Syksynä

Etsin kauan sitten lukemani kirjan nimeä ystäväni kanssa käydyistä whatsapp-keskusteluista. Muistelin maininneeni kirjan hänelle viesteissäni.

Selatessani vanhoja viestejämme löysin sattumalta ystävälle kirjoitettuja ajatuksia viime syksyltä.

Vaikka tilanteeni on sittemmin muuttunut, haluan julkaista kirjoittamani viestin. Mielestäni siinä on raakaa, aitoa tajunnanvirtaa siitä, miltä elämäntilannelapsettomuus voi tuntua.

Koska en ole unohtanut. Enkä usko, että tulen koskaan unohtamaan.


Pöytälaatikosta: syyskuu 2019

"Mun on edelleen tosi vaikeaa hahmottaa tätä meidän tilannetta. Jotenkin vaan tuntuu niin oudolta. Ihan kuin mun elämällä olis kaksisuuntainen mielialahäiriö, ellei jopa skitsofrenia.

Oon havahtunut siihen viime viikkoina, että oon oikeastaan tällä hetkellä omasta mielestäni aika onnellinen. En oo koskaan ollut jotenkin herkästi kokonaisvaltaista onnea tunteva ihminen, vaan pikemminkin enemmän surumielisyyteen taipuvainen.

Ja sellainen, että helposti joku yksi tai kaksi ikävää asiaa voi vaikuttaa tosi paljon yleiseen mielialaan. On tosi ironista, että oon viime viikkoina huomannut, että tunnen itse asiassa onnea ja mulla on omasta mielestäni kaikki ihan hyvin, en kaipaa juuri nyt tähän enempää elämältä. Mutta.

On ihan käsittämätöntä miten ison ristiriidan tää lapsiasiaa saa mun sisälläni aikaan. Oon onnellinen Miehen kanssa. Mutta samaan aikaan tiedän, että voin menettää sen kaiken yhden asian takia. Mies edustaa mulle sellaista turvaa ja pysyvyyttä kaikin puolin mun elämässä. Se on mun elämän turvallisin ihminen. Ja samalla siitä onkin tullut myös kaikkein turvattomin ihminen. Koska muutaman vuoden päästä se voi olla se ihminen, jonka päätöksen takia koko mun elämäni särkyy palasiksi.

Sitä on tosi vaikea kuvailla, mitä kaikkea tää tilanne saa mut tuntemaan, mutta ristiriita. Se on se sana mikä pyörii mun päässä tunnista ja päivästä toiseen. Tämä on niin ristiriitaista. Enkä mä eikä kukaan muukaan mahda tälle mitään.

Aina välillä oikein havahdun ihmettelemään, että miten ihmeessä voin olla tällaisessa tilanteessa. Miten olenkin onnistunut hankkiutumaan näin fucked up-tilanteeseen?

Miten voi samaan aikaan kaikki olla ihan täydellisen hyvin - niin hyvin, kuin voi olla - mutta samalla kaikki on niin päin persettä, kuin voi olla. Tää on kuin jokin huonosti kirjoitettu, sadistinen rakkausromaani, jossa kirjailija on ajatellut että laitetaanpas näille tämmöinen tilanne, jossa ne eivät pääse eteenpäin, mutta eivät poiskaan.

Aina välillä tuntuu oikeasti, että tulen hulluksi. Siis että ihan yksinkertaisesti mun päässä on vaan liikaa ajatuksia ja joku kaunis päivä se vaan ei kestä enempää, vaan räjähtää.

On aika saatanan kuluttavaa ajatella aina joka asiasta ne kaksi puolta. Onpa tässä kiva istua takapihalla jäähyllä juomassa saunajuomia, kun ollaan tultu saunasta. Niin, ehkäpä ei aina istutakaan näin, missähän sitten asun jos me erotaan, mitähän sitten teen elämälläni.

Tiedän, ettei siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin vaan yrittää elää hetkessä ja olla ajattelematta niitä ikäviä vaihtoehtoja. Mutta kun se on aina ollut just se asia, jota en osaa kovin hyvin. On kausia, jolloin osaan vähän paremmin ja on kausia, jolloin tuntuu etten osaa yhtään sekuntia olla ajattelematta sitä pahinta vaihtoehtoa.

Oltaisiin ihan eri planeetalla, jos edes jotenkin vois olla semmonen tilanne, että pystyttäis ikään kuin lupaamaan toisillemme, että mitä ikinä tapahtuu, niin me ei erota. Jos Mies pystyisi sanomaan mulle, että jos mitään muuta vaihtoehtoa ei ole niin yritetään sitä lasta, kunhan ollaan yhdessä. Että eroaminen ei ole vaihtoehto. Ja tietysti ihan yhtä lailla jos itse pystyisin lupaamaan sille, että jos menee tiukille eikä Mies voi lapseen suostua, en jätä sitä kuitenkaan vaan jään sen kanssa kahdestaan.
 
Että olis edes semmonen turva siinä, että me pysytään yhdessä kävi mitä kävi. Mutta kun sitä ei ole. En mä pysty sitä sille lupaamaan tässä vaiheessa yhtään sen enempää kuin sekään pystyy mulle lupaamaan.

Me häilytään trapetsilla kilometrin korkeudessa ja alla ei ole minkäänlaista turvaverkkoa. 
Ja ei voi kuin todeta, että joo tässä voi nyt käydä joko todella hyvin (jos onnistuu selviämään hengissä) tai todella huonosti. Tää on jotenkin ihan sietämätön tilanne, että keinutaan vaan siinä ja vaihtoehtoja on kaksi: joko saat kaiken tai menetät kaiken.

Ja oikeassahan sä oot, ei mulla ole mitään muuta vaihtoehtoa, kun vain toivoa että Mies lopulta suostuu lapseen. Mutta se tuntuu vähän samalta, kuin roikkuisit henkesi edestä jollain kallionkielekkeellä, voimat loppuu kohta ja haluat vaan uskoa, että kyllä joku sut ehtii pelastaa, ennen kuin tipahdat. 

Tai että kävelet siellä kilometrin korkeudessa trapetsilla ja sun ei auta kuin toivoa, 
ettei tuule kovin paljoa."