Liian pitkä uneksi

Unta.

Tämän on oltava unta.

Hetkessä käsitän sen: Tämä on edelleen sitä samaa unta, mitä näin aiemmin!
Olen nukahtanut sohvalle uudestaan, ja jo kerran nähty uni toistuu taas.

Sen on pakko olla niin.

Siirryn vessan kirkkaasta valosta hämärään keittiöön.

Katson mikron kelloa. Se näyttää 6.24.

Seison pelkät alushousut jalassa Ikean matolla, testi toisessa kädessä.
Toisella kädellä läpsäytän kevyesti poskeani.

Kerran, toisen.
Kolmannen.

Läpsäykset kaikuvat hiljaisessa asunnossa.

Herää, hoen itselleni. Herää.

HERÄÄ.

Mitään ei tapahdu.
En herää.

Mies nukkuu edelleen makuuhuoneessa.
Menen sohvalle, asetan testin eteeni sohvapöydälle.

Sitten vain istun siinä. Ehkä viisitoista minuuttia, ehkä puoli tuntia.
Noin minuutin välein otan testin käteen, ja katson sitä. Tarkistan, mitä se näyttää.

Joka kerta olen täysin vakuuttunut, että jokin on muuttunut, että toinen viivoista on hävinnyt.
Että olen nähnyt harhoja. Kuvitellut, ja nyt havahtunut kesken kaiken takaisin realiteetteihin.

Kaksi viivaa pysyy itsepintaisesti testissä.
Niissä ei ole kertakaikkiaan mitään tulkinnan varaa.

Vai onko sittenkin?

Muistan raskaustestin ohjeet.
Niissä luki, ettei viivan paksuudella ole väliä.

Ei paksuudella, mutta entä sijainnilla?

Ohjeet!
Missä ne ovat?

Entä jos viivani on jotenkin väärin päin?
Väärässä paikassa?

Seuraavaksi vakuutun siitä, että olen jotenkin itselleni tyypillisesti onnistunut sähläämään testin tulkinnan. Että tämä ei olekaan positiivinen tulos, vaan negatiivinen, tai vähintään epäonnistunut.

Etsin ohjeet käsiini, luen ne uudestaan. Niissä on monenlaisia esimerkkejä siitä, miten hailakka tai tumma, oikeastaan ihan minkälainen tahansa plussamuodostuma on positiivinen.

"Ei ole väliä, onko toinen plusmerkin muodostavista viivoista vaaleampi tai tummempi kuin toinen, vaan tuloksesi on raskaana."

Tämä testi taitaa olla positiivinen.
Ja minä taidan olla hereillä.

Tämä taitaa olla totta.

Laitan whatsapp-viestit kolmelle lähimmälle ystävälle.
Sen jälkeen jatkan testin tuijottamista. Pelkään, että se häviää, on pian poissa.

Tiedän, että kohta koittaa se hetki, mitä olen viimeiseen asti välttänyt kuvittelemasta etukäteen.

Pitää kertoa Miehelle.

"Tää testi on varmaan positiivinen", sanon, kun makuuhuoneen ovi avautuu.

"Mmm-m", Mies sanoo vetäessään boksereita jalkaansa.

Kuin tämä olisi maailman oletettavin, ei-yllättävin asia.

Hän alkaa valmistella aamupalaa, niin kuin jokainen aamu tähänkin asti.

Ei onnenkyyneleitä, halauksia, suudelmia.
Ei ilonkiljahduksia, sopertavaa syleilyä, kosketusta.

Ei tietenkään, sillä eihän tämä mene niin, se on jo tiedossakin.

Hän käyttäytyy kuin tämä olisi ollut hyvinkin ennustettavaa, jopa todennäköistä.
Vaikka tämä on maailman epätodennäköisin asia.

Mutta hänen äänestään ei kuulu vihaa. Se ei värise katkeruudesta, ei mykisty puhumattomaksi.
Itse asiassa pian hän jo vitsailee, että toivottavasti kykenen ajamaan autoa tässä mielentilassa.

Muistelemme yhdessä, mitä lääkäri sanoi ensikäynnillä lääkityksistä, jos raskaustesti on positiivinen.
Anteeksi, siis kun. Hänhän käytti sanaa KUN.

Muistan, että metformiinista puhuttaessa lääkäri sanoi, että ne lopetetaan siinä tapauksessa välittömästi. Mies muistaa, että Teroluteista oli maininta, että myös ne voisi vain lopettaa.

 
Muistelemme molemmat, että lääkäri mainitsi kilpirauhaslääkityksen nostamisesta, kenties tuplaamisesta? Sanon soittavani poliklinikalle ja tarkistavani asian.

Työpäivä menee pirteän terhakkaassa sumussa.

On erittäin vaikeaa käsittää, mitä on tapahtunut.
Kuin eläisin jonkun toisen elämää.

 

Odotan hetkeä, kun joku taiteellisen näköinen henkilö ilmestyy luokseni videokameran kanssa ja sanoo:
"Purkissa! Ihan hyvä, jatketaan tästä taas huomenna."

Töissä raskaustesti käy mielessä noin pari kertaa tunnin sisällä.
Iltapäivällä menee kevyesti yli tuntikin, etten edes muista koko asiaa.

Luulen sen johtuvan siitä, etten ole millään tavalla sisäistänyt kyseisen asian koskettavan minua.

Tunnen itseni huijariksi. Eihän minulla ole mitään oireitakaan.
Mitä se tarkoittaa, mitä ei tarkoita?

Iltapäivällä saan erikoisen lämpökohtauksen.
Toimistolla on aina viileä, ja olen pukenut hihattoman topin päälle hupparin.

Yhtäkkiä on niin kuuma, että meinaan tukehtua.
On pakko heittää huppari pois, ja olla pelkässä topissa, mitä en normaalisti koskaan tee.

Illalla ennen nukahtamista huomaan toivovani, ettei tämä päivä koskaan loppuisi.

Tämä päivä on ollut liian pitkä uneksi.
Liian täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka muistan edelleen.

Työpaikan lounas, jossa vasta linjaston lopussa käy ilmi, että pizzanpäällisessä on homejuustomurua.
Tässä vaiheessa pizzapala on jo lautasellani. Toista ruokaa ei ole.

En tiedä, miten toimia.
Olen tiennyt olevani raskaana vajaat viisi tuntia.

Miten tässä vaiheessa voi enää perua herättämättä erityistä huomiota?

Kaikki tietävät, että pidän homejuustosta pizzassa.
Otan tarjottimen, menen muiden mukana pöytään ja syön. Jälkiruoaksi on mustikkakiisseliä.

Iltapäivän kahvitauko. Työkaveri kysyy, miten minulla menee.
Mitä kesäsuunnitelmia meillä on Miehen kanssa?

Hoitaja, joka kertoo puhelimessa, että voin tuplata tyroksiinilääkityksen huomisesta eteenpäin.
Hän on miellyttävä, mutta ei onnittele. En tiedä, miksi ei. Onko liian aikaista?

Hän kertoo, että olen raskausviikolla 4+2. Se on helppo laskea, kun tarkka alkion ikä ja siirtopäivä tiedetään valmiiksi. Toissapäivänä oli vaihtunut raskausviikko, se vaihtuu aina samana viikonpäivänä.

"Öö, joo, okei..?" minä sanon. Menet nyt vain päivä kerrallaan, hän sanoo.

Sydämenkuvat viesteissä, joita saan ystäviltä.

Lastenvaatteet, joiden ohi kuljen kaupassa vielä tavallistakin nopeammin.

Eivät ne kaikki millään mahtuisi uneen.

Eiväthän?

Pahaenteisyyden huipentuma

Viimein koittaa testipäivän aamu.
Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta teen testin yksin vessassa.

Mies jää keittiöön puuhaamaan.
Jännittää niin, että tärisen kauttaaltaan.

Otan valmiin testin käteeni.
Se on positiivinen.

Ei hailakan positiivinen, vaan räikeän, kirkkaan positiivinen.
En voi uskoa tätä. Olen niin onnellinen, että voisin haljeta.

Ajattelen: Kiitos elämä, jo pelkästään tämä riittää minulle.
Tämän tunteen halusin kokea, ja tänään sen sain.

Nyt voit tehdä minulla mitä haluat.
Mutta kiitos, kun sain tämän.

Olohuoneessa kerron Miehelle.
Hän ei sano juuri mitään, nyökkää.

Tunnelma on silti hyvä, lähestulkoon normaali. Omituisen seesteinen, neutraali.
Hän ei romahda, ei menetä toimintakykyään, vaan jatkaa aamupuuhiaan.

Ei myöskään juokse innoissaan suutelemaan minua, mutta sitä nyt en odottanutkaan.

Hän levittää keskittyneesti voita leivälle. Ei näytä tunteitaan ulospäin.
Katson häntä sivusilmällä, kun hän ei huomaa.

Onko hän vähän helpottunut?

Enhän ole ainut, jonka piinallisen pitkä odotus on päättynyt.
Minulla onneen, hänellä johonkin muuhun.

Minulla on kiire lähteä töihin. Vedän kenkiä jalkaan, samalla juttelemme siitä, että huomenna on tulossa kavereita kylään. Suunnitelmaa ei ole syytä muuttaa. Mutta eihän heille mitään voi kertoa, tietenkään.

Sitten herään.

Ensimmäinen ajatukseni on:

Voi vittu.

VOI VITUN PERSEEN VITTU.

Olipa tällä unella kerrassaan loistava ajoitus. Olin kuvitellut etukäteen kaikki mahdolliset tavat, joilla tämä päivä voi mennä pieleen. Mutta en tätä. Tällaista paskaa edes minä en osannut aavistaa.

Voisiko olla pahaenteisempää ajankohtaa tehdä raskaustesti, kuin hattaraisen, onnellisesti päättyneen haaveunen jälkeen?

Olen raivoissani.

Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen, että puolustukseni pitää. Mantrani mukaisesti olen yrittänyt olla ajattelematta mitään muuta, kuin epäonnistumista.

Mutta alitajunnalle en valitettavasti voinut mitään.

En ottanut huomioon, että silläkin on taito jinxata asioita.

Olen pysynyt ruodussa nämä viime viikot, tehnyt kaikkeni. Yrittänyt järjestää niin, etten pettyisi, että olisin valmistautunut. Olen päänsisäisesti kalenteroinut itkemisenkin, ettei vaan pääsisi unohtumaan, että sitä on luvassa.

Jos niin sattuisi edes vähän vähemmän.

Mutta silti, tässä sitä nyt ollaan. Taas kerran.

Mitä tuollaisen unen jälkeen voi muuta tehdä, kuin pettyä katkerasti?
Mitä muuta tässä enää voi tapahtua, kuin sattua niin helvetisti?

Vaikka olen yrittänyt kaikkeni, aivan kaikkeni estää itseäni nousemasta ylös korkeuksiin, miksi minun pitää nyt kuitenkin romahtaa sieltä alas?

