Viikonloppu. Olen aamulla yksin kotona, Mies on harrastuksessaan.
Hetken mielijohteesta päätän kuunnella Suvi Teräsniskan uutta albumia, jossa on tuutulauluja.
Olen tiennyt levystä jo pitkään, mutten ole halunnut kuunnella sitä. Nyt tuntuu siltä, että haluan.
Valitsen ensimmäisenä kuunteluun tutuimman kappaleen, Sininen uni.
Viikkoja kadoksissa olleet kyyneleet tulevat. Ne valuvat hiljaa poskilleni, tippuvat äänettömästi tyynylle.
Makaan hiljaa pimeässä paikoillani. Minut täyttää pohjaton, ylitsevuotava pehmeys ja hellyys.
Se valtaa minut ja kasvaa ylitseni.
Olen samaan aikaan niin täynnä toivoa, ja samalla niin täynnä surua, kaipausta.
Olen niin kiitollinen, että voin vihdoin aidosti haaveilla tästä.
Se unelma soljuu lauluna korvissani, on edessäni niin todellisena, että ääriviivat hahmottuvat jo.
Haluaisin niin kovasti, että voisin jonain päivänä laulaa lapseni uneen.
Haluan sitä niin paljon, ettei sille ole sanoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti