Ihan vaan siksi

Ystävän toinen lapsi syntyy.

Painan sydämiä pienen nyytin kuviin hiljaisena.
Ajatus siitä, että vauvaa pitäisi mennä lähiviikkoina katsomaan, uuvuttaa.

Mieleeni palautuu eräs keskustelu ystävän kanssa, joskus viime talvena.

"Me tehtiin raskaustesti juuri ennen jouluaattoa. Ihan vaan siksi, että tietää, mitä joulupöydässä voi syödä. Graavikala on aina ollut mun suosikki!"

Ihan vaan siksi.

Siihen sisältyy valtava luotto siihen, että raskaus onnistuu joka tapauksessa.
Kysymys ei ole siitä, onnistuuko se, vaan ainoastaan siitä, milloin niin tulee tapahtumaan.

Jos ei tässä kierrossa, ehkä seuraavassa.
Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, varmaan aika näillä näppäimillä.

Niin että sitä vain, että skipataanko jo nämä joulupöydän kalat, vai kenties vasta loppiaisen noutosushi.

Se tuntui niin uskomattoman arkiselta.

Että joku tosiaan tekee raskaustestin lähinnä selvittääkseen, voiko tänään syödä jotain vai ei.

Jo aiemmin ihmettelin täällä sitä, miten järjettömän rauhalliselta hän vaikutti koko vuoden yrittämisen ajan. Ja sitten lopulta, kun tuli testin tekemisen aika, se tehtiin näin.

"Kyllä mä vähän aavistelin, että voisi olla positiivinen, mutta ennen juhla-ateriaa halusin olla varma!"

Toki onhan voinut olla, että pettymystä pelätessään hän vain halusi etäännyttää itseään, ja ajatella mahdollisimman käytännöllisesti. Ehkä hän jätti sen sanomatta.

Tai sitten ei.
Jotenkin luulen, että ei.

Sillä ei kai ole merkitystä.

Joka tapauksessa, kertomuksesta puutuu kokonaisuudessaan tilanteen järisyttävä ainutlaatuisuus.

Miten käsittämätön ihme se on. Siis ylipäänsä päästä tekemään raskaustesti sillä pienellä aavistuksella, että se saattaisi näyttää positiivista.

Itse en ole koskaan päässyt niin tekemään.
Kaikkein vähiten silloin, kun testi lopulta olikin posiitivinen.

Miten valtavan suuri asia se on, kaukana arkisesta.

Kaikkea sitä ihminen tekee

 

Eräänä päivänä tavaroita raivatessa löydän palauttamattomien lääkkeiden lisäksi muuta tahattoman lapsettomuuden tykötarpeistoa.

Ovulaatiotestejä, sekä liuskoina että digitaalisina.
Muistan vihanneeni liuskoja, ne eivät koskaan näyttäneet tarpeeksi tummaa.

Marimekon unikkokuosisen kansion, johon keräsin kaikki tutkimustulokset ja laskut.
Pitäisi varmaan joskus laskea mielenkiinnosta, paljonko tämä lapsi lopulta maksoi.

Punakukkainen kansio näyttää kaikessa pirteydessään räikeältä ja jotenkin rivolta.
Ottaen huomioon, mitä se sisältää.

Ei lomakuvia, vanhoja verokortteja tai pöytälaatikkoon jääneitä runoja.
Vaan hoitosuunnitelmia, tutkimustuloksia, pistosohjeita, eri lääkefirmojen esitteitä.

Laskuja, niin tuhottomasti laskuja.

Rajuimman näköisiä ovat siemennestenäytepurkit.
En muistanut, että niitä jäi noin monta ylimääräistä.

Purkkien katsominen aiheuttaa lähes fyysisen pahoinvointireaktion.
Saa muistamaan asioita, joita en haluaisi muistaa.

Kaikkea sitä ihminen tekee silloin, kun on pakko.

Spermanäytteet olivat ehdottomasti hirvein konkreettinen asia koko prosessissa.
Vihasimme niitä Miehen kanssa molemmat.

Toinen asia, mitä vihasimme lähes yhtä paljon, oli ajoitetun seksin harrastaminen.

Ainoa keino, miten niistä selvisi jotenkuten järjissään, oli itsensä ja koko asian ulkoistaminen.
Tunteiden ja kaiken muun sivuun laittaminen, robotin lailla suorittaminen.

Häiriintyneen kaksijakoista siinä oli, että asia, joka piti tunteet ulkoistuneena yhdessä suorittaa, oli äärimmäisen intiimi ja herkkä. Toisenlaisessa kontekstissa aivan erilainen, kuin mitä niissä hetkissä.

Kasan alimmaiseksi tungettuna löytyy Clearbluen digitaalinen raskaustesti.
Se on sama laite, mihin elämäni ensimmäinen positiivinen tulos lopulta piirtyi.

Tulos, jonka odotin koska tahansa katoavan näytöltä ikiajoiksi, pyyhkien mennessään kaiken sen, minkä sen olemassaolo oli käynnistänyt.

Näytepurkit viskaan inhoten roskikseen, muista en jostain syystä saa luovuttua.

En edelleenkään voi käsittää, että niiden aika on ainakin toistaiseksi osaltani ohi.

Yhteenveto: Ensimmäinen kolmannes

Tiivistelmä: Pitkään jatkuneen täydellisen epäuskon ja lamaannuttavan pelon jälkeen olen alkanut edetä ajatuksissa pikkuhiljaa sitä kohti, että mitä jos vauva ei kuolekaan, vaan elää.

Yleisfiilis: Suuren osan ajasta äärimmäisen epätodellinen, hämmentynyt ja huolestunut. Sen ei ehkä olisi pitänyt tulla varsinaisesti yllätyksenä kaikkien viimevuotisten tapahtumien jälkeen, mutta se tuli. Ainoa vaihtoehto oli mennä kliseisesti hetki kerrallaan, selvitä aina seuraavaan päivään ja seuraavaan ultraan asti.

Vasta ihan viime aikoina olen huomannut asunnon ostamisesta aiheutuneiden kiireiden sysäämänä vapautuneeni jäykimmistä lukoista. Pystyn puhumaan raskaudesta tuntematta itseäni elokuvaroolin näyttelijäksi, ja jonkin verran lapsestakin. Silti ensi vuosi ja siellä häämöttävä tuleva tuntuvat edelleen hyvin kaukaisilta ja absurdeilta, eivät konkreettisilta lainkaan. Tilannetta ei varsinaisesti helpota lähtöasetelma parisuhteemme näkökulmasta.

Oireet: Ainoa selkeä oire ennen positiiviista raskaustestiä (4+2) oli nännien arkuus, jonka olin kuvitellut johtuvan tälläkin kertaa Teroluteista, kuten aiemminkin. Arkuus on jatkunut näille päiville asti, ja tuntuu ainoastaan suoraan nännejä koskettaessa, ei muuten. Ja pelkästään nänneissä, ei rinnoissa.

Ajankohtien 4+0 ja 6+2 välissä tuntui jonkinlaisia satunnaisia menkkamaisia jomotuksia, joissa oli jotain hiukan erilaista. Kuin krampit olisivat olleet "syvemmällä" sisällä, kuin aiemmin. Huomasin myös muutamia kertoja vatsan turvotusta iltaisin, vaikka edellisestä syömisestä oli kulunut tuntikausia.

Kesähelteiden aikaan sain kaksi (5+5 ja 6+1) erikoista yöllistä kipukohtausta, jotka saivat pelkäämään keskenmenoa vielä entistä enemmän, jos mahdollista.

8+2 ja siitä erityisesti pari kolme viikkoa eteenpäin tunsin korostunutta Nälkää, joka iski sekunneissa. Pitkä syömättömyys ei kuitenkaan aiheuttanut minkäänlaista heikkoutta, pahoinvointia tai huimausta. Olin vain korostuneen nälkäinen niin kauan, kunnes sain ruokaa.

Muita melko olemattomia oireita ovat olleet lähinnä omituinen alapään "pehmeys" ja silloin tällöin lisääntynyt valkovuoto. Tihentynyt pissahätä on tullut tutuksi etenkin viimeisen kuukauden aikana.
Kun ensimmäinen kolmannes alkoi lähestyä loppuaan, sain vasemmalle puolelle kehoa mystisiä polvi- ja alaselkäkipuja, jotka ikävä kyllä jatkuvat edelleen (ks. kohta Kivut).

Mieliala: Suuren osan ensimmäisestä kolmanneksesta olin sekaisin huolesta. Yritin parhaani mukaan valmistautua huonoihin uutisiin. Tasapainoilin horjuvasti vastaheränneen, ennenkokemattoman suuren toivon ja raastavien pelkojen välissä, tietämättä, mitä ajatella.

Mieli pyrki suojaamaan itseään, ja kestikin todella pitkään sisäistää raskauden olevan ylipäänsä millään tasolla totta. Ensin vähemmän ahdistuneet hetket olivat vain pieniä välähdyksiä, mutta vähitellen niitä alkoi tulla enemmän. Nyt niitä on jo päivissä yleensä enemmän kuin huolta, vaikka tuleva rakenneultra jännittää hurjasti. Korostunutta itkuherkkyyttä, kiukkuisuutta tai vastaavanlaisia rajuja mielialanmuutoksia tai ylitunteellisuutta ei ole ollut.

Mieliteot: Ei minkäänlaisia, missään vaiheessa.

Korostuneet aistit: Nope. Vaikka niitä ja muita aistierikoisuuksia olisi mielenkiintoisia kokea. Kerran haistoin avatun suklaalevyn sohvapöytämme laatikon läpi, mitä en (ainakaan hyvällä mielikuvituksella) ehkä yleensä tee. Siinäpä se.

Kehon muutokset: Vatsa on kasvanut hiljalleen, ja erottuu oman arvion mukaan etenkin istuessa ja tiukkaa paitaa käyttäessä, myös löysemmilläkin vaatteilla jonkin verran. Painoa on tullut lisää mittausten mukaan maksimissaan kilon verran, jos sitäkään. Rinnat eivät pettymyksekseni ole juurikaan vielä kasvaneet, vaikka varaa ehdottomasti olisi.

Kivut ja kolotukset: Ensimmäisen kolmanneksen viimeisellä viikolla aloin herätä aamuisin siihen, että vasempaan polveen sattuu järjettömän paljon, kuin koko polvi olisi tulessa. Monet niveleni, myös polvien, ovat aina olleet löysät ja alttiita menemään pois paikoiltaan, mutta polvi ei ole vaivannut millään tavalla noin 15 vuoteen. Epäilen, että raskauden löystyttäessä niveliä polvi menee öisin nukkuessa jonkinlaiseen virheasentoon. Samalla puolella alaselässä on viime päivinä tuntunut ilkeää vihlontaa, erityisesti istuutuessa ja noustessa ylös istumasta.

Parhaat hetket: Ensimmäinen positiivinen raskaustesti. Se oli hetki, jota en koskaan unohda. Ensimmäinen varhaisultra yksityisellä, kun näki, että siellä tosiaan on elämää. Yleisesti ottaen kaikki ultraäänet, joissa järjetön huoli on (vaikkakin hetkellisesti) väistynyt.

Ystäviltä saadut viestit. Työkavereille kertominen, koska heiltä koen saaneeni paljon lämpöä. Ylipäänsä kenelle tahansa kertominen, sillä se saa joka kerta itsenikin käsittämään paremmin, mitä tapahtuu.

Heikoimmat hetket: Ensimmäisina kahtena kuukautena ei juuri mitään muuta ollutkaan, kuin heikkoja hetkiä toisensa perään, huolen kovertaessa heiveröistä toivoa reikäjuustoksi. Myös ne hetket, kun on iskenyt kunnolla tajuntaan, ettei tämä ole innoissaan olevan tavanomaisen pariskunnan tavanomainen, iloisen yhteinen odotus, kuten esimerkiksi positiivisesta raskaustestistä Miehelle kertoessa.

Mieleen jäi myös viimeisin neuvolakäynti, jolla selvisi, että vaikka puhelimessa oli kerrottu sokerirasituksen tulosten olleen ihan hyviä ja viiterajoissa, todellisuudessa tunnin paastoarvo oli ollut melko lähellä viitearvon ylärajaa. Huolettaa, saanko raskausdiabetes-diagnoosin ja miten se vaikuttaa vauvaan ja loppuraskauteen.

Suurimmat huolenaiheet: Näitähän riittää loputtomiin. Mitä jos vauvalle tapahtuu (raskauden aikana tai sen jälkeen) jotain, mitä jos minulle tapahtuu jotain, mitä jos Miehelle tapahtuu jotain. Miten tämä kaikki tulee käytännössä vaikuttamaan parisuhteemme, ja miten se kestää vauva-arjen niistä lähtökohdista, joista olemme tähän lähteneet.

Jos puhutaan konkreettisista huolenaiheista juuri nyt, niin ehkä tuo edellämainittu raskausdiabetes. Ja tietysti suuressa määrin se, onhan tulevassa rakenneultrassa kaikki hyvin. Esimerkiksi synnytystä en osaa vielä erityisesti murehtia, se tuntuu tässä vaiheessa ajatuksena suoraan sanottuna äärimmäisen kaukaiselta.

Kenelle kerrottu: "Sisimmälle" lähipiirille ja minun työkavereilleni, ei muille.

Parisuhteen tila: Tiettyjä ilmiselviä lukkoja lukuunottamatta ihan hyvä. Puhumme suht luontevasti raskaudesta, mutta emme vauvasta tai ensi vuodesta. Talon ostaminen on tuonut mukanaan paljon yhteistä keskusteltavaa, mietittävää ja myös konkreettista tekemistä, kuten koko etsimisprojektin aloittaminenkin aikanaan teki. Viime aikoina molempien ajatukset ovat olleet tiivisti tulevassa remontissa, jota yhdessä suunnittelemme, ja jonka käytännön asioita organisoimme.

Seksi: Tuntuu hyvältä, eikä ole teknisesti mitenkään hankalampaa. En koe olevani erityisen kaunis tai viehättävä, mutta en ruma tai luotaantyöntäväkään. Mies on silmissäni haluttava ja kostuminen on yhtä nopeaa, ellei nopeampaa kuin ennenkin. Orgasmit ovat vähintään yhtä voimakkaita. Kaikenlainen nännien koskeminen tuntuu enemmän ja paremmalta kuin ennen. Ei satu liikaa, vaan juuri sopivasti.

Yllättävintä tähän asti: Ehdottomasti se, miten oireeton alkuraskaus voi olla, vaikka kaikki olisi hyvin. Se pääsi hämmentämään ja säikäyttämään. Toinen asia, mikä on todella yllättänyt, on erilaisten huolten määrä ja miten suuria vaikeuksia niitä on sivuuttaa, vaikkei edes mitään erityistä aihetta huoleen ole ilmennyt (paitsi se yksi kohonnut sokerimittausarvo). En myöskään osannut etukäteen aavistaa, miten vaikeaa ja hidasta tulisi olemaan sisäistää olevansa raskaana. Tämä liittyy varmasti edellämainittuihin huoliin.

Vörttii: OviaPrecnancyn valitseminen ekstrajokeri-raskaussovellukseksi. Sen tarjoamat kokoanalyysit vauvasta (kokoluokissa fruits/vegetables, Parisian bakery, fun & games, weird-but-cute-animals) ovat hauskoja. Tarpeeksi hämäriä ja kaukaisia, että pystyn ne ajatuksellisesti sulattamaan, mutta samaan aikaan konkreettisia ja niin koukuttavia.

Toiveet ja mietinnät tulevasta: En osaa toivoa muuta, kuin että vauva voisi jatkossakin hyvin ja raskaus jatkuisi. Jos niin tulee käymään ilman suurempia haasteita, aina parempi. Kuitenkin ajattelen itse kestäväni mitä tahansa, kunhan vauvalla olisi kaikki esimerkiksi tulevassa rakenneultrassa hyvin.

Noin muuten tulevasta on mielessä, että toivottavasti saisimme tämän vuoden puolella muuttaa uuteen kotiin. Se on kuitenkin näiden muiden toiveiden rinnalla täysin toissijaista.

Lukija

Tuntuu kuin yrittäisin kovasti eläytyä jonkin kirjan päähenkilöön.

Vaikka kuinka kuljen kirjan sivuilla hänen kanssaan eri tilanteisiin, ja välillemme on sen kautta muodostunut jonkinlainen yhteys ja kiinnostus, siinä on myös kiistaton, ohittamaton etäisyys.

Enhän minä ole hän, eikä hänen elämänsä ole minun elämääni.
Kirjan asiat tapahtuvat hänelle, vaikka minut on ystävällisesti päästetty mukaan niitä seuraamaan.

Vaikka lukisin hänestä tuhansia sivuja, en voi 100-prosenttisesti samaistua häneen.

En voi tietää, mitä hän oikeasti ajattelee. Millaista hänen elämänsä on todellisuudessa ollut.
Millaista hänellä on ollut niissä tilanteissa, joihin hän on joutunut. Mitä tunteita hän on niissä tuntenut.

Eihän pelkän kirjan avulla voi aukottomasti kokea sitäkään, millaista on jäädä lumivyöryn alle, harhailla kuukausitolkulla viidakossa tai tulla kaapatuksi lapsimorsiammeksi Afganistaniin.

Ainut ongelma on, että oikeasti olemme sama henkilö.

Hän, joka on samaistumisen kohteena, ja minä, joka yritän samaistua häneen.
Minä, joka olen tehnyt positiivisen raskaustestin, ja minä, joka en tule raskaaksi.

Niin.

Ne kaksi ihmistä elävät tismalleen samaa, identtistä elämää. Tarkalleen ottaen ilmeisesti minun elämääni, johon niin kovasti yritän päästä kyytiin mukaan.

Olen sekä tämän tarinan päähenkilö, aktiivinen toimija ja kokija, että pelkkä lukija eli sivustaseuraaja.

Haastavaksi tämän tekee, että lukijan rooli on näköjään päässyt jäämään kunnolla päälle.

 

Hetkinen?

Paras ystävä, kummitytön äiti kertoo, että kannattaa varautua yllättäviin oireisiin, joita voi ilmaantua hetkessä yllättäen. Ja ne voivat olla oikeastaan mitä vaan.

Samana iltana nukkumaanmennessä ährään peiton ja tyynyjen kanssa.
Oikea nänni on kipeä ja arka. Sattuu kun peitto, tai oikeastaan mikä vaan, osuu siihen.

Se on taas Terolutien ansiota, totean itselleni ja käännyn toiselle kyljelle, kokeilen, olisiko se parempi.

Muutaman minuutin päästä havahdun.

Hetkinen? Terolut teki aina vasemman nännin kipeäksi, ei oikean.

Ja hetkinen.

Enhän edes syö enää Terolutia?

Pesen ja käytän vaaleita alushousuja, joissa mahdollinen veri näkyisi paremmin.

Käyn vessassa öisinkin valot päällä, jotta näen, mitä paperiin tulee pyyhkiessä. Kerran unohdan sytyttää valot. En heitä paperia pönttöön, ennen kuin olen tarkistanut lampun valossa, onko tullut verta.

"Sulle annan kaiken, kaiken. Maallisen ja maanalaisen", PMMP laulaa radiossa.
"Dam-di-dam-dam, lauluni. Dam-di-dam, rakkaalleni."

Laulu kuulostaa mukavan huolettomalta. Sen aikana voin itsekin yrittää teeskennellä olevani sellainen.
Heidän äänensä kuulostaa hellältä.

Olisipa hauskaa, jos olisi joku, jolle noin voisi laulaa, ajattelen.
Niin. Paitsi minullahan ehkä on?

Vai onko?

Käyn jatkuvaa taistelua siitä, mitä uskallan ajatella, ja mitä en.
Suurin osa päivästä menee kaikenlaisten ohikiitävien ajatusten torppaamiseen.

Raskaustesti rypistyneine ohjeineen lojuu edelleen olohuoneen pöydällä, jonne se sinä eriskummallisena päivänä jäi. En enää uskalla laittaa sitä pois. Näköjään minussa on sen verran taikauskoa.

Toisekseen, joka kerta kun näen sen, se auttaa käsittämään, että niin todella tapahtui.
Vaikken selvästikään edelleenkään ymmärrä sitä.

Silti se auttaa muistamaan, hahmottamaan paremmin. Jos ei muuta niin edes sen, että oli se sellainen yksi asia, mikä on nyt tässä aika pinnalla.

Haalistunut plussa on edelleen erotettavissa.
Joka kerta kun näen sen, tuntuu yhtä uskomattomalta.

On yhä vaikeampi käsittää, että jollekulle tämä on arkipäivää.
Että jotkut näkevät niitä aina, kun pesevät alushousunsa puolison kanssa samassa pyykissä.

Ajatus kemiallisesta raskaudesta, tuulimunasta tai varhaisesta keskenmenosta ei jätä rauhaan.
Keskeytyneessä keskenmenossa ei välttämätä vuodeta verta.

Yksi mahdollisuus on kohdunulkopuolinen raskaus. Tiedän, että sekin on yhtä lailla mahdollista IVF-hoidoissa, vaikka kieltämättä tuntuu erikoiselta. Miten niin voi järjen logiikalla ajateltuna käydä, kun alkio on jo kerran onnistuneesti laitettu kohdun sisäpuolelle?

En tiedä. Tiedän vain, että niinkin voi käydä.

Aamuisin tunnen erikoista jomotusta.

Kipua, joka ei kuitenkaan varsinaisesti ole kipua.
Joka on samalla tuttua, muttei kuitenkaan ole.

Tunnen sitä muinakin aikoina, jos olen ollut pitempään samassa asennossa ja sen jälkeen liikahdan.
Erityisesti iltaisin on menkkamaisia kramppeja, jotka aiheuttavat joka kerta sydämenpysähdyksen.

Vaikka ne eivät tunnu ihan tyypillisiltä menkkakivuilta, säikähdän silti. On käsittämätöntä, miten ehdollistuneeksi tietyille, edes vähän sinne päin oleville tuntemuksille ihminen voi ajan saatossa tulla.

Kramppi tarkoittaa minulle sitä, että verta tulee hetkellä minä hyvänsä.

Menkkamaiset tunteet tuntuvat itselläni aina ensisijaisesti suoraan alapäässä.
Nämä tuntuvat ylempänä, vatsan alueella. Eli kohdussa, olettaisin.

Silti pelkään jatkuvasti, että yhtäkkiä tunnenkin sen viiltävän perus-menkkatunteen, ja tiedän, että kaikki on ohi.

Kuukautissovelluksen "Raskaustesti positiivinen"-valinta on suuren henkisen kynnyksen takana.
Kun olen painanut sitä, harkitsen pitkään vakavissani vaihtavani sen takaisin perusnäkymään.

Yhtenä päivänä sormeni osuu vahingossa kohtaan, josta merkitään uusien kuukautisten alkaminen.
Sovellus on eri mieltä. "Olet yhä raskaana nyt!" se huomauttaa. "Haluatko sammuttaa raskaustilan?"

En halua.

Mutta raskaussovellusta en pysty lataamaan. Se tuntuisi samalta, kuin jos pystyttäisin vatsani päälle tuulessa liehuvan plakaatin, jossa lukee: "KUOLEMA, TULE TÄNNE JA KORJAA!"

Annan itselleni luvan ostaa ja tehdä seuraava raskaustesti noin viikon päästä ensimmäisen raskaustestin tekemisestä, jos kuukautiset eivät ala sitä ennen. Päätän ostaa sellaisen, jossa on viikkonäkymä. Samalla päätän, etten tee liuskatestejä ollenkaan.

Tunnen itseni ja tiedän, ettei siitä tulisi yhtään mitään, jos alkaisin seurata ja vertailla liuskatestien viivoja ja niiden paksuutta tai mahdollista haalistumista. Tulisin vain hulluksi. Hyvä etten tälläkin hetkellä jo näe omiani. Esimerkiksi verta siellä, missä sitä ei todellisuudessa ole.

