Supersankari

Tämä kuulostaa erikoiselta, mutta olen aina nähnyt raskaana olevat mielikuvissani eräänlaisina supersankareina.

Supersankarit vaihtavat silmänräpäyksessä arkisen olemuksensa viittoihin, maskeihin ja muihin valeasuihin, ettei heitä tunnistettaisi. Muuttavat kenties jopa fyysisesti olomuotoaan kyetäkseen kaikkeen siihen, mitä maailman suojeleminen heiltä vaatii.

Samoin raskaus tekee ajatuksissani henkilöstä väistämättä erilaisen.
Ennennäkemättömiä, lähes yliluonnollisia kykyjä ja voimia omaavan.

Sillä onhan heilläkin kokonainen maailma, jota suojella pahalta.
Se vain kasvaa heidän sisällään.

Mielikuvissani raskaana olevien kehot virittyvät mystisille taajuuksille.
Aistit ovat avoinna ihan eri tavalla, kuin ennen.

Siksi huomaan olevani oudolla tavalla vähän pettynyt.

Hajuaistini ei ole korostunut. Mikään haju ei saa voimaan pahoin. Haistan kaiken samalla voimakkuudella, kuin ennenkin. Mikään tuoksu ei myöskään ole erityisen kutsuva tai huumaava.

Makuaistini ei ole korostunut. Mikään ruoka ei ällötä. Hassuja mielitekoja ei myöskään ole. Ei tee mieli raikasta salaattia, kirpeita sitrushedelmiä, etikkaisia suolakurkkuja. Vesi maistuu vedeltä, kala kalalta, kaali kaalilta, suklaa suklaata. Tismalleen samalta kuin ennenkin.

Tunneherkkyys ei ole korostunut. Musiikkikappaleet, tv-sarjat tai kirjat eivät itketä, mainokset eivät herkistä. Mikään pieni random asia ei liikuta sen erityisemmin, kuin ennenkään. En koe, että mielialani muutenkaan heittelisivät enemmän kuin tavallisesti, en esimerkiksi ärsyynny tai hermostu normaalia herkemmin.

Yleinen kosketusherkkyyteni ei ole korostunut, jos mukaan ei lasketa edelleen ainutta klassista raskausoirettani eli arkoja nännejä. Sekä kummallista turvonneisuuden tunnetta alapäässä, erityisesti klitoriksen alueella. Kuin sitä olisi jo valmiiksi stimuloitu, vaikkei kukaan olisi koskenut siihen.
Mutta esimerkiksi ihokosketus, silitys tai halaukset eivät tunnu erilaiselta.

Suoraan sanottuna ei tunnu lainkaan siltä, kuin kehossani olisi parhaillaan meneillään jokin valtava muutos.

En tarkoita sitä, että erityisesti haluaisin esimerkiksi voida pahoin. En todellakaan halua. Olen hyvin tietoinen siitä, että jatkuva raskauspahoinvointi on erittäin kuormittavaa ja uuvuttavaa, eikä siinä ole mitään toivottavaa.

Silti.

Haluaisin jollain tapaa tuntea, että jokin on Todella Suuresti Erilailla.

Olinhan kovasti odottanut The Tunnetta.

Sitä, kun vain tietää olevansa raskaana, ja kaikki on toisin. Olin miettinyt, saisinko ikinä kokea sitä. Kyse ei ollut siitä, tuleeko se, jos saisin tietää olevani raskaana. Oli itsestäänselvää, että se tulee - jos siis vain joskus onnistuu olemaan raskaana.

Oli vain eri asia, saanko koskaan tuntea sitä, ja jos saan, milloin.

Sitä mystistä The Tunnetta ei ole vieläkään tullut.

Haluaisin löytää itsestäni uusia puolia, olla aistit avoinna.
Kuin villieläin pimeässä, joka menee viettiensä varassa.

Mutta minä olen vain minä, edelleen.
En Neiti Kuu 2.0, Expansion Pack.

Olin luullut, että olisin.
Ei, olin olettanut niin.

Typerää, tiedän.
First world problems, tiedän.

Minusta ei tullut supersankaria.

Mitä sitten?

Ajattelen, että ehkä se auttaisi jonkin verran koko asian hahmottamisessa, konkretisoitumisessa.
Jos tuntisin jatkuvasti, että jokin kehossani on suuresti toisin, kuin ennen.

Ehkä en myöskään olisi jatkuvasti niin huolissani ja pelkäisi keskenmenoa, jos olisi enemmän oireita, jotka muistuttaisivat raskaudesta, vakuuttaisivat sen jatkumisesta.

Samaan aikaan tunnen itseni maailman suurimmaksi idiootiksi, kun olen pettynyt tällaisesta asiasta.
Sillä eihän tällaisella asialla ole kertakaikkiaan mitään väliä.

Millään muulla ei oikeasti ole väliä, kuin sillä, että olen raskaana.

Todistetusti, edelleen.
(Kai.)

Kun avasin asiaa parhaalle ystävälleni, hän totesi, että kaikella rakkaudella, mutta minut varsin hyvin tuntevana hän on aivan sataprosenttisen varma, että olisin huolissani ja murehtisin turhasta siinäkin tapauksessa, vaikka minulla olisi kaikki maailman selkeimmät ja kliseisimmät raskausoireet potenssiin kymmenen.

Pelkäisin aivan yhtä lailla jatkuvasti, että sisälleni on kuoltu.

Hän on todennäköisesti hyvin oikeassa.

Tällä taustalla minun pitäisi keskittyä ajatuksissani loputtomaan kiitollisuuden tunteeseen.
Uskokaa pois, yritänkin keskittyä, parhaani mukaan.

Ja tunnen sitä, kokoajan.

Silti huomaan juuri kirjoittaneeni postauksen, jota lukiessa aiempi, ei-raskaana oleva Neiti Kuu olisi raivostunut ja lähettänyt tällaista kirjoittavan ilmiselvän täystollon lehmän alimpaan, tulikivenkatkuiseen helvettiin ja kadotukseen.

Jumalauta nainen, nyt jokin kohtuus, eikö ole mitään rajaa, hän olisi puuskuttanut.

Mutta saako tahattomalla lapsettomuustaustalla oleva ihminen olla pettynyt, mitä tulee raskauteen?

Onko hänellä oikeus tuntea jatkossa ylipäänsä muita tunteita, kuin onnea, autuutta ja syvää nöyryyttä?