Niskaturvotusultra

Illalla kysyn, onko Miehellä aikomuksena tulla mukaan huomiseen niskaturvotusultraan.
Hän vastaa, ettei välttämättä, ellei siihen ole jotain minun osaltani erityistä tarvetta.

En ole ihan varma, mikä lasketaan riittävän erityiseksi tarpeeksi.

Totean kuitenkin olevan ehkä parempi, että hän tulee mukaan. Jos ei muun niin vähintään sen takia, että jos tulee huonoja uutisia, minun ei tarvitse itse ajaa autoa.

Mies nyökkää. Sitten hän tulee.

Yöllä mietin, teenkö väärin, kun pyydän hänet mukaan, kun hän ei selvästikään erityisemmin halua tulla. Pääsisinhän huonojen uutisten jälkeen kotiin vaikka taksilla tarvittaessa.

Mutta haluaisinko siinä tapauksessa soittaa taksin sairaalaan?

Haluaisinko istua musertuneena taksikuskin vieressä matkalla kotiin?
Tai bussissa?

Tuntuu siltä, että ne skenaariot täytyy käydä etukäteen läpi.
Mitä teen, jos saamme huonoja uutisia?

Ihan ensimmäiseksi laitan esimiehelle viestin, jossa kerron tilanteesta ja ilmoitan, etten pysty tulemaan enää tänään töihin, todennäköisesti en loppuviikostakaan.

Tiedän, että hän ymmärtää sen.

”Niin sulla on just 12+0 täynnä tänään”, kätilö kysyy seuraavana aamuna.
”Joko alkaa olo vähän helpottaa?”

No öö, sanon. Oikeastaan olo on kokoajan ollut helppo.
Siis fyysisesti.

Viileä geeli tuntuu omituiselta vatsan iholla. Hoitaja joutuu useita kertoja ohjeistamaan minua laskemaan housuja vielä vähän alemmas, ennen kuin voi aloittaa ultraamisen. En millään hahmota, missä korkeudella housujen tulisi olla.

En ole tottunut olemaan tutkittavana housut jalassa.

”Onko se elossa?” kysyn vakioksi muodostuneen ensimmäisen kysymykseni.

Se on elossa, tarkemmin sanottuna juuri nyt nukkumassa.
Kun hoitaja on tarkastellut sitä jonkin aikaa, se herää.

Se liikkuu, potkaisee itseään vähän eri asentoon.

Hoitaja näyttää, missä sen kädet ja jalat, vatsalaukku, selkäranka ovat.

Tällä kertaa näen Miehen sivusilmällä.
Hän katsoo ruutua, välillä katse harhaantuu alas tai sivuille.

Hän kuuntelee, nyökkäilee oikeissa kohdissa.
Hän huomioi minut ja puhuu minulle lämpöä äänessään.

Mutta tunnen hänet ja näen, että tämä on vaikeaa.
Hän joutuu taistelemaan, ponnistelemaan. Vaikuttaakseen normaalilta.

”On aina erityisen ihanaa, kun lapsettomuustaustaisilla onnistaa. Teillähän kävi tosi hyvä tuuri, kun tuoresiirrosta tärppäsi”, hoitaja sanoo lämpimästi.

Seuraa kiusaantunut hiljaisuus.

Niin.

Mikä nyt sitten on kenenkin mielestä hyvää tuuria.

”Kyllä”, sanon lopulta, kun ymmärrän vaikuttavan omituiselta, jos kumpikaan meistä ei vastaa.

”Ja saitte vielä alkioita pakkaseenkin!”

”Joo.” Ääneni kuulostaa töksähtävämmältä, kuin olin tarkoittanut.

Tuntuu uskomattomalta, että tämä ruudulta näkemäni otus sijaitsee sisälläni.

Se liikkuu, vaikken tunne sitä. Se nukkuu.
On välillä puuhakas, välillä lepää.

Ihan niin kuin ihminen tekee.

Kaikki näyttää hyvältä.
Sikiö on kätilön sanoin toimelias ja reipas, suorastaan mainio tapaus.

Yritän päästä yli sanoista. Siitä, että sisälläni on sikiö, ei alkio.
Oli jo viimeksikin, kun kävimme, ja on nytkin.

Niin pitkään on ollut vain munarakkuloita, joissa ehkä on munasolu sisällä.
On ollut siemennestettä, ja sitten ei yhtään mitään.

Toinen toistaan seuraavia mahdollisuuksia.

Tieto, mitä voisi tapahtua ja olla.
Mutta kun ei tapahdu, eikä ole.

Ikuisuuden jälkeen on ollut vihdoin jakautuneita munasoluja.
Alkioita, jotka jakautuivat kolmepäiväisiksi, viisipäiväisiksi.

Joita saatiin pakkaseen, samalla kun toiset menivät roskiin.
Alkio on jokin, joka voi olla, yrittää olla jotain.

Sikiö ei yritä olla, vaan oikeasti jo on.

Mitat näyttävät hyviltä ja vastaavat viikkoja, kätilö kertoo.
Mitään poikkeavaa ei ole havaittavissa.

Riskiluvut ovat kohdallamme matalat.
Mies kysyy tarkentavan kysymyksen liittyen niihin.

Se on ensimmäinen asia, mitä on hän varsinaisesti sanonut tai kysynyt tässä tai edellisessä ultrassa. Ymmärrän, miksi juuri se kiinnostaa häntä.

Kätilö kertoo, että todella paljon, tarkemmin sanottuna 85 prosenttia sikiön poikkeavuuksista pystytään näkemään jo niskaturvotusultrassa. Tiedän heti, mitä Mies ajattelee.

Että 85 prosenttia ei ole kovin paljon.

Että 99,9 prosenttia olisi oikeasti todella paljon.
85 prosenttia tarkoittaa, että 15 prosenttia jää siis huomaamatta.

Melkein viidesosa.

Kätilö antaa antaa tulostamansa kuvat Miehen käteen. Hän ei työnnä niitä pois, vaan pitää niitä kädessään, kunnes saan kaikki vaatteet päälle. Sitten hän ojentaa ne minulle laukkuun laitettaviksi.

Autolle käveltäessä jalkani eivät kosketa maata kertaakaan.

Sisälläni liikutaan, olen nähnyt sen omin silmin.