Tuntematon vuosi

Uudenvuoden aattoillan traditiomme Miehen kanssa on tinan valaminen. Kumpikin saa sulatetavaksi yhden tinahevosenkengän, jonka uudelleenmuodostuneista kuvioista yritetään ennustaa tulevaa vuotta.

Tapa on lähtöisin lapsuudenkodistani ja sieltä se on kulkeutunut myös meille. Muutama vuosi sitten sukulainen lahjoitti meille niin paljon uudenvuodentinoja, ettei elinaikamme taida riittää niiden valamiseen.

Viime vuonna tapahtui kuitenkin poikkeus. Kun tinat oli kaivettu esille, emme löytäneet tinakauhaa mistään. Meillä oli molemmilla näköhavainto kauhasta edellisiltä kuukausilta, mutta nyt maa oli kertakaikkisesti nielaissut sen. 

Korvaavaa tinankaatoon soveltuvaa välinettä, jonka pinnan olisimme raaskineet pilata, ei ollut.
Ei auttanut muu, kuin jättää ennustaminen välistä. Seuraavina päivinä kyselin epätoivoissani uutta kauhaa parista kaupasta, mutta ne olivat jo päässeet loppumaan, olihan uusi vuosi jo ohi.

Ennustusten puuttuminen tuntui ajatuksena pahaenteiseltä.
Kuin se voisi tuoda huonoa onnea, jättäen tulevan vuoden ylle häilymään epämääräisyyden verhon.

Viimeiset vuodet olivat olleet vaikeita. Pari vuotta sitten olin saanut tinaan kyyneleen muodon.
Ennuste, joka ikävä kyllä piti paikkansa.

Mutta mitä ajatella siitä, että tulevan vuoden tila olisi jopa tuttujen, hatarien ennusteiden osalta hämärän peitossa, tuntematon?

Se, ettei tälle vuodelle yksinkertaisesti ollut olemassa ennustetta, osoittautui ehkä kuvaavammaksi kuin mikään tinan muoto olisi voinut näyttää. Tästä vuodelta tuli monelta osin jotain sellaista, mitä kukaan ei olisi osannut ennustaa.

En ole koskaan aiemmin ollut niin tukehduttavan epätoivoinen, niin halvaannuttavalla pelolla tulevaan suhtautuva, niin rikki kuin tämä vuonna olen ollut. 

Kaikesta siitä huolimatta, minulle tästä vuodesta tuli lopulta toivon vuosi. 

Katson tulevaa kohti ja toivon, että jo ensi vuonna meitä olisi kolme.

Maraton

Sen jälkeen, kun viimeksi aloin vuotaa verta, olen muistellut yhtä iltaa kauan sitten, kun eksyin. 

Olin lenkillä ja käännyin jostain tienhaarasta väärään suuntaan. Meni pitkään, ennen kuin myönsin itselleni, etten varsinaisesti tiedä, missä olen. Kaikki näytti etäisesti tutulta, muttei kuitenkaan.
Ketään ei näkynyt missään, oli myöhäinen syksyinen ilta. Kun lopulta hahmotin, missä olin, tulin samalla tuskaisen tietoiseksi siitä, miten pitkä matka kotiin vielä oli. 

Jalat veivät eteenpäin ja tunsin kivun vain etäisesti, vaikka olin kävellyt jo useita tunteja.
Tiesin, etten voi pysähtyä, koska muuten en enää pääse liikkeelle.

Kun olin vain muutaman sadan metrin päässä kotoa, yhtäkkiä en olisi jaksanut enää askeltakaan.
Kannustukseksi itselle tarkoitettu toteamus siitä, ettei ole enää pitkä matka, kohta olen jo kotona, sai aikaan käänteisen reaktion. Reisiä poltteli, pohkeita pakotti. Olin lyyhistyä ulkorappusemme eteen.

Olen miettinyt, että sitä elämäni nyt on. On kuin olisi juossut putkeen kolmen maratonin verran, näkemättä häivähdystäkään maaliviivasta. Ja kun lopulta näkee kaukaisuudessa siintämässä jotain mahdollisesti sennäköistä, yllättäen jaloista pakenee voima kokonaan. 

Vasta silloin tuntee ensimmäistä kertaa, miten väsynyt on. Tiedostaa, miten koville matka on ottanut, kun tähän asti on vain puskenut pakolla eteenpäin. Vaikka ei uskoisi, ne viimeksiksi jäävät sadat metrit voivat tuntua paljon pitemmiltä, kuin kaikki edelliset tuhannet metrit yhteensä. Vaikka maali olisi jo lähes havaittavissa, mitä se ei aiemmin koko aikana ollut.

Kun viimein pääsee maaliviivan yli ja lysähtää henkeään haukkoen maahan, itsekin ihmetellen, miten ylipäänsä selvisi tänne asti, joku tulee kysymään, mitä sinä siinä vielä makaat?

Ylös siitä. Nyt alkaa seuraava matka.

Ja nyt, minun kohdallani, se matka on raskaaksi tulemisen yrittäminen. 

Sen jännittäminen, tulenko raskaaksi, ja jos, niin milloin, ja jos en, niin miksi en.

Se matka on vasta toden teolla alkanut. Ja sen kesto ja sisältö on tuntematon.

On hämmentävää myöntää, että jollain tasolla salaa toivoin, että tähänastinen matkani huomioitaisiin jotenkin, kenties jossain karman lain markkinoilla. Että tämä olisi sen takia helpompaa, kävisi suht nopeasti ja kivuttomasti. Olenhan jo odottanut niin kauan tähän pisteeseen pääsyä. 

Luonnollisesti tiedostin, ettei se mene niin. Mutta silti hiljaa toivoin ja olin heti valmis muuttamaan kantaani, jos se menisikin niin. Lapsellista, tiedän. Typerääkin, ja itsekästä.

Ei elämää kiinnosta, mitä olet aiemmin kokenut. Oletko väsynyt vai levon tarpeessa.

Jaksatko enää vai oletko saanut jo tarpeeksesi.

Se on, mitä on. Ottaa ja antaa. Sinusta huolimatta, ei sinun vuoksesi. 

Heille, jotka odottavat

Joulu. Monelle tahattomasti lapsettomalle vuoden kipeintä aikaa, jossa lapsettomuuden tuoma tyhjyys korostuu entisestään.

Joululla on ollut erityinen rooli myös omassa lapsettomuudessani, koska joulun aikaan kolme vuotta sitten lähti liikkeelle jotain, mikä käänsi minun ja Miehen elämän ylösalaisin.

Satoja kertoja ehdin toivoa, ettei sitä yhtä tapaninpäivää olisi koskaan ollutkaan. Että ne ajatukset olisivat vain pysyneet poissa mielestäni eikä kaikki olisi vain yhtäkkiä hajonnut palasiksi.

Huomaan kirjoittavani viimeisimpiin postauksiin lauseita, joita en missään nimessä olisi itse halunnut lukea aiemmassa tilanteessani. Pitkään etsin kirjoista ja blogeista tuskaa, kärsimystä.
Halusin lukea toisten kivusta. Sallin ainoastaan sitä ympärilleni, koska sitä ymmärsin.

Olen laittanut kotia jouluiseksi jo viikkoja. Joulumieli on jokseenkin hakusessa eikä vähiten koronan takia, mutta kyllä se tästä. Tänä jouluna sydämeni on keveämpi, kuin aikoihin.
Kaikilla näin ei kuitenkaan ole.

Juuri nyt toivon mahdollisimman hyvää ja rauhallista joulua kaikille.
Lepoa ja hengähdystaukoa niille, jotka sitä kipeästi kaipaavat.
Toivoa ja voimaa puskea eteenpäin.

Erityisesti toivon sitä heille, jotka syystä tai toisesta vielä odottavat, mutta eivät sillä perinteisellä tavalla. Odottavat kipeiden päätösten tekemistä, parempaa aikaa, lausuntoa, tutkimuksia, seuraavaa ovulaatiota, kumppania, lapsiesitystä adoptioprosessissa, raskautta. 

Mitä tahansa, mikä seisoo vielä lapsen edessä niin, ettei hänen ääriviivojaan voi kunnolla nähdä.

Verta 3

Tällä kertaa minulle tulee jostain syystä aika nopeasti aavistus, etten ole raskaana.

Mikään ei tunnu erilaiselta. En tunne pahoinvointia, en turvotusta, en yhdenyhtä poikkeavaa vihlaisua. En yhtään mitään.

Eikä varsinaisesti kyse ole edes siitä. Jotain vain puuttuu, jokin tunne, vaikken edes tiedä, mikä.

Enhän koskaan ole ollut raskaana, mistä minä tiedän miltä se tuntuu, tai ei tunnu.

Kuukautiset alkavat päivää etuajassa, kuin korostaakseen sitä, miten selkeää tämä tällä kertaa oli.

Täksi jouluksi ei tullut hyviä uutisia, ei sellaista ikimuistoista joululahjaa.

Olen pettynyt, mutten murtunut. Minuun sattuu, mutten romahda. Ahdistus ei ota valtaansa samalla tavalla, kuin viimeksi. En tunne enää musertavaa painetta päästä ulos tästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Melko pian pystyn suuntaamaan ajatukseni kohti seuraavaa kuukautta. 

Nyt, kun yrittäminen on helpompaa. Onneksi se on helpompaa. 

Silti tämä saa minut mietteliääksi. Olen malttamaton, kärsimätön ja hieman huolissani.
Luen netistä, että naisen olisi hyvä syödä foolihappoa jo raskautta yritettäessä.
Ostan sadan kappaleen purkin.

 

Mietin, montako purkkia joudun vielä ostamaan.

Paikoillaan

Ihmiset ympärilläni ostavat omakotitaloja, perustavat yrityksiä ja saavat lapsia.
Heille tapahtuu uusia, jännittäviä asioita, kun jotain liikahtaa eteenpäin.
Kun jokin onkin eri lailla kuin ennen.

Minä herään aamulla ennen kellonsoittoa, harjaan hiukseni ikivanhalla (mutta pehmeällä) harjalla, pakkaan evääksi töihin samoja valmisaterioita ja kaivan työavaimen tutusta laukuntaskusta.
Katson iltaisin telkkaria Miehen kanssa, herkuttelen usein perjantaisin noutoruoalla ja ihmettelen kerta toisensa jälkeen, miten lyhyitä viikonloput ovat.

Luulen, että yksi satuttavimmista asioista tahattomassa lapsettomuudessa on tunne siitä, että varsinainen elämä tapahtuu muille ja muualla, samaan aikaan kun oma elämä tuntuu lipuvan ohi huomaamatta.

On jatkuvasti epämääräinen ulkopuolisuuden tunne. Kuin olisi jämähtänyt paikoilleen elämään määrittämättömän pituista ajanjaksoa, jota tuskin myöhemmin on tarvetta muistella.

Ajankulun käsite yleisesti ottaen on haastavalla tavalla kaksijakoinen. Yleensä aika tuntuu matelevan tuskallisen hitaasti, kuin kaikki tapahtuisi hidastetussa elokuvassa. Toisaalta välillä kauhistuttaa, miten nopeasti päivät ja kuukaudet kuluvat eteenpäin samalla, kun tietyt asiat pysyvät silti muuttumattomina.

Välillä tämä yhdistelmä leimahtaa kateudeksi, jopa itsesääliksi. Pahimmillaan epätoivoksi ja katkeruudeksi, kun mielessä pyörii, mitä minulle tällä halutaan opettaa, mikä on tämän kaiken tarkoitus?

Useimmiten se kaikki on vain muodoton, yksinäinen möykky, joka kulkee kirjapainona laukussa.
Ei se kauheasti häiritse, mutta siellä se on eikä poiskaan ole menossa.

Viime kuukausina olen oppinut kantapään kautta, että lapsen yrittämiseen liittyy paljon odottamista.
Odotetaan milloin mitäkin, ovulaatiota, mahdollisia raskausoireita, kuukautisten alkamista. Odotetaan, että päästäisiin jo seuraavaan vaiheeseen, eteenpäin, eli odottamaan lisää.

Koska en ole viime vuosina juuri muuta tehnyt kuin odottanut asioita, varsinainen lapsen yrittäminen on vaatinut minulta jälleen uutta kärsivällisyyden tasoa.

On selvää, että elämäntilanteiden vertailu sinänsä on turhaa. Tiedostan, etteivät hyvin monet puuduttavat ja tylsät asiat vain mystisesti häviä lapsen kautta. Yhtä lailla lapsen kanssa miettisin iltapäivällä, mitä söisimme tänään, ilman ainuttakaan järkevää ajatusta päässä.

Mutta merkityksellisyys, sitä kaipaisin elämään lisää.

Myyty

Saan ystävältäni viestin, jossa kerrotaan että se on menoa nyt. Töissä kyttään kuumeisesti puhelinta, odotan jännittyneenä tilannepäivitystä. Hyppään puoli metriä ilmaan jokaisesta viestiäänestä.

Lopulta saan ensimmäisen kuvan hänestä. Olen välittömästi myyty.
Hän on hurmaava, ihmeellinen.

Hän on ensimmäinen lapsi, johon olen näin aikuisiällä vahvasti kiintynyt, nimenomaan omassa henkilökohtaisessa elämässäni enkä esimerkiksi töiden kautta. Lapsi, jonka kanssa minulla tulee olemaan oma, erityinen side, joka jatkuu myös hänen vanhemmistaan erillisenä.
Aikanaan, isompana hän tulee toivottavasti joskus käymään luonani myös itsenäisesti.

Se tuntuu hassulta, kummalliselta, erilaiselta. Se tuntuu hyvältä.

Ympärilläni on ollut ystävien, sukulaisten ja töiden kautta paljon lapsia. Olen nähnyt heitä kotona, juhlissa, illanistujaisissa ja harrastuksissa, yhteisissä puuhissa. Olen touhunnut ja leikkinyt heidän kanssaan, olen hoitanut osaa heistä. Mutta kukaan heistä ei ole liittynyt erityisesti minuun.

Tämä on eri asia. Hän on eri asia.

Olen odottanut häntä pitkään, säilyttänyt häntä sydämestäni kauan ennen kuin hän oli edes olemassa.
Siitä lähtien, kun ala-asteella kaksi ystävystä kysyi tunnustelevasti toisiltaan, voisivatko he olla kummeja toistensa lapsille.

Toivon, että hän tulee aina olemaan osa elämääni. Haluan antaa hänelle ison osan sydämestäni, ajastani, itsestäni. Aion olla hänen tukenaan kaikessa, juuri niin paljon kuin hän tarvitsee.

Kateudesta

Näen sattumalta televisiosta ohjelman, jossa on harvinaisesta oireyhtymästä kärsivä nainen.
Hän odotti nuoreen aikuisuuteen asti kuukautisia, jotka eivät alkaneetkaan. Kaksikymmentävuotiaana hän sai kuulla, ettei voi koskaan saada biologista lasta. Useita parisuhteita kaatui tähän.

Hänen tarinansa pysäyttää. Miltä tuntuisi kohdata sellainen lopullisuus?

Myöhemmässä tilannepäivityksessä hän kertoo, että oli tullut lääkäreiden hämmästykseksi raskaaksi kolmansilla treffeillä ja saanut lapsen.

Kateus kuohahtaa yllättävällä voimalla. Miksi minä en tule raskaaksi ovulaatiotestien hymynaamoista huolimatta, vaikka samaan aikaan raskaaksi tulee nainen, jolla ei ole koko kuukautiskiertoa?

Tietenkään se ei ole minulta pois. Se on aivan mahtava asia. Osoitus siitä, että ihmeitä tapahtuu.
Silti nämä ajatukset välähtävät tajuntaan, ennen kuin ehdin tehdä mitään estääkseni niitä.

Tiedän paljon kateuden ja katkeruuden tunteista. Ne ovat tulleet vuosien varrella ikävän tutuiksi.
Niin tutuiksi, etten välillä ole muistanut elämää ilman niiden jatkuvaa olemassaoloa kaiken taustalla.
Ne ovat tummia varjoja, jotka luovat taakseen omat, vielä synkemmät varjonsa.

Kateus on pitemmän päälle vaarallinen, kivinen tie, jonne voi kadottaa itsensä kokonaan. Maailmassa riittää monenlaista vääryyttä, jonka murehtimiseen voi helposti kuluttaa kokonaisia ihmiselämiä. 

On ihmisiä, jotka saavat lapsia, mutta kohtelevat heitä kaltoin. On ihmisiä, jotka saavat lapsia, vaikkeivät jaksaisi, osaisi tai haluaisi huolehtia heistä. On ihmisiä, jotka eivät saa lasta, vaikka kuinka haluaisivat. On ihmisiä, jotka saavat kuin itsestään kaiken sen, mitä joku toinen on vuosia kaivannut.

Nyt olen itse (ainakin päällisin puolin) tilanteessa, josta moni voisi olla kateellinen. Minulla on ihminen, jota suuresti rakastan ja jonka kanssa yritän lasta, ilman että kummallakaan meistä on todettuna mitään hedelmällisyyteen liittyvää lääketieteellistä haastetta. Yrittäminen on vasta alussa eikä aihetta huoleen ole, vaikkei se onnistuisi vielä useaan kuukauteen.

Olen ollut sillä puolella, jossa olen ollut vihainen kaikille maailman ihmisille, jotka ylipäänsä yrittävät lasta. Tai jotka edes suunnittelevat autuaan huolettomia joskus tulevaisuudessa yrittävänsä lasta. Heistä puhumattakaan, joilla on jo lapsi. Olen ollut sisäelimiä korventavan kateellinen, sekä tutuille sekä tuntemattomille. Niille kaikista lähimmillekin ystäville ja läheisille.

On ihmisyyden pimeimpiä hetkiä, kun huomaat olevasi vihainen jonkun rakastamasi henkilön onnesta. Kun toisen onni vain hieroo naamaasi kaikkea sitä, mitä sinulta puuttuu, niin paljon ettet tunne enää muuta kuin kipua. Ja sen jälkeen tunnet olevasi hirvein ihmisolento, jota maa päällään kantaa.

Nykyään on trendikästä puhua monessa yhteydessä lempeydestä itseä kohtaan. Minusta erityisesti tahattomaan lapsettomuuteen liittyvissä asioissa tätä ei voi korostaa tarpeeksi.

Olen pikkuhiljaa opetellut ajattelemaan, ettei kateus ole merkki siitä, että olen huono, sydämetön ihminen, joka toivoo muille pahaa eikä kykene tuntemaan empatiaa tai iloa muiden puolesta.

Se kertoo, että tämä asia on minulle hyvin tärkeä. Itseä määrittävältä osin tärkeä.

Se kertoo myös, että olen ollut henkisesti tiukilla, vaikeiden tunteiden äärelle vietynä ja äärirajoille venytettynä. Sellainen kaventaa näkökenttää ja syö voimavaroja havaita enää muuta, kuin oman tuskan. 

Mutta se, mitä hetkellisesti tunnen, ei määritä minua ihmisenä. 

Kateus voi olla merkki siitä, että ihmistä sattuu johonkin syvemmälle. Ihan kuin polvikipu on merkki siitä, että polvessa kaikki ei ole kunnossa. 

Kateus on sydänkipua.

Sininen uni

Viikonloppu. Olen aamulla yksin kotona, Mies on harrastuksessaan.

Hetken mielijohteesta päätän kuunnella Suvi Teräsniskan uutta albumia, jossa on tuutulauluja.
Olen tiennyt levystä jo pitkään, mutten ole halunnut kuunnella sitä. Nyt tuntuu siltä, että haluan.

Valitsen ensimmäisenä kuunteluun tutuimman kappaleen, Sininen uni.

Viikkoja kadoksissa olleet kyyneleet tulevat. Ne valuvat hiljaa poskilleni, tippuvat äänettömästi tyynylle.
Makaan hiljaa pimeässä paikoillani. Minut täyttää pohjaton, ylitsevuotava pehmeys ja hellyys.
Se valtaa minut ja kasvaa ylitseni.

Olen samaan aikaan niin täynnä toivoa, ja samalla niin täynnä surua, kaipausta.

Olen niin kiitollinen, että voin vihdoin aidosti haaveilla tästä.
Se unelma soljuu lauluna korvissani, on edessäni niin todellisena, että ääriviivat hahmottuvat jo.

Haluaisin niin kovasti, että voisin jonain päivänä laulaa lapseni uneen.

Haluan sitä niin paljon, ettei sille ole sanoja.

Mukana kulkeneita

En enää tunne valtavaa painetta löytää yhtä kallisarvoista oikeaa hetkeä lapsen yrittämiselle. 

En etsi paniikinomaisesti ovulaatiota ja hätäänny, kun sitä ei juuri sillä hetkellä löydy.

Kun olen tuntevinani ovulaation lähestyvän, testi osoittaa epäilykseni oikeiksi.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että ihoni on järkyttävässä kunnossa. 

Finnejä on kaikkialla ja niitä tulee kokoajan lisää. Tuntuu, kuin olisin taas teini-ikäinen.

Onneksi itsetuntoni on paremmalla tolalla nyt, kuin vuosia sitten näyttäessäni tällaiselta edellisen kerran. Itsetunnon lisäksi saanut reilun annoksen tervettä välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, olenko muiden silmissä edustavimmillani.

Paras ystäväni synnyttää pian esikoisensa, ensimmäisen kummilapseni.

Hän on kantanut tyttöä sisällään pian yhdeksän kuukautta.

Hän on syönyt, nukkunut, kulkenut ja hengittänyt lapsi mukanaan.

Tuntuu, että myös minä olen kantanut kauan mukanani jotain, joka pikkuhiljaa saavuttaa päivänvalon.

Sinnikästä toivoa siitä, että vielä joskus, jonain päivänä olemme Miehen kanssa tässä tilanteessa, ja kaikesta huolimatta vielä yhdessä.

Ja nyt olemme.

Se on ollut pitkä tie.

Siihen liittyy edelleen paljon vaikeita, kivuliaita asioita. Kysymyksiä, jotka ovat vailla vastausta.

Pelkoa ja epävarmuutta. Ahdistusta. Tuntematonta.

Ei tämä ole yhtäkkiä muuttunut helpoksi, eikä kaikki ole edelleenkään täydellisen hyvin.

Mutta tämä on muuttunut jonkin verran helpommaksi, ja moni asia on paremmin.

Hiljaa kuuntelen

Tuntuu, kuin minulta olisi viimeiset viikot ollut päässäni astronauttien käyttämä avaruuspuvun kypärä.
Tiiviillä luukulla suljettava, ääriolosuhteisiin tarkoitettu. Elossa pysymisen mahdollistava.

Se vaimensi kaikki muut äänet ympäriltäni, päästäen korviini ainoastaan pahaenteisen valkoisen kohinan. Muiden puhe kuului etäisenä jostain kaukaa. Elin ja hengitin ainoastaan omaa tilannettani. Välillä sekunti ja minuutti kerrallaan. Pelkäsin niin kovasti.

Nyt kypärä on riisuttu ja kuulen taas.
Haluan vain olla hiljaa ja kuunnella. Haluan pysähtyä.

Jos joku kysyisi, mitä tapahtui, en osaisi tarkalleen ottaen vastata.
Minä en kysy, mitä tapahtui. Haluan vain olla rauhassa, paikallaan.

Olemme viimein tilanteessa, jota olen jo kauan toivonut.

Annamme lapselle luvan tulla. Yritämme ilman, että kumpikaan meistä on akuutisti hajalla ennen sitä, sen aikana tai sen jälkeen. Elämme arkea ilman, että ilma ympärillämme meinaa loppua ja tukahduttaa meidät molemmat.

En ole jaksanut vastata ystävien soittoihin. En halua puhua. En tiedä, mitä heille kertoisin.
En halua huutaa, kiljua, kuuluttaa tätä kaikille. Haluan vain olla ja tunnustella tätä haurasta rauhaa.

Miehen kosketus, katse ja suudelmat tuntuvat korjaavan minussa jotain, mikä meni jossain vaiheessa rikki. Tiedän, ettei hän ei voi sitä kaikkea korjata, mutta enää ei tee niin kovasti kipeää.

Mieleen muistuvat ajat kauan sitten, kun tehokkain keino ahdistukseeni oli, kun hänen silmänsä katsoivat kiinteästi omiini, ja hän toisteli rauhallisesti, että kaikki on ihan hyvin. 