Teen toisen testin raskausviikolla 5+1, eli yhtä päivää vaille viikko ensimmäisestä. Olen ajatellut, että näyttöön kuuluisi kaiken järjen mukaan tulla teksti "3+". Siihen tulee teksti "Gravid, Raskaana, 2-3".

Kun olen selvinnyt taas yhdestä kammiovärinästä, lyhyt googlettelu kertoo, ettei ole mitenkään tavatonta vaan melko yleistä, että näillä viikoilla saa vielä astetta pienemmän viikkonäkymän, vaikka kaikki olisi hyvin.

Toinen vaihtoehto on mikäpäs muukaan kuin se, ettei kaikki ole hyvin.

Puhelimeni välilehdellä on edelleen Simpukka-yhdistyksen kesän tapahtumakalenteri auki.
Tuntuu, etten vain yksinkertaisesti pysty poistamaan sitä.

(En tiedä oletteko huomanneet, etten esimerkiksi ole vieläkään kyennyt luomaan blogiin tunnisteita "raskaana" tai "rv jotakin".)

"Päivä kerrallaan", sanoi lapsettomuuspolin hoitaja. Neuvo oli kliseinen, mutta yhtä kaikki hyvä.

Tänään olen (kai) raskaana.

Ajatusten avomeri

Tuntuu siltä, kuin olisin tähän asti uinut ajatusten uima-altaassa.
Kauhistellut, miten syvää on sen syvimmissä päädyssä, jossa jalat eivät yletä pohjaan.

Miten paljon erilaisia ajatuksia, jotka pitäisi pystyä prosessioimaan ilman, että niihin hukkuu.

Nyt minut on heitetty uima-altaasta avomerelle.

Katselen ympärilleni samalla, kun räpikön pysyäkseni pinnalla.
Allani on neljä kilometriä tyhjää, juuri äsken täyttynyttä tilaa.

En voi käsittää, miten paljon ajatuksia voi olla olemassa, ja ne kaikki ovat peräisin minun päästäni. Määrä on uskomaton, en ikinä tule tässä maailmassa ehtimään käsitellä sitä.

Tällä hetkellä uin räpiköiden siinä kaikessa, mitä olen vuosia kieltänyt itseäni ajattelemasta.

Siellä on:

ultraäänikuva

nimi

kummit

ristiäiset

vauvakutsut

lastenvaunut

pupu

vauvakirja

omille vanhemmille kertominen

kavereille kertominen

sukulaisille kertominen

työkavereille kertominen

äitiysloma

synnytyssairaala

body

vauvansukat

imetys

joulu

ensi kesä

Hulluinta on, etten edes halua ajatella niitä, en mitään sellaista.
On aivan liian aikaista kaikelle sille.

Yritän hallita tätä kaaosta, mutta miten yksi ihminen voi hallita merta?

Katson horisonttia, jonka valtava tsunamiaalto on peittänyt kerrostalon korkuisilla vesipilareillaan.

Sieltä on siis tulossa vielä muutama lisää.
Voi hyvä luoja.

Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin: Tarkoitan siis ajatuksia, en tunteita.

Sillä en yhtään tiedä, missä ne ovat.

Niissä kymmenissä unissa, joita olen raskauteen liittyen nähnyt, olen suurimmassa osassa ollut naurettavan helpottunut ja tyyni. Täydellisen varmuuden ja tiedon valaisema, että kaikki tulee menemään hyvin.

Ja siksi niin veretseisauttavan onnellinen, heti alusta asti.

Ilmeisesti olen kyseenalaistamatta olettanut, että tuntisin samoin, kuin niissä unissa.

Alitajuntani tarjoaman lisäksi muitakaan mielikuvia ei varsinaisesti ole ollut.

Jos viime vuosien valveillaoloaikaani ajatellaan, olen itse asiassa käyttänyt siitä hyvin, hyvin vähän sen haaveilemiseen ja kuvittelemiseen, millainen hetki olisi saada tietää olevansa raskaana.

No, arvaattekin varmaan jo miksi.

Siispä yleistunnelma on tällä hetkellä lähinnä psykedeelinen.
Epätodellinen.

Tällä hetkellä erotan sisältäni lähinnä kolme tunnetta, jotka on mahdollista nimetä ja tunnistaa.
Hämmentyneen lisäksi olen valtavan helpottunut.

Helpottunut siksi, että kehoni ilmeisesti pystyy tulemaan raskaaksi. Ainakin siinä määrin, että tuottaa hcg-hormonia yli 25 mlU /ml, mikä näkyy testissä.

Siihen liittyen olen myös järjettömän huolissani, koska minkäänlaisia raskausoireita ei ole.
Pelkään, että kyseessä on jokin muu, kuin normaali raskaus.

Talvitaivaan tähdenlento, joka on ohi, ennen kuin ehdit huomata.

Korjaan, neljä tunnetta.
Jotta kaikki ei olisi liian yksinkertaista, minulla on myös epämääräisen syyllinen olo.

Vaikka Mies ei ole sanonut eikä tehnyt mitään negatiivista tai syyllistävää. Ei syyttänyt minua, ei sulkeutunut, ei ilmentänyt mitään muuta, kuin neutraalia suhtautumista asiaa kohtaan.

Silti, minua ulkokuori ei hämää. Tiedän, että jokin hänessä on mennyt rikki, pois paikoiltaan.
Ei yllättäen, oikeastaan päinvastoin. Pitkän ja painostavan odotuksen jälkeen.

Olen surullinen hänen puolestaan. Enkä oikein tiedä, mitä sillä tehdä.

Mietin, mikä on se lause, jota tässä tilanteessa yleensä tavataan todeta, ikään kuin hokea mantrana mielessään?

Pidä tiukasti kiinni, pikkuinen?

Se ei jotenkin tunnu luontevalta, monestakaan syystä.

Ensinnäkään en saata uskoa enkä osaa sisäistää, että sisälläni olisi joku, joka pystyisi tekemään jotain, kuten pitämään kiinni.

Toisekseen, en usko, että tämä on hänestä kiinni.

Liian pitkä uneksi

Unta.

Tämän on oltava unta.

Hetkessä käsitän sen: Tämä on edelleen sitä samaa unta, mitä näin aiemmin!
Olen nukahtanut sohvalle uudestaan, ja jo kerran nähty uni toistuu taas.

Sen on pakko olla niin.

Siirryn vessan kirkkaasta valosta hämärään keittiöön.

Katson mikron kelloa. Se näyttää 6.24.

Seison pelkät alushousut jalassa Ikean matolla, testi toisessa kädessä.
Toisella kädellä läpsäytän kevyesti poskeani.

Kerran, toisen.
Kolmannen.

Läpsäykset kaikuvat hiljaisessa asunnossa.

Herää, hoen itselleni. Herää.

HERÄÄ.

Mitään ei tapahdu.
En herää.

Mies nukkuu edelleen makuuhuoneessa.
Menen sohvalle, asetan testin eteeni sohvapöydälle.

Sitten vain istun siinä. Ehkä viisitoista minuuttia, ehkä puoli tuntia.
Noin minuutin välein otan testin käteen, ja katson sitä. Tarkistan, mitä se näyttää.

Joka kerta olen täysin vakuuttunut, että jokin on muuttunut, että toinen viivoista on hävinnyt.
Että olen nähnyt harhoja. Kuvitellut, ja nyt havahtunut kesken kaiken takaisin realiteetteihin.

Kaksi viivaa pysyy itsepintaisesti testissä.
Niissä ei ole kertakaikkiaan mitään tulkinnan varaa.

Vai onko sittenkin?

Muistan raskaustestin ohjeet.
Niissä luki, ettei viivan paksuudella ole väliä.

Ei paksuudella, mutta entä sijainnilla?

Ohjeet!
Missä ne ovat?

Entä jos viivani on jotenkin väärin päin?
Väärässä paikassa?

Seuraavaksi vakuutun siitä, että olen jotenkin itselleni tyypillisesti onnistunut sähläämään testin tulkinnan. Että tämä ei olekaan positiivinen tulos, vaan negatiivinen, tai vähintään epäonnistunut.

Etsin ohjeet käsiini, luen ne uudestaan. Niissä on monenlaisia esimerkkejä siitä, miten hailakka tai tumma, oikeastaan ihan minkälainen tahansa plussamuodostuma on positiivinen.

"Ei ole väliä, onko toinen plusmerkin muodostavista viivoista vaaleampi tai tummempi kuin toinen, vaan tuloksesi on raskaana."

Tämä testi taitaa olla positiivinen.
Ja minä taidan olla hereillä.

Tämä taitaa olla totta.

Laitan whatsapp-viestit kolmelle lähimmälle ystävälle.
Sen jälkeen jatkan testin tuijottamista. Pelkään, että se häviää, on pian poissa.

Tiedän, että kohta koittaa se hetki, mitä olen viimeiseen asti välttänyt kuvittelemasta etukäteen.

Pitää kertoa Miehelle.

"Tää testi on varmaan positiivinen", sanon, kun makuuhuoneen ovi avautuu.

"Mmm-m", Mies sanoo vetäessään boksereita jalkaansa.

Kuin tämä olisi maailman oletettavin, ei-yllättävin asia.

Hän alkaa valmistella aamupalaa, niin kuin jokainen aamu tähänkin asti.

Ei onnenkyyneleitä, halauksia, suudelmia.
Ei ilonkiljahduksia, sopertavaa syleilyä, kosketusta.

Ei tietenkään, sillä eihän tämä mene niin, se on jo tiedossakin.

Hän käyttäytyy kuin tämä olisi ollut hyvinkin ennustettavaa, jopa todennäköistä.
Vaikka tämä on maailman epätodennäköisin asia.

Mutta hänen äänestään ei kuulu vihaa. Se ei värise katkeruudesta, ei mykisty puhumattomaksi.
Itse asiassa pian hän jo vitsailee, että toivottavasti kykenen ajamaan autoa tässä mielentilassa.

Muistelemme yhdessä, mitä lääkäri sanoi ensikäynnillä lääkityksistä, jos raskaustesti on positiivinen.
Anteeksi, siis kun. Hänhän käytti sanaa KUN.

Muistan, että metformiinista puhuttaessa lääkäri sanoi, että ne lopetetaan siinä tapauksessa välittömästi. Mies muistaa, että Teroluteista oli maininta, että myös ne voisi vain lopettaa.

 
Muistelemme molemmat, että lääkäri mainitsi kilpirauhaslääkityksen nostamisesta, kenties tuplaamisesta? Sanon soittavani poliklinikalle ja tarkistavani asian.

Työpäivä menee pirteän terhakkaassa sumussa.

On erittäin vaikeaa käsittää, mitä on tapahtunut.
Kuin eläisin jonkun toisen elämää.

 

Odotan hetkeä, kun joku taiteellisen näköinen henkilö ilmestyy luokseni videokameran kanssa ja sanoo:
"Purkissa! Ihan hyvä, jatketaan tästä taas huomenna."

Töissä raskaustesti käy mielessä noin pari kertaa tunnin sisällä.
Iltapäivällä menee kevyesti yli tuntikin, etten edes muista koko asiaa.

Luulen sen johtuvan siitä, etten ole millään tavalla sisäistänyt kyseisen asian koskettavan minua.

Tunnen itseni huijariksi. Eihän minulla ole mitään oireitakaan.
Mitä se tarkoittaa, mitä ei tarkoita?

Iltapäivällä saan erikoisen lämpökohtauksen.
Toimistolla on aina viileä, ja olen pukenut hihattoman topin päälle hupparin.

Yhtäkkiä on niin kuuma, että meinaan tukehtua.
On pakko heittää huppari pois, ja olla pelkässä topissa, mitä en normaalisti koskaan tee.

Illalla ennen nukahtamista huomaan toivovani, ettei tämä päivä koskaan loppuisi.

Tämä päivä on ollut liian pitkä uneksi.
Liian täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka muistan edelleen.

Työpaikan lounas, jossa vasta linjaston lopussa käy ilmi, että pizzanpäällisessä on homejuustomurua.
Tässä vaiheessa pizzapala on jo lautasellani. Toista ruokaa ei ole.

En tiedä, miten toimia.
Olen tiennyt olevani raskaana vajaat viisi tuntia.

Miten tässä vaiheessa voi enää perua herättämättä erityistä huomiota?

Kaikki tietävät, että pidän homejuustosta pizzassa.
Otan tarjottimen, menen muiden mukana pöytään ja syön. Jälkiruoaksi on mustikkakiisseliä.

Iltapäivän kahvitauko. Työkaveri kysyy, miten minulla menee.
Mitä kesäsuunnitelmia meillä on Miehen kanssa?

Hoitaja, joka kertoo puhelimessa, että voin tuplata tyroksiinilääkityksen huomisesta eteenpäin.
Hän on miellyttävä, mutta ei onnittele. En tiedä, miksi ei. Onko liian aikaista?

Hän kertoo, että olen raskausviikolla 4+2. Se on helppo laskea, kun tarkka alkion ikä ja siirtopäivä tiedetään valmiiksi. Toissapäivänä oli vaihtunut raskausviikko, se vaihtuu aina samana viikonpäivänä.

"Öö, joo, okei..?" minä sanon. Menet nyt vain päivä kerrallaan, hän sanoo.

Sydämenkuvat viesteissä, joita saan ystäviltä.

Lastenvaatteet, joiden ohi kuljen kaupassa vielä tavallistakin nopeammin.

Eivät ne kaikki millään mahtuisi uneen.

Eiväthän?

Pahaenteisyyden huipentuma

Viimein koittaa testipäivän aamu.
Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta teen testin yksin vessassa.

Mies jää keittiöön puuhaamaan.
Jännittää niin, että tärisen kauttaaltaan.

Otan valmiin testin käteeni.
Se on positiivinen.

Ei hailakan positiivinen, vaan räikeän, kirkkaan positiivinen.
En voi uskoa tätä. Olen niin onnellinen, että voisin haljeta.

Ajattelen: Kiitos elämä, jo pelkästään tämä riittää minulle.
Tämän tunteen halusin kokea, ja tänään sen sain.

Nyt voit tehdä minulla mitä haluat.
Mutta kiitos, kun sain tämän.

Olohuoneessa kerron Miehelle.
Hän ei sano juuri mitään, nyökkää.

Tunnelma on silti hyvä, lähestulkoon normaali. Omituisen seesteinen, neutraali.
Hän ei romahda, ei menetä toimintakykyään, vaan jatkaa aamupuuhiaan.

Ei myöskään juokse innoissaan suutelemaan minua, mutta sitä nyt en odottanutkaan.

Hän levittää keskittyneesti voita leivälle. Ei näytä tunteitaan ulospäin.
Katson häntä sivusilmällä, kun hän ei huomaa.

Onko hän vähän helpottunut?

Enhän ole ainut, jonka piinallisen pitkä odotus on päättynyt.
Minulla onneen, hänellä johonkin muuhun.

Minulla on kiire lähteä töihin. Vedän kenkiä jalkaan, samalla juttelemme siitä, että huomenna on tulossa kavereita kylään. Suunnitelmaa ei ole syytä muuttaa. Mutta eihän heille mitään voi kertoa, tietenkään.

Sitten herään.

Ensimmäinen ajatukseni on:

Voi vittu.

VOI VITUN PERSEEN VITTU.

Olipa tällä unella kerrassaan loistava ajoitus. Olin kuvitellut etukäteen kaikki mahdolliset tavat, joilla tämä päivä voi mennä pieleen. Mutta en tätä. Tällaista paskaa edes minä en osannut aavistaa.

Voisiko olla pahaenteisempää ajankohtaa tehdä raskaustesti, kuin hattaraisen, onnellisesti päättyneen haaveunen jälkeen?

Olen raivoissani.

Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen, että puolustukseni pitää. Mantrani mukaisesti olen yrittänyt olla ajattelematta mitään muuta, kuin epäonnistumista.

Mutta alitajunnalle en valitettavasti voinut mitään.

En ottanut huomioon, että silläkin on taito jinxata asioita.

Olen pysynyt ruodussa nämä viime viikot, tehnyt kaikkeni. Yrittänyt järjestää niin, etten pettyisi, että olisin valmistautunut. Olen päänsisäisesti kalenteroinut itkemisenkin, ettei vaan pääsisi unohtumaan, että sitä on luvassa.

Jos niin sattuisi edes vähän vähemmän.

Mutta silti, tässä sitä nyt ollaan. Taas kerran.

Mitä tuollaisen unen jälkeen voi muuta tehdä, kuin pettyä katkerasti?
Mitä muuta tässä enää voi tapahtua, kuin sattua niin helvetisti?

Vaikka olen yrittänyt kaikkeni, aivan kaikkeni estää itseäni nousemasta ylös korkeuksiin, miksi minun pitää nyt kuitenkin romahtaa sieltä alas?

Ottaa huolella päähän. Olen niin väsynyt turhautumaan itseeni, nykyisyyteen, menneeseen, tulevaan.
Siihen, ettei mikään mene minkään logiikan tai edes inhimillisyyden sääntöjen mukaan.

Skitsofreenistä, miten verenpaineeni on katossa, ja samaan aikaan olo tuntuu vielä unen jäljiltä kevyeltä, lähes huolettomalta. En ole saanut sitä tunnetta vielä kokonaan ravistettua itsestäni pois.

Samaan aikaan näennäisen, pian huoneilmaan haihtuvan keveyden alla keho on lyijynraskas.

En halua tehdä tätä.
En halua lähteä tämän jälkeen tekemään pitkää työpäivää, jolloin pitää pysyä kasassa.

Edes Terolutit eivät jostain syystä toimi samalla tavalla, kuin ennen. Aiemmin vasen nänni kipeytyi niistä useaksi päiväksi. Nyt se hädin tuskin tuntui laimeasti yhtenä iltana, eikä enää palannut.

Ei edes sen vertaa, että voisi yhden pienen hetken kuvitella tuntevansa raskausoireen.

Olen herännyt ensimmäisen kerran jo aamuyöstä, neljän aikaan.

Muistanut, etten voi käydä vessassa, koska raskaustesti on tehtävä aamusta ja ilmoitettava se poliklinikalle. Sen jälkeen olen siirtynyt sohvalle nukkumaan, etten herättäisi Miestä. Ja ilmeisesti nukahtanut jossain vaiheessa uudestaan.

Nähnyt tämän kirotun unen, joka pilaa kaiken tehdyn työn, sekoittaa huolellisesti kasatut ajatukset.

Kello on yli kuusi. Kohottaudun istumaan.
Sama kai se on jo tehdä.

En kuitenkaan saa enää unta uudestaan.
Kohta pitää muutenkin päästä vessaan.

Itkettää jo vähän valmiiksi.
Tuntuu kohtuuttomalta, kuin julmalta pilalta.

Nousen ylös. Otan kaapista pienen pahvisen Party time!-mukin, niitä jää jäljelle kaksi.
Otan testin pakkauksesta, menen vessaan. Testiä täytyy pitää virtsassa vain viisi sekuntia.

Ihan kuin sillä olisi jotain väliä.

Jätän testin lavuaarin päälle. En halua katsoa sitä, en halua nähdä tuloksen muodostuvan.
Siispä peitän testin kahdella vessapaperin palalla.

Haluan vielä pari minuuttia lisäaikaa.

Istun vessanpöntöllä.
Yritän tyhjentää mielen, valmistautua.

Se onnistuu yllättävän hyvin.
Ajatukset hidastuvat, turtuvat.

Lamaantuvat odottamaan.
Minuutteja kuluu enemmän kuin kaksi.

Vedän vessapaperit testin päältä, ja katson.

Katson enkä käsitä enää.

Katson näkemättä mitään, ja samalla nähden kaiken, aivan liikaa.

Katson merkkiä +.

 

Raskaita

Äitiyslomalla oleva työkaveri tulee esittelemään vauvaansa.

Olen aina pitänyt hänestä.
Siis tarkoitan, todella pitänyt.

Hän on ehdottomasti yksi lempihenkilöitäni koko toimistolla, aina ollut.

Ja siinä hän seisoo, yhtä luonnonkauniina kuin ennenkin. Hyvin istuvissa shortseissa, niitä korostavassa löysässä t-paidassa, hiukset vaivattoman näköisillä laineilla.

Hän näyttää hehkeämmältä, kuin minä koskaan.
Rennolta ja onnelliselta.

Juttelemme niitä näitä, käymme läpi työpaikan kuulumisia. Hän tietää niistä jo suurimman osan.
Yhtäkkiä tiedostan kiusallisen selvästi, miten väsyneeltä varmasti näytän.

Jos näytän edes puoletkaan niin väsyneeltä, kuin tunnen, muistutan habitukseltani todennäköisesti enemmän sillanalusjuoppoa, kuin alipalkattua, mutta skarppia virastotyöntekijää.

Jossain vaiheessa tajuan, että minun pitäisi kai osoittaa jonkinlaista kiinnostusta vauvaa kohtaan.

Nousen ylös työpöytäni takaa ja kurkistan vaunuihin.
"No voi että", sanon. Olen oppinut, että se on hyvä yleislause, joka todeta vauvoista.

Pakotan itseni kysymään, miten heillä on mennyt.
Hyvin heillä on mennyt, arki sujuu kivasti kahdenkin lapsen kanssa.

Kysyn, milloin hän aikoo palata takaisin.
"En mä varmaan oo tulossa vasta kun vuoden päästä", hän huikkaa huolettomasti, kun muut jo passittavat häntä kahvipöytään.

Joo, tervetuloa vaan.
Minä olen täällä silloinkin.

Teeskentelen olevani niin kiireinen, etten ehdi liittyä kahvipöytäseuraan. Kuulen, kun hän rullaa lastenvaunuilla käytävän päähän, ympärillään loppua kohti kohoavien kiljahdusten kakofonia, joka kaikuu masentavan harmailla lattialla ja seinillä rakennuksen toiseen päätyyn asti.

"Mihin Jaana meni?"

"Missä vauva on, missä vauva, näitkö sen jo?!"

"Heti kun kuulin että ovat tulossa käymään niin - NO OI SIELLÄHÄN HÄN ON, VOI ETTÄ!"

Suunnittelemme kaveriporukan kesken whatsapp-ryhmässä perinteistä kesäkokoontumista saunan ja hyvän ruoan merkeissä. Yhtäkkiä ryhmään ilmestyy sydämentäyteinen viesti. Yksi kavereista kertoo, ettei varmaan ole kaikille vielä kertonut, mutta hän saa syksyllä toisen lapsen miehensä kanssa.

Tottakai hän saa.

Ärsyyntymistäni ei lievitä edes tieto siitä, että hän sai keskenmenon viime vuonna.
Juuri nyt sillä ei ole väliä. Koska hän tulee suhteellisen helposti raskaaksi.

Seuraavaksi ahdistun, kun tajuan, että minun täytyy siis kohdata hänet tänä kesänä.

En tiedä, kuinka montaa "Millainen vointi sulla on ollut, miten oot jaksellut?"-keskustelua haluan enää tulevina kuukausina kuunnella sivusta, tai mikä pahempaa, käydä itse raskaana olevan kanssa.

Kaikkein eniten vihaan sitä hetkeä, kun lopulta minulta kysytään, että no mutta mitäs minulle kuuluu?
Se kiusallinen tauko, kun ei oikein tiedä, mitä sanoa. Kun minullehan kuuluu aina vain sitä samaa.

Inhoan sitä, ettei oikeastaan ole yhtään mitään kertomisen arvoista. Mitään, mistä voisi puhua edes samana päivänä uuden ihmiselämän luomisen, kantamisen, synnyttämisen ja syliin saamisen kanssa.

"No, eihän tässä mitään erityistä, töitä vaan ollut paljon, loma tuli kyllä tarpeeseen."

Mitä muuta siihen voi sanoa, ettei kuulosta täysin säälittävältä surkimukselta, jolle ei koskaan tapahdu mitään?

Niin ja löysin muuten toissaviikolla tosi hyvän Netflix-sarjan aitojen esineiden näköisistä kakuista?

Kävin tuossa viikonloppuna uudessa kahvilassa, siellä oli kiva brunssi?

Ja sain eilen auton imuroitua?

Sentään voin kertoa talonetsimisprojektistamme. Luojan kiitos.
Se nouseekin tulevana kesänä keskustelunaiheena arvoon arvaamattomaan.

