Punktio

"Miten voit?" kysyy rauhallinen hoitaja tottuneen lempeästi sen jälkeen, kun on esitellyt itsensä.
Häkellyn vähän. Eihän vielä ole edes tehty mitään, juurihan me saavuimme?

"Ihan hyvin", vastaan hakien luontevaa äänenpainoa.
"Jännittääkö paljon?"
Nyökkään.
"Kaikki tulee menemään hyvin, kyllä täällä susta huolta pidetään."

Olen jo valmiiksi niin hämmentynyt ja herkillä, että hänen sanansa liikuttavat jotain minussa. Vähän samoin kuin varhain aamulla henkilökohtaiseen numeroon saatu viesti esimieheltä, jossa luki yksi sana: "Tsemppiä!" Nieleskelin kyyneleitä koko aamupalan, jota en siis yleensä syö.

Nyt oli pakko.

Hoitaja osoittaa sängylle aseteltua löysää mekkoa, ja pyytää laittamaan sen päälle, asettumaan kaikessa rauhassa taloksi omaan verhoin eroteltuun soppeemme. Hän huikkaa palaavansa pian takaisin, ja katoaa oven virkaa toimittavan verhon taakse.

Riisun takin päältäni ja olen aikeissa ripustaa sen sängyn vieressä näkemääni metalliseen naulakkoon. Kunnes viime hetkellä tajuan, että se on tippateline, ei naulakko.

Niin. Tämän verran minulla on kokemusta sairaaloista.

Mies pudistaa päätään epäuskoisesti nauraen. Näen rakkauden hänen silmistään.
Ilmeen, joka varattu minulle. Sille, kun olen tekemässä jotain erityisen hölmöä.

Puen hailakan mekon päälleni ja istuudun sairaalasängylle. En ole aiemmin istunut sellaisella.
Sen kova kaide on kylmä ihoa vasten. En ole koskaan ollut osastolla potilaana, millään osastolla.

Paitsi syntyessäni.

Hoitaja palaa laittamaan kanyylin. Hänen kätensä ovat jääkylmät, hän pahoittelee sitä. En halua katsoa, miten hän sen tekee. Haluaisin katsoa Miestä, mutta hän on samalla puolella, kuin hoitaja. Katson seinään. Tunnen Miehen katseen ylläni, se on huolestunut. Hän tietää hyvin, etten pidä neuloista.

Minulle tuodaan esirauhoittava lääkitys, kolme eri pilleriä. Hoitajan lähdettyä googletamme suurella mielenkiinnolla, mitä ne ovat. Opioidipohjaista kipulääkettä, toista kipulääkettä, pahoinvointilääkettä.

Tuntuu kuin tämä kaikki tapahtuisi jollekulle muulle. Etten itse olisi se, ketä varten lääkkeet ovat.
Kuin seuraisin poikkeuksellisen läheltä uudenlaista, omalla tavallaan mielenkiintoista tositv-sarjaa.

Saan ohjeen ottaa lääkkeet puolen tunnin päästä, ettei niiden vaikutus ehtisi mennä hukkaan liian aikaisin. Sen jälkeen alkaa odotus. Punktioon tulevia on paljon, aikatauluista ei tietoa eikä puhetta.

Mies istuu sänkyni vieressä tuolilla ja näyttää orvolta. Kuin omanlaisistaan kauas eksyneeltä villieläimeltä, joka on tullut kaapatuksi sirkukseen, mutta esittää silti urheaa.

En osaa pelätä omasta puolestani. Olen huolissani ainoastaan Miehestä.
Siitä miten hän jaksaa, pärjää, pystyy tähän. Hän ei kuulu tänne, se ei voisi olla enää ilmiselvempää.

Ja kohta ainut hänelle tuttu asia koko ympäristössä, minä, on poissa pelistä.

Hetkessä ehdollistun sille, että mitään ei tapahdu, ellei joku henkilökunnasta tule luokseni.
Siispä torhistaudun joka kerta, kun näen hoitajan kulkevan pienen soppemme ohitse.

Millaiselta tuntuisi maata osastohoidossa päiviä, viikkoja, jopa kuukausia?
Odottaa sitä seuraavaa hetkeä, kun joku tulee. Seuraavaa hetkeä, kun tapahtuu jotain.

Puolen tunnin päästä otan lääkkeet, ja petyn. En tunne mitään.
Mies seuraa minua herkeämättä. Joko väsyttää?

Ei väsytä, ei vielä tunninkaan päästä. Silmäilen ikkunasta ulos.
Näen ambulansseja, takseja, ihmisiä, suuren päiväkotiryhmän huomioliiveineen.

Aika matelee. Olin kuvitellut selaavani nettiä ja kuuntelevani musiikkia, mutta suurimman osan ajasta olen liian hermostunut tekemään niin. Käykö kehoni niin ylikierroksilla, etteivät huumaavat lääkkeetkään saa sitä rauhalliseksi?

Kuuntelen ympäriltäni kuuluvaa puhetta. Yritän saada siitä kuvaa, mitä on edessä, missä kunnossa toiset palaavat takaisin. Vaihtelevassa. Toiset ovat kipeämpiä kuin toiset, mutta kaikki kehuvat saamiaan lääkkeitä. Hyvä.

Opin, että kun hoitaja tulee hakemaan vessaan, se tarkoittaa, että on seuraavana vuorossa.

Puolentoista tunnin kuluttua esilääkkeen otosta havahdun siihen, että ehkä pulssini on hieman tavallista hitaampi. Muuta eroa en huomaa. Päinvastoin, mitä enemmän aikaa kuluu, sitä tavallisemmalta tuntuu.

Kaikki hoitajat kulkevat ohitsemme.
Onko meidät unohdettu tänne, miksei kukaan kerro mitään?

Esilääkityksen vähäinenkin vaikutus alkaa hävitä.
Miten olennainen se on toimenpiteen kannalta?

Oman hoitajamme kasvot pilkistävät verhon raosta.

"Hei muistatko sä monelta pistit sen irrotuspiikin eilen?"
"Kakskyt yli ykstoista illalla", vastaan.

Jälkeen päin tajuan hänen kysymyksensä omituisuuden. Enhän pistänyt piikkiä eilen, vaan toissapäivänä, seurantaultran iltana. Niin kuin lääkäri ohjeisti.

"Ootko varma, että sen piti mennä niin?" Mies kysyy epämääräinen huoli kasvoillaan.
Olen. Olen varma. Tottakai olen varma.

Olenhan?

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hoitaja tulee jälleen luoksemme. Tarkistamme irrotuspiikkiasian, koska se vaivaa jo meitä molempia. Olen pistänyt sen oikeana aikana, hoitaja oli vain sanonut väärin.

Seuravaaksi hän lausuu taikasanat: "Voisit seuraavaksi käydä vielä vessassa."
Se on menoa nyt.

Vessakäynnin jälkeen meidät ohjataan isoon huoneeseen, jossa on hämärää.
Niin hämärää, ettei siellä näe kunnolla. Ehkä se on myös tarkoitus?

Yhdestä huoneen seinistä avautuu kelmeää valoa tulviva luukku, josta kysytään henkilötunnustani.
Kysyjällä on päällään täysi suojapukuvarustus. Tuntuu kuin olisin astunut sisälle Alien-elokuvaan.

Hämärän huoneen hoitajat ovat ystävällisiä, ohjaavat istumaan tutunnäköiselle laverille.
Ainoastaan ultraäänilaitteen kirkas näyttö kajastaa pimeässä.

"Mikä sulla on vointi?" he kysyvät. Vaikka yritän, en oikein osaa suhtautua siihen kysymykseen.
En yksinkertaisesti ole tottunut, että sellaista kysytään. "Ihan hyvä", vastaan, en osaa muuta.

Munarakkulat ilmestyvät näytölle. Jostain syystä kysyn, onko joku niistä päässyt karkuun.
Ei ole, minulle vastataan. Kaikki ovat hyvin tallessa.

Kanyylin kautta laitetaan kahta eri kipulääkettä suoraan suoneen.
Esipuudutuspiikki kivistää vähän. Eikö nyt ole vähän aikaista aloittaa, eikö pitäisi hetken odottaa?

Ilmeisesti ei, koska toimenpide on täydessä vauhdissa, ja tunnen vain nipistyksiä siellä täällä.
Kuulen heidän selostuksensa, mutten katso lainkaan, mitä he tekevät.

Katson vain Miestä. Liimaan silmäni kiinteästi kiinni hänen silmiinsä, enkä irrota hetkeksikään.
Puristan hänet kättään, välillä lujempaa, välillä hiljempaa. Hän puristaa takaisin.

Seuraavan kerran kun oloani tiedustellaan, minulla on vastaus valmiina.
Tuntuu lähinnä huviristeilyltä aukiolotutkimukseen verrattuna.

Ihmeellisen nopeasti kaikki on valmista, ja saan nousta ylös.
Päässä pyörii. Yhteys pätkii, kuin en olisi ihan kokonaan maassa kiinni.

Minut saatetaan takaisin soppeen, hoitaja toisesta kädestä ja Mies toisesta.
Tunnen, miten tiukasti Mies pitää minusta kiinni.

Palaan sängylleni makaamaan. Silmäluomet painavat, on mahdotonta pitää niitä ylhäällä.
Aika katoaa. Hoitaja käy kysymässä vointiani, en huomaa häntä. He puhuvat Miehen kanssa, mutten rekisteröi sitäkään.

"Saatiin viisitoista munarakkulaa", toinen hoitaja tulee myöhemmin kertomaan.
Kun kohottaudun puoli-istuvaan asentoon, kun kipu lyö yllättävällä voimalla, näyttää mahtinsa.

Puolentoista tunnin päästä saamme lähteä kotiin.
Mies kulkee vierelläni. Seuraa lyhyitä, haparoivia askeliani kuin varjo.

Sisällä velloo uskomaton määrä erilaisia tunteita, mutta kukaan niistä ei halua ottaa vetovastuuta tilanteesta. Olen iloinen, mutta pettynyt. Surullinen, mutta jännittynyt. Huolestunut, mutta ylpeä.

Pelokas, mutta toivekas.

Jos olen näin täynnä tunteita jo tässä vaiheessa, mitenhän sekaisin olisin, jos tulisin raskaaksi?
Jos joskus saisin lapsen?