Alkuaikoina eron hetket olivat sietämättömiä, jos edessä oli muutamankin päivä oleminen eri osoitteissa. Minä itkin, hän piti minusta kiinni ja vain katsoi, kunnes luotin siihen, mitä hän sanoi.

Ainut paikka, missä haluan olla, on lähellä häntä. 

Hengitän sisään ja ulos. Keskityn siihen, ettei kumpaankaan meistä satu, ei juuri nyt.

En kertonut

Viime viikkoina olen kohdannut joitakin tilanteita, joissa olen joutunut valitsemaan, toiminko sen pohjalta, että saatan olla raskaana, vai sen pohjalta, etten ole raskaana, kunnes toisin todistetaan.

Olen joutunut puntaroimaan, missä hetkissä tuntuu oikealta kertoa tilanteestani, ja missä ei.
Olenkin miettinyt, milloin toiveikkuus muuttuu epätoivoksi ja milloin epätoivo muuttuu ylioptimismiksi, lähes harhaisuudeksi.

Töissä etäisesti tuttu työkaveri avautui yllättäen siitä, että heillä on miehensä kanssa ollut erimielisyyksiä lapsiluvusta. Työkaveri toivoisi vielä yhtä lasta, mutta miehen mielestä lapsiluku on jo täynnä. 

Olimme kahden eikä keskeytyksiä ollut luvassa pitkään aikaan. Hän ei tunne läheisiä työkavereitani ja on siltä osin tarpeeksi kaukana. Hänen kanssaan oli helppo olla ja huomasin luottavani häneen.
Tilanne olisi ollut otollinen kertoa edes muutamalla sanalla omasta tilanteesta.

En kertonut.

Mukava hieroja kysyi esitietolomakkeesssaan, olenko raskaana. Olisin voinut kertoa, etten tällä hetkellä tiedä olenko raskaana, koska yritämme lasta. Kuukautiset eivät olleet vielä alkaneet.

En kertonut.

lllanistujaisissa seisoimme ulkoterassilla, kun yksi kavereistani vetäytyi kauemmaksi tupakalle. Halusin rupatella hänen kanssaan hetken kahden. Olisin voinut vastustaa tätä haluani ja mennä kauemmaksi tupakansavun takia. Jos olisin tiennyt tai edes epäillyt olevani raskaana, olisin mennyt.

En mennyt.

Luin taannoin blogipostauksen, jossa bloggaaja kertoi toivovansa lasta. Hän käytti jokaisessa lauseessa sanaa "kun". Kun tulen raskaaksi, kun saamme lapsen, kun tämä onnistuu.
En voi olla ajattelematta, että aika luottavaista, suorastaan uskaliasta. Nyt hän on raskaana.

Yksi ystäväni käyttää kanssani keskustellessaan sinnikkäästi sanontaa "sitten kun olet raskaana". Korjaan yhtä sinnikkäästi hänen lauseensa muotoon "sitten jos olen raskaana".

En aktiivisesti ajattele tai usko, ettei raskaaksi tuleminen onnistu minulta. Yleensä ajattelen, että se voi onnistua. Mutta entä jos ajattelisin, että se tulee varmasti onnistumaan, että se on vain ajan kysymys?
Voiko yltiöpositiivinen ajattelu auttaa raskautumisessa? Olisiko se edes yltiöpositiivista ajattelua?

En koe, että minulle olisi taattu tai luvattu mitään universumin toimesta. En myöskään halua itse taata itselleni mitään sellaista, mihin minulla ei todellisuudessa ole valtaa tai kontrollia. Koen, että niin toimiminen olisi yksinkertaisesti vaarallista. En tiedä onko kyseessä taikausko vai lamaannuttava pelko siitä, että jos uskottelen itselleni kaiken menevän suunnitellusti, romahdan mikäli niin ei käy.

Viime vuodet ovat ottaneet minulta luulot pois. Pakottaneet huomaamaan, ettei mikään ei ole itsestäänselvää. 

En haluaisi vaikuttaa ylimieliseltä jonkin sellaisen edessä, joka on niin suuri ja tuntematon.
Pelkään, että se kostautuisi minulle.

Jatkossakaan en siis ole raskaana, kunnes toisin todistetaan.