torstai 23. heinäkuuta 2020

Rauha

Näen unta talvesta. Olen epärealistisen ison tuttava- ja ystäväporukan mukana lomareissulla hiihtokeskuksessa, jonka läheltä olemme vuokranneet ison hirsimökin.

Laitamme yhdessä ruokaa koko porukalle. Huomaan, että vatsani tuntuu kiristävältä.
Kuin takkini ja sen alla oleva paita olisivat käymässä liian pieneksi.

Totean mielessäni tyynesti: voi olla, että olen raskaana. Jossain alitajunnassa ehkä jo tiedän olevani, vaikken suoranaisesti ajattele niin.

Minussa on uskomaton, lähes epäinhimillinen rauha ja levollisuus.
Minulla ei ole mikään kiire selvittää asiaa välittömästi.
Jos olen raskaana, sitten olen. Jos en ole raskaana, voimme jatkaa yrittämistä.

Ajattelen tyynesti, että no, jos vielä seuraavat pari kolme viikkoa tuntuu tältä, voisin tehdä raskaustestin. Haluan vain nauttia siitä hetkestä, tunnustella oloani ja salaisuutta, joka sisälläni saattaa kasvaa.

Minulla ei ole kiire minnekään.

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Syksynä

Etsin kauan sitten lukemani kirjan nimeä ystäväni kanssa käydyistä whatsapp-keskusteluista. Muistelin maininneeni kirjan hänelle viesteissäni.

Selatessani vanhoja viestejämme löysin sattumalta ystävälle kirjoitettuja ajatuksia viime syksyltä.

Vaikka tilanteeni on sittemmin muuttunut, haluan julkaista kirjoittamani viestin. Mielestäni siinä on raakaa, aitoa tajunnanvirtaa siitä, miltä elämäntilannelapsettomuus voi tuntua.

Koska en ole unohtanut. Enkä usko, että tulen koskaan unohtamaan.


Pöytälaatikosta: syyskuu 2019


"Mun on edelleen tosi vaikeaa hahmottaa tätä meidän tilannetta. Jotenkin vaan tuntuu niin oudolta. Ihan kuin mun elämällä olis kaksisuuntainen mielialahäiriö, ellei jopa skitsofrenia.

Oon havahtunut siihen viime viikkoina, että oon oikeastaan tällä hetkellä omasta mielestäni aika onnellinen. En oo koskaan ollut jotenkin herkästi kokonaisvaltaista onnea tunteva ihminen, vaan pikemminkin enemmän surumielisyyteen taipuvainen.

Ja sellainen, että helposti joku yksi tai kaksi ikävää asiaa voi vaikuttaa tosi paljon yleiseen mielialaan. On tosi ironista, että oon viime viikkoina huomannut, että tunnen itse asiassa onnea ja mulla on omasta mielestäni kaikki ihan hyvin, en kaipaa juuri nyt tähän enempää elämältä. Mutta.


On ihan käsittämätöntä miten ison ristiriidan tää lapsiasiaa saa mun sisälläni aikaan. Oon onnellinen Miehen kanssa. Mutta samaan aikaan tiedän, että voin menettää sen kaiken yhden asian takia. Mies edustaa mulle sellaista turvaa ja pysyvyyttä kaikin puolin mun elämässä. Se on mun elämän turvallisin ihminen. Ja samalla siitä onkin tullut myös kaikkein turvattomin ihminen. Koska muutaman vuoden päästä se voi olla se ihminen, jonka päätöksen takia koko mun elämäni särkyy palasiksi.

Sitä on tosi vaikea kuvailla, mitä kaikkea tää tilanne saa mut tuntemaan, mutta ristiriita. Se on se sana mikä pyörii mun päässä tunnista ja päivästä toiseen. Tämä on niin ristiriitaista. Enkä mä eikä kukaan muukaan mahda tälle mitään.

Aina välillä oikein havahdun ihmettelemään, että miten ihmeessä voin olla tällaisessa tilanteessa. Miten olenkin onnistunut hankkiutumaan näin fucked up-tilanteeseen?

Miten voi samaan aikaan kaikki olla ihan täydellisen hyvin - niin hyvin, kuin voi olla - mutta samalla kaikki on niin päin persettä, kuin voi olla. Tää on kuin jokin huonosti kirjoitettu, sadistinen rakkausromaani, jossa kirjailija on ajatellut että laitetaanpas näille tämmöinen tilanne, jossa ne eivät pääse eteenpäin, mutta eivät poiskaan.

Aina välillä tuntuu oikeasti, että tulen hulluksi. Siis että ihan yksinkertaisesti mun päässä on vaan liikaa ajatuksia ja joku kaunis päivä se vaan ei kestä enempää, vaan räjähtää.

On aika saatanan kuluttavaa ajatella aina joka asiasta ne kaksi puolta. Onpa tässä kiva istua takapihalla jäähyllä juomassa saunajuomia, kun ollaan tultu saunasta. Niin, ehkäpä ei aina istutakaan näin, missähän sitten asun jos me erotaan, mitähän sitten teen elämälläni.

Tiedän, ettei siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin vaan yrittää elää hetkessä ja olla ajattelematta niitä ikäviä vaihtoehtoja. Mutta kun se on aina ollut just se asia, jota en osaa kovin hyvin. On kausia, jolloin osaan vähän paremmin ja on kausia, jolloin tuntuu etten osaa yhtään sekuntia olla ajattelematta sitä pahinta vaihtoehtoa.


Oltaisiin ihan eri planeetalla, jos edes jotenkin vois olla semmonen tilanne, että pystyttäis ikään kuin lupaamaan toisillemme, että mitä ikinä tapahtuu, niin me ei erota. Jos Mies pystyisi sanomaan mulle, että jos mitään muuta vaihtoehtoa ei ole niin yritetään sitä lasta, kunhan ollaan yhdessä. Että eroaminen ei ole vaihtoehto. Ja tietysti ihan yhtä lailla jos itse pystyisin lupaamaan sille, että jos menee tiukille eikä Mies voi lapseen suostua, en jätä sitä kuitenkaan vaan jään sen kanssa kahdestaan.
 

Että olis edes semmonen turva siinä, että me pysytään yhdessä kävi mitä kävi. Mutta kun sitä ei ole. En mä pysty sitä sille lupaamaan tässä vaiheessa yhtään sen enempää kuin sekään pystyy mulle lupaamaan.

Me häilytään trapetsilla kilometrin korkeudessa ja alla ei ole minkäänlaista turvaverkkoa. 

Ja ei voi kuin todeta, että joo tässä voi nyt käydä joko todella hyvin (jos onnistuu selviämään hengissä) tai todella huonosti. Tää on jotenkin ihan sietämätön tilanne, että keinutaan vaan siinä ja vaihtoehtoja on kaksi: joko saat kaiken tai menetät kaiken.

Ja oikeassahan sä oot, ei mulla ole mitään muuta vaihtoehtoa, kun vain toivoa että Mies lopulta suostuu lapseen. Mutta se tuntuu vähän samalta, kuin roikkuisit henkesi edestä jollain kallionkielekkeellä, voimat loppuu kohta ja haluat vaan uskoa, että kyllä joku sut ehtii pelastaa, ennen kuin tipahdat. 


Tai että kävelet siellä kilometrin korkeudessa trapetsilla ja sun ei auta kuin toivoa, 
ettei tuule kovin paljoa."

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Apteekissa

Olen apteekissa hakemassa uutta reseptiannosta e-pillereitä.

"Tällä reseptillä voit hakea tämän jälkeen vielä kaksi kolmen kuukauden annosta", farmaseutti sanoo hajamielisesti.
Tuijotan häntä hetken aikaa, hänen sanansa kaikuvat korvissani tyhjinä, ennen kuin vähitellen jotain alkaa muodostua.
"Joo", vastaan ja nousen ylös, suunnaten seuraavaksi kassalle.

Kävelen ulos apteekista kuin sumussa. Enää puoleksi vuodeksi ehkäisyä jäljellä, ennen kuin resepti pitäisi uusia. Tarvitseeko reseptiä uusia enää?

Tulenko tarvitsemaan edes kaikkia nykyisen reseptin pillereistä?


Onko tämä tosiaan minun elämääni?

Voisiko se kaikki olla niin lähellä?

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Keveys

Oloni on käsittämättömän kevyt.
Kahden vuoden aikana kuvittelin harvakseltaan tätä oloa itselleni ja yritin muistaa, millaista oli joskus elää ilman painolastia.

Lopulta en enää osannut kuvitella sitä, vaikka tiesin järjellä ajateltuna, miltä se voisi tuntua.

Minun oli vaikeaa nähdä enää värejä.
Näin kaikkialla vain harmaata. Ainoat muut näkökenttäni erottamat värivaihtoehdot olivat valkoinen, sokaiseva kauhu ja mustuus, jollaista en oikein osaa kuvailla. Se oli vain pimeyttä. Pelkkää mustaa. Pimeässä mitään muuta värisävyä on mahdotonta nähdä.

Kaikki ne ajatukset ja tunteet kasvoivat minuun kiinni, raahautuivat mukanani kaikkialle,
halusin sitä tai en.

Sukulaisen syntymäpäiväjuhliin,
bussipysäkille,
ruokakaupan karkkiosastolle,
työpaikalle,
zumbatunnille,
lempiravintolaan,
kävelylenkille,
kesämökille,
huoltoasemalle,
puistoon,
kahvilaan,
parkkipaikalle,
kirjastoon,
hammaslääkärin käytävälle.

Kaikkialle, jossa oli lapsia tai oli edes mahdollista olla lapsia.
Ja vaikka ei olisi ollut lapsia, oli ihmisiä, jotka puhuivat lapsista.
Ja vaikka ei olisi ollut puhetta lapsista, minun ajatukseni olivat täynnä lapsia.

Tämän myöntäminen on vaikeaa, mutta lopulta katsoessani Miestä näin hänessä usein vain potentiaalisen uhan ja menetyksen. Äärimmäisen rakkaan ihmisen, josta joutuisin pian luopumaan.
En enää pystynyt näkemään hänessä muuta. En nähnyt häntä sellaisena, kuin hän on.

Tänä päivänä kun katson Miestä, näen hänet.
Se tuntuu hyvältä.