Istuessani työpäivän jälkeen sohvalle huomaan, että jopa sääkartan lukija on raskaana.

Hän esiintyy päivästä toiseen kauniin kirjavissa mekoissa ja huitoo sadepilven kuvia kohti, välillä lepuuttaen molempia käsiään vatsansa ympärillä sitä korostaen, niin kuin raskaana olevat usein vaikuttavat tekevän.

Minua kiinnosta enää yhtään, millainen sää huomenna tai loppuviikosta on.

Illalla kaupan ovella meinaan törmätä viimeisillään raskaana olevaan naiseen. Hän on ostanut oranssin terttuneilikkakimpun ja perinteisen pakaste-prinsessakakun, vihreällä marsipaanikuorrutuksella, jollaista en voi sietää. Mihin hän mahtaa sitä tarvita, hätävaraksi esikoisen syntymäpäiväjuhliin?

Tarvitsisin kaupasta sata muutakin asiaa, mutten yksinkertaisesti pysty keskittymään muuhun kuin siihen, mitä täytyy seuraavaksi tehdä: Napata testi ja syöksyä kassoille toivoen, ettei kukaan tuttu tule vastaan.

Menen oikealle hyllylle, osaan reitin sinne ulkoa.
En kuitenkaan varsinaisesti raskaustestien, vaan ovulaatiotestien takia.

Jostain syystä seitsemän euron digitaalisen testin ostaminen kirpaisee.
Tunnen houkutusta kapinoida ja ostaa normaali parin kolmen euron liuskatesti.

En edes uskalla ajatella, miten paljon rahaa käytin yksityisellä puolella erilaisiin käynteihin ja tutkimuksiin. Olen maksanut helvetillisestä aukiolotutkimuksesta yli kaksisataa euroa.

Ja nyt katson seitsemän euroa maksavaa raskaustestiä inhoten.

Minkäänlaisia oireita ei ole. Ei edes pienenpieniä. Hädin tuskin tunnen yhtään mitään.
Ruskea vuoto kesti yhden päivän, eikä ole palannut. Ei vielä pitäisikään, kuukautisiin on aikaa.

Jätän liuskatestit haluttomasti kauppaan, ja maksan Clearbluen, tungen sen syvälle käsilaukkuun.

Aukiolotutkimuksesta oli sentään jotain hyötyä.
En usko, että tästä on.

En usko tämän antavan minulle sellaista informaatiota, mitä en jo tietäisi.

Tunteeton

Menen kauppaan ja ostan raskaustestin.

Mies ei ole kotona. Hänen ei tarvitse tietää.
Testistä tai siitä, että kuukautiset ovat myöhässä.

Ulkona on niin kirkasta, että silmiin sattuu.
Tuoksuu keväältä, mullalta, auringolta, elämältä.

En voi olla raskaana.

Se on hyvin yksinkertaista. En vain voi.

En näin. Ei sellaista tapahdu minulle.

Se ei ole mahdollista.

Minkäänlaisia raskausoireita ei ole. Kehoni tietää sen, minkä minäkin.

Kuukautiset ovat myöhässä, koska ovulaatio jostain syystä viivästyi.
Kierto venyy sen takia. Ei siksi, että olisin raskaana.

Luotan kehooni. Vaikka se ei tee mitään, mitä sen pitäisi tehdä.
Ei toimi ollenkaan sillä tavalla, kuin haluaisin sen toimivan.

Silti olen päättänyt uskoa, että se viestii minulle oikeita asioita.

Kun katson yhtä viivaa valkoisen autiomaan keskellä, en tunne mitään.

Hyvä.

Olen tuntenut pahempaakin, kuin en mitään.
Sen kanssa voin elää. Osaan ja voin.

Ei ole pilvistä rakennettua vaaleanpunaista kaupunkia, joka tämän takia sortuisi. 

Ei ole edes yhtä pientä hiekkalinnaa. 

Olen toiminut kaikin puolin kypsästi, järkevästi. En ole elätellyt turhia toiveita.
Onneksi huomasin ovulaatioliman. En tiedä, olisinko muuten selvinnyt tästä yhtä kivuttomasti.

Oikeastaan pidän itsestäni tällaisena.
Hallittuna, jäsenneltynä, jämäkkänä.

Toisaalta inhoan itseäni.

Sitä, millaisen lapsettomuus on minusta tehnyt.

Granaattiomena

Aika matelee, ja toisaalta se etenee armottomasti, vääjäämättä, minusta välittämättä.

Välillä tuntuu, että haluaisin sen pysähtyvän näille sijoilleen. En ole varma, haluanko tietää, mitä ensi vuonna tapahtuu. En ainakaan vuosi sitten olisi halunnut tietää etukäteen, että tänä vuonna tapahtuu näitä asioita.

Välillä tahtoisin hypätä suoraan ensi vuoden loppuuun, tästä vuoden eteenpäin.
Ehkä jo silloin jotain olisi tapahtunut, jotain muuta kuin tätä?

Sillä en ole raskaana, kyllähän sen jo nyt tiedän.

Tunnen sen yhtä järkkymättömästi, kuin routaisen, kylmän maan jalkojeni alla.
Tiedän sen yhtä varmasti, niin kuin tiedän senkin, että inseminaatiot eivät ole meidän hoitojemme päätepiste. Vaikka niitä on vielä yksi jäljelläkin.

Tiedän sen päänsärystä, joka yleensä liittyy seuraani pari päivää ennen kuukautisten alkua.
Poikkeuksena viime kierto, silloin sitä ei kuulunut. Nyt se hiipii hiljaa mutta tuttavallisesti kiristämään tutulle paikalleen, silmien taakse.

Olen tiennyt sen jo kauan, viikko sitten tuntuneista, ensimmäisistä menkkamaisista tuntemuksista lähtien. Eikö kehoni voi antaa minun edes toivoa loppuun asti, onko lopputulos ihan pakko paljastaa jo niin aikaisin?

Vai onko parempi tietää hyvissä ajoin etukäteen, kuin antaa toivon kasaantua?

Yöllä näen peräkkäin kahta ahdistavaa unta, joissa molemmissa olen raskaana. Toisesta en muista enää herättyäni mitään muuta. Toisessa olemme Miehen kanssa vessassa ja jostain syystä hän on se, joka ojentaa minulle positiivisen raskaustestin.

Hänen katseensa on tyhjä ja harmaa kuin betoniseinä, mutta silmissä välähtää hetken ajan mustuus. Viha.

Sitä en ole koskaan ennen nähnyt siellä, en varsinkaan itseäni kohtaan.
Vihaako hän nyt minua?

Tajuan, että minun pitäisi olla juuri nyt iloinen, mutta olenkin vain lohduttoman surullinen. En saa Miehen katsetta mielestäni, vaikka kuinka tuijotan raskaustestiä, jossa plussa näkyy haaleana, mutta selvänä. Tätäkö tämä tulee nyt olemaan?

Valvemaailma ei näyttäydy paljoa sen valoisampana.

Olen väsynyt, ahdistunut ja levoton.
Turta.

Kotona siivotessani huomaan, että liikkeistäni on jonkinlainen terä, puhti poissa.
Ne ovat pakotettuja ja jäykkiä, vaivaisia ja hitaita. Kuin vanhan naisen, sellaisen, jota ei odota tässä elämässä enää mikään hyvä. Vai hidastuuko maailma ympäriltäni, vaikka liikun ihan normaalisti?

Kuorin granaattiomenaa jogurttiin. Tarkastelen, miten monta pientä pyöreää siementä yhdessä ryppäässä on. Niitä on valtava määrä, menee iäisyys saada ne kaikki irtoamaan.

"Oi voi, niitä on kyllä tosi paljon.."
Montako kertaa olen jo kuullut sen sanottavan munasarjoistani? 

 

Raskaustestin tekemisen päivä tulee ja menee.

En tee sitä, enkä soita klinikalle, kun ei ole tulosta, josta soittaa. Olen päättänyt, etten tee enää yhtäkään raskaustestiä, ellei ole aivan pakko. IVF-hoidoissa testaus saattaa olla järkevääkin, huolimatta oireista tai niiden puutteesta. Nyt sillä ei ole väliä.

 

En kestä nähdä sitä sokaisevaa valkoisuutta.

Ja kuten aina, silti viimeiseen asti mukanani roikkuu toivo.
Vaikka yritän potkia sitä alas, vaikka ravistelen sitä, se kieltäytyy putoamasta, takertuu sinnikkäästi kiinni.

Se haluaa todisteita.
Se haluaa kirkkaanpunaista, paksua verta, muuten se ei usko mitään.

 

Jos kehoni on kerta niin toimimaton ja epäluotettava, miksei se voisi käyttäytyä omituisella, epäluotettavalla tavalla myös raskaana?

Jos en luota kehooni muutenkaan, miksi luottaisin siihen, että se toimisi raskaana ollessaan tyypillisesti, saisi kaikki ne tavalliset raskausoireet?

Miksi pitäisin niin hanakasti kiinni vahvasta intuitiosta, että jos oikeasti olisin raskaana, huomaisin sen jostain, minulle tulisi The Tunne?

Raskaana voi olla ilman selkeitä oireita, ilman mitään oireita.
Raskaana voi olla, vaikka ainoat oireet olisivat samat, kuin kuukautisia edeltävät.

Kyllä niin voi käydä. Joillekin muille on käynyt niin, joten miksei minulle voisi?

Kerron näitä asioita itselleni samalla tavalla, kuin luin yläasteella kokeisiin viisi minuuttia ennen niiden alkua. Täytän tyhjyyttä sanoilla, joilla ei ole mitään merkitystä, ne eivät edes kunnolla jää mieleen.

Negatiivinen

Negatiivinen.

Onko raskaustestin mahdollista olla niin negatiivinen, että sen valkoisuudesta suorastaan sokaistuu?

Ihmettelen hämmentyneenä, mihin kohtaa tässä ylipäänsä pitäisi tulla toinen viiva, jos se joskus tulisi?
Missä on se kohta, jossa monet näkevät niin sanotun "viivanpaikan", sen haalean juovan, jonne toisen viivan pitäisi piirtyä? 

Koko tila sen yhden tökerön tummanpunaisen viivan ympärillä hohtaa häikäisevän valkeana, kuin ensilumi.

Kaikki ne raskausoireilta vaikuttavat tuntemukset, kaikki ajankohdallisesti omituiset ja pitkäkestoiset, menkkamaiset kivut. 

Ne olivat Terolutien ansiota. Tottakai.

Se, että haistoin eilen sukulaisen kerrostalon pihassa ilmiselvän tiikerikakun tuoksun, ilman kakkua missään näkyvissä. Kävi ilmi, että iltapäivällä oli tulossa taloyhtiön järjestämä ulkotapahtuma, johon kenties joku jossain leipoi tai oli leiponut.

Pelkkää mielikuvitusta, toiveajattelua. Vääristynyttä todellisuutta, harhaa.

Miten ihmeessä voisi olla, että kaikki olisikin ollut jotain muuta, Sitä Muuta, sitä toisenlaista erilaista?

Se ei vain ole mahdollista, ei minulle.

Raskaustesti on negatiivinen.

Minä olen negatiivinen.

Tulevaisuudensuunta on negatiivinen.

Koko ympäröivä maailma on negatiivinen.

Niin, ja myös kehonkuvani on negatiivinen.

Haluan viiltää vatsani auki, tempaista sieltä kohdun ulos ja puristaa sen tiukasti nyrkkiin, niin pieneksi kuin vain on mahdollista.

Haluan nyhtää ja taitella ja pahoinpidellä sitä niin, että se repeää monesta kohtaa, joutuu yhtä mielivaltaisen riepottelun kohteeksi, kuin itse olen sen takia kuukaudesta toiseen joutunut.

Haluan, että siitä tulee kuin kalaverkkoa, mutta liian isoin silmukoin.

Haluan heittää sen veteen keskellä tuhansien metrien syvyistä valtamerta, jonka pohjaan se hiljalleen vajoaa kaikessa rauhassa, koska mikään kala tai muu eliö ei kelpuuta mitään niin kelvotonta ruoakseen.

Haluan sen vaipuvan raukeana hiekkapeittteen alle, toivottomaksi todettuna, hylättynä unohduksiin. Niin, että vain vesi ympärillä voi kuulla sen huokaavan äänettömänä helpotuksesta.

Jotta siinä tapauksessa, jos tämä menee vain näin eikä ollenkaan niin, voin joskus aikanaan kertoa kummitytölleni tarinaa, että sellainenkin minulla joskus oli, mutta ei siitä mitään tullut.

Ääneenlausumattomat

1. Töissä tiimiimme liittyy uusi työntekijä. Hän on rento ja mukava, mutta ehdottomasti paras ominaisuus hänessä on, että hän on mies. Koska hän ei voi tulla raskaaksi.
Minun ei tarvitse katsella vierestä taas uutta kauniisti pyöristyvää raskausmahaa.

Aivan sama, vaikka kyseessä onkin lyhyt sijaisuuspätkä ja hänellä on alanvaihtokin vasta takana.
Jos hän olisi nainen, minun tuurillani hän takuuvarmasti pamahtaisi heti paksuksi!

Toki hänen puolisonsa voi tulla raskaaksi, ja sitten joutuisin todistamaan esikoislastaan odottavan isän innokkuutta. Mutta edes se ei olisi niin paha, kuin raskaana oleva nainen, minun tiimissäni.

2. Eräs tuttava mainitsee ohimennen huomanneensa, että hänen kuukautisensa ovat myöhässä yli viikon. Hän on vähän miettinyt, pitäisikö tehdä raskaustesti. Hän arvelee myöhästymisen liittyvän mahdollisesti toisen koronarokotteen saamiseen, sillä se oli viimeksikin sekoittanut kierron.
Hänen äänessään on jotain niin höyhenenkevyttä, että kateus leimahtaa yllättävällä voimalla. Äkillisenä, kuin iskuna kasvoihin. Olen niin mielettömän kateellinen. 

Voisipa minunkin elämäni olla sellaista, jossa voisin vastaavanlaisessa tilanteessa vain rauhassa pohtia, että jaa, tekisinkö vaikka raskaustestin loppuviikosta? Ei valtavia odotuksia, ei kattoon asti nousseita toiveita tai hiljalleen heränneitä pelkoja. Vain toteamus, jonka voi selvittää, ei sen kummempaa. Ja tietysti toivottu vaihtoehto on se todennäköisempi, eli se, että ei ole raskaana.

Välillä toivon niin kovasti, ettei minun tarvitsisi jatkuvasti miettiä, olenko raskaana vai en.
Se on raivostuttavaa. Ei mene päivääkään, ettenkö tiedostaisi, miten pitkä aika on seuraaviin kuukautisiin, seuraaviin lääkkeisiin, seuraavaan ovulaation, seuraavaan irrotuspiikkiin.
Olisi siis täysin mahdotonta, että vain yhtäkkiä huomaisin kuukautisten olevan yli viikon myöhässä.

3. Tähän asti minua on kammottanut ajatus siitä, että yksikin potentiaalinen yrityskierto "tuhlattaisiin", että se menisi hukkaan. Olen vieroksunut ajatusta tauoista tai välikierroista, mutta pikkuhiljaa ne eivät tunnukaan ajatuksena niin pahalta. Tosin en tiedä, osaisinko päästää kokonaan irti.

Joka tapauksessa en olisi koskaan voinut kuvitella, että tieto siitä, ettei jossain kierrossa olisi käytännössä mitään mahdollisuutta tulla raskaaksi, voisi tuntua pelottavan lisäksi myös vapauttavalta.
Vaikka samaan aikaan toivon niin kovasti, ja haaveilen kuin viimeistä päivää. Ne eivät sulje toisiaan pois, sen olen nyt huomannut.

4. Voi olla, ettei tästä koskaan tule mitään. Että olemme Miehen kanssa juuri se yksi prosentti kaikista, jolle ei auta mitkään lapsettomuushoidot. 

Olen huomannut, että erityisesti tätä pelkoa on vaikeaa, lähes mahdotonta selittää kenellekään, joka ei ole sitä kokenut. Sen ääneen sanominen saa myös usein toppuuttelua lähipiiriltä, koska ainahan on toivoa, ei saa vaipua synkkyyteen! Silti väitän, että käytännössä hyvin moni tahattomasti lapseton joutuu kohtaamaan tämän ajatuksen jossain vaiheessa. Osa lähinnä vain ajatuksellisella tasolla ja pintaraapaisuna, osa hyvin konkreettisella, kaiken muuttavalla tavalla.

Se pelko on sietämätöntä, ehdottomasti kaikkein pahinta tässä kaikessa.
Eikä siihen hyssyttely auta.

5. Tiedän olevan mahdollista, että joskus vaikeudet tulla raskaaksi voivat johtua hormonihäiriöstä, jossa naisen munasolu ja miehen siittiöt jollain tavalla hylkivät toisiaan, koska eivät geneettisesti sovellu yhteen. Tai jompi kumpi osapuoli hylkii toista. 

Olisiko se nyt niin ihme, että Miehen siittiöt hylkisivät munasolujani?


6. Epätoivoisimmissa hetkissä huomaan välillä toivovani vain, että saisin olla edes hetken raskaana. Edes ensimmäisten raskausoireiden ajan. Edes sen yhden positiivisen raskaustestin ajan. 

Kaikista synkimmillä hetkillä melkein toivon, että saisin keskenmenon. Ihan vain siksi, että tietäisin, että voin sentään jollain tapaa tulla raskaaksi, että kehoni ainakin hetkellisesti pystyy siihen, mitä raskaaksi tulemiseen naiselta vaaditaan. Nämä ajatukset ovat karseita, järjettömiä, likaisia. 

Hävettää, että olen yhdenkään sekunnin ajan tuntenut niin.

Pakko katsoa

On viikonloppu. Meille on tulossa sukulaisia kylään, he saapuvat millä hetkellä hyvänsä.
Vessassa paperiin jää pyyhkiessä hillitön määrä valkovuotoa. Sitä suunnilleen tippumalla tippuu vessapaperista.

Tämä olisi ovulaatioonkin valmistautuessa järjettömän liioiteltua, ja tässä odotellaan vieläpä kierron päättymistä, ei ovulaatiota. Jotenkin tiedän heti. Tämä on nyt Se Tunne. Tämä on niin eriskummallista, että tiedän, mitä se tarkoittaa.

Mies istuu olohuoneen sohvalla selaten kännykkäänsä. Makuuhuoneen kaapissa on yksi raskaustesti.
Haen sen, ja menen vessaan. Pissaan suoraan tikkuun, mitä en normaalisti koskaan tekisi.
Olen niin varma. Tiedän, että testi onnistuu. Tiedän, että tämä onnistuu, minä onnistun.
Tiedän, mikä tulos tulee olemaan. Se on aivan yhtä selvää ja luonnollista, kuin ilma, jota hengitän.

Testiin piirtyy välittömästi selkeä toinen viiva. Se ei ole aivan yhtä kirkuvan punainen kuin verrokkinsa, mutta siinä ei ole mitään epäselvää, ei sitä tarvitse arpoa. Se vain on siinä, niin kuin olisi aina ollut, niin kuin elämä olisi aina ollut. "Ei ihan leffaviiva, mutta melkein", ajattelen.

Tunnen, kuinka jalkojeni alla satojen kilometrien syvyyksissä mannerlaatat vavahtelevat ja liikkuvat.
Ne tärisevät ja värähtelevät aivan erikoisella taajuudella. Hitaasti eteenpäin vyöryen maailma asettuu viimeinkin asentoon, jossa on järkeä.

Milloin on laskettu aika, kesälläkö?
Looginen päättelykykyni ei toimi ollenkaan, aivot lyövät tyhjää.
Eihän sillä ole edes niin väliä!

Seuraa nopea ajatusmyrsky. Minulla on kädessäni kaksi viivaa, mitä seuraavaksi teen?
Kerronko heti Miehelle? Meneekö loppuilta pilalle? Ja ne vieraatkin?

Lopulta päädyn siihen, että on parasta olla avoin ja rehellinen.
Tuntuisi omituiselta piilotella. Marssin tikku kädessä Miehen luo ja näytän hänelle viivoja.

Hänen ilmeensä on neutraalin tulkitsematon, mysteeri.
Silmissä välähtää ehkä jonkinlainen "mitä minä sanoin"-katse. Mitä hän on koskaan minulle sanonut kaiken etukäteen vatvomisesta, ainaisesta murehtimisesta ja sen tarpeellisuudesta.

Näenkö kasvoilla myös häivähdyksen helpotusta, nimenomaan minun puolestani?
Siitä, että minun tuskani on potentiaalisesti päättynyt, vaikka hänen surunsa jatkuu.

Emme puhu mitään, tai sanat eivät ainakaan jää mieleen.
Jostain syystä koen tarpeelliseksi päivittää heti kuukautiskalenteri-sovellukseni.
"Positiivinen raskaustesti", valitsen rastin ruutuun.

Sovellus muuttuu välittömästi raskaudenseuranta-sovellukseksi.
Jostain syystä myös Mies katselee puhelintani olan takaa.

Ovikello soi, ja vieraat saapuvat. Välillä tarkkailen Miestä. Hänestä ei huomaa mitään.
Hän on aina ollut hyvä piilottamaan tunteensa ulkopuolisilta, oikeastaan aika usein minultakin.
Olemaan muiden seurassa asiallinen, rauhallinen, miellyttävä, oli sisältä miten särkynyt tahansa.

Lähdemme sukulaisten kanssa kävellen puistoon.
Aurinko paistaa, pudonneiden lehtien värit ovat ihmeellisen kirkkaita.

Juoksen pienen kukkulan päälle ja heilutan sieltä muille.
Takaisin tullessa hyppään melko korkealta penkereeltä alas.
Vasta alastullessa muistan, etten saisi ehkä tehdä niin enää.
En kuitenkaan pelkää.

Tunnen hehkuvani. Ilmeet kasvoillani tuntuvat levollisilta, eivät pakotetuilta.
Nauru lähtee jostain syvältä. Minusta tulee äiti.

Tiedän, ettei raskaus ole vielä voinut saada minua hehkumaan.
Onni on.

Tänään, juuri tällä hetkellä olen raskaana.
Ja jos en kohta enää ole, ainakin pystyn tulemaan raskaaksi.
Pystyin kerran, ehkä siis pystyn toisenkin kerran.

Tämä voi mennä koska tahansa kesken.
Mutta nyt minulla on tämä, nämä viivat.

Tällä kertaa unesta herääminen on aivan erityisen tuskallista. Miksi niiden pitää aina olla niin todentuntuisia?

Eikö riitä, että jatkuvasti koen jo muutenkin menettäväni jotain korvaamatonta, ainutlaatuista, täytyykö se ensin antaa minulle yöllä, jotta sen voi viedä aamulla pois? 

Toisaalta tämä uni antoi lohtua. Haluan viimeiseen asti pitää kiinni kaikesta, mitä vielä äsken oli.
Hapuilen ja etsin sitä samalla, kun pahaenteinen kuukautiskipuja muistuttava kipu viiltää ikävästi.
Kuukautisiin on vielä viikko aikaa.

Kutsuvan pehmeiden, vielä raukeudesta lämpimien lakanoiden keskeltä ei löydy pelastusta, ei jälkeäkään äskeisestä autuudesta. On aukaistava silmät.

Kuin olisi pakko raottaa ohutta verhoa, tietäen, että sen takaa paljastuu jotain iljettävän rumaa ja pelottavaa. Jotain, mitä ei missään nimessä haluaisi nähdä.

Kun ei haluaisi katsoa, mutta on pakko.

Selviytymiskeinoja

Näen unta, jossa seison vessan peilin edessä ja tarkastelen nännejäni. Niissä on jotain erilaista.
Ehkä nännipihat ovat vähän tummemman punaiset, kuin ennen. En ole varma. Ehkä nännit itsessään ovat hieman isommat? 

Minut valtaa The Tunne. Tiedän, että olen raskaana. Tältä se siis tuntuu, ehdin ajatella juuri ennen kuin herätyskellon ääni rikkoo hetken, ja illuusio särkyy.

Ystävä kysyy mukaansa lyhyelle kauppakierrokselle. Suostun.
Olemme olleet ovulaation takia Miehen kanssa niin tiiviisti yhdessä viime päivät, että ehkä pieni etäisyys on tervettä. Luulen, että ainakin Miehelle se on tervetullutta.

Minua ei haittaa olla hänen lähellään. Päinvastoin. Alan ymmärtää, mitä jotkut pitkään yhdessä olleet pariskunnat tarkoittavat, kun he puhuvat uudelleen rakastumisesta.

"Eikö sun pitäisi nyt vain maata jalat ylhäällä koko loppupäivä?" Ystävä vitsailee muka huolestuneena.
Hymyilen vinosti vastaukseksi, kun astelemme isoon ostonkeskukseen.

Palaan kotiin kahden viherkasvin kanssa. En ilmeisesti osaa ostaa muuta.
Kotiin tultuani levitän sanomalehtiä vessan lattialle ja istutan kasvit ruukkuihin.

Olen alkanut pohtia, pidänkö viherkasveista niin kovasti, koska ne sentään elävät, minun ansiostani vai pikemminkin minusta huolimatta? Niistä voi huolehtia koittamalla multaa ja arvioimalla, olisiko kastelu tarpeen. Niitä voi aamulla herätessään katsoa ja todeta, että ne ovat edelleen elossa.

Illalla ystävän leikkimielinen kysymys muistuu mieleen ja saa miettimään, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä, ja mitä en kuitenkaan tee. Onhan minulle jo heti alussa kerrottu, että monirakkulaisilla munasarjoilla raskaaksi tulemisessa jo 5-10 prosentin painonpudotuksesta saattaisi olla hyötyä.

Miksen ole tarttunut siihen hanakammin?

Jos haluan lasta enemmän kuin mitään, miksi olohuoneen karkkijemmassa on puoliksi syöty dumlepussi?

Samaan aikaan ymmärrän, että tulisin todennäköisesti hulluksi, jos alkaisin noudattaa jotain tiukkaa ruokavaliota. Syyllistän itseäni jo niin monessa asiassa tällä hetkellä, että olisi silkkaa järjettömyyttä syyllistää itseään myös syömisistä, jotka kuitenkin pääsääntöisesti ovat suunnilleen suositusten mukaisia, samoin kuin se kirottu paino.

Muistelen erästä naista, joka yrityksen alkuaikoina poukkoili keittiössä maanisesti varmistellen useaan otteeseen ruokaan tulevan juuston pastorointia. Tuntuu, kuin hän olisi korkeintaan joku hyvin etäisesti tuttu. Ehkä kaukainen serkku.

Jostain syystä olen alkanut ihannoida erityisesti niitä naisia anonyymeilla keskustelupalstoilla, jotka seuraavat herkeämättä kehonsa tilannetta raskaustesteillä. He aloittavat testaamisen pistettyään irrotuspiikin. Heitä ilahduttaa nähdä edes hetkellisesti positiivinen testitulos, vaikka se onkin irrotuspiikin aikaansaamaa. He seuraavat testien avulla, kun vahva viiva haalenee päivä päivältä.
Kun irrotuspiikin vaikutus lakkaa, he odottavat, alkaako viiva vahvistua uudelleen.

Omasta mielestään he saattavat olla heikkoja, kun eivät vain malta odottaa testaamisen suositusajankohtaan. Minusta he ovat uskomattoman vahvoja.
He tekevät jotain, mihin en itse millään kykenisi.

Välillä olen kyseenalaistanut, haluanko lasta tosiaan niin paljon?
Jos haluan, niin miksen janoa heidän laillaan jatkuvasti lisää tietoa, oli se tieto mitä tahansa?

Olen tullut siihen tulokseen, etten vain yksinkertaisesti pystyisi siihen.

Ovulaation jälkeinen viikko on ainut selkeä hengähdystaukoni tässä karmivassa tivolissa.
Se on ainut aika, jolloin en oikeasti voi vielä tietää tai aavistaa mitään.
Tarvitsen sitä, kipeästi.

Pystyn hädin tuskin elämään sen tietomäärän kanssa, mikä minulla ilman raskaustestejä on.
Pelkään, että jatkuva positiivisten raskaustestien näkeminen ylläpitäisi turhia kuvitelmia.
Ruokkisi jo ennestään ahnasta mieltäni, joka ei itsepäisyydessään suostuisi kunnolla ymmärtämään, että seuraavien viikkojen aikana viiva todennäköisemmin haalistuu, kuin vahvistuu. 

Taidan tarvita sitä toden teolla, aikaa. Ottaa viikkojen vähitellen kuluessa pyyhekumi käteen ja pyyhkiä kaikessa rauhassa, kirjain kerrallaan kirjoittamani haaveet pois. Ilman, että minua vaativasti yhdellä viivasilmällään tuijottava testitikku suorastaan velvoittaisi tekemään niin. 

Minulle sopii parhaiten edetä verkkaisen keskittyneesti, välillä pyyhekumin muruja lattialle sipaisten, kunnes paperi edessäni on täysin valkoinen, tyhjä taulu. Valmiina vastaanottamaan erilaiset, mutta toisaalta ihan samat kirjaimet uudelleen pintaansa. 

Välillä ne kirjoitetaan huolellisella kaunokirjoituksella, välillä harakanvarpaisilla tikkukirjaimilla. Välillä kirjaimet ovat anteeksipyytelevän pieniä, lähes huomaamattomia töherryksiä yhdessä nurkassa, välillä niin lihavoituja ja isoja, että ne täyttävät vaativasti koko tilan, kuin valtava plagaatti. Yhtä kaikki, haluan päästä rauhassa mukaan seuraamaan, kun ne katoavat. Olisi hämmentävää, jos se kävisi liian äkkiä.

Ei kai tässä ole olemassa tiettyä kaavaa, miten asiat on tehtävä, millä tavalla tämän kanssa on elettävä.

On olemassa vain erilaisia selviytymiskeinoja, joista täytyy yrittää löytää itselleen sopivimmat.

Kun juon simaa

Lapsen yrittämiseen liittyviltä keskustelupalstoilta (jonne en muuten koskaan kuvitellut eksyväni) on jäänyt mieleeni yksi hyvin osuva termi: BFN. Big fat negative.

Sellainen on raskaustesti, jota pitelen kädessäni, tasan kaksi viikkoa Ovitrelle-pistoksesta. 

Laitan parhaille ystävilleni viestit, sillä he odottavat tietoa. Miehelle voin sanoa myöhemminkin, hän ei odota minulta mitään. Ystäviltä tulee pahoittelevia viestejä. He toivovat minulle pelkkää hyvää, tiedän sen.

Mutta se olen minä, jonka elämästä yksi kuukausi on taas pyyhkäisty pois.
Päälle vain tarra, jossa lukee EPÄONNISTUNUT, niin paketti on valmis ja voidaan viedä ullakolle pölyttymään muun romun sekaan.

Ystävät kirjoittavat "voi harmi :(" ja jatkavat elämäänsä, ripustavat pyykit kuivumaan ja miettivät, mitä tänään syötäisiin. "Toivottavasti ensi kierrossa onnistuisi.. <3"

Tiedän, ettei parempiakaan sanoja ole, mitä muutakaan he voisivat sanoa?
Miten he voisivat tietää oikeat sanat, kun en itsekään tiedä, mitkä ne ovat, vai onko niitä edes.
Eivät he voi tehdä mitään. Ei kukaan voi.

Makaan pimeässä makuuhuoneessa ja kuuntelen linnun laulua, joka kuuluu selvästi ikkunan läpi.

Taas kerran muistan, miten miten yksin sitä ihminen voi olla. Miten kenenkään sanojen ulottumattomissa.

Ja minä olen todella yksin.

Ulkona on niin kaunista. Sisälläni mikään ei ole kaunista.
Siellä kaikki on rumaa, syksy on jo saapunut.

Ennen vappua ostin jostain syystä hienonnäköisen simapullon. Lähinnä itselleni, koska Mies ei pidä simasta. Oikeastaan en pidä eriyisemmin minäkään. Tungin pullon kaappiin, jonne se unohtui odottamaan sopivaa hetkeä. Etiketin mukaan siinä on alkoholia 0,7 prosenttia, eli käytännössä sitä voidaan kai sanoa alkoholittomaksi.

Kun seuraavan kerran muistin siman, en halunnutkaan juoda sitä. En halunnut joutua jossittelemaan, mitä sitten jos. Jos tulisin raskaaksi, jos se menisikin kesken, jos mitä tahansa.
Millä oli vaikutusta ja mihin, vai oliko millään lopulta mihinkään.

"Nautitaan kylmänä", pullossa lukee, joten se viettää jääkaapissa pari tuntia ennen kuin aukeaa kevyesti poksahtaen. En muista, milloin viimeksi olisin juonut jotain alkoholipitoista.

Joku jossain juo joka päivä Koskenkorvaa, ja tulee silti raskaaksi.

Käyttää varalta kahta eri ehkäisyä yhtä aikaa, ja tulee silti raskaaksi.

Polttaa askin päivässä, ja tulee silti raskaaksi.

Ei missään nimessä haluaisi lasta, ja tulee silti raskaaksi.

Harrastaa seksiä ensimmäistä kertaa koskaan, käyttää tunnollisesti kortsua, ja tulee silti raskaaksi.

Ei tunne muuta kuin kuvottavaa inhoa hänet raiskannutta miestä kohtaan, ja tulee silti raskaaksi.

Piikittää heroiinia suoraan suoneen, ja tulee silti raskaaksi.

Sitä mietin, kun juon simaa.

Tapahtuma hylätty

Töissä on viimeisten kuukausien aikana ollut äärimmäisen kiireistä. Muut valittavat uupumustaan.
Osa jää sairauslomalle, mikä kuormittaa jäljelle jääneiden tilannetta entisestään.

Minä en valita. Töissä kokemani asiat ovat mitättömiä siihen paineeseen verrattuna, jossa elän kaiken muun ajan. Suorastaan nautin siitä, että voin stressaantua jostain muustakin, kuin omasta henkilökohtaisesta elämästäni.

Lounastauolla vessassa huomaan, että alushousuihin on jäänyt pari pisaraa ruskeaa verta, tyypillinen kuukautisia edeltävä oire. Pyyhin sitä paperilla, ihan kuin sillä tavalla voisin saada koko asian katoamaan.

Muuten en ole tuntenut minkäänlaisia oireita viimeisen kahden viikon aikana, en edes irrotuspiikistä.
Oireettomuskin voi olla raskausoire, muistelen nettikeskustelupalstojen vanhan sanonnan kuuluvan.

Töiden jälkeen ajan pieneen lähikauppaan ostamaan raskaustestiä huomista varten, vaikka en millään jaksaisi. Ajan silti, huolimatta tuntemuksesta, ettei testistä tule olemaan mitään iloa. Perustelen itselleni, että ostan kaksi testiä kerralla, niin seuraavassa kuussa ei ainakaan tarvitse ostaa yhtäkään.

Kaupassa piilotan testipaketin karkkipussin alle ja rukoilen kuten aina, etten törmää kehenkään tuttavaan.

"Tapahtuma hylätty", ilmoittaa kortinlukija pankkikortistani.

Yritän uudelleen. Ei onnistu, sama teksti. Luovun lähimaksusta ja syötän tunnusluvun, ei vaikutusta. "Pitäisikö tililläsi olla rahaa?", kysyy myyjä. "Pitäisi, ei tämä ole siitä kiinni", sanon ja putsaan kortin sirua. Ei auta, eikä ole käteistä mukana. Koitan maksaa viime viikolla tulleella uudella s-etukortillani.
En muista sen salasanaa ulkoa. Raskaustesti jää kauppaan. Koskaan ei selviä, missä vika oli.

Yrittääkö universumi kertoa minulle, että raskaustestin ostaminen on ihan turhaa?

En luovuta. Käyn nopeasti hakemassa käteistä kotoa ja ajan toiseen lähikauppaan, koska samaan kauppaan meneminen uudelleen hävettäisi liikaa. Testiä valitessani totean, että vihaan raskaustestejä, ihan todella. Vihaan niiden ostamista, tekemistä ja katsomista, oikeastaan kaikkea niissä.

Olen tehnyt niitä vain pari kertaa. Sekin on ollut liikaa. Pakkaukseen on pakattu ainoastaan painotonta ja näkymätöntä surua, joka tiivistyy aineelliseen muotoon, testiksi. Mielikuvissani kaikki muut ostavat niitä sen kummempia ajattelematta, koska on tässä ollut vähän kumma olo ja oho, positiivista näyttää.

Kortinlukijassa lukenut teksti kummittelee päässäni koko loppuillan.

Tapahtuma hylätty. Ehkä juuri se tässä on käynyt.

Voi miten kaunis

Yöllä olen isän kanssa ulkomailla. Lomakohteemme on jossain lämpimässä, kenties meren läheisyydessä. Ilta on jo hämärtynyt ja seisomme hotellihuoneen isolla terassilla, pikkukaupungin valojen loistaessa kauniisti taustalla. Tunnelma on raukea, kuten lomalla kuuluukin.
On hiljaista, rauhallista.

Jostain syystä päätän uskoutua isälle tilanteestamme siinä määrin, että kerron vaikeuksistani tulla raskaaksi. Isä nojaa kaiteeseen ja kuuntelee epätyypillisen vaitonaisena, mietteliäänä.

"Sinun olisi hyvä vähän rauhoittua, ettet kuormittaisi itseäsi niin hirveästi. On vain yritettävä olla mahdollisimman normaalisti, pakottamalla se ei todennäköisesti onnistu sen paremmin", hän sanoo lopulta. En ärsyynny hänen sanoistaan, koska tiedän hänen olevan oikeassa, oli se miten turhauttavaa tahansa. Myöntelen vähäsanaisena, lupaan hänelle ja itselleni yrittää.
Rauhallisemmin, toistan mielessäni. Lämpö ja ilmassa tuoksuva kosteus väreilevät ihollani.

"Uskotko uniin vai sattumaan?" kysyy Antti Tuiskun ääni istuessani tutussa odotusaulassa.
Tällä hetkellä tuntuu, etten usko niistä kumpaankaan, enkä tiedä, mihin niiden sijasta uskoa.
 
Olen odottanut tätä hetkeä niin kauan, että sen koittaessa olo on lähinnä epätodellinen.
Tuijotan kiinteästi vihreitä sohvatyynyjä ja yritän valmistautua lähinnä kahteen mielessäni yhtä todennäköiseen vaihtoehtoon:
1. Mitään ei ole tapahtunut, yksikään munarakkulaa ei ole kypsynyt tarpeeksi, ovulaation induktio on epäonnistunut.
2. On tapahtunut liikaa, ja kypsyneitä munarakkuloita on liian monta. Ovulaation induktio on epäonnistunut, saamme yhdyntäkiellon monisikiöraskauden riskin takia.

On yllättävää, miten nopeasti sitä tottuu istumaan ilman housuja vieraan, täydessä vaatetuksessa olevan ihmisen edessä. 

"Täällähän on oikealla puolella yksi iso munarakkula. Koko näyttää olevan 2,25 cm. Se on hyvännäköinen, katsohan itsekin! Myös kohdun limakalvon tilanne on hyvä. Ja oliko kiertopäiväsi nyt kolmetoista? Tuo on todella hyvänkokoinen, lähes valmis. Se irtoaa jo lähipäivinä. Vasemmalla ei ole mitään, mutta se ei haittaa."

Lääkäri mainitsee, ettei uskonut, että pienin mahdollinen Letrozol-annos voisi antaa näin hyvän tuloksen minulla, koska munasarjani ovat erittäin monirakkulaiset. Hänen sanansa kiitävät maata lähestyvän asteroidin lailla kohti aivojani ja täpärästi niiden ohitse. Sekunnin ajan hätkähdän niitä: tilanteeni on siis lähtökohtaisesti todella paha?
Mutta nyt kuitenkin hyvä?

Ja ei kai munarakkula vielä voi irrota? Minulla ei ole ollut mitään ovulaation tuntemuksia, eikä kai kuuluisikaan, kun kiertoni on niin pitkä? Aikaisin kiertopäivä, kun olen tehnyt positiivisen ovulaatiotestin, on ollut seitsemästoista. "Toisilla Letrozol voi auttaa kiertoa aikaistumaan, asettumaan enemmän tyypilliseen rytmiin", lääkäri sanoo.

Seuraavaksi hän kertoo, että nyt suunnitelmana on varmistaa, että ovulaatio tapahtuu pian.
Tätä varten hän kirjoittaa minulle reseptinä yhden irrotuspiikin, valmisteen nimi on Ovitrelle.
Piikki saa aikaan ovulaation, jos se ei ole vielä luonnostaan tapahtunut.
Se on itsepistettävä, ja minun tulee pistää se huomenna illalla. Hoitaja näyttää, miten se tehdään.

Siis mitä? Pistää, itseäni?
Tähänkö on tultu, nyt jo?

"Vain yksi piikki?", varmistan ensijärkytyksestä toivuttuani.
"Yksi vain", lääkäri toistaa kärsivällisesti.

Yhdynnät tänään ja ylihuomenna, niiden pitäisi riittää. Raskauden mahdollisuus on tällä hetkellä noin 30 prosenttia. Voin tehdä raskaustestin kahden viikon kuluttua ja soittaa tuloksen klinikalle.
Lääkäri toivottaa hymyillen onnea matkaan.

Siirryn toiseen huoneeseen, jossa rennon ystävällinen hoitaja näyttää, miten itseni pistäminen tulisi huomenna tehdä. Hän vakuuttaa minulle, etten voi mokata tätä, niin helppoa se on. Vakuutan hänelle, että jos joku ihminen tämän voi mokata, se olen minä.

Piikin ohut neula näyttää pelottavalta, vaikkei se ole kovin pitkä. Kysyn, sattuuko se. Hoitaja vastaa, että hyttysen pisto sattuu tätä piikkiä enemmän, mutta monille se on silti henkisesti kova paikka.
Tunnelma on kiireetön ja rauhoittava. Käymme pistämisohjeet läpi pyynnöstäni vielä uudelleen.

"Mutta ostin juuri lisää ovulaatiotestejä, pitäisikö niitä sitten jo lähipäivinä käyttää?" Hoitaja hymyilee niin, että hänen valkoiset hampaansa näkyvät.
"Anna testien jäädä kaappiin, et tarvitse niitä nyt. Sillä kun pistät tämän piikin, ovulaatio tulee tapahtumaan."
"Ainiin, aivan.."

Selitän, etten ollut ollenkaan varautunut tähän. Olin siinä käsityksessä, että jos Letrozol on toiminut, minun tulee yrittää etsiä ja löytää ovulaatio itse. Hoitaja nyökkää ymmärtäväisesti.
Hänen sympaattisuutensa ansiosta minua ei nolota olla näin kertakaikkisen pihalla.

Hän kertoo, että toiset saavat Ovitrellestä raskausoireiden kaltaisia tuntemuksia, niitä ei kannata ihmetellä. Pistämisen jälkeen raskaustesti tulee näyttämään positiiivista noin viikon ajan, siksi testin tekemistä kannattaa malttaa odottaa kaksi viikkoa. Vaikka kiertoni on ollut aiemmin pitempi, huomisesta kahden viikon päästä joko kuukautiseni alkavat, tai olen raskaana.

"Onko raskaustesti siis pakko tehdä, vai voinko vain odottaa kuukautisten alkua?" kuulen kysyväni ääneen. Tiedän sen olevan omituinen kysymys. Hoitaja katsoo minua hetken ja kertoo, että voin halutessani myös odottaa kuukautisten alkua, mutta mahdollisen seuraavan hoitokerran suunnittelua ajatellen olisi hyvä, jos tieto hoidon tuloksesta olisi klinikalla mahdollisimman pian. 

En kerro hänelle, että inhoan raskaustestien tekemistä. Yksinäinen kaiken tomuksi romuttava viiva tuntuu niin rajulta. Minulle on sopinut paremmin asian hidas sisäistäminen ja toivon hiljaa hiipuminen. Enteilevien kuukautiskipujen tunteminen ja pikkuhiljaa siihen ajatukseen totuttautuminen, että en taaskaan ole raskaana.

"Voi miten kaunis rakkula sinulla on siellä", hoitaja ihastelee katsottuaan vielä lopuksi ultraäänikuvaa tiedoistani. Lähtiessäni saan häneltä toiset lämpimät onnentoivotukset. Hississä vähän itkettää, vaikka kyyneleet takertuvat kurkkuun. Helpotus, hämmennys, toivo, pelko, kaikki kietoutuneena toisiinsa päällekkäin, limittäin ja vierekkäin.

On vaikea kuvata, miten hyvältä tuntuu, kun jotakin kehoni tuottamaa kehutaan. Olen ollut jo niin tottunut sen kelvottomuuteen, siihen ettei se osaa toimia lainkaan sillä tavalla, kuten kuuluisi.

Verta 2

Aamulla totean, etten edelleenkään tunne kuukautiskipuja. Paperiin jää vaaleanpunaista, hailakkaa verta. Koen, että universumi haluaa leikitellä kanssani, viivytellä. Tämä tuntuu julmalta pilalta.
Ei, ei, ei, hoen mielessäni, en voi estää kyyneliä tulemasta.

Odotan apaattisena koko päivän sitä tunnetta, kun kivut alkavat.
Puhun äidin kanssa puhelimessa. Kysyn, miten hän voi, mutta en kuuntele vastausta.
Teen itseni kanssa sopimuksen, että saan itkeä seuraavan kerran, kun verenvuoto todella alkaa.
Se ei ala.

Illalla Mies katsoo minua niin, kuin katsoi viimeksi kauan sitten.
Suutelee minua niin, kuin suuteli viimeksi kuukausia sitten.

Seuraavat pari päivää yritän olla ajattelematta muuta, kuin sitä miten hyvältä Mies lähelläni tuntui.
Lopulta pakotan itseni kohtaamaan sen tosiasian, että varsinaiset kuukautiset ovat edelleen myöhässä ja mikä hämmentävintä, en ole tehnyt mitään.

Olen jumissa siinä ajatuksessa, etten halua romahduttaa tätä heiveröistä yhteyttä välillämme nyt, kun olen vihdoin saanut sen takaisin. Tiedostan itsekin, että reaktioni on todella omituinen, lähes nurinkurinen. Viimeksi tein testin heti, kun tunsin pientä hämmennystä ja edes teoreettisen mahdollisuuden. Nyt minun on myönnettävä itselleni, etten yksinkertaisesti meinaa uskaltaa tehdä raskaustestiä. 

Tähän asti olen ajatellut raskauden vievän tätä tilannetta ainoastaan eteenpäin, ei taaksepäin.
Koska meillä molemmilla on niin paha olla ja koko asetelma on ahdistava, ei raskaus voisi sitä enää juuri pahemmaksi tehdä.

Mutta nyt se voi. En tiedä miten tai miksi, mutta juuri tänään meistä molemmista tuntuu paremmalta. Se viedään pois, jos teen positiivisen raskaustestin. Silloin toisesta meistä ei hyvin todennäköisesti tunnu enää hyvältä. Olen jollain tapaa täysin lukossa. Haluaisin olla raskaana, tietenkin. Siitä olen varma. Haluan tätä, haluan tietää. Mutta toisaalta en halua tietää, en ihan vielä.

Kun kuukautiset ovat neljä päivää myöhässä, sisuunnun ja teen testin.
Se on negatiivinen. Silti pieni toivo jää kytemään mieleeni. Ehkä sittenkin?
Illalla päätän tehdä testin uudelleen muutaman päivän päästä, jos mikään ei muutu.

Aamulla kuukautiset alkavat. Työpaikan vessassa kuulostelen oloani.
Nyt minulla olisi lupa itkeä, mutta tuntuu kuin kyynelvarastoni olisivat vajuneet tyhjiksi.

Ja mitä käy pahoinvoinnille? Se häviää, vähin äänin.