Uudenvuoden aattoillan traditiomme Miehen kanssa on tinan valaminen. Kumpikin saa sulatetavaksi yhden tinahevosenkengän, jonka uudelleenmuodostuneista kuvioista yritetään ennustaa tulevaa vuotta.
Tapa on lähtöisin lapsuudenkodistani ja sieltä se on kulkeutunut myös meille. Muutama vuosi sitten sukulainen lahjoitti meille niin paljon uudenvuodentinoja, ettei elinaikamme taida riittää niiden valamiseen.
Viime vuonna tapahtui kuitenkin poikkeus. Kun tinat oli kaivettu esille, emme löytäneet tinakauhaa mistään. Meillä oli molemmilla näköhavainto kauhasta edellisiltä kuukausilta, mutta nyt maa oli kertakaikkisesti nielaissut sen.
Korvaavaa tinankaatoon soveltuvaa välinettä, jonka pinnan olisimme raaskineet pilata, ei ollut.
Ei auttanut muu, kuin jättää ennustaminen välistä. Seuraavina päivinä kyselin epätoivoissani uutta kauhaa parista kaupasta, mutta ne olivat jo päässeet loppumaan, olihan uusi vuosi jo ohi.
Ennustusten puuttuminen tuntui ajatuksena pahaenteiseltä.
Kuin se voisi tuoda huonoa onnea, jättäen tulevan vuoden ylle häilymään epämääräisyyden verhon.
Viimeiset vuodet olivat olleet vaikeita. Pari vuotta sitten olin saanut tinaan kyyneleen muodon.
Ennuste, joka ikävä kyllä piti paikkansa.
Mutta mitä ajatella siitä, että tulevan vuoden tila olisi jopa tuttujen, hatarien ennusteiden osalta hämärän peitossa, tuntematon?
Se, ettei tälle vuodelle yksinkertaisesti ollut olemassa ennustetta, osoittautui ehkä kuvaavammaksi kuin mikään tinan muoto olisi voinut näyttää. Tästä vuodelta tuli monelta osin jotain sellaista, mitä kukaan ei olisi osannut ennustaa.
En ole koskaan aiemmin ollut niin tukehduttavan epätoivoinen, niin halvaannuttavalla pelolla tulevaan suhtautuva, niin rikki kuin tämä vuonna olen ollut.
Kaikesta siitä huolimatta, minulle tästä vuodesta tuli lopulta toivon vuosi.
Katson tulevaa kohti ja toivon, että jo ensi vuonna meitä olisi kolme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti