin lapsen kanssa kotiin.
Jonkun toisen puoliso jää ilomielin hoitamaan lasta, mutta meillä se ei sattuneesta syystä menisi niin.

Eivätkä kaikki kaipaa taukoa työelämästä. Tunnen monia, joille kesälomatkin ovat jo liikaa.
Itse kuitenkin tiedostan kaipaavani sitä.

Jollekulle toiselle on muutenkin luontevaa palata töihin mahdollisimman pian lapsen saamisen jälkeen, toisen vanhemman tai päivähoidon astuessa mukaan kuvioihin. Luulen, että itselleni näin ei olisi, vaan kotona lapsen kanssa oleminen voisi sopia minulle.

Tiedostan myös, että kaikille ei myöskään ole taloudellisesti mahdollista olla lapsen kanssa kotona esimerkiksi kahta vuotta, vaikka haluaisikin.

Mutta entä jos mitään lasta ei tulekaan? Eikä äitiyslomaa, ei vanhempainvapaita?

Irtisanoutuminen vakituisesta, mielekkäästä työstä ei houkuttele. Yrittäjyys ei kiinnosta.
Voi jäädä opintovapaalle, mutta entä jos vapaansa aikana ei haluaisi tehdä mitään opintoihin liittyvää?

Virkavapaan ehdot ovat tiukentuneet tiukentumistaan, samoin vuorotteluvapaaseen vaaditaan vähintään 20 vuotta työkokemusta.

Työnantajan kanssa erikseen sovittava, määräaikainen palkaton vapaa olisi siis käytännössä alle nelikymppiselle ainut vaihtoehto, jos haluaisi opintoja sisältämättömän irtioton työelämästä, säilyttäen silti vakituisen työpaikkansa, johon tauon jälkeen palata.

Kokonaan toinen asia on, miten sosiaalisesti hyväksyttävää se vielä tänä päivänä on, verrattuna lapsen kanssa kotona olemiseen.

"No mitä sä nyt sitten sillä vapaallas teet?"
"Öö, en mitään, olen vaan kotona."


Sen sijaan lapsen kanssa kotiin jääminen on itsestäänselvää, ei se kaipaa selittelyjä. Vanhempi on tehnyt jotain hyvinkin hyödyllistä yhteiskunnalle: tuottanut uuden veronmaksajan, josta pitää nyt huolta, mikä on sekin hyödyllistä, jotta pikkukansalaisesta kasvaisi terve ja tuottelias aikuinen tulevaisuudessa.

Monet äitiyslomalta palaavat tulevat töihin innoissaan takaisin, kuten myös työkaverini viimeksi töihin palattuaan teki. "Jes, aikuisia ihmisiä!" hän iloitsi silloin. Äitiyslomalaiset näkevät taas muiden aikuisten keskellä päivien viettämisen parhaat puolet. Työhön palaaminen voi olla heille mukavaa vaihtelua kotielämään.

Sen sijaan tahattomasti lapseton saattaa raataa vuodesta toiseen sillä samalla tutulla työpaikalla, jossa lähin kosketus vapaaseen työelämästä on neljällä eurolla osallistuminen lahjakeräykseen taas yhdelle lapsen saaneelle työkaverille, joka on mammalomalla.

Väitän, että mistä tahansa toiminnasta on mahdollista tulla puuduttavaa, jos se jatkuu riittävän pitkään samanlaisena. Kotielämästä lapsen kanssa voi tulla puuduttavaa, vaikka se olisi sinänsä hyvin antoisaa. Myös yhtä lailla työssä voi viihtyä ihan hyvin, mutta silti sen voi kokea samalla puuduttavana.

Lienee sanomattakin selvää, ettei omalla kohdallani syy lapsen yrittämiseen ja toivomiseen ole se, että haluaisin vain tauon työelämästä. On kuitenkin ilmeistä, että lapsi tuo elämään itsensä ja persoonansa lisäksi mukanaan moninaisuutta niin monella tavalla. Valtavan suuren muutoksen, vastuun ja erilaisen arjen. Rutiinien lisäksi myös suurta vaihtelua siihen, millaista kotielämä ennen lasta oli. Monenlaista erilaista, monipuolisesti uutta, josta elämä jatkossa rakentuu.

Jos lasta ei tule, yllättävän suuri osa tästä moninaisuudesta uhkaa jäädä samalla toteutumatta.

En suhtaudu erityisen luottavaisesti siihen, että eläkkeelle jääminen tulee olemaan kovin yksinkertaista silloin, kun itselle ja ikäluokalleni se tulee edes teoriassa ajankohtaiseksi.

Jos eläkeikä nousee entisestään, onko (syystä tai toisesta, elämäntilanteen, biologisten tai vaikka taloudellisten syiden takia) tahattomasti lapsettomaksi jäävä kolme-nelikymppinen käytännössä töissä seuraavat viisikymmentä vuotta elämästään?

Vaikkei työ edes olisi kovin tärkeä arvo elämässä?

Täytyykö tässä alkaa asunto- ja osakesijoittajaksi ja tähdätä toimivaan exit-strategiaan, jotta tuo ei olisi kohtalona?