Nuori ja tuskaisen auki

Viiltävä kipu salpaa hengen, saa haukkomaan hätäisenä ilmaa kuin hukkuva.

Sisuskaluni ovat tulessa. Kuin niiden sisään työnnettäisiin kyteviä kekäleitä, pisteltäisiin ilmiliekeissä olevilla veitsillä. Kipu tuntuu kaikkialla, joka solussa. Se porautuu kalloon asti, halkaisee pääni, koko kehoni. Se lamaannuttaa.

Ulahtelen ääneen, huohotan, yritän parhaani olla vääntelehtimättä tuskasta. Välillä kun avaan hetkeksi silmäni, näen hoitajan huolestuneen katseen. Hänen tekee pahaa seurata sivusta tätä, enkä ihmettele. Tuntuu hyvältä, että joku on vierellä ja pitää minusta huolta. Että joku näkee ja ymmärtää, että nyt koskee.

Jos kuolen tähän, viimeinen ajatukseni tulee olemaan netistä luettu kansantaru siitä, että jos munatorvet ovat auki, tutkimus ei todennäköisesti satu juurikaan.

Se ei nimittäin pidä paikkaansa.

Munatorvet ovat auki, ja minuun sattuu niin saatanasti, että olen pyörtyä.

Jälkeen päin totean, että jos olisin tiennyt tämän tekevän näin kipeää, olisin ehkä voinut velvoittaa Miehen tulemaan mukaan henkiseksi tueksi. Tosin en tiedä, millaista hänestä olisi ollut katsoa kärsimystäni. Olisiko se vastannut enemmän asetelmaa, jossa sokea yrittää parhaansa auttaa kuuroa.

Silti tuntuu jollain tapaa surulliselta, että tässäkin hetkessä olin jälleen kerran todellisuudessa yksin, vaikkakin tuntemattoman hoitajan kannattelemana.

Tutkimuksen jälkeen saan rauhassa kerätä itseäni. Hoitaja hössöttää peittoa ja juotavaa, näytän kuulemma niin kalpealta. Se tuntuu ihanalta, lohdulliselta. Saan olla juuri niin reppana, kuin miltä näytän. Ja mitä sisimmässäni taidan olla.

Melkein toivon, että hoitaja halaisi minua. Janoan hyväksyntää, hoivaa, tukea ja turvaa.
Olen itse kuin pieni lapsi, jollaista tässä yritetään kovasti saada aikaan.

Tajuan pukevani housuja jalkaan lääkärin pöydän edessä, enkä siihen tarkoitetun sermin takana.
Eipä tässä nyt kovin vieraita enää olla. Hän on nähnyt jo kaiken, moneen kertaan.

Huomaan olevani jollain epämääräisellä, laimealla tavalla pettynyt. Niin hullua kuin se onkin, olin salaa toivonut, että kävisi ilmi, että munatorvet tai ainakin toinen niistä olisi tukossa.

Että suurin osa tästä koko painajaisesta, jota nykyään elämäkseni kutsutaan, selittyisikin sillä.

Ja tietenkin niin, että munatorvet olisivatkin mystisesti auenneet tutkimuksen aikana.
Tai että ne olisi mahdollista saada auki jotenkin muuten. En edes tiedä, miten.

Ajatus on järjetön. Kuka lasta haluava oikeasti toivoisi, että munatorvet olisivat kiinni?

Sentään en ole vielä toivonut, että Miehestä löytyisi jotakin vikaa. Oikeastaan ainut asia, mikä olisi nykyistä tilannetta vielä pahempi, olisi, että Miehessä olisi paljonkin vikaa.

Että häneltä, joka ei lasta edes toivo, ei esimerkiksi löydettäisi lainkaan eläviä siittiöitä.
Että hän joutuisi käymään läpi lisää tutkimuksia, jopa pahimmassa tapauksessa leikkauksia.

Ajatuskin puistattaa, huomattavan paljon enemmän kuin juuri koettu kammottava aukiolotutkimus.

Koska olen virallisesti auki, tiemme käy kohti seuraavaa inseminaatiota. Kuluu noin sekunti siitä, kun tämä asia on selvinnyt, kun alan tapani mukaan vatvoa, mitä tehdään sen jälkeen, jos se epäonnistuu.

Lääkäri kuuntelee ääneen ajatteluani ja erilaisia skenaarioita hieman huvittuneen oloisena.

"Sinä olet niin nuori, että ehdit tehdä vielä monta lasta", hän toteaa ja hymyilee tyypillistä vinoa hymyään.

Monta lasta?

..Tulisi nyt edes se yksi?

Lääkärin mielipiteen kuuleminen tuntuu absurdilta. Se on jotain, mitä voitaisiin sanoa jollekulle toiselle, mutta ei minulle. Lause tuntuu kaukaiselta, ihan kuin se ei edes koskettaisi minua tai elämääni. Mutta jollain tapaa se kuulostaa lohduttavalta. Ei tässä mitään hätää ole, ei ainakaan lääkärini mielestä.

Miksi minusta sitten usein tuntuu, kuin olisin uinut liian kauas rannasta ja alkaisin hiljalleen upota pohjaan?

Entä jos kaikki jää ikuisiksi ajoiksi tälle asteelle, paikoilleen?

Kliinisiin lääkärihuoneisiin, joissa toistellaan, että kyllä tämän pitäisi PCOS:ta huolimatta onnistua, mutta jokin ei silti vain toimi?

Lääkäri kohottaa rauhallisesti katseensa. On hetken hiljaa, kunnes avaa suunsa.

"Kohtusi on normaali. Limakalvo kehittyy hyvin. Sinulla on toimivat munasarjat, tai no.."

Hän näkee ilmeeni.

"No, suurin piirtein toimivat kuitenkin. Niissä on munarakkuloita, jotka kasvavat hyvin."

Huokaan syvään. Yhtäkkiä huomaan olevani ihan uskomattoman väsynyt.
Tuntuu, että voisin nukkua neljä vuorokautta putkeen.

"Sinä olet vielä nuori", lääkäri toistaa lempeällä äänellä.

"Nuori ja tuskainen", vastaan synkästi.

Sanani jäävät kaikumaan painavina huoneessa. Lääkäri katsoo minua mietteliäänä.

On kuin hänelle olisi lähes itsestäänselvää, että asiani vielä aikanaan hoituvat parhain päin.
Mutta mistä hän sen voi tietää?`Mistä kukaan voi?

"On aina parempi, että on liikaa munasoluja, kuin että niitä olisi liian vähän tai ei yhtään."

Ehkä hän hoitaa enimmäkseen päälle nelikymppisiä, joiden munasarjojen toiminta on jo hiipumassa, ja taistelu aikaa vastaan on totisinta totta. Ehkä olen hänelle kuin kevyt henkäys, tuulahdus toisenlaista. Nuori, kiivas ja kärsimätön nainen, jolla on taipumusta ylenpalttiseen murehtimiseen.

En sano enää mitään, en oikein jaksa. Mutta ajattelen, että totta. Se on kai totta.
Parempi liikaa kuin liian vähän. Päätän ripustautua seuraavalla epätoivon hetkellä siihen. 

Muutakaan minulla ei ole.