Ottaa huolella päähän. Olen niin väsynyt turhautumaan itseeni, nykyisyyteen, menneeseen, tulevaan.
Siihen, ettei mikään mene minkään logiikan tai edes inhimillisyyden sääntöjen mukaan.

Skitsofreenistä, miten verenpaineeni on katossa, ja samaan aikaan olo tuntuu vielä unen jäljiltä kevyeltä, lähes huolettomalta. En ole saanut sitä tunnetta vielä kokonaan ravistettua itsestäni pois.

Samaan aikaan näennäisen, pian huoneilmaan haihtuvan keveyden alla keho on lyijynraskas.

En halua tehdä tätä.
En halua lähteä tämän jälkeen tekemään pitkää työpäivää, jolloin pitää pysyä kasassa.

Edes Terolutit eivät jostain syystä toimi samalla tavalla, kuin ennen. Aiemmin vasen nänni kipeytyi niistä useaksi päiväksi. Nyt se hädin tuskin tuntui laimeasti yhtenä iltana, eikä enää palannut.

Ei edes sen vertaa, että voisi yhden pienen hetken kuvitella tuntevansa raskausoireen.

Olen herännyt ensimmäisen kerran jo aamuyöstä, neljän aikaan.

Muistanut, etten voi käydä vessassa, koska raskaustesti on tehtävä aamusta ja ilmoitettava se poliklinikalle. Sen jälkeen olen siirtynyt sohvalle nukkumaan, etten herättäisi Miestä. Ja ilmeisesti nukahtanut jossain vaiheessa uudestaan.

Nähnyt tämän kirotun unen, joka pilaa kaiken tehdyn työn, sekoittaa huolellisesti kasatut ajatukset.

Kello on yli kuusi. Kohottaudun istumaan.
Sama kai se on jo tehdä.

En kuitenkaan saa enää unta uudestaan.
Kohta pitää muutenkin päästä vessaan.

Itkettää jo vähän valmiiksi.
Tuntuu kohtuuttomalta, kuin julmalta pilalta.

Nousen ylös. Otan kaapista pienen pahvisen Party time!-mukin, niitä jää jäljelle kaksi.
Otan testin pakkauksesta, menen vessaan. Testiä täytyy pitää virtsassa vain viisi sekuntia.

Ihan kuin sillä olisi jotain väliä.

Jätän testin lavuaarin päälle. En halua katsoa sitä, en halua nähdä tuloksen muodostuvan.
Siispä peitän testin kahdella vessapaperin palalla.

Haluan vielä pari minuuttia lisäaikaa.

Istun vessanpöntöllä.
Yritän tyhjentää mielen, valmistautua.

Se onnistuu yllättävän hyvin.
Ajatukset hidastuvat, turtuvat.

Lamaantuvat odottamaan.
Minuutteja kuluu enemmän kuin kaksi.

Vedän vessapaperit testin päältä, ja katson.

Katson enkä käsitä enää.

Katson näkemättä mitään, ja samalla nähden kaiken, aivan liikaa.

Katson merkkiä +.

 

Raskaita

Äitiyslomalla oleva työkaveri tulee esittelemään vauvaansa.

Olen aina pitänyt hänestä.
Siis tarkoitan, todella pitänyt.

Hän on ehdottomasti yksi lempihenkilöitäni koko toimistolla, aina ollut.

Ja siinä hän seisoo, yhtä luonnonkauniina kuin ennenkin. Hyvin istuvissa shortseissa, niitä korostavassa löysässä t-paidassa, hiukset vaivattoman näköisillä laineilla.

Hän näyttää hehkeämmältä, kuin minä koskaan.
Rennolta ja onnelliselta.

Juttelemme niitä näitä, käymme läpi työpaikan kuulumisia. Hän tietää niistä jo suurimman osan.
Yhtäkkiä tiedostan kiusallisen selvästi, miten väsyneeltä varmasti näytän.

Jos näytän edes puoletkaan niin väsyneeltä, kuin tunnen, muistutan habitukseltani todennäköisesti enemmän sillanalusjuoppoa, kuin alipalkattua, mutta skarppia virastotyöntekijää.

Jossain vaiheessa tajuan, että minun pitäisi kai osoittaa jonkinlaista kiinnostusta vauvaa kohtaan.

Nousen ylös työpöytäni takaa ja kurkistan vaunuihin.
"No voi että", sanon. Olen oppinut, että se on hyvä yleislause, joka todeta vauvoista.

Pakotan itseni kysymään, miten heillä on mennyt.
Hyvin heillä on mennyt, arki sujuu kivasti kahdenkin lapsen kanssa.

Kysyn, milloin hän aikoo palata takaisin.
"En mä varmaan oo tulossa vasta kun vuoden päästä", hän huikkaa huolettomasti, kun muut jo passittavat häntä kahvipöytään.

Joo, tervetuloa vaan.
Minä olen täällä silloinkin.

Teeskentelen olevani niin kiireinen, etten ehdi liittyä kahvipöytäseuraan. Kuulen, kun hän rullaa lastenvaunuilla käytävän päähän, ympärillään loppua kohti kohoavien kiljahdusten kakofonia, joka kaikuu masentavan harmailla lattialla ja seinillä rakennuksen toiseen päätyyn asti.

"Mihin Jaana meni?"

"Missä vauva on, missä vauva, näitkö sen jo?!"

"Heti kun kuulin että ovat tulossa käymään niin - NO OI SIELLÄHÄN HÄN ON, VOI ETTÄ!"

Suunnittelemme kaveriporukan kesken whatsapp-ryhmässä perinteistä kesäkokoontumista saunan ja hyvän ruoan merkeissä. Yhtäkkiä ryhmään ilmestyy sydämentäyteinen viesti. Yksi kavereista kertoo, ettei varmaan ole kaikille vielä kertonut, mutta hän saa syksyllä toisen lapsen miehensä kanssa.

Tottakai hän saa.

Ärsyyntymistäni ei lievitä edes tieto siitä, että hän sai keskenmenon viime vuonna.
Juuri nyt sillä ei ole väliä. Koska hän tulee suhteellisen helposti raskaaksi.

Seuraavaksi ahdistun, kun tajuan, että minun täytyy siis kohdata hänet tänä kesänä.

En tiedä, kuinka montaa "Millainen vointi sulla on ollut, miten oot jaksellut?"-keskustelua haluan enää tulevina kuukausina kuunnella sivusta, tai mikä pahempaa, käydä itse raskaana olevan kanssa.

Kaikkein eniten vihaan sitä hetkeä, kun lopulta minulta kysytään, että no mutta mitäs minulle kuuluu?
Se kiusallinen tauko, kun ei oikein tiedä, mitä sanoa. Kun minullehan kuuluu aina vain sitä samaa.

Inhoan sitä, ettei oikeastaan ole yhtään mitään kertomisen arvoista. Mitään, mistä voisi puhua edes samana päivänä uuden ihmiselämän luomisen, kantamisen, synnyttämisen ja syliin saamisen kanssa.

"No, eihän tässä mitään erityistä, töitä vaan ollut paljon, loma tuli kyllä tarpeeseen."

Mitä muuta siihen voi sanoa, ettei kuulosta täysin säälittävältä surkimukselta, jolle ei koskaan tapahdu mitään?

Niin ja löysin muuten toissaviikolla tosi hyvän Netflix-sarjan aitojen esineiden näköisistä kakuista?

Kävin tuossa viikonloppuna uudessa kahvilassa, siellä oli kiva brunssi?

Ja sain eilen auton imuroitua?

Sentään voin kertoa talonetsimisprojektistamme. Luojan kiitos.
Se nouseekin tulevana kesänä keskustelunaiheena arvoon arvaamattomaan.

Istuessani työpäivän jälkeen sohvalle huomaan, että jopa sääkartan lukija on raskaana.

Hän esiintyy päivästä toiseen kauniin kirjavissa mekoissa ja huitoo sadepilven kuvia kohti, välillä lepuuttaen molempia käsiään vatsansa ympärillä sitä korostaen, niin kuin raskaana olevat usein vaikuttavat tekevän.

Minua kiinnosta enää yhtään, millainen sää huomenna tai loppuviikosta on.

Illalla kaupan ovella meinaan törmätä viimeisillään raskaana olevaan naiseen. Hän on ostanut oranssin terttuneilikkakimpun ja perinteisen pakaste-prinsessakakun, vihreällä marsipaanikuorrutuksella, jollaista en voi sietää. Mihin hän mahtaa sitä tarvita, hätävaraksi esikoisen syntymäpäiväjuhliin?

Tarvitsisin kaupasta sata muutakin asiaa, mutten yksinkertaisesti pysty keskittymään muuhun kuin siihen, mitä täytyy seuraavaksi tehdä: Napata testi ja syöksyä kassoille toivoen, ettei kukaan tuttu tule vastaan.

Menen oikealle hyllylle, osaan reitin sinne ulkoa.
En kuitenkaan varsinaisesti raskaustestien, vaan ovulaatiotestien takia.

Jostain syystä seitsemän euron digitaalisen testin ostaminen kirpaisee.
Tunnen houkutusta kapinoida ja ostaa normaali parin kolmen euron liuskatesti.

En edes uskalla ajatella, miten paljon rahaa käytin yksityisellä puolella erilaisiin käynteihin ja tutkimuksiin. Olen maksanut helvetillisestä aukiolotutkimuksesta yli kaksisataa euroa.

Ja nyt katson seitsemän euroa maksavaa raskaustestiä inhoten.

Minkäänlaisia oireita ei ole. Ei edes pienenpieniä. Hädin tuskin tunnen yhtään mitään.
Ruskea vuoto kesti yhden päivän, eikä ole palannut. Ei vielä pitäisikään, kuukautisiin on aikaa.

Jätän liuskatestit haluttomasti kauppaan, ja maksan Clearbluen, tungen sen syvälle käsilaukkuun.

Aukiolotutkimuksesta oli sentään jotain hyötyä.
En usko, että tästä on.

En usko tämän antavan minulle sellaista informaatiota, mitä en jo tietäisi.

Vuoto

Viidentenä aamuna siirrosta huomaan aamupäivällä pyyhkiessä jotain vessapaperissa.
Olenhan jo aikoja sitten ehdollistunut siihen, että joka kerta tarkistetaan, mitä pyyhkiessä tapahtuu.

Se on hyvin hailakkaa, lähes huomaamatonta, ruskeaa..
Sen on pakko olla verta.

Sitä hädin tuskin erottaa. Jos en olisi näin maanisen tarkka, tuskin edes huomaisin. Joudun nostamaan vessapaperin valoa kohti varmistaakseni, että näen jotain muutakin, kuin paperin läpi kuultavat sormeni.

Siinä on jotain.
Olen siitä varma.

Illalla touhuamme Miehen kanssa takapihalla kesäkukkien parissa.
Sen jälkeen alushousuihin on tullut pieni, ruskea pisara verta, joka on ilmiselvästi vanhaa, ei tuoretta.

Minulla on tullut kerran aikaisemminkin verta näin aikaisessa vaiheessa kiertoa, yrityksen alkuaikoina.

Se jäi mieleen, koska olin juuri lukenut ensimmäistä kertaa netistä tietoa kiinnittymisverestä, kun hetken päästä tuijotin vessapaperissa pientä pistettä verta, jonka ei ollut mahdollista tulla yhdynnästä.

Kuten ei tämänkään ole. For obvious reasons.

Hetki oli maaginen. Olin jo alkanut enenevässä määrin pyöritellä päässäni ajatusta, että jokin kehossani on ilmeisesti pielessä. Olin juuri lukenut, mitä pitäisi tapahtua, jos kaikki menisi oppikirjan mukaan.

Ja sitten juuri se vaikutti tapahtuvan silmieni edessä, menevän ihan oikein.

Niin, ja se oli punaista, ei ruskeaa. Yksi pieni, mutta ilmiselvä pisara kirkkaanpunaista verta.
Tämä ei ole sellaista.

Voisiko se olla kiinnittymisverta?

Mutta eikö se tulisi liian myöhään siihen nähden, että kyseessä on blasto, joka siirrettiin?
Toisaalta ei ole tietoa, miten vanhaa veri on, muuta kuin ettei se ole tuoretta?

Ei.

Ei saa ajatella.

Ehkä se on vanhaa verta tuoresiirrosta?

Ehkä veri on tullut siitä, kun kehoni on kyseenalaisen rajuilla menetelmillä päättänyt hankkiutua sisäänsä tungetusta omituisesta muukalaisesta ensitilassa eroon?

Ehkä se on tiputteluvuotoa, joka enteilee poikkeuksellisen aikaisin alkavia kuukautisia?

Voi hyvin olla.

Huomaan kuitenkin aidosti ilahtuvani siitä, että jotain erilaista tapahtuu.
Jotain, mikä ei ole aivan tyypillistä.

Se on ihan mukavaa vaihtelua, vaikkei edes tarkoittaisi mitään erilaista lopputuloksen kannalta.
Sentään voisin ajatella, että ehkä jotain toivottua yritti tapahtua.

Että jokin meinasi olla toisin kuin ennen.

Olisi sekin yllättävän paljon, jos on viimeiset yli puolitoista vuotta lähinnä tuntenut, ettei mitään tapahdu eikä se siitä muuksi muutu.

Kun asetun sohvalle, alkavat yllättävän kovat vatsakrampit, jotka jatkuvat koko loppuillan.
"Pitäiskö sinne klinikalle huomenna soittaa ja kysyä, mistä se vois johtua?" Mies pohtii.

Reppana on vielä siinä hattaraisessa käsityksessä, että nämä olisivat kysymyksiä, joihin olisi olemassa jotain selkeitä vastauksia.

Hän ei ymmärrä, ettei sinne ole mitään järkeä soittaa.
Eivät he voi sanoa yhtään mitään näkemättä minua, tuskin edes näkemälläkään.

Voi olla alkavat kuukautiset.

Voi olla raskaus.

Voi olla ihan mitä vain, tai ei yhtään mitään merkityksellistä.

IVF-logiikka

Olen löytänyt yksinkertaisen logiikan ajatuksistani IVF-hoidoista ja niiden lopputuloksesta. Itse asiassa olen soveltanut vaihtelevalla menestyksellä samaa mantraa jo pitkään, lähes koko viime vuoden ajan käydessämme läpi kevyempiä hoitoja.

Se kuuluu näin:

Mitä vähemmän ajattelen onnistumista, sitä vähemmän epäonnistuminen sattuu.

Mitä enemmän ajattelen epäonnistumista, sitä vähemmän se sattuu.

Logiikka tässä ei liene mitenkään erityisen aukoton, myönnän.

Kun sattuu joka tapauksessa, onko sillä jotenkin erityisesti väliä, sattuuko vaikkapa 29 prosenttia vähemmän, kuin teoriassa enimmillään voisi sattua?

Tiedän, että jotkut kykenevät olemaan odottavammalla, positiivisemmalla mielellä tässä vaiheessa IVF-hoitoja. Niin itse asiassa itsekin kuvittelin etukäteen voivani olla.

Mutta en näköjään vain yksinkertaisesti voi.

Siis en uskalla, toisin sanoen.

Ajatukseni ovat kohmeisia pitkän talven ja kevään jäljiltä.
Kalseita ja kolkkoja. Tönköiksi paikoilleen jähmettyneitä.

Ne asettuvat kuin itsestään tismalleen samoille urille, kuin ennenkin.
Puolustautumaan, suojelemaan itseä.

Jos ajattelen jotain muuta lopputulemaa kuin epäonnistumista, koko maailma nitkahtaa pois radaltaan.

Alan nähdä olkani yli kaikkialla utuisia kasvoja, tuntea kaiken aikaa jonkin varjon kulkevan takanani, häilyvän pahaenteisesti ylläni, kurottuvan kohti.

Alan hengittää raskaammin, kuunnella yön ääniä loputtomiin, kuvitella asioita.
Ja kun alan kuvitella asioita, alan nähdä sellaista, josta on jälkikäteen tuskallista luopua.

Tuntuu samalta, kuin menisin junaraiteelle makaamaan ja odottamaan yliajoa.
Kuin lähtisin Kehä I:lle autojen sekaan ilman turvallista metallikuorta, vain oma iho turvanani.

Se tuntuu niin paljaalta, alastomalta.

Se vain tuntuu liikaa, piste.

Maailmasta tulee paikka, jossa jokin on vain kertakaikkisen väärin, huonolla tavalla vinksallaan.
Siitä tulee niin pelottava paikka, etten kestä olla täällä.

En tiedä, mitä toivolla tulisi tehdä.
Pelon kanssa osaan toimia paremmin. Tiedän oikein hyvin, miten sitä käytetään.

Se otetaan tiukasti viereen, rutistetaan kovaa, käperrytään sen kanssa lähekkäin.
Niin, ettei lopulta erota, kumpi syleilee kumpaa, kumpaa tässä hoidetaan.

Ja kun se on tarpeeksi kiinni ihossa ja ihon alla, on vaikeaa nähdä muuanne.
On vaikeaa muistaa, että ylipäänsä oli jotain muuta, mitä nähdä.

Ja silloin voi tuntea olevansa ainakin jossain määrin turvassa.
Sillä tavalla, kuin se ylipäänsä on enää mahdollista.

Kun kaikki on tavallisessa järjestyksessä. Kaikki sujuu niin kuin ennenkin, tutulla tavalla.
Ei yllätyksiä, jotka voivat suistaa kaiken raiteiltaan.

Tai ehkä pikemminkin raitelleen, koska siihen en ole tottunut.
Raiteiltaanhan tämä kaikki, koko elämä on ollut jo pitkään.

Mietin poliklinikalta saatua suunnitelmalappua. Kohtaa, jossa luki "rt" eli raskaustesti.
Kahdentenatoista päivänä siirrosta.

Tällä kertaa huijaaminen ei auta, vaan testi on oikeasti tehtävä.
Tiedän sen, vaikka tunnetusti koen pyhää vihaa raskaustestejä kohtaan.

Yritän jo henkisesti valmistautua siihen.
Nimenomaan siihen ainoaan tulokseen, jota saan ajatella.

Saamissani ohjeissa korostetaan, että on äärimmäisen tärkeää tehdä raskaustesti ennalta määriteltynä päivänä joka tapauksessa, oli tilanne mikä tahansa siinä vaiheessa, oli jonkinlainen verenvuoto alkanut tai ei. Näin saadaan varmuus asiasta, ja esimerkiksi tukilääkityksiä voidaan varmuudella lopettaa tietäen, ettei niitä tarvita.

IVF-hoidoissa tulee tehdä digitaalinen raskaustesti, jossa on vähemmän tulkinnanvaraa.
Kiva, sellaista en ole vielä ennen tuijottanutkaan tyhjin silmin.

Kalenteroin luontevasti mielessäni aikataulun tulevista päivistä raskaustestiin asti ja vähän sen jälkeen:

Tiistai: Lounastreffit entisen työkaverin kanssa.

Keskiviikko: Pitempi päivä töissä, eli ilta pelkkää kotona lojumista. 

Torstai: Ehkä lenkille ystävän kanssa.

Perjantai: Mökille?

Lauantai: Todennäköisesti ruokakauppapäivä.

Sunnuntai: Voisi hakea noutoruokaa.

Maanantai: Itkemistä.

Tiistai: Auto korjaamolle.

Kas noin.
Sinne testin tekeminen sulautuu näppärästi omalle päivälleen, muiden sekaan.

Teen sen, itken, ja jatkan kesää eteenpäin.
Pääsen yli, koska ylihän siitä täytyy päästä, miten muutenkaan voisi jatkaa uutta kohti.

Pian siitä jään lomalle, jonka aikana yritän rentoutua ja nauttia, niin kuin yritin viime kesänäkin.

Niin, ja tällä kertaa yritän myös valmistautua syksyn pakastealkionsiirtoon.

PUPO

Olen näiden vuosien aikana ehtinyt miettiä etukäteen pääni puhki, miltä tuntuisi olla IVF-kierroksen seurauksena PUPO, eli pregnant until proven otherwise?

Olen haaveillut siitä, unelmoinut sitä.

Se pieni osa, minkä annan itseni siitä tuntea, tuntuu hyvältä, ihanalta.

Aivojeni komentokeskuksessa töissä olevilla pikku-ukoilla vaikuttaa kuitenkin olevan tällä hetkellä enää yksi olennainen työtehtävä: Suojelkaa nyt tätä tolloa.

Kaikki muu on jäänyt toissijaisena hoitamatta.

Tunnustan ystävälle, että oikeastihan ajattelen kokoajan jo syksyä.
Aikaa kesäloman jälkeen, elo- tai syyskuuta. Tulevia pakastealkionsiirtoja.

Tämä on vain jokin vuoden valoisimpaan aikaan sijoittuva hämärä vaihe tässä välissä, ennen niitä.

Kun lääkäri kertoi saatujen munasolujen tuloksista, keskityin siinäkin kuuntelemaan, mitä saatiin tai mahdollisesti saadaan pakkaseen.

Jostain syystä ajattelen, että ne ovat Se Oikea Tilaisuus.

Herää kysymys, ajattelenkohan syksyllä pakastealkionsiirroissa seuraavan IVF-kierroksen olevan Se Oikea Tilaisuus?

Minä voin olla raskaana.

Neljä peräkkäistä sanaa, jotka voisivat yhtä hyvin olla ikea lehmä kiva hauki.
En käsitä niitä, enkä ymmärrä, mitä ne yhdistettynä tarkoittavat.

En oikeastaan edes halua kunnolla käsittää tai ymmärtää, koska..
No, kyllähän te varmaan tiedätte.

Välillä, mutta vain välillä, annan itselleni luvan ohikiitävän lyhyen hetken ajatella sitä, mikä sisälleni laitettiin.

Onko se siellä vielä?
Viihtyykö, vai tekeekö kuolemaa?

Ystävä kutsuu syömään juustokakkua. Sovimme tapaavamme sen jälkeen, kun hän on tullut ruokakaupasta.

Saavun ystävän pihaan ennen häntä.

Hän on kesäkukkien hoitajana melko toivoton. Multa on kuivaa ja kukat nuupahtaneet. Kastelen ne, nypin samalla muutaman kuihtuneen pois. Koetan ulko-ovea, vaikka tiedän sen olevan tietysti lukossa, koska ketään ei ole kotona.

Naapurin vanha rouva ulkoiluttaa pihatiellä kissaansa talutushihnassa. Kissa kulkee sulavaliikkeisesti kyyryssä, melkein maata myöten. Toivon, ettei rouva luule minua murtovarkaaksi.

Asetun puutarhakeinuun odottamaan, työnnän keinun pieneen liikkeeseen.
Aurinko paistaa, on lämmin.

Taivas on todella sininen.

Ei valkoinen, hailakan vaaleansininen tai epämääräisen siniharmaa, vaan kauniin puhtaan sininen.
Mitä kauemmaksi auringosta mennään, sitä syvemmäksi ja kutsuvammaksi sinisen sävy muuttuu.

Kuin joku lapsi olisi maalannut taivaan, ja unohtanut piirtää sinne pilvet.
Väri on selkeydessään ehkä sellainen, joka vetäisi puoleensa lapsia siveltimineen.

Se on varmasti ollut sellainen joskus aikaisemminkin, monta kertaa.
En ole vain aiemmin havainnut moista, kiinnittänyt samalla tavalla huomiota.

Uskon, että tämän kerran minä muistan.

Jokin on eri tavalla.

En minä, mutta jokin.

Täynnä

Oli kaikkea muuta kuin hyvä idea juoda vielä varmuuden vuoksi vettä ennen lähtöä.
Nyt rakko on niin täynnä, että se kohta poksahtaa.

Tämä on varmaan vähän liioiteltua, tuskin sen näin täynnä tarvitsisi olla.
Kaiken lisäksi alkionsiirtoajat ovat kuulemma jonkin verran myöhässä.

Mies on töissä. Hän kysyi eilen, pärjäisinkö yksin tänään. Sitä hän ei aiemmin ole kysynyt. Hän on osallistunut tasan niihin kahteen tapaamiseen, johon on ollut pakko. Ensikäynnille ja punktioon.

Tuntui hassulta vastata hänelle, että kyllä pärjään, ei siinä kauan mene eikä se käsittääkseni satu.
Tuntui hassulta siksi, että aiemmin hänelle on vaikuttanut olevan ihan sama, pärjäänkö yksin vai en.

Jos puolison ei ole ollut pakollista osallistua, olen saanut mennä joka tapauksessa yksin.

Selaan puhelimestani kaikki mahdolliset ja mahdottomat uutiset iloisesta saukosta Elon Muskiin.
Lopulta en kykene enää siihenkään, on liian tuskallista liikkua senkään vertaa. On pakko istua huonossa ryhdissä, lähestulkoon lojua penkilä.

Yhtäkkiä tajuan, etten ole ihan varma, haluanko kohtuuni mitään vaivalla aikaansaatua alkiota, jos sellainen on tarjolla.

Tarkoitan, että eikö sen voisi laittaa jonkun muun kohtuun, kuin minun?

Ihan vain varmuuden vuoksi?
Jos jonkun toisen keho osaisi tehdä sille, mitä kuuluu, vaikkapa nyt ihan alkuun ei tappaa sitä.

Nimittäin onko se kovin järkevää? Istuttaa se takaisin minuun, takaisin tähän kehoon, joka on niin monta kertaa tuottanut pettymyksen. Jos sitä niin ajattelee, se on oikeastaan mielipuolista.

Seitsemältä nälkävuodelta tuntuneen ajan jälkeen minut vihdoin kutsutaan sisään hoitohuoneeseen.
Matka on tuskainen, jokaisella askeleella koskee. Kun näytetään tuolia, mille istua, kerron mieluummin seisovani. En uskalla ajatella, pääsisinkö enää toista kertaa istuma-asennosta kunnialla ylös.

"Hei, nimeni on Sari, olen lääkärinä tässä ja teen sinulle tämän alkionsiirron.", lääkäri esittäytyy.
"Joo", sanon. Se töksähtää aika ikävästi.

Hienoa. Hyvin menee, way to go girl!

Lääkäri kysyy punktionjälkeistä vointiani. Tällä kertaa olen vointikysymyksiin vähän paremmin valmistautunut.

Kerron, että olen voinut viime päivät ihan hyvin. Punktiopäivä ja sitä seuraava päivä olivat hyvin kivuliaita, siitä eteenpäin kivut alkoivat melko nopeasti lieventyä. Viimeiseen pariin päivään ei ole tuntunut juuri mitään enää, pientä painetta vain. Lääkäri nyökkää hyväksyvästi, kuulostaa hyvin normaalilta. Tuoresiirto voidaan tehdä.

Eli siis on jotain siirrettävää?

Lääkäri kertoo, että spermanäyte oli jälleen kerran hyvä. Kerätyistä viidestoista munasolusta kolmetoista oli kypsiä, ja yhteensä yhdeksän hedelmöittyi, kuusi niistä tarpeeksi pitkälle. Kuudesta saatiin kolme hyvää 5-päiväistä blastoa, joista yksi tuoresiirretään nyt ja kaksi on jo pakastettu. Kolme muuta ovat jatkoviljelyssä, kaksi yhdenlaisessa ja yksi toisenlaisessa.

Tarkemmat sanat eivät ole tuttuja ja menevät ohi, en ole niin sinut IVF-termistön kanssa.

Luvut pyörivät villinä huoneessa ympärilläni, yritän ymmärtää niitä.
Toistan niitä lääkärin perässä, että muistaisin ne vielä minuutin päästä.

En pysty ajattelemaan juuri mitään muuta, kuin sitä, että räjähdän kohta.
Pelkään, että pissaan tahattomasti hoitopöydälle tai lääkärin päälle.

"Heitätkö seuraavaksi nuo housut pois", hoitaja pyytää hymyillen. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että tottelen, ja menen sitten tutkimuspöydälle pikkuhousut jalassa. Olen heittänyt "nuo housut", eli löysät kesähousuni pois.

Aivan loistavaa.

En ilmeisesti kykene minkäänlaiseen itsenäiseen ajatteluun enää.

Seuravaaksi täytyy kerätä kaikki jäljellä oleva aivokapasiteetti lausuakseen nimensä ja henkilötunnuksensa seinässä olevan avoimen luukun takana odottavalle, kallisarvoisesta alkiosta huolehtivalle laboratorionaiselle.

Sen jälkeen saan mennä makaamaan. Hoitaja levittää vatsalleni kylmää geeliä ja liu'uttaa ultraäänilaitetta iholla. Sellaista, jolla ultrataan tavallisia raskaana olevia naisia neuvolassa.

Sattuu hengittää, sattuu maata, sattuu liikkua, sattuu liikuttaa yhtään mitään kehonosaa millimetriäkään. Olen niin kertakaikkisen täynnä, että pian ratkean.

"Onpas sun rakko tosiaan täynnä!"
Jep jep. Olen ottanut tapani mukaan saadut ohjeet vähän liian tunnollisesti.

"Mä painan tästä vatsalta ihan vaan just sen verran, kun tarvii", hoitaja sanoo empaattisesti.
"Kiitos", sanon ja tarkoitan sitä joka solullani.

Alkio saadaan paikoilleen kohtuun ja varmistetaan vielä, ettei sitä löydy enää putkesta.

Kaikesta huokuu kiire. Olen päivän viimeinen asiakas.
Lääkäri alkaa sanella käyntiä sanelulaitteeseen, kun laitan vielä housuja jalkaan.

Tuntuu hassulta, että hän sanelee sinne tarkempia tietoja esimerkiksi spermanäytteen laadusta, joita ei minulle kertonut. Näen sen Omakannasta sitten, kun hänen sanansa puhtaaksikirjoitetaan, mutta silti.

Saan lähteä.

Hoitaja osoittaa minulle ystävällisesti lähimmän vessan, jonka arvelee suuresti kiinnostavan minua.
Hän on oikeassa. Syöksyn sinne ja hekumoin, miten hyvältä voikaan tuntua saada pissata.

Noh, mietin suurimman vessaeuforian hälvettyä.

Toivoin, että saisimme tuoresiirtoon alkion, jonka saimme. Toivoin, että sen lisäksi saisimme pakkaseen jotain. Edes yhden, mieluiten vähintään kaksi. Saimme, vähintään sen kaksi.

Silti tuntuu rajulta, miten suuri kato lukumäärissä on käynyt keräykseen verrattuna.

Kai on edes jonkinlainen hyvä merkki, että kolmestatoista munasolusta lähes puolet eli kuusi hedelmöittyi edes jotenkuten oikein? Joskin niistä vain kolme oli selkeästi hyviä.

Vai onko se hyvä merkki vai huono? En tiedä.

Ainakin kehoni on kykeneväinen tuottamaan munasoluja, joissa on solu sisällä ja jotka pystyvät hedelmöittymään vähintään viisipäiväisiksi asti. Siitä kun ei ennen tätä ollut vielä minkäälaista faktuaalista tietoa.

Astuessani ulos sairaalasta tunnustelen sitä paljon kyseltyä oloani.

Luulin, että minusta tuntuisi jotenkin erilaiselta, kun sisälläni on vihdoin jotain.
Sitä on kuitenkin hyvin vaikeaa käsittää. Tuntuu ihan samalta, kuin ennenkin.

Paitsi ehkä aavistuksen, ihan vähän hassulta.
Oudolta.

Pää on täynnä hämmennystä.
Kohtuni on täynnä.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun siellä todistettavasti on jotain, joka elää.
Tai ainakin vielä hetki sitten sinne mennessään eli.

Miten ihmeessä saisin pidettyä sen hengissä?
Ajatus siitä, etten voi mitään sille, mitä alkiolle seuraavaksi tapahtuu, on lamaannuttava.

Automatkalla tulen katumapäälle. Tekisi mieli soittaa poliklinikalle ja huutaa puhelimeen:
"Miksi laitoitte sen minuun? Sehän kuolee!"

XXL-tarjouspäivät

Isä soittaa ja kysyy, miten viimeisin (punktiota edeltävänä päivänä ollut) asuntonäyttö meni.
Kerron, ettei toivotusti. Muutama suht tärkeä asia talon kunnossa ja rakenteissa ei vakuuttanut, etenkään Miestä.

Muutama viikko sitten istuimme isän kanssa kahden saunan rappusilla, ja katselimme järvelle.

Puhuimme omistusasunnon ostamisesta ja vallitsevasta maailmantilanteesta. Pohdin, ettei nyt taida olla millään tasolla maailman paras ajankohta siihen. Mutta kun kukaan ei osaa sanoa, milloin tulee se parempi ajankohta, vai tuleeko sitä. Ja jos tulee, milloin. Sitä on täysin mahdotonta ennustaa.

Isä, jolla on yleensä vahvat mielipiteet kaikkeen, oli erikoisen hiljainen ja hillitty lausumissaan.
Hän myönsi, että niin, ei hänkään tiedä, kannattaako vain ostaa nyt, jos sopiva tulee, vai odottaa.

Havahdun takaisin tähän hetkeen, ja käynnissä olevaan puhelinkeskusteluun.

"Sitä minä vaan, että eikö se ollut vähän turhan pieni?"

"Kolme makuuhuonetta?"

"Niin. Sitä minä vaan, että kun niitä lapsia sitten."

Uskomatonta.

Olen viime vuosien aikana kuullut toinen toistaan ihmeellisempiä töksäytyksiä lasten hankkimisesta, mutta mitkään niistä eivät ole tulleet omilta tai Miehen vanhemmilta.

Päinvastoin, he ovat kaikki vaikuttaneet erityisen hienotunteisilta, syystä tai toisesta.
Kuin he nimenomaan eivät haluaisi korostaa asiaa millään tavalla, tai omia toiveitaan siihen liittyen.

Äiti on kerran maininnut ohimennen jostain vanhasta vaatteestani tai lelusta, että "voithan säilyttää sen, jos joskus sulla on vaikka omia lapsia". Siinä kaikki.

Isä ei ole sanonut edes sitäkään vähää.

Ja nyt tämän taloasian myötä meistä on ilmeisesti tullut isälleni vapaata riistaa.
Se on se porttiteorian portti, joka on avannut suoran väylän yleisen arvostelun kohteeksi.

Kaikkein erikoisinta tässä on se, että isä on aina ollut vahvasti oman tiensä kulkija.
Hänen oma elämänsä ei ole kulkenut millään tavalla perinteisintä, normien mukaisinta polkua.

Käsittääkseni oli myös pitkälle aikuisikään epäselvää, tulisiko hänen oma tiensä sisältämään vanhemmuutta minkäänlaisessa muodossa, vai veisivätkö aiemmin tehdyt valinnat muihin suuntiin.

Ja nyt hän puhuu kuin olisi aivan täysin itsestäänselvää ja kenen tahansa ulkopuolisen ennustettavissa, mitä kaksi aikuista ihmistä aikovat ja haluavat elämällään tehdä.

Mikä on lapsia, tietenkin.

Ihan kuin elämältä voisi vain tilata kuin ravintolassa tai torikojulla konsanaan, että kolme lasta, kiitos. Ja ainut asia, missä jokin edes teoriassakaan voi mennä pieleen, ovat käynnissä olevat kesäkuun XXL-tarjouspäivät, joiden ansiosta saakin enemmän lapsia, kuin oli alun perin tilannut. 

Ikään kuin ei olisi ylipäätään mahdollista saada jotain vähemmän, kuin toivoi.

Kaikki valinnat, jotka olen elämäni aikana tehnyt. Isällä on ollut niistä aivan varmasti omat mielipiteensä, epäilyksensä. Silti hän on aina antanut minun päättää ja valita itse.

Jos ja kun hän on arvostellut ja kyseenalaistanut ratkaisujani, hän on tehnyt sen salaa omassa mielessään. Mutta minulle hän on aina sanonut, että siitä vaan, itsehän tiedät.

Ja nyt, kaikista maailman hetkistä ja tilaisuuksista juuri nyt, hän kokee tarpeelliseksi arvostella ääneen yhtä Miehen kanssa tekemistäni valinnoista: etsimämme uuden kodin makuuhuoneiden (minimi)lukumäärää.

"Eihän sitä katsos voi tietää", hän jatkaa. "Muistatko sen Penttilän Erkin tyttären Marjan, sillä oli kaksi lasta ja molemmille omat huoneet, kun tuli raskaaksi. Ja tulikin kuule kaksoset!"

"..."

Hetken ajan tunnen vastustamatonta halua muodostaa seuraavat lauseet:

"Aina yhtä hupsu isä! Ei me lapsia haluta. Me halutaan kolme makuuhuonetta siksi, että me perustetaan kenneli ja ryhdytään frettikasvattajiksi. Katsos yhteen makuuhuoneeseen tulee juuri synnyttäneiden frettien osasto ja toiseen poikasosasto. Kolmannesta huoneesta tulee niiden teho-osasto, röntgenlaitteet ja kaikki. Mehän siis itse nukutaan olohuoneessa."

Sen sijaan kuuntelen mykistyneenä, kuinka isä päättää puheenvuoronsa sanoihin:
"Niin että ei sitä aina voi tietää vaikka tulee aiottua reilumpi määrä."

"Joo. No tuskinpa", tokaisen tyrmistystäni nieleskellen, ja vaihdan puheenaihetta hetkeksi, kunnes lopetan puhelun mahdollisimman luontevasti. 

Onko hän(kin) ajatellut kaikessa hiljaisuudessa kaikki nämä vuodet, etenkin valmistumiseni ja vakituisen työpaikan saamisen jälkeen, että jaahas, koskahan ne oikein ryhtyvät hommiin?

Ja nyt saatuaan kuulla taloasiasta, hän on itsetyytyväisesti todennut, että noniin, tuleehan se vihdoin sieltä! Ensin talo ja sitten lapsi.

Enpä olisi uskonut, että isäni on kykeneväinen tällaiseen idiotismiin. 

Voisiko olla mitenkään mahdollista, että.. No, meneehän tämä vähän surrealistiseksi, mutta yhtä kaikki, kokeillaan silti.

Että aikuiset ihmiset itse tietävät, ja en tiedä, ehkä ovat jopa jollain tasolla MIETTINEET, minkä kokoista taloa tarvitsevat ja haluavat?

Puhelun jälkeen kiehun. Raivostuttaa.

Kaikista eniten raivostuttaa, että jostain syystä juuri minun pitää olla se, joka tietää, ettei se mene niin. Ettei mikään välttämättä mene, niin kuin kuvittelisi.

Etten koskaan, ikinä, tule pystymään muodostamaan whatsapp-viestiä:

"Hei ihan totta muuten iskä, ehkä meidän sittenkin kannattaa etsiä isompaa.
Kun eihän sitä tosiaan tiedä, miten tässä vielä innostutaan! :)"

Vanha nainen

 

Olin etukäteen kuvitellut, että punktion jälkeen päälimmäinen tunne voisi todennäköisesti olla helpotus.

Nyt voin kertoa, ettei ole.

Olen ärtynyt ja stressaantunut.
Kipu tekee äkäiseksi.

Makaan sohvalle kasaamani tyynyvallin suojassa ja mietin, mitä varten aiemmin luulin, että punktiosta myönnetään kolme päivää sairauslomaa? 

En tiedä. Ilmeisesti oletin, että itse punktio toimenpiteenä olisi pahin, ja seuraavat päivät käytettäisiin sen aiheuttamasta henkisestä traumasta toipumiseen. En aavistanut, että itse toimenpide olisi lastenleikkiä, sen jälkeinen elämä sen sijaan kaikkea muuta.

Tuntuu kuin minut olisi pahoinpidelty.
Kuin vatsaani olisi hakattu, potkittu, mukiloitu.

Opin, että perusarkeen sisältyy yllättävän paljon liikkeitä, joissa venytetään, kurkotetaan, kumarrutaan tai ojennutaan.

Kaukosäädin tippuu lattialle. Puhelin on kaukana sohvan toisessa nurkassa. Vessapaperi on yläkaapissa. Kesäkukista pitää nyppiä huonot pois. Sukat ovat hautautuneet vaatekasan alimmaiseksi. Peitto kaipaisi kohennusta, tyyny pöyhimistä, laturin johto irrottamista.

Kipu on pistävämpää kuin kuukautiskipu. Syvemmällä, suoraan lihassa.
Eikä ihme, onhan sisälleni tehty reikiä.

Joka kerta, kun istuudun, kipu työntää minua, saa heräämään. Myös ryhdikäs istuva asento on huono, samoin eteenpäin nojaava. Kuin jokin sisälläni olisi liian tiukalla, ja liike, minkä teen, häilyy repeämisen rajalla.

Ainoa järkevä vaihtoehto on joko istua reilussa takakenossa, tai maata.

Mikään tästä ei olisi niin paha, jos edes tietäisin kaiken olevan hyvin.
Mutta en tiedä mitään muuta, kuin munarakkuloiden keräysmäärän.

Kaikki muu, se tärkeä ja olennainen, selviää vasta päivien päästä.

Ja koska en tiedä, pelkään. Kuten aina. 

Pelkään, että alkionsiirtopäivänä saan puhelun, jossa kerrotaan, ettei tarvitse tulla, koska ei ole mitään siirrettävää, yksikään munasolu ei jakaantunut tarpeeksi.

Pelkään, että saan pahan hyperstimulaation, joka estää tuoresiirron ja vie sairaalaosastolle.

Tarkkailen jatkuvasti vatsaani. Vaikuttaako se liian turvonneelta, kertyykö sinne nestettä? Pahoinvointi on myös yksi hyperstimulaation oire. Sitäkin on välillä, kun juon paljon vettä, niin kuin käskettiin tehdä. Hengenahdistusta ei sentään ole, vielä. Mies yrittää parhaansa järkeistää ja rauhoitella, vaihtelevin tuloksin.

Minun pitäisi olla kiitollinen, tyytyväinen, toiveikas.
Mutta olen lähinnä ahdistunut.

Mitä jos tuoresiirtoa ei voi hyperstimulaation takia tehdä?
Mitä jos ei ylipäänsä ole mitään, mitä tehdä, koska missään rakkulassa ei ollut edes solua sisällä?

Mitä jos kaikki tämä oli hyödytöntä ja joudun käymään sen uudestaan läpi hyvin pian?

Taustalla on kuitenkin myös jotain muuta, kuin huoli ja pelko.

Jotain muuta, mikä kulkee mukanani, saa minut näin pois tolaltani.
Yritän saada siitä kiinni, se on vaikeaa. Kaikki ajatukset ovat yhdessä sekamelskaisessa sotkussa.

Mies oli mukana, ja kaikki sujui hyvin.
Auttoi paljon, kun ei tarvinnut kokea sitä kaikkea yksin.

Mies ei ollut mukana siksi, että olisi halunnut olla.
Hän oli mukana, koska hänen täytyi olla, hän oli velvoitettu olemaan.

Hän oli siellä vain ja ainoastaan minun takiani.

Vihdoin löydän syvimmän tunteen kaiken takana.
Syyn sille, miksi hermo on niin kireällä.

Se on syyllisyys.

Tunne kuohahtaa hetkessä, ja ennen kuin ehdin tajuta, se on vallannut koko kehon, virrannut veren lailla jokaiseen soluuni, täyttänyt ne kaikki.

Minulle alkaa vähitellen hahmottua, että kaikissa lisääntymiseen liittyvissä onnistumisissa tulee aina olemaan läsnä myös käänteinen tunne, suru. Mahdollisesti aina.

Ei välttämättä, mutta mahdollisesti.

Mikään tässä ei ole ainoastaan hienoa, mahtavaa tai ihanaa. Jokaisesta asiasta löytyy ikävä kääntöpuoli. Vaikka kaikki menisi hoidoissa tästä eteenpäin kuin kauneimmissa satukirjoissa.

Ystävä tulee käyttämään pienellä kävelylenkillä, mikä on seuraavien päivien ajan ainut sallittu liikuntamuoto. Neljällä askeleella hän on epähuomiossa harpannut noin korttelin päähän minusta.

Töpöttelen askeleitani kuin vanha nainen, raihnainen mummo. Nyt ymmärrän, miltä tuntuu, kuin ei yksinkertaisesti pääse lujempaa. Ystävä saa käyttää ison osan keskittymisestään pysyäkseen vierelläni.

Lupaan etsiä ja varata jonkin kivan hotellin perinteistä naisten kesäviikonlopun reissua varten.

Ennen nukkumaanmenoa selaan vaihtoehtoja apinan raivolla, valitsen niistä potentiaalisimman. Sivusto ei hyväksy pankkikorttini tietoja. Ihmekös, kun se on näköjään vanhentunut toukokuussa. Uusi kortti on tullut aikoja sitten, mutta missä se on?

Pengon keittiönpöydältä, työpöydältä, sohvapöydältä. Pakastimen päältä, jonne kertyy aina ylimääräistä roinaa. Mies muistaa nähneensä kortin sisältäneen kirjekuoren jossakin, minä en.

Kun kuori vihdoin löytyy kaikkien muiden papereiden alta, se on tyhjä.
Tekisi mieli heittää kukkaro sekä koko tietokone näppäimistöineen ja hiirineen ikkunasta takapihalle.

Huomaan Miehen katsovan vaivihkaa minua pitkään silmäkulmastaan.

Vessaan raahautuessa tuijotan joululahjaksi saadun seinäkalenterin kesäkuun mietelausetta.

Mietin niitä lukuisia papereita, joita allekirjoitimme ennen punktiota. Niissä vakuutimme ymmärtävämme, mitä hedelmöityshoitolaissa säädetään. Erityisesti sen, että tilanteessa, jossa molemmat osapuolet eivät ole käyttämässä pakastealkioita yhdessä, ne pitää tuhota.

Eli käytännössä mikäli eroamme, tai toinen meistä kuolee.

Todella toivon, ettei sellaista ole tiedossa ihan kohta. On tähän sen verran vaivaa nähty.

Punktio

"Miten voit?" kysyy rauhallinen hoitaja tottuneen lempeästi sen jälkeen, kun on esitellyt itsensä.
Häkellyn vähän. Eihän vielä ole edes tehty mitään, juurihan me saavuimme?

"Ihan hyvin", vastaan hakien luontevaa äänenpainoa.
"Jännittääkö paljon?"
Nyökkään.
"Kaikki tulee menemään hyvin, kyllä täällä susta huolta pidetään."

Olen jo valmiiksi niin hämmentynyt ja herkillä, että hänen sanansa liikuttavat jotain minussa. Vähän samoin kuin varhain aamulla henkilökohtaiseen numeroon saatu viesti esimieheltä, jossa luki yksi sana: "Tsemppiä!" Nieleskelin kyyneleitä koko aamupalan, jota en siis yleensä syö.

Nyt oli pakko.

Hoitaja osoittaa sängylle aseteltua löysää mekkoa, ja pyytää laittamaan sen päälle, asettumaan kaikessa rauhassa taloksi omaan verhoin eroteltuun soppeemme. Hän huikkaa palaavansa pian takaisin, ja katoaa oven virkaa toimittavan verhon taakse.

Riisun takin päältäni ja olen aikeissa ripustaa sen sängyn vieressä näkemääni metalliseen naulakkoon. Kunnes viime hetkellä tajuan, että se on tippateline, ei naulakko.

Niin. Tämän verran minulla on kokemusta sairaaloista.

Mies pudistaa päätään epäuskoisesti nauraen. Näen rakkauden hänen silmistään.
Ilmeen, joka varattu minulle. Sille, kun olen tekemässä jotain erityisen hölmöä.

Puen hailakan mekon päälleni ja istuudun sairaalasängylle. En ole aiemmin istunut sellaisella.
Sen kova kaide on kylmä ihoa vasten. En ole koskaan ollut osastolla potilaana, millään osastolla.

Paitsi syntyessäni.

Hoitaja palaa laittamaan kanyylin. Hänen kätensä ovat jääkylmät, hän pahoittelee sitä. En halua katsoa, miten hän sen tekee. Haluaisin katsoa Miestä, mutta hän on samalla puolella, kuin hoitaja. Katson seinään. Tunnen Miehen katseen ylläni, se on huolestunut. Hän tietää hyvin, etten pidä neuloista.

Minulle tuodaan esirauhoittava lääkitys, kolme eri pilleriä. Hoitajan lähdettyä googletamme suurella mielenkiinnolla, mitä ne ovat. Opioidipohjaista kipulääkettä, toista kipulääkettä, pahoinvointilääkettä.

Tuntuu kuin tämä kaikki tapahtuisi jollekulle muulle. Etten itse olisi se, ketä varten lääkkeet ovat.
Kuin seuraisin poikkeuksellisen läheltä uudenlaista, omalla tavallaan mielenkiintoista tositv-sarjaa.

Saan ohjeen ottaa lääkkeet puolen tunnin päästä, ettei niiden vaikutus ehtisi mennä hukkaan liian aikaisin. Sen jälkeen alkaa odotus. Punktioon tulevia on paljon, aikatauluista ei tietoa eikä puhetta.

Mies istuu sänkyni vieressä tuolilla ja näyttää orvolta. Kuin omanlaisistaan kauas eksyneeltä villieläimeltä, joka on tullut kaapatuksi sirkukseen, mutta esittää silti urheaa.

En osaa pelätä omasta puolestani. Olen huolissani ainoastaan Miehestä.
Siitä miten hän jaksaa, pärjää, pystyy tähän. Hän ei kuulu tänne, se ei voisi olla enää ilmiselvempää.

Ja kohta ainut hänelle tuttu asia koko ympäristössä, minä, on poissa pelistä.

Hetkessä ehdollistun sille, että mitään ei tapahdu, ellei joku henkilökunnasta tule luokseni.
Siispä torhistaudun joka kerta, kun näen hoitajan kulkevan pienen soppemme ohitse.

Millaiselta tuntuisi maata osastohoidossa päiviä, viikkoja, jopa kuukausia?
Odottaa sitä seuraavaa hetkeä, kun joku tulee. Seuraavaa hetkeä, kun tapahtuu jotain.

Puolen tunnin päästä otan lääkkeet, ja petyn. En tunne mitään.
Mies seuraa minua herkeämättä. Joko väsyttää?

Ei väsytä, ei vielä tunninkaan päästä. Silmäilen ikkunasta ulos.
Näen ambulansseja, takseja, ihmisiä, suuren päiväkotiryhmän huomioliiveineen.

Aika matelee. Olin kuvitellut selaavani nettiä ja kuuntelevani musiikkia, mutta suurimman osan ajasta olen liian hermostunut tekemään niin. Käykö kehoni niin ylikierroksilla, etteivät huumaavat lääkkeetkään saa sitä rauhalliseksi?

Kuuntelen ympäriltäni kuuluvaa puhetta. Yritän saada siitä kuvaa, mitä on edessä, missä kunnossa toiset palaavat takaisin. Vaihtelevassa. Toiset ovat kipeämpiä kuin toiset, mutta kaikki kehuvat saamiaan lääkkeitä. Hyvä.

Opin, että kun hoitaja tulee hakemaan vessaan, se tarkoittaa, että on seuraavana vuorossa.

Puolentoista tunnin kuluttua esilääkkeen otosta havahdun siihen, että ehkä pulssini on hieman tavallista hitaampi. Muuta eroa en huomaa. Päinvastoin, mitä enemmän aikaa kuluu, sitä tavallisemmalta tuntuu.

Kaikki hoitajat kulkevat ohitsemme.
Onko meidät unohdettu tänne, miksei kukaan kerro mitään?

Esilääkityksen vähäinenkin vaikutus alkaa hävitä.
Miten olennainen se on toimenpiteen kannalta?

Oman hoitajamme kasvot pilkistävät verhon raosta.

"Hei muistatko sä monelta pistit sen irrotuspiikin eilen?"
"Kakskyt yli ykstoista illalla", vastaan.

Jälkeen päin tajuan hänen kysymyksensä omituisuuden. Enhän pistänyt piikkiä eilen, vaan toissapäivänä, seurantaultran iltana. Niin kuin lääkäri ohjeisti.

"Ootko varma, että sen piti mennä niin?" Mies kysyy epämääräinen huoli kasvoillaan.
Olen. Olen varma. Tottakai olen varma.

Olenhan?

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hoitaja tulee jälleen luoksemme. Tarkistamme irrotuspiikkiasian, koska se vaivaa jo meitä molempia. Olen pistänyt sen oikeana aikana, hoitaja oli vain sanonut väärin.

Seuravaaksi hän lausuu taikasanat: "Voisit seuraavaksi käydä vielä vessassa."
Se on menoa nyt.

Vessakäynnin jälkeen meidät ohjataan isoon huoneeseen, jossa on hämärää.
Niin hämärää, ettei siellä näe kunnolla. Ehkä se on myös tarkoitus?

Yhdestä huoneen seinistä avautuu kelmeää valoa tulviva luukku, josta kysytään henkilötunnustani.
Kysyjällä on päällään täysi suojapukuvarustus. Tuntuu kuin olisin astunut sisälle Alien-elokuvaan.

Hämärän huoneen hoitajat ovat ystävällisiä, ohjaavat istumaan tutunnäköiselle laverille.
Ainoastaan ultraäänilaitteen kirkas näyttö kajastaa pimeässä.

"Mikä sulla on vointi?" he kysyvät. Vaikka yritän, en oikein osaa suhtautua siihen kysymykseen.
En yksinkertaisesti ole tottunut, että sellaista kysytään. "Ihan hyvä", vastaan, en osaa muuta.

Munarakkulat ilmestyvät näytölle. Jostain syystä kysyn, onko joku niistä päässyt karkuun.
Ei ole, minulle vastataan. Kaikki ovat hyvin tallessa.

Kanyylin kautta laitetaan kahta eri kipulääkettä suoraan suoneen.
Esipuudutuspiikki kivistää vähän. Eikö nyt ole vähän aikaista aloittaa, eikö pitäisi hetken odottaa?

Ilmeisesti ei, koska toimenpide on täydessä vauhdissa, ja tunnen vain nipistyksiä siellä täällä.
Kuulen heidän selostuksensa, mutten katso lainkaan, mitä he tekevät.

Katson vain Miestä. Liimaan silmäni kiinteästi kiinni hänen silmiinsä, enkä irrota hetkeksikään.
Puristan hänet kättään, välillä lujempaa, välillä hiljempaa. Hän puristaa takaisin.

Seuraavan kerran kun oloani tiedustellaan, minulla on vastaus valmiina.
Tuntuu lähinnä huviristeilyltä aukiolotutkimukseen verrattuna.

Ihmeellisen nopeasti kaikki on valmista, ja saan nousta ylös.
Päässä pyörii. Yhteys pätkii, kuin en olisi ihan kokonaan maassa kiinni.

Minut saatetaan takaisin soppeen, hoitaja toisesta kädestä ja Mies toisesta.
Tunnen, miten tiukasti Mies pitää minusta kiinni.

Palaan sängylleni makaamaan. Silmäluomet painavat, on mahdotonta pitää niitä ylhäällä.
Aika katoaa. Hoitaja käy kysymässä vointiani, en huomaa häntä. He puhuvat Miehen kanssa, mutten rekisteröi sitäkään.

"Saatiin viisitoista munarakkulaa", toinen hoitaja tulee myöhemmin kertomaan.
Kun kohottaudun puoli-istuvaan asentoon, kun kipu lyö yllättävällä voimalla, näyttää mahtinsa.

Puolentoista tunnin päästä saamme lähteä kotiin.
Mies kulkee vierelläni. Seuraa lyhyitä, haparoivia askeliani kuin varjo.

Sisällä velloo uskomaton määrä erilaisia tunteita, mutta kukaan niistä ei halua ottaa vetovastuuta tilanteesta. Olen iloinen, mutta pettynyt. Surullinen, mutta jännittynyt. Huolestunut, mutta ylpeä.

Pelokas, mutta toivekas.

Jos olen näin täynnä tunteita jo tässä vaiheessa, mitenhän sekaisin olisin, jos tulisin raskaaksi?
Jos joskus saisin lapsen?

Soluhautomo

 
Odotusaulassa istuu kanssani monta mietteliään näköistä ihmistä.
Kaikkia meitä mietityttää sama asia: Tuleeko tästä koskaan mitään?

Puolisoaan kädestä pitävä mies raksahousuissa, joissa on monta taskua. Maahanmuuttajataustaisen näköinen nainen yksin, värikäs huivi päässä. Me kaikki säpsähdämme joka kerta, kun jonkun vuoro tulee. Vain tajutaksemme, että onkin jonkun muun vuoro. Tämähän meiltä käy.

En olisi ikinä uskonut, että voin jännittää seurantaultraa näin paljon.
Entä jos mitään toivottua ei ole tapahtunut?

Kuule tämä näyttää nyt valitettavasti siltä, että raskauden aikaansaaminen on sinun kohdallasi mahdotonta. Piikeillä ei näytä olevan vastetta, joten seuraavaksi suosittelisin adoptiojonoa.

Nyt ei saa ajatella. Mitään.
Paitsi tyhjää, joka kelluu ei-missään, kaiken olevaisen onttoudessa, mustassa aukossa.

Sisällä potilashuoneessa lääkäri kysyy, miten pistäminen on sujunut.

Yllätävän hyvin, vastaan. Munarakkuloita kypsyttävä Gonal-F oli jo alkutietojen perusteella helppo homma. Olenhan jo tähän mennessä ehtinyt tottua samantyylisiin, hyttysen pistolta tuntuviin Ovitrelle-irrotuspiikkeihin.

Kerron hänelle, että huolimatta piikkikammostani myös jarrupiikki Fyremadel on yllättänyt positiivisesti. Vaikka sen neula itsessään on jonkin verran paksumpi, itse pistäminen ei senkään osalta ole sattunut, ainoastaan kirvellyt ihon alla jälkeen päin. Ikävästi, mutta samalla kuitenkin hyvin siedettävästi.

Jätän mainitsematta, että pistäessäni näitä molempia piikkejä salaa ollessani käymässä vanhempieni luona ehti käydä kieltämättä mielessä, mitä järkeä missään enää on? Sentään onnistuin erikoisella aikataulullisella sattumalla välttämään kammoamani saunassa käynnin äitini kanssa, joutumatta kuitenkaan selittämään sitä sen enempää.

Tosin jälkeen päin ajateltuna koko asia olisi ollut merkityksetöntä, nimittäin pistoksista ei tullut mustelmia, yhtä hailakan huomaamatonta lukuunottamatta. Ainoastaan pieniä punaisia pistosjälkiä, joita ei huomaisi kuin hyvin läheltä.

Olisikohan minussa siis ainesta laboratoriohoitajaksi?

Ei olisi, mietin asetellessani alushousut tuolille sermin taakse, jota en jaksa vetää sivuun. En vieläkään ymmärrä sellaisten tarkoitusta, mitä pointti niissä on. Olenhan kohta joka tapauksessa Ihan Kaikki esillä saman ihmisen edessä.

Lääkäri kysyy viime päivien vointia ja tuntemuksia. Kerron, etteivät lääkkeet itsessään ole tuntuneet oikeastaan miltään. Mutta erityisesti eilisestä lähtien olo on tuntunut tukalalta. Täydeltä.

Munasarjoja on kivistänyt, kuin joku pistelisi niihin pieniä neuloja, etenkin istuutuessa.
Olen vain välttänyt googlaamista ja toivonut, rukoillut sen olevan normaalia ja kuuluvan asiaan.

Ultraäänitutkimus todentaa, mistä kivut johtuvat.
Siitä, että olen tällä hetkellä kävelevä soluhautomo, niin kuin minun halutaan olevan.

Lintu, joka hautoo muniaan, toivoen niistä kuoriutuvan joskus jotain.
On tämä vain hullua. Tämä, ja elämä.

Munasoluja on kypsynyt mukavasti, muttei liikaa.
Oikealla puolella näkyy vähintään kymmenen, vasemmalla muutama vähemmän.

Ne ovat jo sopivankokoisia. Punktio voitaisiin tehdä ylihuomenna.
Kasvatus- tai jarrulääkitystä ei enää tarvita, illalla pistetään ainoastaan tuttu irrotuspiikki.

Tilanne näyttää lääkärin mielestä suorastaan ihanteelliselta, juuri sopivalta. Liika määrä munasoluja ei ole toivottua, koska hyperstimulaation riski on PCOS:n takia jo valmiiksi kohonnut.

"Kyllä tässä todennäköisesti tuoresiirtoonkin mennään", lääkäri arvelee optimistisesti.

Yritän kovasti sisäistää, mitä hän sanoo.
Että minä ja tämä ei olekaan epäonnistunut.

Samalla ajattelen: Jos kerätyt solut ovat hyviä, jos ne lähtevät jakautumaan, jos hyperstimulaatio vältetään. Pääni sisällä on niin paljon josseja, että se menee pyörälle.

Silti olen lähinnä helpottunut, että jokin on lähtökohtaisesti toiminut toivotulla tavalla ja mennyt oikein. Jotain hyvää on jo tapahtunut, jotain hyvää on ehkä myös edessä.

Hetken päästä hoitaja puhuu minulle nopeasti. Hän latelee punktiopäivän kulun ja ohjeet kuin vettä vain. Hän näyttää erilaisia suostumuslomakkeita ja neuvoo niiden täyttämisessä.

Käy samalla tavalla kuin viimeksikin. Aivoni yksinkertaisesti tyhjenevät kuin vuotava ilmapallo.
Saan vaivoin keskityttyä jotenkuten ymmärtämään yksittäisiä sanoja, joita hänen suustaan ryöppyää solkenaan peräkkäin, kaavamaisella, ylitoistetulla intonaatiolla, hengästyttävän nopealla tahdilla.

Vaikka munasoluni ilmeisesti kasvavat mukavasti, aivosoluillani vaikuttaa olevan suuria vaikeuksia ymmärtää, että tämä kaikki on oikeasti tapahtumassa, pian.

Vaikka osa puheesta menee täysin ohi, saan tehtyä sen asian, mitä olen koko aamun hokenut itselleni ja yrittänut muistaa: Varattua ajan klinikan tarjoamalle psykologin keskustelukäynnille. Saan sen elokuulle.

Yritän kovasti olla ajattelematta sitä kaikkea jotain hyvää tai huonoa, mitä silloin, siihen aikaan elämästä tiedän, mitä en nyt vielä tiedä.

Autossa käännän radion päälle. Ensimmäistä kertaa todella tajuan, mitä vanhassa ysärihitissä lauletaan.

"Life
Mysterious life
We're moving around, dancing the rhythm of life.

Time
Mysterious time
We're counting the hours and days to the end of all time."

Miten Mies tulee pärjäämään?

Hän ei ole tottunut sairaaloihin, lääkäreihin, hoitajiin, tutkimuksiin, toimenpiteisiin. Odotusauloihin, joiden pöydillä esitteissä lukee LAPSETTOMUUS. Juuri hiljattain hän oli elämänsä ensimmäisellä lapsettomuuslääkärikäynnillä.

Ja nyt vastassa on jotain, johon en itsekään ole tottunut. Joka on itsellenikin uutta, isoa, pelottavaa.
Minulla sentään on huumausaineeksi laskettava rauhoittava lääkitys. Hänellä ei.

"For this moment I feel like
We live in mysterious times."

Kolme päivää sairauslomaa. Tarvitsen täydet kolme päivää sairauslomaa. Täytyy käydä esimiehen kanssa läpi ohimenevät työpäivät, mieluiten jo etukäteen. Onneksi kerroin hänelle. Hyvä minä.

"If you see what's behind
These are mysterious times."

Huolia

Mitä jos yhdessäkään kerätyssä munarakkulassa ei ole solua sisällä?

Mitä jos huomataan, että kaikki munasoluni ovat laadultaan surkeita?


Mitä jos yksikään munasolu ei hedelmöity?

Mitä jos hedelmöittyy, muttei jakaudu tarpeeksi pitkälle?


Mitä jos huomataan, että Miehen spermassa on sittenkin vikaa, joka ei näkynyt aiemmin?

Mitä jos huomataan, että sukusolumme hylkivät toisiaan?

Mitä jos jommastakummasta tai molemmista meistä löytyy jokin harvinainen sairaus tai geenivirhe?


Mitä jos tuoresiirtoa ei voida tehdä, eikä yhtäkään alkiota saada edes pakkaseen?

Mitä jos pakkaseen saadaan vain yksi alkio ja kaikki jää syksyllä sen varaan?

Mitä jos yksikään alkio ei selviä sulatuksesta?


Mitä jos saan pahan hyperstimulaation ja joudun sairaalaan?

Mitä jos tapahtuu hoitovirhe, joka vaikuttaa koko loppuelämääni?


Mitä jos tulen raskaaksi ja saan varhaisen keskenmenon?

Mitä jos tulen raskaaksi ja saan myöhäisen keskenmenon?


Mitä jos Mies yhtäkkiä kertoo, ettei pystykään tähän?

Mitä jos itse yhtäkkiä ymmärrän, etten pystykään tähän?

Pakkasessa ollut

"Eli sit jos tuoresiirtoa ei voida tehdä tai se epäonnistuu, niin syksyllä kesälomien jälkeen alettais siirtää pakkasesta alkioita. Siis jos niitä sinne asti saadaan, ja ne vielä selviää sulatuksesta", selitän ystävälle.

Tiedostan itsekin, miten kummalliselta scifi-touhulta tämän täytyy äkkisestään kuulostaa ihmisestä, jolla ei ole minkäänlaista tietoa tai kokemusta koko aiheesta.

Ystävä on silti puolestani aidosti innoissaan, helpottunut.
Vihdoin jotain ehkä tapahtuu.

"Sä voit sitten kertoa lapselles, että sä oot kuule ollu pakkasessakin!" hän sanoo iloisesti.

"Niin", hymähdän vakuuttavasti.

Vaikka en sano sitä ääneen, mietin mielessäni, kertoisinko tosiaan hoidoista lapselle, jos sellaisen joskus saisin? Avaisinko hänelle lapsettomuushoitojen taustaa?

Nimittäin jos kertoisin, minunhan tulisi kertoa kaikille muillekin, koko lähi- ja sukulaispiirille näin alkuun. Koska lapsihan luonnollisesti puhuisi asiasta myös muille. Kertoisi sitä kaikille ihan normaalina, ehkä jopa vähän jännänä asiana.

Toistaisi, mitä hänelle on sanottu.

Jos tilanteemme olisi tavallisempi, ja toivoisimme molemmat lasta, luulen, ettei minulla olisi läheskään yhtä suurta kynnystä kertoa IVF-hoidoista lähipiirille. Ainakaan sen jälkeen, kun lapsi olisi jo syntynyt.

Ja jos olisi jakanut asian avoimesti lähipiirille, lapselle itselleen kertominen olisi ihan luonnollinen jatkomo tälle.

Mutta tämä on ollut Ihan Yhtä Tuskaa jo muutenkin.

Ihan näin, tällaisenaan.
Äärimmäisen yksityisesti koettuna, tarkasti varjeltuna asiana.

Ja se, ettei lapsi ole meidän molempien haave, on tuonut siihen aivan erikoisen, oman twistin.

En usko, että Mies haluaisi kaikkien tietävän hedelmöityshoidoista. On hankalaa kuvitella, että hän kaipaisi asian julkista käsittelyä ja pitkän, vaikean polun korostamista ja hieromista naamaan yhtään tämän enempää.

En haluaisi sitä itsekään.

Tietenkään en voi tietää, miten luontevalta tai luonnottomalta asia tuntuisi kertoa vuosien päästä. Jossain vaiheessa, kun siihen on saanut jo reilusti etäisyyttä. En osaa arvella, voisiko se silloin olla helpompaa. Myöntää kuin ohimennen sivulauseessa, että kyllähän siihen taidettiin vähän apua tarvita.

Mutta ei kai sillä olisi lopputuloksen kannalta väliä?

Eikö lapselle riittäisi tietää, että häntä ehdittiin jo kovasti toivoa pitemmän aikaa?

Reuna

Istun esimiestä vastapäätä. Kehityskeskustelu on etenemässä kohti loppuaan.
Tunnelma on kevyt ja rento, lähestulkoon hersyvä.

Tulee olemaan ikävää pilata se.

Muistelen eilisiltaista keskustelua Miehen kanssa, kun suunnittelin taas kerran jänistäväni.

”Onkohan sitä kuitenkaan niin tarpeellista kertoa?”, pohdin silloin ääneen suihkussa.
”Jos punktio olis esimerkiksi perjantaina, eihän mun tarvitsisi olla kuin yksi päivä pois millä syyllä tahansa!”

Muistan Miehen kuunnelleen jahkailujani aikansa, kunnes totesi ykskantaan, että joo, mutta kyllä nyt kannattaa vaan kertoa.

Miksi jännitän tätä näin paljon? Edessäni on tuttu, mukava ihminen.
Koska tässä ei ole enää kyse työstä, vaan omasta elämästäni, siitä ainoasta, mikä on.

Kun lopulta avaan suuni, ensimmäiset lauseet tulevat urheasti, jopa korostetun hillittyinä ja toteavina.

Kerron etukäteen suunnittelemani lyhyen version, eli nykytilanteen.
Joka on se, että olen juuri eilen aloittanut pistokset IVF-hoitoja varten.

Ei taustaa, ei aikaisempia tapahtumia, vaikka niistähän voisi puhua kokonaisen eliniän verran.

Esimieheni on ensimmäinen henkilö, kenelle kerron vasta myöhemmin, kun paljon asioita on jo tapahtunut. Kaikille muille, jotka asiasta tietävät, olen kertonut suunnilleen heti kun olen saanut asioita tietooni.

Nyt kerron hoidoista ihmiselle, jolle en varsinaisesti halua kertoa, vaan pikemminkin koen tarvetta kertoa, koska niin on yksinkertaisesti helpompaa.

Jätän kertomatta, miten lopulliselta, jollain tavalla erilaiselta kaikki tuntui ensimmäistä munasoluja kypsyttävää piikkiä pistäessä.

Miten minusta tuntui siltä, että tämä on nyt se hetki: Point of no return.
Tältä polulta palaan takaisin joko häviäjänä tai voittajana.

Kaikki sujuu suunnitelman mukaan, kunnes tunnen, kuinka ääneni alkaa väristä. Henkisestä rimpuilustani huolimatta se hiipuu ja ohentuu olemattomaksi, kuin kaikki voima pakenisi siitä.

Puhuminen on vaikeaa.
Kunnes siitä tulee täysin mahdotonta.

Esimies ojentaa tyynen rauhallisesti nenäliinapaketin. Se on perin omituista. Yleensä olen itse se, joka tarjoaa niitä muille. Hän istuu siinä ja odottaa, että saan enimmän osan itsestäni jollain tapaa kasaan.

Turhauttaa, ja sekin itkettää. Pystyn todistetusti aivan hyvin puhumaan tästä normaalisti.
Jostain syystä tarvitaan vain asian tarkempi avaaminen jollekulle uudelle ihmiselle, ja käy näin.

Hävettää myös jonkin verran, vaikka tiedän sen olevan järjetöntä.
Jos esimies on yllättynyt, hän peittää sen loistavasti. En ole koskaan itkenyt hänen nähtensä.

Mitä minä nyt tällä tavalla?

Toisaalta, niin. Jos sitä yhtään miettii.

Että sitä minä varmaan nyt, tällä tavalla.

Esimies kertoo tietävänsä, miten raskaita hoidot ja niistä toipuminen voivat olla, puhumattakaan niiden henkisestä puolesta. Hän kertoo ymmärtävänsä tämän erityisen hyvin siksi, että hänen oma esikoislapsensa syntyi IVF-hoitojen tuloksena.

Hetken vain tuijotan häntä hämmentyneenä.
Enpä olisi koskaan arvannut.

Miksi en? En osaa sanoa.
Ei näistä puhu kukaan.

Samassa tunnen kehoni jäykän asennon rentoutuvan.
Ehkä minun ei tarvitsekaan pysyä täysin kasassa.
Ehkä hetken aikaa on lupa olla ihan vähän rikki?

Kuivaan silmiäni, kostea nenäliina kastuu entisestään.

Kerron esimiehelle katsoneeni järkeväksi, että hän tietää, missä oikeasti mennään. Lisään aikovani kuitenkin valehdella muulle tiimille poissaolojeni syyn, koska en luota kaikkiin tiimimme jäseniin – tarkemmin sanottuna erityisesti yhteen jäseneen – siinä, että tieto pysyisi sataprosenttisella varmuudella ainoastaan oman tiimimme sisällä.

Itku ei pysy sisällä, se pursuaa yli laidan katkonaisina henkäyksinä.
Etenkin nyt, kun en enää tee hartiavoimin työtä sen estämiseksi.

Mitä ihmettä nyt enää itken?

Suurin uutinen on jo sanottu, ja kaikki on ihan hyvin.
Niin kuin arvasin, että tulee olemaan. Silti on vaikea lopettaa.

Täytyy rauhoittua, ennen kuin poistun tästä huoneesta.
En saa näyttää näin itkeneeltä, jos joku työkaveri tulee käytävässä vastaan.

Sanon, että vaikka tuntuu toisaalta pahalta salata näin isoa asiaa läheisiltä työkavereilta, mutta en vain näe muita vaihtoehtoja. Lisäksi tuntuisi kummalliselta kertoa vain jollekulle, ja jättää osa tiimistä, tai vain yksi heistä, pimentoon. Esimies toteaa ymmärtävänsä.

Tunnustan rehellisesti harkinneeni valehtelemista myös hänelle. Työpaikallamme on käytäntö, jonka mukaan esimies voi myöntää muutamia sairauslomapäiviä työntekijän omaan ilmoitukseen perustuen.

Olisinhan voinut vain ilmoittaa hänelle tekaistun sairausloman syyn muutamaksi päiväksi, ja olla näyttämättä poliklinikalta saatua sairauslomatodistusta kenellekään. Esimies nyökkää, hänkin tietää tämän.

Lienee viimeistään tässä vaiheessa ilmeistä, että kertomiseen oli kynnystä.

Hän lisää, että jos haluan joskus puhua lisää hoidoista, hänen kanssaan voi aina tulla juttelemaan.
Hän on ensimmäinen ihminen koko tuttavapiiristäni, jonka tiedän käyneen lapsettomuushoidoissa, jos nettituttavuuksia ei lasketa.

Astuessani toimiston käytävälle tajuan, että kyyneleinen nenäliina on jäänyt käteeni.
Suljen sen tiukasti nyrkkiin, moikkaan hymyillen yhtä työkaveria ja luikin huoneeseeni.

Tuntuu hyvältä, että kerroin.
Se on yksi valhe, yksi salattava asia vähemmän. 

Seison reunalla.
Astun askeleen eteenpäin.