Ystäväni huomauttaa hienotunteisesti, että ajattelutapani lapsettomuushoidoista ja yleisesti ottaen mahdollisuuksistani saada lapsi vaikuttaa olevan melko synkeä.
En lainkaan tiedä, mistä hän puhuu. Olen juuri sadannen kerran todennut hänelle, etten usko hetkeäkään siihen, että inseminaatioista on apua. Enkä ole ihan varma, auttaako mikään muukaan. Entä jos minussa on jotain todella peruuttamattomasti vialla? Noh, selviäähän se sitten aikanaan IVF-hoidoissa sitten, kun nekin alkavat mennä pieleen.
"Vaikka sä pelkäät, niin et sä voi väittää tietäväsi, miten just tässä käy. Ja vaikka tämä ei onnistuisi, kai jotain hyvääkin voi sentään tapahtua vielä joskus?"
Puolustaudun raivokkaasti. Miten muka voisin luottaa, kun pelkään, olen suorastaan kauhuissani tästä asiasta ihan joka päivä? Vaikka lyttään toiveeni maanrakoon ja valmistelen itseäni epäonnistumisiin, tipun siitä huolimatta jo nyt ihan tarpeeksi korkealta. Mitä se olisi, jos ajattelisin yhtään eri tavalla?
"Muista, että ensi viikon raskaustestipäivänä on olemassa vielä tässä vaiheessa kaksi vaihtoehtoa, ei vain yksi."
Kaksi vaihtoehtoa. Hmm.
Tottahan se tietysti on, vaikken ole tietoisesti uhrannut niistä toiselle - sille positiiviselle - ajatustakaan.
No hyvä on, hyvä on, mietin muutaman päivän asiaa pyöriteltyäni.
Yritetään. Jokin positiivinen ajatus. Jotain toiveikasta, valoisaa, ei kuitenkaan mitään älytöntä hattarahöpönhöppöä, mitä se voisi olla?
Minä tulen saamaan lapsen.
Tunnustelen lausetta. Kääntelen, pyörittelen ja mutustelen.
Omalla skaalallani se on valtavan paljon, juuri ja juuri kivun äärirajoilla.
Mutta onko se liikaa?
En kuollut, vaikka hetken ajattelin niin. Tuskin sen takia myöskään kuoli se jokin, joka teoriassa voisi nyt elää sisälläni. Maailma on edelleen paikoillaan, se ei räjähtänyt.
Minä tulen vielä olemaan raskaana.
En todennäköisesti varmaan nyt.
En todellakaan ehkä tämän hoidon avulla.
Mutta jotenkin. Joskus.
Hullu, et voi tietää!
Ei pidä olla liian varma, ajattele, miten kamalaa on sitten, jos se ei toteudukaan.
Eihän tälle ole esitetty mitään totuuspohjaa, miten voisit muka luottaa?
HYS, sanon näille. Antakaa edes hetkeksi armoa.
Tämä on nyt se, mihin asti pystyn pelon puitteissa ajatuksiani venyttämään.
Minusta tulee vielä äiti.
Jonain päivänä.
Tänään haluan uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti