Kaikkensa antanut

Useiden päivien ajan tunnen raskaan, elottoman painon lepäävän harteillani, kuin ruumis.
Tämän on pakko onnistua, minun pakko löytää ovulaatio.

Viimein ujo, hailakanpunainen viiva piirtyy tikkuun. Suunnaton helpotus. Vihdoin jotain tapahtuu!
Heti perään tulevat hämmennys ja turhautuminen.
Miksei se ole oikean värinen? Mitä tämä tarkoittaa?
Seuraavana päivänä kohtaan haalean viivan vielä toistamiseen.

Kunnes lopulta katson silmiin pyöreää hymynaamaa. Myöhemmin tulevat kehon omat ovulaation merkit, mukaan lukien yllättävän voimakkaat kivut. Sellaisia en muista koskaan ennen kokeneeni. Huomaan piilevän ironian. Jos tuntisin kehoni paremmin, olisin voinut luottaa tunnistavani ovulaation pelkästään niistä.

Kuiskaan katuvaisena mielessäni keholleni, hyvittelen sitä. Miksi aina ensimmäiseksi epäilen sinua enkä luota siihen, että toimit oikein. Sinäkin reppana vain yrität kaikkesi suoriutua tästä.

Juuri nyt olen helpottunut, että kaikesta huolimatta tästä on suoriuduttu suunnilleen, niin kuin pitikin.
Lasta on yritetty ennen ovulaatiota ja ovulaation aikoihin. 

Suoraan sanottuna inhoamme sitä molemmat, mutta eri syistä. Se tuntuu väärältä, sitäkin eri syistä.
Ainut asia, mitä inhoan vielä enemmän, on pelkoni sitä kohtaan, mitä tämä tekee meille.
Kumpikin meistä lienee samaa mieltä siitä, että täydellisessä maailmassa lasta ei enää koskaan tarvitsisi yrittää uudelleen.

Mutta se on nyt tehty. Kaikki se vaiva ja ahdistus ei mennyt hukkaan.
Toki voi osoittautua myöhemmin, että se meni kuitenkin hukkaan, mutta silti.
Olen kaikkeni antanut, juuri nyt en voi tehdä tämän enempää.

Olen viimeisen viikon aikana venynyt lähemmäs sietokykyni äärirajoja, kuin koskaan ennen. Ainakin siltä juuri nyt tuntuu. Olen suunnattoman huojentunut, ettei minun tarvitse jatkuvasti miettiä, milloin ja millä testillä seuraavan kerran testaan. Voin käydä vessassa laskematta tunteja.

Olen löytänyt uuden, kivan tv-sarjan. Sarjassa on kohtaus, jossa naispäähenkilön paras ystävä tuuppaa hänelle ovulaatiotestin ja painostaa häntä tekemään lapsen äkkiä uuden ihastuksen kanssa.
Nainen sulloo testin salaa taskuunsa. Kohtaus on jännittynyt, odottava, haaveileva, ihastuneen kutkuttava. Minun osaltani tunnelma lopahtaa heti.

Ensimmäinen viikko on helpoin, koska sen aikana ei voi edes kuvitella tuntevansa raskausoireita.
Muistelen säälinsekaisin tuntein edellistä kertaa, kun viikon päästä suojaamattomasta seksistä tunsin kipua vatsassa ja muutin asumaan haavemaailmaan, jossa se oli mahdollisesti kiinnittymiskipua.

Tällä kertaa olen vielä varovaisempi, pidättyneempi.
Onnistun pitämään ajatukset raskaudesta loitolla tiettyyn pisteeseen asti.

Ja se piste on lastenlaulua mukaillen se, kun saapuu oikea yö.
(Oletteko muuten koskaan miettineet, mikä tekee yöstä oikean, entä väärän? Onkohan väärä yö sellainen, jolloin lasta ei yrityksestä huolimatta saada alulle?)

Silloin, väsyneenä ja hiljaa paikallaan, ajatukseni pääsevät karkuun ja niitä on vaikeampi hallita.
Yritän olla vähemmän ehdoton ja lempeästi ohjata itseäni miettimään muuta.
Arvaatte jo varmaan, miten hyvin se toimii.