Tuntuu, kuin minulta olisi viimeiset viikot ollut päässäni astronauttien käyttämä avaruuspuvun kypärä.
Tiiviillä luukulla suljettava, ääriolosuhteisiin tarkoitettu. Elossa pysymisen mahdollistava.
Se vaimensi kaikki muut äänet ympäriltäni, päästäen korviini ainoastaan pahaenteisen valkoisen kohinan. Muiden puhe kuului etäisenä jostain kaukaa. Elin ja hengitin ainoastaan omaa tilannettani. Välillä sekunti ja minuutti kerrallaan. Pelkäsin niin kovasti.
Nyt kypärä on riisuttu ja kuulen taas.
Haluan vain olla hiljaa ja kuunnella. Haluan pysähtyä.
Jos joku kysyisi, mitä tapahtui, en osaisi tarkalleen ottaen vastata.
Minä en kysy, mitä tapahtui. Haluan vain olla rauhassa, paikallaan.
Olemme viimein tilanteessa, jota olen jo kauan toivonut.
Annamme lapselle luvan tulla. Yritämme ilman, että kumpikaan meistä on akuutisti hajalla ennen sitä, sen aikana tai sen jälkeen. Elämme arkea ilman, että ilma ympärillämme meinaa loppua ja tukahduttaa meidät molemmat.
En ole jaksanut vastata ystävien soittoihin. En halua puhua. En tiedä, mitä heille kertoisin.
En halua huutaa, kiljua, kuuluttaa tätä kaikille. Haluan vain olla ja tunnustella tätä haurasta rauhaa.
Miehen kosketus, katse ja suudelmat tuntuvat korjaavan minussa jotain, mikä meni jossain vaiheessa rikki. Tiedän, ettei hän ei voi sitä kaikkea korjata, mutta enää ei tee niin kovasti kipeää.
Mieleen muistuvat ajat kauan sitten, kun tehokkain keino ahdistukseeni oli, kun hänen silmänsä katsoivat kiinteästi omiini, ja hän toisteli rauhallisesti, että kaikki on ihan hyvin.
Alkuaikoina eron hetket olivat sietämättömiä, jos edessä oli muutamankin päivä oleminen eri osoitteissa. Minä itkin, hän piti minusta kiinni ja vain katsoi, kunnes luotin siihen, mitä hän sanoi.
Ainut paikka, missä haluan olla, on lähellä häntä.
Hengitän sisään ja ulos. Keskityn siihen, ettei kumpaankaan meistä satu, ei juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti