Ihan normaalia

Istun vastapäätä lapsettomuusklinikan terapeuttia.

En ole oikeastaan varma, saisinko olla nyt tässä, hänen edessään.
En tiedä, olisiko minulla lupaa siihen enää.

Olen ratkaissut asian niin, etten ole kysynyt sitä keneltäkään etukäteen.

Olen juuri tunnustanut hänelle olevani raskaana, mutta halunneeni silti käyttää tämän ajan, joka IVF-hoitojen aikana varattiin. Koska sitä ei kenenkään toimesta peruttu, ajattelin, että on varmaankin ihan ok tulla silti.

Etenkin, kun on viime kuukausina käynyt ilmeiseksi, että on olemassa joitain asioita menneisyydessä ja nykyhetkessä, joita voisi olla hyvä käsitellä ammattilaisen kanssa. Edelleen. Huolimatta kaikesta.

Huolimatta raskaudesta.

"Tottakai, ilman muuta oli ok tulla", vastaa terapeutti ja kohentaa silmälasejaan nyökätessään.
"Ei tämä niin mustavalkoista ole."

Hän kehottaa aloittamaan niin alusta, kuin haluan aloittaa.

Tämä on lievästi ilmaistuna omituista.
En ole koskaan käynyt tällä tavalla keskustelemassa missään.

Olen tottunut siihen, että näissä huoneissa kehooni tunkeudutaan jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Siihen, että joku kertoo minulle, mitä seuraavaksi tehdään.

Ja siihen, että minä olen lähinnä se, joka kyselen erilaisia huolen värittämiä kysymyksiä.

Kerään ajatuksiani hetken, huokaisen syvään.
Niin alusta, kuin haluan aloittaa.

Selitän, että olisin halunnut lapsen jo aiemmin, mutta Mies ei ollut valmis.
Ja että siinä meni reilusti yli pari vuotta, ennen kuin hän.. No, oli lopulta valmis.

Se on valetta.

Hän ei edelleenkään voisi olla kauempana valmiista.

"Olitko vihainen Miehelle silloin, kun asia oli auki, koska hän ei ollut valmis?" terapeutti kysyy.

"Olin", vastaan.

Olin sitä ja paljon muuta. Kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Oikeastaan olin ihan sekaisin, jos totta puhutaan.

Elin, hengitin ja nukuin eromme kanssa.
Sen mahdollisuus, väistämättömyys alati vierelläni.

Elämäni oli yli kaksi vuotta olohuoneemme lattialla terävinä, pieninä palasina, joiden yli kuljin joka päivä. Sen sohvan vierestä, josta mietin joka päivä, kumpiko meistä sen ottaa mukaansa. Sitten kun.

Mutta sitä en hänelle kerro.

Koska aika on rajallinen, ja hän vilkuilee kelloa.
Koska näen, ettei häntä oikeastaan kiinnosta.

Kerron tiivistelmän tahattoman lapsettomuuden polustamme. Yksityisellä saadusta PCOS-diagnoosista ja kevyemmistä hoidoista, ovulaation induktioista ja inseminaatioista. Saadusta lähetteestä julkiselle puolelle, yllättävän nopeasta aikataulusta IVF-hoitoihin.

"Kun ongelmia raskaaksi tulemisessa ilmeni, pelkäsitkö, että jäät kokonaan lapsettomaksi?"

"Pelkäsin, ihan tosissani."

Joka sekunti, kun hengitin.

"Miltä sinusta tuntui ajatus siitä, jos jäisitkin lapsettomaksi?"

Se on itse asiassa varsin hyvä kysymys.
Kukaan ei ole kysynyt siitä ennen.

"Hmm.." Minut on yllätetty, ja hapuilen sanoja.
En tiedä, miten puetaan ääneen lausutuiksi lauseiksi tällaisia asioita.

"Se tuntui todella pelottavalta ja kamalalta. Koko elämän mullistavalla tavalla. En tietenkään voi tietää, mutta ajattelin silloin ja ajattelen edelleen, että se olisi koko loppuelämän kestävä suru."

Terapeutti nyökkää taas. Vilkaisee edessään olevaa muistivihkoa, johon ei ole kirjoittanut juuri mitään.

"Uskon, että olisi todella pitkä ja ihan omanlainen prosessinsa, miten saada elämästä mielekästä lapsettomaksi jäämisen jälkeen. Ja että kaikesta huolimatta elämään olisi todennäköisesti jäänyt tietynlainen tyhjyys, jota olisi omalla kohdallani mahdotonta täyttää", jatkan.

Sanat tuntuvat kömpelöiltä ja teennäisiltä, väkisin haetuilta ja löydetyiltä.

Terapeutista näkee, että hän ajattelee ihan muita asioita. Kenties kauppalistaa, mahdollisesti eilistä riitaa aviomiehen kanssa. Ehkä tulevana viikonloppuna koittavaa, kauan odotettua teatteri-iltaa ystävättärien kanssa.

"Mmm, niin", hän sanoo lopulta, ei muuta.

Seuraavaksi päästään nykyhetkeen. Kerron peloista, huolesta, päivittäisistä tarkastusrutiineista vessassa. Tietynlaisesta epäuskosta ja epävarmuudesta, jotka ovat seuranneet tiukasti kannoillani positiivisesta raskaustestistä lähtien.

"Oletko tuntenut syyllisyyttä näistä ajatuksista?" terapeutti kysyy oltuaan hetken vaiti.

"Olen", vastaan hetkeäkään epäröimättä.

Terapeutti kertoo vaisun hajamielisesti, että alkavia itseään toistavia ajatuskehiä voi yrittää katkoa esimerkiksi sillä, että palauttaaa itsensä hetkeen korostetun itsetietoisesti, mutta samaan aikaan lempeästi. Toteaa esimerkiksi jopa hieman huvittuneeseen sävyyn, että joopa joo, taas tämä sama levy alkaa näköjään pyörimään, en jaksa nyt kuunnella sitä enempää, pistän sen poikki.

Vähän samoin, kuin suhtautuisi ikääntyneeseen isotätiin, joka selittää jo viidettäkymmenettä kertaa kesästä 1947, kun kotilammesta nousi erityisen paljon särkiä, ja hevosen sai aitauksensa oven itse auki.

Nyökkään, kuin olisin saanut hyvänkin neuvon.

En tiedä, miten ilmaista, etten useinkaan yksinkertaisesti saa niitä poikki.
En vaikka mitä tekisin.

Mutisen jotain epämääräistä siitä, että voihan tuota kokeilla ja olen samantapaista yrittänytkin, mutta ajatukset harvoin katkevat. Ja jos katkeavat, ne alkavat taas pian uudestaan. Esimerkiksi öisin.

"Niin", terapeutti sanoo jo yhteenkokoavasti.

"Etenkin sinun taustallasi on ihan normaalia, että monet pelot ja huolet nostavat päätään yllättävän voimakkaina raskausaikana. Niin käy useille, vaikkei olisi tahattoman lapsettomuuden taustaa. Niin käy etenkin, jos sitä on. Monet muutkin lapsettomuushoidoissa olleet pelkäävät lapsen menettämistä pitkälle loppuraskauteen, mahdollisesti koko raskauden ajan."

"Okei", sanon. "No se on ihan hyvä tietää ja lohdullista kuulla."

"Kannattaa yrittää ajatella sitä, ettei tämä kestä ikuisesti. Raskaus päättyy joka tapauksessa, se on aina määrämittainen aika. Samoin raskauajan huolillasi on määrämitta. Ne eivät tule jatkumaan aina."

"Niin", sanon. Päässä lyö tyhjää. "Onhan se tietysti totta."

Kumpikaan meistä ei sano sitä ilmiselvää asiaa, jonka molemmat tiedämme.
Että korostuneet pelot voivat jatkua myös raskauden jälkeen.

"Mutta koska olet nyt raskaana, et oikeastaan voi käydä täällä luonani useampaa kertaa."

"Okei."

"Onko sinulle kerrottu keskusteluavun saamisen mahdollisuudesta neuvolan puolelta?"

"Joo. Neuvolassa sanottiin, että neuvolapsykologille on mahdollista varata aikoja. Jotenkin vain ajattelin, että haluaisin puhua jonkun kanssa, joka on erikoistunut nimenomaan tahattomaan lapsettomuuteen. Mulla oli sellainen alkuoletus, että onkohan neuvolapsykologeilla samanlaista asiantuntemusta juuri siitä aiheesta ", selitän.

"Kyllä varmasti", terapeutti sanoo, vaikka molemmat taidamme tietää, että tuskin on.

"Sinun kannattaa nyt vähän kuulostella oloasi tulevat viikot ja kuukaudet. Jos edelleen tuntuu siltä, etteivät huolet väisty omin avuin ja ne vain roikkuvat tiukasti mukana arjessasi, voisit olla yhteydessä neuvolapsykologiin."

Vai niin. Nyökkään.
Yhtäkkiä en jaksa tehdä muutakaan.

"Olisiko se sellainen asia, jonka pystyisit tekemään?" terapeutti kysyy.
Olen hyvin tietoinen, ettei mahdollisia vastauksia ole kuin yksi.

Ei tämä ole niin mustavalkoista.
Mutta sinä olet raskaana, joten ole hyvä ja poistu.

Ymmärrän erittäin hyvin, että lapsettomuusklinikan terapeuttiresurssit kannattaa kohdentaa niille, joille asiantuntevaa keskusteluapua on hyvin rajatusti saatavilla kunnallisella puolella. Eli lapsettomuushoidoissa oleville tai muutoin tahatonta lapsettomuutta aktiivisesti kokeville.

Vaikka itsekin koen olevani edelleen sellainen, viimeksi mainittu.

Silti tapaamisesta jää laimea maku. Kuin yrittäisi kovasti saada jostain irti jotain sellaista, mikä ei vain ole lähdössä irti. Ei vaikka kuinka kiskoisi väkisin. Jää fiilis, että vain toinen meistä edes yritti tulla vuorovaikutukseen. Eikä se ollut hän.

Hän otti minut vastaan, koska ei kehdannut käännyttää suoraan kotiinkaan.

Mutta ei raskaus ole muuttanut minua.

Olen edelleen se sama ihminen, jonka ihon alla on tiiviitä kerrostumia menneestä.
Ei tarvitsisi kuin katsoa kunnolla kohti.

Sillä ne kuultavat jo ihonkin läpi.