Pimeässä

Inseminaation jälkeen vaikuttaa muutaman päivän siltä, kuin joku olisi sammuttanut valot.
Hapuilemme toisiamme pilkkopimeässä, tai pikemminkin minä hapuilen Miestä.

Emme riitele, kinastele, väittele tai solvaa toisiamme.
On vain pimeää, vaikka lamput loistavat katossa kirkkaina.

Syömme, nukumme ja katsomme telkkaria pimeässä.
Käymme kaupassa, suihkussa ja töissä pimeässä.

Tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain väärin. Niin kuin ansaitsisin tuntuvan rangaistuksen.
Kukaan ei sano niin, ainoastaan ääni päässäni. Kun se ei salpaa hengitystäni, se saa minut hämilleen.

Kuvittelisin, että monet hedelmöityshoitoihin liittyvistä asioista ovat yleisesti ottaen pariskunnille hämmentäviä, vaikeita, pelottaviakin. Toimenpiteet kuulostavat epämiellyttäviltä, kivuliailta, osa jollain selittämättömällä tapaa hävettäviltä.

Mutta kohdallamme, kun toinen meistä ei edes aidosti halua lasta tai hoitoja, nuo kaikki ovat vähätteleviä ilmauksia.

Katson kaikkea sekä itseni että Miehen silmin, eli sekä oman näkökulmani, että täysin päinvastaisen näkökulman kautta. Asiat, jotka eivät itsessään pelottaisi lainkaan näin paljon, kauhistuttavat minua, sillä niihin liittyy myös Miehen ajatuksia ja tunteita. Koska tämä on hänelle vastenmielistä, se vaikuttaa väistämättä minuun, vaikka toisenlaisessa tilanteessa en pitäisi samoja asioita yhtä isoina.

Sekä menneessä että tulevassa inseminaatiossa minua häiritsee kaikista asioista ylivoimaisesti eniten, että Mies joutuu antamaan kahteen inseminaatioon kaksi näytettä. Tiedän, miten paljon hän inhoaa sitä. Yksi erittäin hyvä puoli IVF-hoidoissa olisikin, ettei spermanäytettä (potentiaalisesti, jos hoidot etenevät hyvin) tarvitse antaa niin usein.

Välillämme vallitsee eriskummallinen, monimutkaisten suhdanteiden huojuva rakennelma.
Kaikki, mitä Mies kokee, vaikuttaa jollain tavalla minuun ja päinvastoin, vaikka monet kokemuksemme ovat jo alun perin päinvastaiset.

Tunteet, ja nimenomaan negatiiviset sellaiset, tarttuvat välillämme kuin pahinkin vesirokko. Jos toinen aistii toisessa jotain, se vaikuttaa välittömästi häneen itseensä ja sitä kautta myös toiseen välillisesti.
Kuin ilmeilisi vääristyneeseen peiliin. Näyttää jotain itsestään, ja se näyttäytyykin vääristymän kautta ihan toisenlaisena takaisin.

Välillä kumpikin meistä vajoaa omaan pimeyteensä, jossa vaanivat omanlaisensa hirviöt.
Tiedämme toistemme pimeyksistä vain murto-osan, lähinnä sen vähän, joka heijastuu toistemme silmistä.

Silti toisaalta, vaikka tunteet poukkoilevat meillä molemmilla, emme ole täysin niiden vietävissä.
Olemme sitoutuneet jatkamaan yhdessä. Ajoittainen hämärämpi hetki ei romahduta sitä, ei esimerkiksi herätä molemminpuolisia epäilyksiä toisen eroaikeista.

Minun täytyy vain luottaa siihen, että pian hän taas löytyy sieltä, pimeän takaa.
Ja niin hän löytyykin.

Jostain kaukaa muistin syövereistä korviini palautuu rytmillään kappale, jota kuuntelin teini-iässä paljon. Muistan, että jokin sen epätyypillisissä sanoissa vetosi minuun, en vain koskaan osannut selittää, mikä.

"Cause I will be there and you will be there
We'll find each other in the dark
And you will see and I'll see it too
Cause we'll be together in the dark

Cause if it's coming for you
Then it's coming for me
Cause I will be there
Cause we need each other in the dark

And if it terrifies you
Then it terrifies me
Cause I will be there
So we've got each other in the dark."

Enpä olisi vuosia sitten osannut kuvitella, mihin asiaan tulen vielä yhdistämään Tiëston kappaleen.

Ajattelen, että kaikki tämä on mahdollista ainoastaan niin kauan, kun katsoessamme löydämme vielä toisemme. Jos on niin pimeää, ettei näe mitään, sekin riittää, että kurottaa, niin voi tuntea toisen.

Jos yhteys välillämme katkeaa, en tiedä, miten voisimme jatkaa enää eteenpäin.

Meidän täytyy pitää toisistamme kiinni.