Punaista sormissa

Mökillä kaikki on hyvällä tavalla pysähtynyttä.

Niskaturvotusultra on parin päivän päästä. Olen käynyt sitä varten verikokeissa, jossa on samalla mitattu tyroksiiniarvot. Ne ovat tuplatulla annoksella hyvät, tarvetta muutoksiin ei ole.

"Relax, take it easy.
For there is nothing that we can do", kehottaa Mika radiossa.

Nojaan jykevään hirsiseinään ja katson järvelle.

Tiedän, että illan tullessa sorsat uivat lähelle laituria kaakattaen.
Ja kun tulee aamu, kurjet huutavat vastarannalla.

Mitään ei voi tehdä.
Muuta kuin elää ja odottaa.

Ja sehän minun pitäisi jo tässä vaiheessa osata.
Elämisestä en tiedä, mutta ainakin odottaa.

Tällaisissa riisutuissa mökkiolosuhteissa korostuu aina, miten taitava Mies on.
Oikeastaan kaikessa, mihin ryhtyy.

Eikä se ole milllään tavalla pakotettua, hän vain on.
Luonnostaan.

Hän on kätevä käsistään. Pilkkoo puut, tyhjentää vedellä täyttyneen veneen, saa tulipesät syttymään ja kaminat vetämään, käyttää vaivatta kaasulla toimivia, itselleen outoja laitteita, saa paljun pysymään koko illan oikeassa lämpötilassa.

Minä saatan tuusata irronneen ruuvin kanssa kymmenen minuuttia oikeastaan tajuamatta, mitä pitää tehdä ja miten päin se kuuluu. Sitten Mies saapuu paikalle, ja laittaa sen sekunnissa.

Joskus harvoin ensimmäinen asia, jota hän yrittää, ei onnistu.
Hän miettii hetken, ja keksii ratkaisun. Seuraavaksi onnistuu.

Siellä minne minä menen, jokin ei irtoa, mene paikoilleen, pysy paikoillaan, syty, sammu.
Sitten hän tulee, ja asiat hoituvat.

Paikalla ollesssaan hän saa aikaan tunteen, että kaikki järjestyy.

Kaikessa muussa, paitsi tässä raskaudessa.
Koska tämä on asia, jolle hänkään ei voi mitään, kävi mitä tahansa.

Käymme kaupassa täydentämässä ruokavarastoja.
Kojussa myydään kesän viimeisiä mansikoita.

Ostamme rasiallisen.
Käy ilmi, että niistä varsinkin alimmaiset ovat jo muhjaantuneita.

On parempi syödä koko rasia tänään, huomiseen ei kannata jättää.
Iltapalalla otan viimeiset mansikat. On jo pilkkopimeää.

Yöllä käyn taskulampun hailakassa valossa huussissa.
Tähän on tultu, että käyn joka yö kerran vessassa, mitä en normaalisti tee.

Unenpöpperössäni kuulen, kuinka sade väreilee ilmassa, on kastellut jo hennosti mustikan- ja puolukanvarvut polun varrella. Yö hengittää rauhallisena syvin vedoin, kuin hetkeksi lepytetty hirviö.

Aamulla on päästävä heti uudestaan huussiin.
 

Matkalla päärakennukseen näen sormeni.
Ne ovat vanhassa, kuivuneessa veressä.
 

Sitä on sormenpäissä, ei muualla.

Se on ruostuneen, hennosti kuparisen sävyistä.

Noniin.
Nyt tämä tapahtuu.

Se on ainoa ajatus, jonka pystyn muodostamaan.

En hengitä. En tunne raajojani.
Ne ovat kadonneet jonnekin, niin kuin minäkin.

Mitä yöllä tapahtui?

Tunsinko jotain omituista, jota yritin pimeässä selvittää?

Mitä huussissa äsken tapahtui?

Vuosinko verta?
Katsoinko edes ja jos, miten tarkkaan?

Ryntään takaisin huussiin.

Paperiin ei tule verta. Ei tullut aamullakaan, olen siitä varma.
Muistan, että katsoin. Katson aina, edelleen.

Mutta entä yöllä?
En olisi nähnyt, vaikka olisin katsonut.

"Se on sitä mansikkaa", Mies toteaa rauhallisesti, kun astun tupaan.

Mutta minä en vakuutu.

Pesen punaista pois. Ei lähde millään.
Se on jämähtänyt ihooni kiinni kuin tatuointi.

Se kalvaa minua, saa entistä epäilevämmäksi.
Veri käyttäytyy näin, pysyy tiukassa.

Kuivunut veri.

Käyn tehostetuin välein tarkastamassa tilanteen paperista.
Tunnustelen, tarkkailen. Kun Mies ei huomaa, käytän sormea sisällä ja katson.

Entä jos punaista ilmestyy lisää?

On myöhäinen ilta, kun pulssini lopulta alkaa tyyntyä.
On mennyt kokonainen päivä, ennen kuin uskon.

Se oli mansikkaa.

En jaksanut lähteä pesemään käsiä iltapalan jälkeen, koska oli pilkkopimeää ja väsytti.
Mansikat olivat pehmeitä ja vetisiä. Niiden neste imeytyi sormiini ja seuraavana aamuna kuivuneena näytti erehdyttävästi vereltä.

Iltapalalla kerron Miehelle viimein uskovani, luottavani taas.
Hän ei sano mitään, mutta katsoo minua pitkään.

Seuraavana päivänä on luvattu sadetta.
Mies haluaa käydä pitemmän matkan päässä isommassa kaupassa.

Kuljemme ostoskärryjen kanssa kerrankin ilman kiirettä, kaikessa rauhassa. Siitä huolimatta emme saa ostetuksi oikein mitään järkevää. Toisaalta emme tarvitsekaan mitään erityistä.

Tavarapaljouden keskellä ajaudun miettimään hiljaa mielessäni joululahjoja.
Rakastan niiden antamista. Saatan ostaa niitä jo pitkin syksyä varastoon, joskus kesälläkin.

Totean, etten itse tarvitse yhtäkään lahjaa, jos silloin kaikki on hyvin ja olen vielä raskaana.

Miehen katsellessa urheiluvaatteita kiertelen naistenvaateosastolla.
Edelleen tuntuu hassulta kävellä keskellä kaikkea nättiä, jota en voi tai halua ostaa.

Vähän muista erillään huomaan kivan mekon.
Se on alennuksessa. Siinä on pientä rypytystä etumuksessa.

Kun tajuan sen olevan ÄITIYSVAATTEET-nurkkauksessa, sävähdän kauemmaksi.
Kuljen sen ohi monta kertaa, kartan sitä kuin ruttoa.

Kun Miehellä kestää vertaillesssa Ryobin akkuja, päätän rohkaistua.
Harppaan vaivihkaa mekon luokse, kuin olisin moneen kertaan kielletyllä asialla.

Mamalicious, lukee hintalapussa.
Se on jollain tapaa kiva, minunoloiseni. Voisin käyttää sitä.

Siinä on pitkät hihat, ja se on ilmeisesti jotenkin monikäyttöinen, sillä lapussa lukee myös:
"When pregnant. When nursing."

Ne sanat lukiessani havahdun. Mitä ihmettä oikein olen tekemässä?
Enhän minä voi ostaa tällaista.

Olenko menettämässä lopullisesti järkeni?
Niskaturvotusultra on vasta edessä, ja täällä jo katselen äitiysvaatteita.

Palautan itseni tiukasti ruotuun ja luikin Miehen luokse.
Näiden aika ei ole vielä moneen hetkeen.

Liian pitkä uneksi

Unta.

Tämän on oltava unta.

Hetkessä käsitän sen: Tämä on edelleen sitä samaa unta, mitä näin aiemmin!
Olen nukahtanut sohvalle uudestaan, ja jo kerran nähty uni toistuu taas.

Sen on pakko olla niin.

Siirryn vessan kirkkaasta valosta hämärään keittiöön.

Katson mikron kelloa. Se näyttää 6.24.

Seison pelkät alushousut jalassa Ikean matolla, testi toisessa kädessä.
Toisella kädellä läpsäytän kevyesti poskeani.

Kerran, toisen.
Kolmannen.

Läpsäykset kaikuvat hiljaisessa asunnossa.

Herää, hoen itselleni. Herää.

HERÄÄ.

Mitään ei tapahdu.
En herää.

Mies nukkuu edelleen makuuhuoneessa.
Menen sohvalle, asetan testin eteeni sohvapöydälle.

Sitten vain istun siinä. Ehkä viisitoista minuuttia, ehkä puoli tuntia.
Noin minuutin välein otan testin käteen, ja katson sitä. Tarkistan, mitä se näyttää.

Joka kerta olen täysin vakuuttunut, että jokin on muuttunut, että toinen viivoista on hävinnyt.
Että olen nähnyt harhoja. Kuvitellut, ja nyt havahtunut kesken kaiken takaisin realiteetteihin.

Kaksi viivaa pysyy itsepintaisesti testissä.
Niissä ei ole kertakaikkiaan mitään tulkinnan varaa.

Vai onko sittenkin?

Muistan raskaustestin ohjeet.
Niissä luki, ettei viivan paksuudella ole väliä.

Ei paksuudella, mutta entä sijainnilla?

Ohjeet!
Missä ne ovat?

Entä jos viivani on jotenkin väärin päin?
Väärässä paikassa?

Seuraavaksi vakuutun siitä, että olen jotenkin itselleni tyypillisesti onnistunut sähläämään testin tulkinnan. Että tämä ei olekaan positiivinen tulos, vaan negatiivinen, tai vähintään epäonnistunut.

Etsin ohjeet käsiini, luen ne uudestaan. Niissä on monenlaisia esimerkkejä siitä, miten hailakka tai tumma, oikeastaan ihan minkälainen tahansa plussamuodostuma on positiivinen.

"Ei ole väliä, onko toinen plusmerkin muodostavista viivoista vaaleampi tai tummempi kuin toinen, vaan tuloksesi on raskaana."

Tämä testi taitaa olla positiivinen.
Ja minä taidan olla hereillä.

Tämä taitaa olla totta.

Laitan whatsapp-viestit kolmelle lähimmälle ystävälle.
Sen jälkeen jatkan testin tuijottamista. Pelkään, että se häviää, on pian poissa.

Tiedän, että kohta koittaa se hetki, mitä olen viimeiseen asti välttänyt kuvittelemasta etukäteen.

Pitää kertoa Miehelle.

"Tää testi on varmaan positiivinen", sanon, kun makuuhuoneen ovi avautuu.

"Mmm-m", Mies sanoo vetäessään boksereita jalkaansa.

Kuin tämä olisi maailman oletettavin, ei-yllättävin asia.

Hän alkaa valmistella aamupalaa, niin kuin jokainen aamu tähänkin asti.

Ei onnenkyyneleitä, halauksia, suudelmia.
Ei ilonkiljahduksia, sopertavaa syleilyä, kosketusta.

Ei tietenkään, sillä eihän tämä mene niin, se on jo tiedossakin.

Hän käyttäytyy kuin tämä olisi ollut hyvinkin ennustettavaa, jopa todennäköistä.
Vaikka tämä on maailman epätodennäköisin asia.

Mutta hänen äänestään ei kuulu vihaa. Se ei värise katkeruudesta, ei mykisty puhumattomaksi.
Itse asiassa pian hän jo vitsailee, että toivottavasti kykenen ajamaan autoa tässä mielentilassa.

Muistelemme yhdessä, mitä lääkäri sanoi ensikäynnillä lääkityksistä, jos raskaustesti on positiivinen.
Anteeksi, siis kun. Hänhän käytti sanaa KUN.

Muistan, että metformiinista puhuttaessa lääkäri sanoi, että ne lopetetaan siinä tapauksessa välittömästi. Mies muistaa, että Teroluteista oli maininta, että myös ne voisi vain lopettaa.

 
Muistelemme molemmat, että lääkäri mainitsi kilpirauhaslääkityksen nostamisesta, kenties tuplaamisesta? Sanon soittavani poliklinikalle ja tarkistavani asian.

Työpäivä menee pirteän terhakkaassa sumussa.

On erittäin vaikeaa käsittää, mitä on tapahtunut.
Kuin eläisin jonkun toisen elämää.

 

Odotan hetkeä, kun joku taiteellisen näköinen henkilö ilmestyy luokseni videokameran kanssa ja sanoo:
"Purkissa! Ihan hyvä, jatketaan tästä taas huomenna."

Töissä raskaustesti käy mielessä noin pari kertaa tunnin sisällä.
Iltapäivällä menee kevyesti yli tuntikin, etten edes muista koko asiaa.

Luulen sen johtuvan siitä, etten ole millään tavalla sisäistänyt kyseisen asian koskettavan minua.

Tunnen itseni huijariksi. Eihän minulla ole mitään oireitakaan.
Mitä se tarkoittaa, mitä ei tarkoita?

Iltapäivällä saan erikoisen lämpökohtauksen.
Toimistolla on aina viileä, ja olen pukenut hihattoman topin päälle hupparin.

Yhtäkkiä on niin kuuma, että meinaan tukehtua.
On pakko heittää huppari pois, ja olla pelkässä topissa, mitä en normaalisti koskaan tee.

Illalla ennen nukahtamista huomaan toivovani, ettei tämä päivä koskaan loppuisi.

Tämä päivä on ollut liian pitkä uneksi.
Liian täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka muistan edelleen.

Työpaikan lounas, jossa vasta linjaston lopussa käy ilmi, että pizzanpäällisessä on homejuustomurua.
Tässä vaiheessa pizzapala on jo lautasellani. Toista ruokaa ei ole.

En tiedä, miten toimia.
Olen tiennyt olevani raskaana vajaat viisi tuntia.

Miten tässä vaiheessa voi enää perua herättämättä erityistä huomiota?

Kaikki tietävät, että pidän homejuustosta pizzassa.
Otan tarjottimen, menen muiden mukana pöytään ja syön. Jälkiruoaksi on mustikkakiisseliä.

Iltapäivän kahvitauko. Työkaveri kysyy, miten minulla menee.
Mitä kesäsuunnitelmia meillä on Miehen kanssa?

Hoitaja, joka kertoo puhelimessa, että voin tuplata tyroksiinilääkityksen huomisesta eteenpäin.
Hän on miellyttävä, mutta ei onnittele. En tiedä, miksi ei. Onko liian aikaista?

Hän kertoo, että olen raskausviikolla 4+2. Se on helppo laskea, kun tarkka alkion ikä ja siirtopäivä tiedetään valmiiksi. Toissapäivänä oli vaihtunut raskausviikko, se vaihtuu aina samana viikonpäivänä.

"Öö, joo, okei..?" minä sanon. Menet nyt vain päivä kerrallaan, hän sanoo.

Sydämenkuvat viesteissä, joita saan ystäviltä.

Lastenvaatteet, joiden ohi kuljen kaupassa vielä tavallistakin nopeammin.

Eivät ne kaikki millään mahtuisi uneen.

Eiväthän?

Uuden vuoden ennustukset

Kun vuoden 2020 viimeisenä päivänä valoimme uuden vuoden kunniaksi tinaa, sain omaan möykkyyni selkeän oksalla istuvan lintuhahmon. Lintu tarkoittaa ennustuksena onnea ja matkustusta tulevalle vuodelle. Se kuulosti hyvältä. Varsinainen menestys itsessään oli myös, että löysimme sinä vuonna tinakauhan ja ylipäänsä pääsimme ennustamaan. Toisin kuin sitä edellisenä vuonna, jolloin kauha oli hukassa ja ennustukset jäivät kokonaan välistä.

Valitettavasti kyseinen lintuhahmo muistutti lajiltaan pöllöä. Se lupasi minulle suorastaan loistavia asioita vuodelle 2021. Katsotaanpa nyt, miten viime vuodelle tarkoitettu ennustus piti paikkansa.

Sairaus: Viime vuonna minulla todettiin muutamien hassujen kuukausien aikana enemmän häikkää terveydessäni, kuin koko sitä edeltävän elämäni aikana. Söin myös viime vuoden aikana enemmän lääkkeitä (ja vitamiineja!), kuin tätä ennen koko elämäni aikana söin yhteensä. And oh, it's just getting started!

IVF-hoidot, täältä tullaan. 

Käteen jäi PCOS-diagnoosi ja siihen hoidoksi letrosoli ja myöhemmin myös metformiini. Lisäksi minulla todettiin lievä mutta mahdollisesti raskautumista vaikeuttava kilpirauhasen vajaatoiminta, johon sain tyroksiinilääkityksen. Lisäksi jäi kasa kysymyksiä siitä, mikä muu minussa on pielessä, koska vaikka kehoni reagoi letrosoliin toivotusti, raskaaksi en kevyillä hoidoilla ole tullut.

Köyhyys: Yksityisellä puolella tehtyjen tutkimusten ja hoitojen takia köyhdyin merkittävästi menneenä vuonna. Käytin siis rahaa itseeni paljon enemmän kuin yleensä käytän. En oikeastaan edes halua ajatella, kuinka paljon. Alkututkimukset ja kevyet hoidot tehtiin (ja edelleen tehdään) yksityisellä klinikalla käytännössä siksi, että halusin säästää Miestä. Yksityisellä puolella oletukset/vaatimukset puolison osallistumisesta hoitoprosessiin ovat joustavampia, kuin julkisella. Talouteni tämän ja se on hyvä asia, mutta siitä huolimatta lapsettomuuden hoitoon jo tähän mennessä kulunut rahamäärä kauhistuttaa.

Epäonni: Tarvitseeko tästä edes sanoa enempää? Viisitoista (ihan pian kuusitoista) yrityskiertoa, joista kahdeksassa (kohta yhdeksässä) on ollut mukana vähintään lääkkeellistä tukea raskautumiseen, kahdessa lisäksi myös inseminaatio. Nolla plussaa, nolla haamuviivaa, nolla yhtään mitään. Huolimatta siitä, että lääkkeet vaikuttavat näennäisesti toimivan hyvin.

Häpeä: Löysin viime vuonna myös uuden ulottuvuuden häpeästä ja sen määrästä. Luulin, että vuoden 2020 lopussa olisin saavuttanut jonkinlaisen häpeän kuilun pohjan, mutta olin väärässä. Lapsen yrittämisen aloittaminen oli meidän kohdalla tuskallisen vaikeaa, mutta esimerkiksi inseminaatiot ja niistä tuntemani häpeä ja syyllisyys ovat olleet ihan omaa luokkaansa. 

Häpeän, että Mies joutuu tulemaan mukanani kunnallisiin IVF-hoitoihin. Jätän edelleen kertomatta Miehelle tiettyjä asioita lapsettomuushoidoista ja tästä prosessista siksi, että haluan säästää häntä, esimerkiksi käymällä salalenkeillä. Osittain jätän kertomatta myös siksi, koska edelleen häpeän. Sitä, miten kovasti haluan lasta ja miten pitkälle olen näköjään sen takia valmis menemään. Häpeän asiaa myös niin paljon, että harva lähipiirini ihminen tietää tilanteestamme.

Tälle vuodelle tarkoitettu tinani muotoutui jääkylmään veteen osuessaan entistä erikoisempaan muotoon. Kun pidin sitä käsisssäni ensimmäisen kerran, minulle tuli heti mieleen jonkinlainen avaruusvastaanotin, ikään kuin antenni, joka seisoo ylväänä eräänlaisessa jalassa, kiinni maassa. 

Se oli samanmuotoinen kuin koirille pään ympärille laitettava "tötterö", joka estää leikkauksen jälkeen nuolemasta haavaa. Tosin Mies oli sitä mieltä, että se näytti lähinnä mäyräkoiran luurangolta. Meillä oli siis muodon tulkinnasta hiukan näkemyseroja.

Mutta mitä avaruusvastaanotin voisi tarkoittaa?

Ja mitä se kertoo, ettei missään tinan ennustamisesta kertovasta (tietysti viimeisen päälle tieteellisestä) artikkelista edes löydy tietoa siitä, mitä yleisesti ottaen avaruuteen liittyvät asiat tarkoittavat, mitä ne ennustavat tulevaisuudelle?

Tähden muoto lupaa menestystä, sen tiedän. Aurinko tarkoittaa, että saa hyvästellä huolensa. Kuusirppi povaa onnea ja menestystä. 

Mutta avaruusvastaanotin.

Tarkoittaako se, että tänä vuonna tapahtuu jotain sellaista, jonka takia siirryn ihan uuteen ulottuvuuteen, toiselle intergalaktiselle tasolle, Linnunradan toiselle puolen? 

Jos, niin missä, onnen vai pettymyksen määrässä? 

Se näyttää tältä

 

Tahaton lapsettomuus näyttää tältä.

Ensin koko lapsettomuutta edeltävän elämäsi kuvittelet olevasi ihan perusterve. Ainut säännöllisesti käyttämäsi lääkevalmiste ovat e-pillerit. Kiität jatkuvasti onneasi siitä, että pilleriliuskoissa on viikonpäivät, sillä muuten olisit jatkuvasti sekaisin. Kuka muka muistaisi, onko jo ottanut pillerin vai unohtuiko se sittenkin?

Kunnes tulee se aika, kun käsität, että olisi ollut ehkä käytännössä ihan sama, vaikka olisit unohtanut e-pillerit aina. On hyvin mahdollista, ettet olisi kuitenkaan tullut raskaaksi, koska kehosi ei vain toimi.

Kunnes tulee se yksi kaunis päivä, jolloin havahdut siihen, että tarvitsisit oikeastaan dosetin varmistuaksesi, että olet muistanut ottaa kaikki päivittäiset tablettisi. 

Puolisosi seuraa hämmentyneenä, kun erilaisten purnukoiden ja lääkeliuskojen määrä yöpöydällä vain kasvaa kuukaudesta toiseen.

Tyroksiini ja metformiini. Kierron alussa Letrozolit, keskellä Ovitrelle-irrotuspiikki ja lopussa Terolutit.
Ja sitten tietysti erilaiset vitamiinit ja ravintolisät. Donaferty-ravintolisä, Mama-monivitamiini sekä D-vitamiini. Osa niistä pitää ottaa aamulla, osa lisäksi myös illalla. Osa ruoan yhteydessä, osa ilman ruokaa. Osaa ei kannata ottaa toistensa kanssa yhtä aikaa.

Etkä ole vielä edes IVF-hoidoissa, mikä taitaa olla ihan oma lukunsa.

Eihän tämä toisaalta ole vielä paljon, ei ainakaan siihen verrattuna, lohdutat itseäsi.
Eihän tässä mitään. Miksi muka tämäkin tuntuisi pahalta.

Mutta kyllä se mitään, ja kyllä se on paljon. 

Ihmiselle, jolla oli perusterveen identiteetti.

Tämä on elämääni

Lääkärin huoneessa vaatteita riisuessa mietin edellisen viikonlopun sukujuhlia.
Eläkeikäiset tai vähintään sitä lähentelevät naiset äityivät pohtimaan lasten hankkimista.

Erityisesti sitä, miten kukaan ei enää nykyään halua lapsia. Nuoria aikuisia kiinnostavat enemmän muut asiat. Ainoastaan uskovaiset ja maahanmuuttajat niitä tekevät, ainakin jos useammasta lapsesta puhutaan. Muita ei huvita. Ehkä hädin tuskin yksi lapsi hankitaan sitten kun on tarpeeksi kauan vatvottu, korkeintaan kaksi.

Niin, ajattelin itsekseni ja söin palan kuivakakkua.

Se on kyllä kumma.

Kuudes ja tällaisenaan viimeinen ovulaation induktio tuottaa saman tutun tuloksen, yhden kypsyneen munarakkulan. Olen syönyt tähän kiertoon lääkärin ohjeistuksesta kolminkertaisen Letrozol-annoksen. Sen takia munarakkula on hieman isompi kiertopäiviin nähden, kuin edelliset. Muuta eroa ei ole.

Yksi munarakkula, kooltaan 2,24 x 2,83 cm. Sen olisi pitänyt jo irrota, mutta PCOS:n takia kehoni ei ymmärrä, miten sen kuuluisi toimia. Taas kerran rakkula joudutaan irrottamaan irrotuspiikillä, jonka pistän kotona myöhemmin illalla.

Tuntuu ihmeelliseltä, ettei keholleni vaikuta olevan mitään väliä, syönkö yksin-, kaksin- vai kolminkertaista annosta Letrozolia. Lopputulema on aina sama, vaste maltillinen.

Seuraaville kuukausille on tehty suunnitelma. Tämän kierron jälkeen pari ovulaation induktioon yhdistettyä inseminaatiota yksityisellä. Ennen ensimmäistä inseminaatiota tehdään ensi kierrossa myös aukiolotutkimus, kaiken varalta.

Sitten loppuvuodesta tarvittaessa lähete julkiselle puolelle, toivottavasti IVF-hoitoihin.

Kysyn lääkäriltä, voisiko PCOS:lle tehdä vielä jotain enemmän. Hän kirjoittaa reseptin metformiiniin, joka aloitetaan ensi kierrossa. Jos en tule raskaaksi, jaadijaa. Saan kuulla, että metformiinia käytetään pääasiassa diabeteksen hoidossa, mutta siitä voi olla hyötyä myös monirakkulaisiin munasarjoihin.

Lääkkeitä, lääkkeitä. Lisää lääkkeitä.
Onko niistä todella hyötyä?

Päässäni alkaa soida Erinin kappale "Sydäntä särkee".

"Mun sydäntä sydäntä särkee.
Vedin jo kaikki lääkkeet et se paranee.
Mut se on yhä kipee.

Mun sydäntä sydäntä särkee.
Mikään ei auta, mitä mä teen sen eteen.
Mut se on yhä kipee."

Käynti saa minut jälleen toteamaan, että vaikka yksityisellä puolella moni asia toimii joustavasti, paljon jää myös asiakkaan oman aktiivisuuden varaan. Pitää osata kysyä, tiedustella, heitellä ajatuksia ilmaan. 

Pitää osata ottaa oma aika ja tila, siitä huolimatta että lääkärit vaikuttavat kiireisiltä, eikä ole tietoa, miten hyvin he todellisuudessa ehtivät perehtyä yksittäisen asiakkaan tilanteeseen muulloin, kuin käynnin aikana kuluvien törkykalliiden minuuttien aikana. Heidät pitää herättää pysähtymään asian äärelle, seisauttaa liukuhihna hetkeksi.

Sen tiedän, että jos en olisi itse kysynyt, en olisi saanut kyseistä reseptiä.
Tiedän myös, että jos en olisi itse vaatinut uusintaverikoetta kilpirauhasarvoihin, en olisi saanut tyroksiinilääkitystä.

Saan klinikalta kasan papereita täytettäväksi kotona, ensi kierron inseminaatiota varten. Jos siis en tule raskaaksi, jaadijaadijaa. Erilaisia suostumuslomakkeita, lähete Miehelle verikokeisiin. Istun parkkipaikalla autossa ja tuijotan pelkääjän paikalle tuuppaamiani lappuja, joissa on paljon tekstiä. 

Pitäisi painaa kytkintä, mutta jalat eivät toimi.
Pitäisi laittaa vaihde päälle, mutta kädet eivät liiku.
Päällimmäisen paperin otsikko ei jätä minua rauhaan.
Siinä lukee: "Suostumus hedelmöityshoitoon."

Hedelmöityshoitoon.
Tähän asti olen saanut uskoteltua itselleni, että emmehän varsinaisesti ole vielä hedelmöityshoidoissa.
Ovulaation induktiohan on vain pieni lisäapu, kuin joku tuuppaisi hellästi ja kevyesti eteenpäin selästä.

Mutta hedelmöityshoidot.

Niin se on.
Tämä on nyt elämääni.

Ei kunnossa

"Mä joudun nyt näköjään vähän etsimään sitä suonta, mihinkäs se hävisi.."

Silmissä sumenee. Olen vaivalla siedättänyt itseni kestämään yhden nopean toimenpiteen neuloineen, mutta nyt kun ensimmäinen yritys on jo epäonnistunut ja toinenkin hapuilee, joudun hengittämään muutaman kerran korostetun syvään. Tälle taajuudelle en ollut itseäni virittänyt.

"Oletko ihan varmasti kunnossa?" Hoitaja kysyy jo toisen kerran, huolestunut ilme päivettyneillä kasvoillaan.

En ole.

Keskityn kohdistamaan katseeni väkisin yhteen pisteeseen, jotta huolestuttavan hämyisiksi muuttuneet näkökentän ulkoreunat pysyisivät paikoillaan, eivätkä lähtisi pienenemään uhkaavasti sisäänpäin. Hoitajalla on kiva onnittelukortti työpöytänsä yllä, ehkä työkavereilta saatu. Siinä on kahvikupin ja korvapuustin kuva.

Mumisen, etten oikein välitä neuloista, mutta olen kyllä aivan kunnossa.

Mitä nyt vähän huolettaa, itkettää, ärsyttää, ahdistaa, turhauttaa, surettaa, pelottaa, raivostuttaa, hämmentää ja vituttaa.

Iltapäivällä tekstiviesti kilahtaa puhelimeen. TSH-arvoni on 1,6.
Kolme viikkoa sitten se oli 3,0.

Olen tyytyväinen, mutta samalla yllätyksekseni myös hieman pelokas.
Nyt minussa ei ole enää sitäkään vikaa, joka selittäisi, miksei tämä toimi.

Lounastauolla tajuan unohtaneeni ottaa tyroksiinin verikokeen jälkeen työpaikalla, niin kuin suunnittelin. Olen keskittänyt kaiken muistamiseni siihen, etten pilaa verikoetta ottamalla tyroksiinia aamulla ennen laboratorioaikaa. Siihen kapasiteetti näköjään tänään riitti, ei yhtään enempään.

Lähden töistä etuajassa, jotta voin soittaa klinikalle kaikessa rauhassa kotoa.
En ole ennen tehnyt niin. Selvästikin sietokykyni ylimääräistä säätöä ja stressiä kohtaan alenee alenemistaan.

Hoitaja ottaa lukemat ylös ja toteaa niiden kuulostavan alustavasti hyviltä, minkä ymmärrän itsekin.
Hän lupaa konsultoida lääkäriäni ja palata tarvittaessa asiaan, jos jotain huomioitavaa löytyy.

Kerron, missä kierron vaiheessa olen tällä hetkellä, ja että suunnitelmissa olisi tämän kierron jälkeen vielä yksi ovulaation induktio. Jälleen kerran ajattelen, että näiden hoitajien äänessä kuuluvaa lempeää sympatiaa pitäisi purkittaa ja myydä apteekeissa, kenties jopa Prismoissa.

Hän ei sentään kysy minulta, olenko kunnossa. Todennäköisesti joutuisin vastaamaan rehellisesti, etten ole. Vaikka tyroksiiniarvoni on taas kunnollisen, terveen ja hedelmällisen naisen laatua, minun on vaikea vakuuttua siitä, että olisin paljoakaan entistä kelvollisempi, ettenkö olisi edelleen epäkunnossa.

"Pois kaikki lapset alta,
tie näyttää kapealta.
Mittari näyttää kaheksaakymppiä,
jarrut on epäkunnossa!"

Päinvastoin, mitä enemmän tarkastelen päivittäistä ajatustenjuoksuani, sitä enenevässä määrin olen toisinaan sitä mieltä, että olen sekoamassa.

"Ehkä sitten seuraavaksi soitat meille postiivisesta raskaustuloksesta.." hoitaja sanoo toiveikkaasti.

"Niin, no.." En oikein tiedä, mitä sanoa.
Niin. Ehkä.

En kuitenkaan osaa ärsyyntyä. Olen ilmeisesti päättänyt, että klinikan hoitajat ovat pelkästään ihania.
Sitä paitsi, sehän on heidän työtään. Toivoa ihmisille parasta.

"Tai sitten soittelet meille päin ja mietitään yhdessä, miten seuraavaksi edetään, kun viimeinen suunniteltu ovulaation induktio on takanapäin."

Se kuulostaa jo huomattavasti todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

"Onnea matkaan!"

Kiitos. Sitä todella tarvitaan.

Vanhaa valoa

 

 

Viime päivät ovat olleet raskaita.

Vaikka olen tänä vuonna suurimman osan ajasta vain puskenut eteenpäin, viime aikoina olen ollut itkuinen. Saavutetun aallonpohjan jälkeen en ole varsinaisesti itkenyt paljon, mutta olen jatkuvasti kyynelien partaalla, kuin itkuun purskahtamaisillani.

Vaikuttaa siltä, että kun on kerran antanut itselleen luvan romahtaa, takaisin omille jaloille nouseminen on vaikeampaa.

Tähän asti olen ammentanut voimaa lähinnä itsestäni, kun muitakaan vaihtoehtoja ei suoranaisesti ole ollut. Nyt sitä samaa voimaa on vaikea löytää. Mihin osa siitä hävisi, imeytyikö kyynelien mukana lakanoihin ja tyynynliinaan?

Tunteita on paljon ja niissä on vaikea pysyä mukana.
Minun itsenikin, Miehestä nyt puhumattakaan.

Erityisesti negatiiviset, lohduttomat tunteet ovat hyvin pinnassa. Kuin ohuen suojakalvon takana, lyhentyneen sytytyslangan päässä. Ne väreilevät välittöminä ihon alla, valmiina ryöpsähtämään esiin.

Olen kohta vuoden ajan pienentänyt itseni mahdollisimman pieneksi parisuhteessamme.
Olen mitoittanut oman olemassaoloni niin, että suurin tila annetaan Miehen surulle siitä, että elämä sellaisena, kuin hän olisi alun perin toivonut, tulee mahdollisesti päättymään.

Oman suruni siitä, ettei toivomani elämä pääse alkamaan, olen pitänyt visusti itselläni.
Olen yrittänyt tukea Miestä kaikin keksimäni tavoin, tehdä tästä mahdollisimman vähän ahdistavaa hänelle. Se on suuressa määrin tarkoittanut omien kokemusteni piilottamista, poissulkemista häneltä.
Välillä olen vain keskittynyt kestämään hänen surunsa, välillä se jo itsessään tarjoaa tarpeeksi haastetta. 

Olen kävellyt trapetsilla kahden vuoren välissä ilman turvaverkkoa, ja heiluttanut sieltä iloisesti maan kamaralla seisovalle Miehelle, että hienosti menee täällä, ei tarvitse olla huolissaan, ei tartte auttaa!
Homma hallussa, pärjään mainiosti!

Haluaisin edelleen olla innoissani aloitetusta tyroksiinilääkityksestä.
Olla optimistinen ja toiveikas, uskoa sen tuovan tarvitun avun.
En kuitenkaan uskalla luottaa. Se saa olon tuntumaan epämääräisen haparoivalta, juurettomalta.

Olin niin innoissani ovulaation induktiosta. Ja mihin olen lopulta sen innostuksen kanssa päätynyt?
Miettimään pikkuhiljaa raskaampia hoitoja.

Tunnen, kuinka kirkkaana sykkinyt valo sisälläni on kutistumassa.
Hiipumassa pieneksi, hädin tuskin huomaamattomaksi tuikkeeksi, jonka huomaa vain juuri sopivassa pimeydessä.

Tähdet ovat vanhaa valoa, tulee jostain mieleeni. Tiedän, etten ole keksinyt sitä itse, mutten muista, mistä lausahdus on tuttu.

Minulla on ikävä mökille, jossa oleilimme Miehen kanssa suuren osan viimeisestä kesälomaviikostani.
Vietin mökillä myös paljon aikaa yksin. Opettelin olemaan suunnittelematta päiviä, hetki ja tunti kerrallaan.

Luonnon keskellä, yksinkertaisten asioiden äärellä oli helpompi tyytyä ajattelemaan ikiaikaisen kliseisesti, että asiat menevät omalla painollaan. 

Ne ottavat aikansa, ja toiset ottavat enemmän aikaa kuin toiset. Pääsin jopa siihen, että elin minuutit alusta loppuun kokonaan, käyttämättä puolta ajasta sen miettimiseen, mitä niiden aikana ehtisi ja pitäisi tehdä.

Päivällä seurasimme, miten sudenkorennot pyydystivät väsymättä hyönteisiä laiturin vierestä.
Iltaisin lämmitimme saunan ja katselimme järvelle.
Päädyimme rakastelemaan terassipöydällä.

Eräänä iltana mökille saapui sankka sumu, joka peitti alleen kaiken.
Se leijui rauhallisena veden päällä, peitteli ja tuuditti kaiken aavemaiseen harsoon.
Vastarannan puut ja horisontti niiden takana hävisivät näkymättömiin, mutta siinä hetkessä oli helppo uskoa, että pian kaikki on taas selkeämpää.

Seuraavana yönä taivas oli tarpeeksi kirkas, että näimme tähdet ensimmäistä kertaa.

Vanhaa valoa.

Muistan, että lause on Regina Spektorin kappaleesta Samson, joka oli yksi suosikkejani teini-iässä.

"You are my sweetest downfall
I loved you first, I loved you first.

Beneath the stars came fallin' on our heads
But they're just old light, they're just old light.
Your hair was long when we first met."

Tähdistä puhuttaessa voi vilkaista pikaisesti taivaalle ja todeta, että ne ovat vain vanhaa valoa.

Tai sitten, viileänä elokuisena yönä ne voi nähdä keskittyen. Ihastellen, hämmästellen, ilahtuen.

Mökillä pystyin siihen.

Luulen, että minun pitäisi löytää ne taas sumun jälkeen.
Tähdet.

Puuttuva pala?

Soitan klinikalle saatuani uusien kilpirauhasverikokeiden tulokset.
Tällä kertaa TSH-arvoni on 3,0.

Keväällä se oli 2,7. Tuolloin lääkärini oli sitä mieltä, ettei sen perusteella määrätä vielä lääkityksiä, vaan verikoe uusitaan muutaman kuukauden päästä. Ihanteellisena maksimirajana raskautta toivoville pidetään lukemaa 2,5. Koska arvoni oli vain vähän sen yli, tulokseni oli hänen mukaansa "harmaalla alueella".

Nyt harmaa alue on kadonnut, ja saan tyroksiinireseptin. Annostus on pieni, vain 25 mikrogrammaa.
Verikokeet uusitaan kolmen viikon päästä.

Aloitan lääkityksen heti seuraavana päivänä, vaikka kuukautisten alkuun on vielä aikaa.
Mutta koska tiedän, etten ole raskaana, mitä väliä sillä on? En tiedä, ketä yrittäisin huijata viivyttelemällä.

Olen tyytyväinen, sillä salaa toivoin TSH-arvon olevan tarpeeksi koholla lääkityksen aloittamista ajatellen. Olen lukenut viime aikoina paljon sopivan tyroksiinilääkityksen hyödyistä raskautta toivottaessa. Tiedän, että joidenkin kohdalla vaikutus on ollut suorastaan käänteentekevä.
Kaiken sen tiedon valossa tuntuu tärkeältä, että arvo yritetään saada laskuun, pian. 

Siitä huolimatta tämä kaikki tuntuu hassulta.
Eihän minulla varsinaisesti ole diagnosoitu kilpirauhasen vajaatoimintaa.

En ole huomannut mitään erityisiä oireita. Tottakai olen ollut koko kevään todella väsynyt, mutta olen yhdistänyt sen muihin asioihin, kuten siihen että arkena nukun kroonisesti liian vähän, työni on kuormittavaa eikä tämä kotitilannekaan ole mieltä varsinaisesti ylentänyt.

Tulokseni ovat täysin viitearvoissa (normaali maksimiviitearvo on 4,2), mikäli en toivoisi raskautta.
Lääkitys on ainoastaan sitä varten, että tulisin raskaaksi.

Minulla on täysin terveen ihmisen identiteetti. Olen sairastanut verrattain hyvin vähän lapsuuden korvatulehduksia lukuunottamatta.

En ole koskaan ollut osastohoidossa minkään syyn takia. En ole edes murtanut mitään.
En ole käyttänyt säännöllisiä lääkityksiä e-pillereitä lukuun ottamatta.

Nuorempana tunsin jatkuvasti olevani viallinen, vaikkei minussa varsinaisesti oltu todettu mitään vikaa.

Ja nyt tuntuu kuin olisin jatkuvasti kuvainnoillisella tutkimuspöydällä tarkasteltavana milloin minkäkin asian takia, ja tarvitsemani pilleripurkit lisääntyvät yöpöydällä sitä mukaa. Vikaa löytyy vian perään. Sellaisistakin asioista, joita olen pitänyt ihan normaaleina.

Aikuisän akne, ei tervettä vaan oire pahemmasta ongelmasta. Rintojen välissä on karvoja, epänormaalia, sama juttu. Munasarjojen toiminta, oikea murheenkryyni, tilanne todella paha. Kilpirauhasen toiminta, puutteellista.

Aknesta puheen ollen, se on palannut täyteen loistoonsa nyt, kun e-pillereiden poisjättämisestä on kulunut vuosi. Vuosien ajan elättelin toiveita, ettei minulla olekaan aikuisiän aknea ja ihoni pitkään jatkunut hyvä kunto johtui vain siitä, että teini-ikä meni ohi. Nyt voi todeta, että hyvä kunto oli ainoastaan e-pillereiden ansiota. Ihoni ällöttää minua.

Olen kuitenkin samaan aikaan ristiriitaisella, omituisella tavalla tyytyväinen, että joistain löydetään vikaa, ja onneksi se ei ole Mies.

En osaa kuvitella, miltä tuntuisi, jos mistään ei löytyisi huomautettavaa, mutta raskaus vain jäisi kerta toisensa jälkeen alkamatta. Uskon, että saattaisin ottaa sellaisen tilanteen vielä raskaammin. Sympatiani ovat niiden puolella, joille se on todellisuutta.

Ehkä tyroksiini on se yksi puuttuva pala tässä 3000 palan palapelissä, jossa puolet kuvasta on ärsyttävästi merta ja toinen puoli taivasta.