Mitä en koskaan saa

Kehuja siitä, miten rohkea olin ja miten hienosti kestin IVF-hoidot monenlaisine ikävältä tuntuvine tutkimuksineen, pistoksineen ja punktioineen.

Ohimennen ruoanlaiton lomassa tehtyjä raskausmahan hipaisuja, silityksiä tai tunnusteluja.

Vatsaan hellästi kauttani kuiskattuja terveisiä, lauluja, salaisuuksia. 

Kysymyksiä, miten voin tai millainen olo minulla on tänään ollut.

Yhdessä ilosta hehkuen kavereille ja sukulaisille tiedotettuja raskausuutisia, joissa kerrotaan, että meille tulee vauva. Onnittelujen ylpeänä vastaanottamista, kysymyksiin yhteen ääneen vastaamista, kyllästymättä toistamaan samoja asioita.

Perinteistä raskaudenpaljastusvalokuvaa, jossa molemmat pitelemme yhdessä ultrakuvaa/pieniä kenkiä/mitänäitänyton.

Seuraa ja tukea jokaiselle lääkäri- tai neuvolakäynnille.

Whatsapp-viestiä, jossa kysytään, mitähän perjantaiherkkuja vauva tällä kertaa haluaisi kaupasta.

Nauruun päättyneitä ilkikurisia pohdintoja siitä, millainen tyyppi vauva mahtaa olla luonteeltaan, mitä ominaisuuksia ja taitoja hän ehkä tulee perimään keneltäkin.

Kauppareissun yhteydessä saatua hetkellistä kahden ihmisen mielijohdetta ja sen seurauksena vaivihkaista poikkeamista lastenvaate- tai leluosastolle hypistelemään ja ihmettelemään kaikkea pienenpientä.

Yhdessä haaveilua ensimmäisestä yöstä perheenä, omaan kotiin pääsemisesta kolmestaan, ensimmäisestä vaunulenkistä, hymystä, naurusta, kääntymisestä.

Innostuneita tiedusteluja siitä, milloin on seuraava ultraaäni- tai neuvola-aika, tunnenko jo liikkeitä tai koska mentäisiin ostamaan vauvalle jotakin, pitäisikö niitä vaunuja sittenkin jo miettiä.

Yhteistä huolta silloin, jos jokin vaikuttaa olevan pielessä, esimerkiksi vauvan liikkeitä ei ole hetkeen tuntunut.

Tahmeana arkiaamuna kuiskattua, minulle ja vauvalle osoitettua unenpöpperöistä lausetta "Mites te nukuitte?"

Osoituksia siitä, ettei raskausaika ole vähentänyt seksuaalista halua minua kohtaan, vaan päin vastoin lisännyt, sillä olen vähintään yhtä viehättävä ja haluttava tällaisenaan.

Ultraäänikuvien puhki näpläämistä ja loputonta yhdessä tulkitsemista ja väittelyä, kenen piirteitä kuvista eniten erottaa, kumpaa tai kumman sukulaisia vauva kenties enemmän muistuttaa.

Yhdessä raskaussovellusten seuraamista ja niistä saatujen tietojen ahmimista.

Ihasteluja, miten söpöltä pyöristynyt vatsani näyttää tai miten kaunis olen alasti.

Loputtoman huolehtivaista tiedustelua, onhan kaikki hyvin, tarvitsisinko jotain, voisiko jotain tehdä, että oloni olisi parempi.

Yhteisen ihastuneita huokauksia ja pidäteltyjä liikutuksen kyyneleitä ultraäänissä, yhdessä sydänäänien ja pienten liikkeiden hämmästelemistä.

Pitkälle aamuyöhön asti jatkuneita malttamattoman kiihkeitä keskusteluja vauvan nimestä, kummeista tai lastenhuoneen seinän väristä.

Yhteisiä pohdintoja ja suunnitelmia, miten vanhempainvapaat tullaan jakamaan tasapuolisesti ja kumpi saa olla minkäkin pätkän vauvan kanssa kotona.

Onnellisia yhteisvalokuvia raskausajan odotuksesta, joissa Miehen kädet ovat suojelevasti vatsani ympärillä ja katsomme toisiimme onnea ja hellyyttä huokuen.

Yhteenveto: Ensimmäinen kolmannes

Tiivistelmä: Pitkään jatkuneen täydellisen epäuskon ja lamaannuttavan pelon jälkeen olen alkanut edetä ajatuksissa pikkuhiljaa sitä kohti, että mitä jos vauva ei kuolekaan, vaan elää.

Yleisfiilis: Suuren osan ajasta äärimmäisen epätodellinen, hämmentynyt ja huolestunut. Sen ei ehkä olisi pitänyt tulla varsinaisesti yllätyksenä kaikkien viimevuotisten tapahtumien jälkeen, mutta se tuli. Ainoa vaihtoehto oli mennä kliseisesti hetki kerrallaan, selvitä aina seuraavaan päivään ja seuraavaan ultraan asti.

Vasta ihan viime aikoina olen huomannut asunnon ostamisesta aiheutuneiden kiireiden sysäämänä vapautuneeni jäykimmistä lukoista. Pystyn puhumaan raskaudesta tuntematta itseäni elokuvaroolin näyttelijäksi, ja jonkin verran lapsestakin. Silti ensi vuosi ja siellä häämöttävä tuleva tuntuvat edelleen hyvin kaukaisilta ja absurdeilta, eivät konkreettisilta lainkaan. Tilannetta ei varsinaisesti helpota lähtöasetelma parisuhteemme näkökulmasta.

Oireet: Ainoa selkeä oire ennen positiiviista raskaustestiä (4+2) oli nännien arkuus, jonka olin kuvitellut johtuvan tälläkin kertaa Teroluteista, kuten aiemminkin. Arkuus on jatkunut näille päiville asti, ja tuntuu ainoastaan suoraan nännejä koskettaessa, ei muuten. Ja pelkästään nänneissä, ei rinnoissa.

Ajankohtien 4+0 ja 6+2 välissä tuntui jonkinlaisia satunnaisia menkkamaisia jomotuksia, joissa oli jotain hiukan erilaista. Kuin krampit olisivat olleet "syvemmällä" sisällä, kuin aiemmin. Huomasin myös muutamia kertoja vatsan turvotusta iltaisin, vaikka edellisestä syömisestä oli kulunut tuntikausia.

Kesähelteiden aikaan sain kaksi (5+5 ja 6+1) erikoista yöllistä kipukohtausta, jotka saivat pelkäämään keskenmenoa vielä entistä enemmän, jos mahdollista.

8+2 ja siitä erityisesti pari kolme viikkoa eteenpäin tunsin korostunutta Nälkää, joka iski sekunneissa. Pitkä syömättömyys ei kuitenkaan aiheuttanut minkäänlaista heikkoutta, pahoinvointia tai huimausta. Olin vain korostuneen nälkäinen niin kauan, kunnes sain ruokaa.

Muita melko olemattomia oireita ovat olleet lähinnä omituinen alapään "pehmeys" ja silloin tällöin lisääntynyt valkovuoto. Tihentynyt pissahätä on tullut tutuksi etenkin viimeisen kuukauden aikana.
Kun ensimmäinen kolmannes alkoi lähestyä loppuaan, sain vasemmalle puolelle kehoa mystisiä polvi- ja alaselkäkipuja, jotka ikävä kyllä jatkuvat edelleen (ks. kohta Kivut).

Mieliala: Suuren osan ensimmäisestä kolmanneksesta olin sekaisin huolesta. Yritin parhaani mukaan valmistautua huonoihin uutisiin. Tasapainoilin horjuvasti vastaheränneen, ennenkokemattoman suuren toivon ja raastavien pelkojen välissä, tietämättä, mitä ajatella.

Mieli pyrki suojaamaan itseään, ja kestikin todella pitkään sisäistää raskauden olevan ylipäänsä millään tasolla totta. Ensin vähemmän ahdistuneet hetket olivat vain pieniä välähdyksiä, mutta vähitellen niitä alkoi tulla enemmän. Nyt niitä on jo päivissä yleensä enemmän kuin huolta, vaikka tuleva rakenneultra jännittää hurjasti. Korostunutta itkuherkkyyttä, kiukkuisuutta tai vastaavanlaisia rajuja mielialanmuutoksia tai ylitunteellisuutta ei ole ollut.

Mieliteot: Ei minkäänlaisia, missään vaiheessa.

Korostuneet aistit: Nope. Vaikka niitä ja muita aistierikoisuuksia olisi mielenkiintoisia kokea. Kerran haistoin avatun suklaalevyn sohvapöytämme laatikon läpi, mitä en (ainakaan hyvällä mielikuvituksella) ehkä yleensä tee. Siinäpä se.

Kehon muutokset: Vatsa on kasvanut hiljalleen, ja erottuu oman arvion mukaan etenkin istuessa ja tiukkaa paitaa käyttäessä, myös löysemmilläkin vaatteilla jonkin verran. Painoa on tullut lisää mittausten mukaan maksimissaan kilon verran, jos sitäkään. Rinnat eivät pettymyksekseni ole juurikaan vielä kasvaneet, vaikka varaa ehdottomasti olisi.

Kivut ja kolotukset: Ensimmäisen kolmanneksen viimeisellä viikolla aloin herätä aamuisin siihen, että vasempaan polveen sattuu järjettömän paljon, kuin koko polvi olisi tulessa. Monet niveleni, myös polvien, ovat aina olleet löysät ja alttiita menemään pois paikoiltaan, mutta polvi ei ole vaivannut millään tavalla noin 15 vuoteen. Epäilen, että raskauden löystyttäessä niveliä polvi menee öisin nukkuessa jonkinlaiseen virheasentoon. Samalla puolella alaselässä on viime päivinä tuntunut ilkeää vihlontaa, erityisesti istuutuessa ja noustessa ylös istumasta.

Parhaat hetket: Ensimmäinen positiivinen raskaustesti. Se oli hetki, jota en koskaan unohda. Ensimmäinen varhaisultra yksityisellä, kun näki, että siellä tosiaan on elämää. Yleisesti ottaen kaikki ultraäänet, joissa järjetön huoli on (vaikkakin hetkellisesti) väistynyt.

Ystäviltä saadut viestit. Työkavereille kertominen, koska heiltä koen saaneeni paljon lämpöä. Ylipäänsä kenelle tahansa kertominen, sillä se saa joka kerta itsenikin käsittämään paremmin, mitä tapahtuu.

Heikoimmat hetket: Ensimmäisina kahtena kuukautena ei juuri mitään muuta ollutkaan, kuin heikkoja hetkiä toisensa perään, huolen kovertaessa heiveröistä toivoa reikäjuustoksi. Myös ne hetket, kun on iskenyt kunnolla tajuntaan, ettei tämä ole innoissaan olevan tavanomaisen pariskunnan tavanomainen, iloisen yhteinen odotus, kuten esimerkiksi positiivisesta raskaustestistä Miehelle kertoessa.

Mieleen jäi myös viimeisin neuvolakäynti, jolla selvisi, että vaikka puhelimessa oli kerrottu sokerirasituksen tulosten olleen ihan hyviä ja viiterajoissa, todellisuudessa tunnin paastoarvo oli ollut melko lähellä viitearvon ylärajaa. Huolettaa, saanko raskausdiabetes-diagnoosin ja miten se vaikuttaa vauvaan ja loppuraskauteen.

Suurimmat huolenaiheet: Näitähän riittää loputtomiin. Mitä jos vauvalle tapahtuu (raskauden aikana tai sen jälkeen) jotain, mitä jos minulle tapahtuu jotain, mitä jos Miehelle tapahtuu jotain. Miten tämä kaikki tulee käytännössä vaikuttamaan parisuhteemme, ja miten se kestää vauva-arjen niistä lähtökohdista, joista olemme tähän lähteneet.

Jos puhutaan konkreettisista huolenaiheista juuri nyt, niin ehkä tuo edellämainittu raskausdiabetes. Ja tietysti suuressa määrin se, onhan tulevassa rakenneultrassa kaikki hyvin. Esimerkiksi synnytystä en osaa vielä erityisesti murehtia, se tuntuu tässä vaiheessa ajatuksena suoraan sanottuna äärimmäisen kaukaiselta.

Kenelle kerrottu: "Sisimmälle" lähipiirille ja minun työkavereilleni, ei muille.

Parisuhteen tila: Tiettyjä ilmiselviä lukkoja lukuunottamatta ihan hyvä. Puhumme suht luontevasti raskaudesta, mutta emme vauvasta tai ensi vuodesta. Talon ostaminen on tuonut mukanaan paljon yhteistä keskusteltavaa, mietittävää ja myös konkreettista tekemistä, kuten koko etsimisprojektin aloittaminenkin aikanaan teki. Viime aikoina molempien ajatukset ovat olleet tiivisti tulevassa remontissa, jota yhdessä suunnittelemme, ja jonka käytännön asioita organisoimme.

Seksi: Tuntuu hyvältä, eikä ole teknisesti mitenkään hankalampaa. En koe olevani erityisen kaunis tai viehättävä, mutta en ruma tai luotaantyöntäväkään. Mies on silmissäni haluttava ja kostuminen on yhtä nopeaa, ellei nopeampaa kuin ennenkin. Orgasmit ovat vähintään yhtä voimakkaita. Kaikenlainen nännien koskeminen tuntuu enemmän ja paremmalta kuin ennen. Ei satu liikaa, vaan juuri sopivasti.

Yllättävintä tähän asti: Ehdottomasti se, miten oireeton alkuraskaus voi olla, vaikka kaikki olisi hyvin. Se pääsi hämmentämään ja säikäyttämään. Toinen asia, mikä on todella yllättänyt, on erilaisten huolten määrä ja miten suuria vaikeuksia niitä on sivuuttaa, vaikkei edes mitään erityistä aihetta huoleen ole ilmennyt (paitsi se yksi kohonnut sokerimittausarvo). En myöskään osannut etukäteen aavistaa, miten vaikeaa ja hidasta tulisi olemaan sisäistää olevansa raskaana. Tämä liittyy varmasti edellämainittuihin huoliin.

Vörttii: OviaPrecnancyn valitseminen ekstrajokeri-raskaussovellukseksi. Sen tarjoamat kokoanalyysit vauvasta (kokoluokissa fruits/vegetables, Parisian bakery, fun & games, weird-but-cute-animals) ovat hauskoja. Tarpeeksi hämäriä ja kaukaisia, että pystyn ne ajatuksellisesti sulattamaan, mutta samaan aikaan konkreettisia ja niin koukuttavia.

Toiveet ja mietinnät tulevasta: En osaa toivoa muuta, kuin että vauva voisi jatkossakin hyvin ja raskaus jatkuisi. Jos niin tulee käymään ilman suurempia haasteita, aina parempi. Kuitenkin ajattelen itse kestäväni mitä tahansa, kunhan vauvalla olisi kaikki esimerkiksi tulevassa rakenneultrassa hyvin.

Noin muuten tulevasta on mielessä, että toivottavasti saisimme tämän vuoden puolella muuttaa uuteen kotiin. Se on kuitenkin näiden muiden toiveiden rinnalla täysin toissijaista.

Yksi on enemmän yksin

 

Raskaus on ollut hyvin yksinäistä aikaa.

Huolimatta siitä, että monet ihmiset, kuten ystävät, vanhemmat ja ihanat työkaverit iloitsevat kanssani.

Silti se tärkein ihminen, jonka tulisi iloita ja olla tukenani, ei sitä ole.
Sen huomaa, joka hetki ja päivä.

Vaikka tiesin etukäteen tämän menevän näin, se tuntuu välillä musertavan pahalta.

Ostaessani mökkimatkalla pienestä kuppilasta evässämpylän Mies huomauttaa, että siinä on metwurstia, jota en saa syödä. Mietimme yhdessä, että tuskin on kovin vaarallista, jos en illalla muista, olenko jo ottanut päivän vitamiinit ja otan ne kertaluontoisesti epähuomiossa toiseen kerran.

Mies tietää nännieni olevan edelleen herkät, ja tykkää purra niitä seksin aikana, sillä näkee sen tuntuvan erityisen hyvältä. Kymmeniä ja kymmeniä kertoja hän on sanonut minun huolehtivan liikaa, kun olen miettinyt jotain valtameren kokoiseksi paisunutta pientä huolenaihetta. Olen muistuttanut hänelle, että tulevan talomme eteisen tulisi kestää kuraa, räntää ja roskaa, koska siitä mennäään vaunuilla.

Puhumme raskaudesta sen verran, kuin on tarpeen.
Se ei ole aiheena varsinaisesti tabu.

Vauva on.

Kun tuntuu erityisen yksinäiseltä, palautan mieleeni, etten ole yksinäisin ihminen tässä.

Mies on vielä enemmän yksin.

Miltä tuntuu odottaa syntyväksi lasta, jota ei koskaan halunnut?

Millaista on kuulla sydämellisiä onnitteluja asiasta, jota ei haaveillut tai suunnitellut saavansa?

Millaista on olla lasta haluamaton vahvaa lapsiperhenormia ylläpitävässä yhteiskunnassa?

Minun takanani on kokonainen miljardipäinen kansakunta ympäri mailmaa, joka on sitä mieltä, että lapsen toivominen, odottaminen ja saaminen on elämän ihanimpia ja palkitsevimpia asioita. Että perheellistyminen on asia, jonka haluaminen ja tavoitteleminen on täysin luonnollista, suorastaan oletettua, sillä mitä muutakaan tarkoitusta elämällä voisi olla?

Takanani ovat ihmislajin menneisyys ja historia, nyky-Suomen poikkeuksellisen runsaat ja ulkomaailmoja myöten tunnustusta keränneet yhteiskunnalliset tuet ja rakenteet lapsiperheitä varten.

Tehdyt poliittiset päätökset, arvot, normit ja ideaalit.
Valtamedia, mainokset, kulttuuri, sosiaalinen media.

Tahaton lapsettomuus on ollut omiaan saamaan minut kiinnittämään huomiota siihen kaikkeen, millä tavoin lapset, lapsiperheellisyys tai vähintään oletettu pyrkimys siihen ovat edelleen esillä yhteiskunnassa tehdasasetuksilla, valmiiksi pureskeltuna elämänkulkuna.

Samalla se on saanut minut hahmottamaan entistä selvemmin, että takanani on kokonainen maailmanlaajuinen koneisto, joka hokee, että minä olen meistä se "normaali", ja Mies ei ole.

Ajattelinhan pitkään itsekin välisemme asetelman niin. Miehessä täytyi olla jotain vikaa, kun hän ei halunnut lasta kanssani. Ehkä hän ei vain rakastanut minua tarpeeksi, vaikkei se ihan niinkään tainnut lopulta mennä.

Vaikka vapaaehtoinen lapsettomuus on tutkimustenkin mukaan kasvussa monissa länsimaissa, kuten Suomessa, normit ja asenteet istuvat tiukassa ja valtavirta on edelleen valtavirtaa.

Lapset yhdistävät pakostikin, sillä ne ovat perusolettamuksena kaikki kaikissa niille, joilla niitä on.

Tutustuessa uuteen ihmiseen toinen tai kolmas edelleen sosiaalisesti normaali ja hyväksytty kysymys on, onko sinulla lapsia? Jos laittaa kaksi toisilleen puolituttua ihmistä keskustelemaan, puheet kääntyvät lapsiin keskimäärin alle viidessä minuutissa.

Millaista on olla kaiken sen ulkopuolella, vaikkakin omasta tahdostaan?

Entä millaista on tulla vedetyksi siihen mukaan, vastahakoisesti, mutta omalla valinnallaan?

Jo vuosia sitten, kun olimme keskellä eriävien lapsitoiveiden kriisiä ja yhteinen tulevaisuus oli auki, loin itselleni täysin kuvitteellisen mielikuvaharjoituksen, jonka tarkoituksena oli yrittää ymmärtää Miehen näkökulmaa edes vähän paremmin.

Mietin, että jos Miehen näkökulmasta pelottavin ja ahdistavin asia, mikä suhteellemme voi tapahtua, on lapsen saaminen, mikä olisi omasta mielestäni sellainen? Pahin skenaario kaikista, mitä Mies voisi pyytää minua parisuhteemme eteen tekemään.

Vastausta ei tarvinnut miettiä kauaa:
Suhteen avaaminen seksuaalisesti.

Olen lähtökohtaisesti varsin mustasukkainen ja omistushaluinen ihminen, noin ajatuksen tasolla. Vaikkei se käytännössä näy elämässämme. En rajoita Miehen menoja, enkä millään tavalla kyttää häntä, hänen menojaan tai tuttavuuksiaan.

Luotan häneen eri tavalla, kuin kehenkään muuhun. En voisi kuvitella hänen tekevän kenenkään toisen kanssa sellaista, minkä hän tietäisi loukkaavan minua syvästi.

Seksi on minulle todella herkkä, kahden ihmisen välistä rakkautta ilmentävä asia, enkä voisi kuvitellakaan harrastavani seksiä toisen kanssa, tai että Mies tekisi niin. Koska seksi on itselleni niin vahvasti tunnepitoinen asia, en voi nähdä pystyväni irtosuhteisiin, tai ylipäänsä seksiin silkasta uteliaisuudesta tai kokeilunhalusta.

Jos luon päässäni skenaarion, jossa Mies pyytäisi minut avaamaan parisuhteemme muille seksisuhteille, se olisi ajatuksena täysin sietämätön ja äärimmäisen pelottava.

Olisin täysin vakuuttunut, että avoin suhde pilaa kaiken välillämme ja johtaa lopulta väistämättä eroon, koska Mies rakastuu seksisuhteen myötä johonkuhun toiseen ja jään loppuelämäkseni ihmettelemään, miksi ihmeessä suostuin tällaiseen.

Ellen jo sitä ennen tulisi hulluksi silkasta mustasukkaisuudesta, kun tietäisin hänen koskettavan toista.

Kuvittelen Miehen kertovan minulle, että nyt vain on näin, että seksuaalisesti avoin suhdemuoto tuntuu hänestä ainoalta oikealta ratkaisulta jatkossa ja mikäli en ole siihen valmis, hän ei tiedä pystyykö jatkamaan kanssani yhdessä. (Samaan tyyliin, mitä itse olen sanonut hänelle lapsen yrittämisestä.)

Sen lisäksi kuvittelen avoimen suhteen olevan nykypäivänä normi-parisuhdemuoto kaikkialla maailmassa. Että elämmekin yhteiskunnassa, jossa on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ihmisillä on useita seksikumppaneita parisuhteessaan. Pelkkä yhdelle ihmiselle omistautuminen on harvinaista.

Kun aikoinaan kerroin tästä keksimästäni mielikuvasta Miehelle, hän ajatteli sen olevan yllättävän onnistunut vertauskuva, pois lukien sen ilmeiset heikkoudet.

Mielikuvan tarkoituksena oli ainoastaan kuvitella omalle kohdalleni edes suunnilleen yhtä vieraalta ja pelottavalta tuntuva elämäsuunta, kuin mitä lapsen saaminen lähtökohtaisesti olisi Miehelle.

Hän kehotti kuvittelemaan lisäksi, että sen jälkeen kun olisin lopulta suostunut avaamaan suhteemme, se ei olisikaan millään tavalla yksityistä, vaan kaikki olettaisivat minun puhuvan siitä ja ylistävän sitä. Kokoajan, kaikkialla.

Kun päätös avaamisesta olisi tehty, kaikki ympärilläni haluaisivat jatkuvasti keskustella siitä kanssani, kommentoiden vaikkapa työpaikan lounastunnilla:

"Ai te avasitte suhteenne? Ihan mahtavaa, että viimeinkin pääsette tositoimiin! Yllättävän kauan siinä teillä menikin, miksi ylipäänsä odotitte niin kauan?”

”Joko Mies on löytänyt ensimmäisen seksikumppaninsa? Minkä näköinen, onko hän kaunis? Näytä kuva! Ooh, miten upea vartalo, saa varmasti hänet hulluksi!

”Kai olet itse jo kokeillut jonkun kanssa? Meillä se ainakin meni niin, että ensimmäiset kerrat olivat molemmilla vähän huti, mutta sitten.."

Sen lisäksi, että olisin juuri sitoutunut laittamaan koko elämäni, minuuteni ja periaatteeni sivuun ja toimimaan tavalla, joka ei millään tasolla tunnu luontevalta ja oikealta, saisin jatkuvasti kuulla ja keskustella muiden ihmisten kanssa siitä, kuinka mahtavaa ja oikein on, että suhde on nyt avattu ja kuinka ihania uusia ulottuvuuksia se elämään antaakaan.

Kun samaan aikaan itse lähinnä näkisin, että tämä kaikki tulee päättymään kahdella tavalla: joko niin, että minut lopulta hylätään, tai tulen itse sitä ennen hulluksi.

Rytinällä

Yhtäkkiä asiat tapahtuvat rytinällä.

Löydämme uuden kodin. Talon, jonka luulimme jo menneen toisille.
Talon, jossa jokin puhuttelee, tuntuu hyvältä ja oikealta.

Silti emme tiedä, teemmekö oikein.
On vain pakko tehdä päätöksiä.

Elämässä tapahtuu viikoissa enemmän asioita, kuin on tapahtunut viimeiseen viiteen vuoteen yhteensä.

Talon osto tuo mukanaan selvitettäviä asioita.
Niitä on paljon.

Puhumme Miehen kanssa päiväkaudet puhelimessa ensin muiden kanssa ja sitten toistemme. Välissä päivitämme, mitä toinen sai selville. Sovimme, kumpi selvittää mitäkin seuraavaksi, kumpi ottaa yhteyttä ja mihin.

Työtehoni laskee olemattomiin ja vielä sen alle.
Monet paikat, joihin pitää soittaa, ovat auki vain virka-aikaan.

Puhumme pankin kanssa, kiinteistövälittäjän kanssa ja talon myyjän kanssa.
Selvitämme laina-asioita, vesiasioita, sähköasioita, vakuutusasioita.

Aivomme käyvät ylikierroksilla.

Olemme tuskaisen tietoisia siitä, miten isoista valinnoista on kysymys.
Monet asiat ostamisprosessissa ovat monimutkaisempia, kuin etukäteen olimme kuvitelleet.

Tyypilliseen tapaan Mies pysyy tyynempänä ja minä vatvon, luon uhkakuvia.
Uskallammeko todella lähteä tähän?

Mitä jos uskallamme?
Mitä jos emme uskalla?

Kun suuremmat asiat saadaan nytkähtämään pieni pala kerrallaan eteenpääin, mietimme tulevaa keittiöremonttia, makuuhuoneiden seinän väriä. Viikonloppuisin tuijotamme pohjakuvaa ja sommittelemme huonekalujen paikkoja.

Taloon ei kannata vielä muuttaa, vaan sitä remontoidaan ensin.

Pohdimme pintaremontin laajuutta, laskemme sille budjettia.
Mietimme, mitä kaikkea olisi mahdollista tehdä itse.

Iltaisin olen niin poikki, että voisin vain kaatua lattialle ja nukahtaa. Usein juuri silloin havahdun, etten ole moneen tuntiin, oikeastaan välttämättä koko päivänä muistanut raskautta juurikaan.

Toki olen pitänyt tietyt perusrutiinini, kuten vessapaperin värin kyttäämisen pyyhkimisen jälkeen.
Olen pitänyt tarkkaa lukua raskausviikoista, laskenut päiviä niiden vaihtumiseen ja seuravaan neuvola-aikaan.

Mutta näitä kuluunottamatta olen hädin tuskin ajatellut koko asiaa. Se hätkähdyttää.
Aivokapasiteettini on ollut sataprosenttisesti toisten asioiden selvittämisessä.

Siinä on yksi erittäin tervetullut, ennestään tuntematon puoli:
Ei myöskään ole samalla tavalla aikaa huolestua jostain raskauteen liittyvästä.

Olen yllättäen ja väkisin, lähes dramaattisen suurieleisesti tullut tempaistuksi irti jatkuvasta itseni tarkkailun kierteestä. Vaikkei kaikkia juuria olekaan saatu revittyä mukana, vaan ne ovat jääneet pinnan alle elinvoimaisina.

Silti tosiasia on, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt huolestua kaiken aikaa.

Lenkillä perheellisen ystävän kanssa käymme läpi talon speksejä.

"Niin ei siinä varmaan ole hirveästi rappusia ulko-ovelle mentäessä?"

Tuijotan häntä ilmeettömänä.

"Siis... Vaunuja ajatellen?"

Ai niin joo.

Ei ole paljon rappusia.

"Ja siinä on varmaan jokin katettu tila ulkona?"

Hmm?

"...Johon voi laittaa vauvan nukkumaan vaunuissa?"

Aivan, tosiaan.

On siinä.

Nämä ovat kaikki asioita, joita en ole osannut ajatella talonetsinnässä ollenkaan.

Luulen, että jos olisin kyennyt sisäistämään nykyisen tilanteen paremmin, olisin ehkä osannut maalaisjärjellä päätellä näiden olevan tärkeitä arkisia käytännön juttuja, huonelukumäärän lisäksi.

"Kylmällä säällä pukeminen voi tuottaa päänvaivaa. Se, paljonko vaatetta pitää laittaa vaikkapa ulos, että toinen pärjää, muttei tukehdu. Sellaiset untuvamakuupussit on tosi käteviä, kun tulee talvivauva."

Talvivauva?

Siinä on kaksi asiaa, joita on vaikeaa käsittää.

Talvi ja vauva.

Kun hän syntyy, on vielä talvi.

Talvi. Kylmä.
Ehkä lunta.

Ensi talvi.
Tuleva talvi.

Syntyessään hän tarvitsee tarvitsee kaikenlaista, muun muassa vaatteita.
Ja ilmeisesti untuvamakuupussin.

Tuleeko hän tosiaan joskus olemaan täällä, tässä maailmassa?
Täällä, missä minäkin olen, samassa tilassa, ulkopuolella minusta?

Se on ajatuksena hahmoton, usvainen, käsittämätön.

Hän on mielessäni edelleen kuin muinainen taruolento, jonka olemassaolo on täysi mysteeri.
Josta on kuullut kaikenlaisia tarinoita, joiden paikkaansapitävyydestä on vain hämäriä todisteita.

Iltaisin katselen pientä nykyistä asuntoamme, jonka jokaisen nurkan osaan ulkoa.
Pimeä tulee päivä päivältä aikaisemmin. Kohta käännetään taas kelloja taaksepäin.

Tuntuu hassulta, että nämä tuttuakin tutummat vuokrakodin seinät, puhkikuljetut polut sen lattioissa ja sitä ympäröivät iänikuiset kadunkulmat tulevat ennen pitkää jäämään taakse.

Muuton ajankohtaa on vaikeaa sanoa, mutta toiveissa on tämän vuoden puolella.
Ehkä viimeistään jouluksi.

Olen jo pitkään halunnut ummehtuneen ilman tilalle toisenlaisia tuulia.
Nyt saan niitä, monin tavoin.

Niin monin, että pää menee pyörälle.
Sellaisella hyvällä tavalla.

Polttelee

Kävelemme sukulaisen kanssa raikkaassa syysilmassa. Taivas on pilvetön.
Konsertti on ollut hieno, olemme molemmat nauttineet siitä täysillä.

Minulla on ylläni muodottomin löytämäni paita, ja mahdollisimman löysä takki.
Istuin koko esityksen ajan laukku sylissäni, vatsaa peittämässä.

Astelemme ruuhkautuneella kävelytiellä muiden seassa, tunnelma on kepeä.
Muistelen vanhaa miestä eturivissä, jonka näin pyyhkivän kyyneleitään kaksi kertaa.

Juttelemme kuulluista musiikkiesityksistä, vertailemme mielipiteitä niiden kohokohdista.
Sukulaisnainen nauraa. Olipa hyvä, että tuli lähdettyä, vaikka vähän väsyttikin.

Aurinko saa hänen hiuksensa hohtamaan kauniin kullanruskeina.

Ajattelen, että tämä hetki olisi täydellinen.
Vapautunut, rauhallinen, kahdenkeskeinen.

Haluaisin kertoa hänelle, että olen raskaana.

(Mikä siinä muuten on, että nykyään tuntuu edes suht koht luontevalta sanoa, että olen raskaana, mutta muut asian ilmaisutavat kuten odottaa vauvaa tai olla pieniin päin aiheuttavat edelleen vilunväristyksiä?)

Sanat polttelevat jo kurkussa.

Hän todennäköisesti yllättyisi kunnolla.
Se epäuskoinen, riemastunut tuijotus, jota seuraa halaukseen heittäytyminen.

Mutta en voi kertoa.
Niin ei ole sovittu, enkä ole kysynyt etukäteen Miehen mielipidettä.

Tällä hetkellä ainoastaan lähipiirimme ja läheisimmät työkaverini tietävät.

Mitä tulee sukuihimme, todennäköisesti vain paljastamme asian whatsappissa isommalle ryhmälle kerralla, tai yhdelle tietylle, joka voi kertoa asiaa eteenpäin.

Tällöin ei tarvitse kohdata ketään kasvokkain.

Vaikka haluaisin, sillä en näemmä saa tarpeekseni ilosta ihmisten silmissä.
Janoan sitä. Se nostaa minut joka kerta jonnekin korkealle, pilvien yläpuolelle.

Oman toiveensa mukaisesti Mies ei ole ollut yhdessäkään kertomisen hetkessä kanssani paikalla. Hänhän on todennut haluavansa olla mieluummin Timbuktussa, kuin ottamassa onnitteluja tuoreeltaan vastaan.

Mutta nyt Mies ei ole Timbuktussa, vaan tulossa hakemaan meitä puolen tunnin kuluttua.

Hän on vastaanottanut onnitteluja jälkikäteen viestitse ja puhelimitse, myös pari kertaa kasvotusten sen jälkeen, kun uutiset on jo aiemmin kerrottu. Veljelleen hän joutui itse kertomaan, koska tämä oli kysynyt asiasta suoraan kuullessaan asunnonetsimisprojektista, eikä valehdellakaan oikein voinut.

Hän ei haluaisi tämän menevän näin.

Että häntä juostaan autolle vastaan onnittelemaan.
Riemusta kiljuen, todennäköisesti kyyneleet silmissä.

Veljen hämmentyneen toteava onnittelu oli todennäköisesti paljon helpompi ottaa vastaan, kuin mitä tästä olisi luvassa.

Siispä en sano mitään.

Oikeastaan haluaisin myös kertoa jollekulle, että olen huomannut nykyään pystyväni katsomaan tv-sarjoja, joissa joku on raskaana.

Ja että on sinänsä harmi, että se viimeisillään raskaana oleva meteorologi ehti jäädä jo aiemmin äitiyslomalle, juuri kun nyt olisin pystynyt katsomaan häntä tuntematta silmitöntä vihaa elämää kohtaan.

Mutta en sano mitään.
Hymyilen vain, sillä kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin.

Ainakin niin hyvin, kuin on tällä hetkellä mahdollista.

Nyt ei saa kuolla

Se lävähtää yhtenä hämäränä syysiltana tajuntaan:

Nyt ei saa kuolla.

Jos lapsi selviää elossa niin pitkälle, että hänet voitaisiin pelastaa.
Silloin minä en yksinkertaisesti saa kuolla.

On pakko pysyä hengissä.
Minulle ei saa sattua mitään.

En tietenkään muutenkaan halua kuolla.
Päinvastoin, haluan palavasti elää.

Haluan nähdä lapseni syntyvän, kasvavan.
Haluan elää elämää Mies rinnallani.

Mutta nyt ja erityisesti ensi vuonna olisi välttämättömän tärkeää pysyä elossa.

Sillä mitä tapahtuisi, jos kuolisin?
Miten lapsi ja Mies pärjäisivät keskenään?

Olen ainoa linkki, jonka avulla tämä kuvio on mahdollista saada toimimaan.

En voi jättää Miestä siihen tilanteeseen, lapsen kanssa.
En voi jättää lasta siihen tilanteeseen, Miehen kanssa.

Täytyy siis tosissaan alkaa kiinnittää huomiota tähän.

Käyttää aina kypärää pyöräillessä. Lakata ajamasta keltaisilla valoilla risteyksissä.
Katsoa tarkemmin molempiin suuntiin suojatietä ylittäessä. Kiertää epäilyttävät ihmiset kaukaa.

Minä en saa kuolla.

En lakkaa hämmästymästä

Raskaudesta on pikkuhiljaa tullut osa arkea, vaikka samaan aikaan koko asia on edelleen arjesta irti.

Tämä näkyy myös siinä, että raskauden konkreettisuuden sisäistäminen tuottaa edelleen suuria hahmottamisvaikeuksia. Tutuksi tullut, rinnalla kulkeva oireettomuus ei lainkaan helpota niitä.

Järjellä ymmärrän, että lapsi kasvaa sisälläni.
Se on minussa. Osa minua yhtä lailla, kuin minä olen osa sitä.

Samaan aikaan varsinainen paikka, jossa uusi elämä mielestäni sijaitsee, on silti jokin kaikesta irrallinen, mysteerinen kaukaisuus, jonne en vielä pitkään aikaan tule ulottumaan kuin ajatuksissani.

On olemassa minä, yksinäinen kehoni ja niistä erillinen, etäisen saavuttamaton universumi, jonka valovuosien takaisen heijastuksen, ja sen lumoavan kauneuden olen saanut muutamia kertoja todistaa. Ultraäänissä todellisuutemme ovat hetken aikaa höyhenenkevyesti hipaisseet toisiaan, vain erkaantuakseen taas.

Tuntuu vaikealta muistaa, ettei lapsi ole enää oikeasti niin kaukana minusta ja elämästäni.

Se ei ole unissa, haaveissa, petrimaljassa tai pakastimessa.
Se on kirjaimellisesti sisälläni, jakaa kehoni kanssani.

Eikä se ole lainkaan niin mitätön enää, kuin joskus oli.
Se pystyy kääntymään, liikkumaan, potkaisemaan.

Mutta miten kaiken sen osaava voi piilotella sisälläni niin salaa, niin huomaamatta?

Ja miten se voi tuntua fyysisesti näin tavanomaiselta, ei-yhtään-miltään?

Muistan elävästi aikoja, kun mietin lakkaamatta, miten kukaan raskaana oleva voi vain olla hämmästelemättä päivät ja yöt läpeensä, miten raskaus ja kaikki siihen liittyvä on ylipäänsä mahdollista.

Miten käsittämätön asia se on.

Tahattoman lapsettomuuden aikoina, yön lukuisina pimeinä tunteina pyörittelin ajatuksia toisensa perään ja pohdin usein, tuleeko minullekin joskus sellainen hetki, kun vain kävelen töissä, kadulla tai metsälenkillä, ja on ihan tavallinen, arkinen asia, että olen raskaana?

Kun katson vatsaani ja ajattelen, että siellä elää ihminen, mutta kaupasta pitää muistaa ostaa maitoa?
Miten voisin koskaan kyetä siihen?

Pystyisinkö kulkemaan päivien läpi jatkuvasti hämmästelemättä, miten suuri ihme se on, että niin teen?

Nyt voin sanoa, että olen hämmästellyt hämmästelemästä päästyä.
En lakkaa hämmästelemästä, ihmettelemästä, hämmentymästä.

Jos tämä raskaus päättyisi tänään, yksi asia olisi selvää:
Sitä ei missään vaiheessa pidetty itsestäänselvyytenä.

Ei yhtenäkään hetkenä.

Muistan kesäisen hetken kaupan parkkipaikalla, jossa kohtasimme äitini kanssa yhden hyvän ystäväni. Hän halasi myös äitiä lämpimästi, ja kysyi sitten ääntään tunnelmoivasti madaltaen, että noh, onhan äitinikin jo kuullut uutiset?

Tarkoittaen raskauttani.

"No kyllä olen!" äitini huokaisi ihastuksissaan ja vilkaisi minua sivusilmällä. "Olinkin jo pitkään miettinyt, että mitenkähän tässä käy. Tuleeko siitä mitään, vai ei? Ja tulihan siitä!"

Tunsin jääkylmän kiven putoavan vatsaani. Oli kertakaikkiaan puistattava ajatus, kuinka moni ihminen suvussa on sivusta seurannut meitä miettien kaikessa hiljaisuudessa, että tuleekohan tuosta mitään.

Ihan kuin lapsen saaminen olisi synonyymi sille, että no nyt tuosta tulee jotain.

Ja samaan aikaan ajattelin:

Niin olin minäkin miettinyt, äiti.

Miettinyt ihan todella pitkään, miettinyt miettimästä päästyäni.
Monilla eri tasoilla. Vähän erilaisilla, kuin sinä.

Konkreettisemmilla.

Minusta ei koskaan enää saa sellaista ei-huolta-huomisesta-odottajaa, joka ehkä vuosia sitten olisin ollut. Sellaista, joka raskaudesta tiedon saatuaan miettii lähinnä potkupukujen värejä ja kehdon mallia.

Pari kertaa olen uskaltautunut tarkastelemaan keskenmenotilastoja ja todennut, että ilmeisesti on itse asiassa tällä hetkellä paljon todennäköisempää, että lapsi elää, kuin että se kuolee tai on kuollut.

Se ei tietenkään saa olemaan pelkäämättä. Se ei vie huolia pois.
Se ei poista sitä mahdollisuutta, että tämä kaikki voi särkyä yhdessä silmänräpäyksessä.

Mutta nyt kun olen päässyt ajatuksissani siihen vaiheeseen, jossa tiedostan, ettei lapsi välttämättä olekaan kuollut, pitäisi päästä seuraavalle sisäistämisen tasolle:

Mitä kaikkea tarkoittaa, että lapsi elää?

Sokerirasitus

Terveyskeskuksessa on vilskeestä huolimatta pysähtynyt tunnelma.
Vessan ovi ei mene kunnolla kiinni, mutta sentään oman koppini saan lukkoon.

Totean, että tämä on taas näitä aamuja.

Aamuja, kun pyyhkiessä vessapaperi kastuu ja toisinaan myös repeää hieman, ja hetken aikaa näkyy häivähdys punertavaa. Joka kerta se on ollut sormeni, joka on kuultanut paperista läpi.

Niin on nytkin.

Kävelen aulaan ja otan jonotusnumeron.
Kello on hädin tuskin kahdeksaa, mutta ihmisiä valuu paikalle tasaiseen tahtiin.

Suurin osa heistä on eläkeläisiä tai ainakin lähellä eläkeikää.
Kipsikätinen teinityttö laahustaa haluttoman näköisenä isänsä saattamana.

Jostain kuuluu vauvan itkua.
Se ei lopu.

Menee hetki, ennen kuin tajuan sen kuuluvan auki olevasta televisiosta. Sieltä tulee ohjelma, jossa metsästäjä puhaltaa jonkinlaiseen eläinten houkuttelemiseksi tarkoitettuun pilliin. Se kuulostaa ihan vauvan hätäiseltä, säälittävän vänisevältä itkulta.

Että minulleko lapsi sitten?
Minulle, joka en näemmä edes erota metsästyspilliä vauvan itkusta.

Pienessä huoneessa hoitaja ojentaa verikokeen jälkeen juotavaksi pinkkiä litkua, joka on kaadettu heppoiseen muovimukiin.

Muki on paljon pienempi kuin kuvittelin.
Juon sen tyhjäksi yhdellä kulauksella.

En siksi, että se olisi ällöttävää tai pahaa.
Vaan siksi, ettei se ole lainkaan hassumpaa. Etenkään, kun on hirveä jano.

Se maistuu laimentamattomalta vadelmamehutiivisteeltä.

Hoitajaa naurattaa, kun metsästän viimeisimmätkin pohjalle jääneet pisarat suuhun.
Sitä eivät kuulemma monetkaan tee.

"Nähdään tunnin päästä, kun seuraava verikoe otetaan", hän sanoo ja käskee tulla aiemmin sanomaan, jos tulee jollain tapaa huono tai heikko olo.

Joopa joo, totean mielessäni. Oloni on samanlainen kuin aina. Täysin normaali.
Mitä nyt hiukoo vähän tavallista enemmän, koska edellisestä syömisestä on aikaa.

Täytyy toivoa, ettei Nälkä iske täällä.
Se olisi ensimmäinen ja ainoa mieleen tuleva asia, joka voisi saadan olon epämukavaksi.

Selailen uutisia puhelimelta, katson myös työsähköpostit.
Aulaan rullaavat lastenvaunut, joita työntää raskaana oleva nainen pitkänhuiskea mies vanavedessään.

Vauva vaunuissa ei näytä kovin vanhalta. Naisen maha on iso ja pyöreä.
Hän on Ekstra-Hedelmällinen Nainen, joka on tullut uudestaan raskaaksi heti synnytettyään.

Tämä tieto ei lyö ilmoja pihalle keuhkoista samalla tavalla, kuin ennen.
Mutta se kirpaisee, nopeasti ja terävästi.

Kuin joku repäisisi ilmoittamatta laastarin irti.
Kipu on nopeasti poissa, mutta se on.

Nainen pysäyttää ohikulkevan hoitajan ja kysyy, missä ja kenen henkilötunnuksella heidän tulee ilmoittautua, kun ovat tulleet mittauttamaan vauvan bilirubiiniarvoja.

Ai. Hän on vähän aikaa sitten synnyttänyt.

Hän käy istumaan miehensä kanssa television lähelle, asettelee vaunut viereensä.
Liikkeet ovat korostetun rauhalliset, varovaiset. He katsovat uutisia vaitonaisina.

Jos minuun vilkaisee, huomaako jotain, onko verikokeissa asiointini syy arvattavissa?
Näytänkö siltä, että voisin olla tulossa raskauteen liittyvälle käynnille?

En osaa sanoa. Oma mielipiteeni vaihtelee.

Välillä näytän mielestäni ihan normaalilta.
Välillä taas vatsa hohtaa peileistä ilmiselvän pyöristyneenä, vai näkyykö vain omissa silmissäni?

"Millainen olo, onko heikottanut?" hoitaja kysyy tunnin kuluttua. Pudistan päätäni. Kerron, etten ole voinut pahoin vielä kertaakaan tähän asti. "Jaa, no sähän olet helpolla päässyt!" hoitaja naurahtaa tökätessään toista neulaa kyynärtaipeeseeni.

Huomaan, että vanhoilla ihmisillä on tapana painaa verikokeen jälkeä liioitellun kauan, jopa kymmeniä minuutteja. He istuvat tuoleilla odottamassa pitkiä aikoja sormi tunnollisesti pistoskohdan päällä. Kävelevät hitaasti kohti taksia tai noutajaa, sormi käsivarrellaan.

He eivät halua mustelmaa, näkevät paljon vaivaa sen eteen.
Itse en malta painaa kovin kauaa, unohdan sen lähestulkoon heti.

Minua parikymmentä vuotta vanhempi nainen saapuu vuoronumeroautomaatille vanhempiensa kanssa. Isä kävelee hitaasti, mutta tukevasti, permanenttihiuksinen äiti hieman huojuen rollaattorin kanssa.

Olen siirtymässä vähän kauemmas vieressäni olevasta tyhjästä tuolista, kun nainen toteaa vanhemmilleen voivansa hyvin seistä, ja hymyilee minulle sivusilmästään varmistaen, että kuulin hänet.

Jään siis paikoilleni kuuntelemaan heidän jutusteluaan.
Puheista päätellen he ovat melko säännöllisesti tekemisissä.

Vanha pariskunta vaikuttaa eksyneen oloiselta, kuin he eivät olisi tottuneita asioimaan täällä.
Tyttären läsnäololle on ilmeistä tarvetta, eikä pelkästään autokyydin muodossa.

Isä ihmettelee, eikö asiakkaita tosiaan kutsuta enää sukunimellä vaan lapun numeron mukaan.
Äiti kiittelee, ettei heidän tarvinnut järjestää monimutkaisempaa kyytiä paikalle saapuakseen.

"Se on syksy sitten tullut taas", isä tuumaa.
Äiti ja tytär puhuvat omenoista ja tyttären töistä.

Ajan kuluessa puhe tyrehtyy, kun tärkeimmät kuulumiset on vaihdettu.

Katson heitä.
He saavat minut mietteliääksi.

"Oho, nyt taisi mennä vähän turhankin syvälle.." hoitaja sanoo.
Olen tuntenut sen ja yrittänyt kovasti keskittyä oven metsäjulisteeseen.

Saan luvan lähteä. Tunnit ovat menneet nopeasti.
Joutenolo on aina ollut vahvuuksiani.

Toimistolla kerron kyselijöille, että kaikki sujui hyvin. Ei, litku ei ollut erityisen pahaa.
Ja ei, ei tullut huono olo. Tästäkään.

Etäisempi työkaveri on kuullut raskaudestani. Hänelle muilla on ollut lupa kertoa, sillä meillä on yhteistä historiaa. Hän tulee onnittelemaan, suljettuaan ensin oven tarkasti takanaan.

Kuvittelenko vain, mutta katsooko hän minua eri lailla, kuin ennen?
Tarkemmin, kiinteämmin. Avoimemmin, suoraan silmiin.

Hänen äänessään on erilaista pehmeyttä, lähes sisarellista hellyyttä.
Välillämme on nyt jotain kiistämättömän konkreettista yhteistä, jaettua.

Kuin hän näkisi minut kunnolla ensimmäistä kertaa.

Ihan kuin viimein olisin Oikeasti Jotain.

Se on ristiriitainen tunne.
Samaan aikaan käsittämättömän helpottava ja pohjattoman surullinen, hämmentävä.

Hän sanoo aavistaneensa jo heinäkuussa, reilusti yli kuukausi sitten minun olevan raskaana.
"Mulle vain tuli susta sellainen olo", hän toteaa ykskantaan.

Tuntuu hassulta, että hän on nähnyt minussa jotain, mitä itseni on ollut alusta alkaen niin järjettömän vaikeaa nähdä.

Ja sitten noin vain hänen silmiensä alla se on paljastunut.
Heti paljaaltaan, tuoreena ja orastavana. Raakana.

Näkymättömänä, kaiken peitetyn ja vaietun takaa.

Jokin, mitä hädin tuskin huomaan edelleenkään.

Ilon syliin

Olen valitellut työkavereille päänsärkyä lounaasta lähtien.
Minua on kehotettu ottamaan burana, johon en ole osannut sanoa mitään.

Iltapäivällä istumme kahvitauolla ulkona. Ilma on auringossa yllättävän lämmin ja tyyni, valoa täynnä.
Joku kysyy, koskeeko päähäni edelleen. Sanon, että koskee, mutta vähemmän.

Olen päättänyt kertoa tänään.

Olin vannottanut itselleni, etten saa kertoa ennen niskaturvotusultraa.
Nyt se on takana päin. Silti jännittää.

Toinen vaihtoehto olisi rakenneultraan asti odottaminen.
Siihen tuntuu kuitenkin olevan ihan liian pitkä aika.

Olen miettinyt sitäkin, mitä jos myöhemmin tapahtuu jotain ikävää, josta joudun kertomaan heille kaikille.

Olen päässyt ajatuksissani siihen pisteeseen, jossa totean, että sitten se tapahtuu. Sitten laitan siitä whatsapp-ryhmäämme ilmoituksen toiveineen, että saisin olla rauhassa eikä asiaa tarvitsisin avata enempää. Ja sen jälkeen jään hyvällä omallatunnolla sairauslomalle.

Siinä vaiheessa se kamalin on jo tapahtunut, mitään pahempaa ei enää voi käydä.
Eipä sillä liene siinä tilanteessa enää väliä, vaikka joudun heille siitä kertomaan.

Parempi vain, että he tietäisivät, miksi ja miten rikki olen.
Ja eipähän joutuisi selittelemään niin paljon, alan olla jo kyllästynyt siihen.

Sitä paitsi, nämä ihmiset tuntevat minut liian hyvin.

Tuntuisi hassulta löytää itsensä lopulta tilanteesta, jossa leikitään yhteistä sanatonta leikkiä, jossa minä teeskentelen, etten tiedä jo kaikkien aavistavan, ja kaikki muut teeskentelevät, etteivät aavista mitään, koska eivät halua kysyä suoraan.

Olen käyttänyt työpaikalla riittävän kauan aivan liian paksuja vaatteita vallitsevaan ilman lämpötilaan nähden, koska näköjään omistan hyvin harvoja etupuolelta löysiä paitoja, jotka peittävät vatsaa.

Luulen, että pari ehkä jo arvaa, ei vain kehtaa sanoa. Ainakin yksi on varmasti jäljilläni.
Toissapäivänä hän alkoi yhtäkkiä puhua minulle raskauden nykyisistä ravintosuosituksista.

Niinpä keskeytän ihmisten kaihoisat kesälomamuistelma-keskustelut ja kerään itseni.
Möläytän kuuluvasti, etten oikeastaan saa syödä buranaa, koska olen raskaana.

Kaikki tuijottavat minua kaksi sekuntia hiljaa.
Sen jälkeen he puhkeavat onnentoivotuksiin.

Yksi läheisimmistä työkavereista heittäytyy kaulaani rutistaakseen lujaa.
Onneksi istun, sillä horjahdan halauksen äkillisyydestä ja intensiivisyydestä tuolin selkänojaa vasten.

Uppoan hänen syleilyynsä. Hän pitää minusta kiinni pitkään.
Kuiskaa olevansa niin onnellinen puolestani.

Tuntuu kuin minut suljettaisiin ilon syliin.

Yhtä sydämellisiä onnitteluja en ole saanut vielä keneltäkään.
En omilta vanhemmiltani tai lähimmiltä ystäviltäni.

Juuri tätä kipeästi tarvitsen.

Yhtäkkiä ympärilläni kuohuu, kohisee ja kuplii.
Kuin olisin heittäytynyt villin kosken vietäväksi.

Hymyileviä kasvoja, riemunkiljahduksia. Lempeän ystävällisiä, hyvää tahtovia katseita.
Innosta nopeutunutta puhetta, siitä samaan aikaan huokuvaa pehmeyttä.

Kepeyttä, ihastuneita huokauksia, ylenpalttista kiinnostusta.
Sanoja, jotka helisevät ympärillä kirkkaina ja kevyinä.

Äänenpainoa, joka kertoo, että nyt on kyseessä jotakin hyvin tärkeää ja erityistä.
Erityistilanne.

Minulla, joka olen tavanomaisista tavanomaisin.
Se, jolle ei koskaan kuulu mitään erityistä.

Työkaverit ovat vilpittömän onnellisia puolestani. Heillä kaikilla omista raskauksista on jo vuosia aikaa, mutta on kuin he yhtäkkiä muistaisivat, että tosiaan, tällaistakin ihanaa oli vielä joillakin edessä.

Kuten omalle kaveripiirilleni, kerron myös työkavereille pelkästä raskaudesta.
En hoidoista, niiden taustoista tai taustojen taustoista.

Ainoa ihminen, joka työpaikallani tietää hoidoista, on huippu esimieheni.
Hän seuraa sivusta, kun minut piiritetään kysymyksillä voinnista, ja hymyilee rohkaisevasti.

En tiedä, miten ollaan luontevasti ihmisten keskellä tilanteessa, joka on onnellinen.

Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, en oikein osaa tällaista, olla sen keskiössä.
Suru, pelko ja epätoivo ovat enemmän alaani, joten kokemus ja asiantuntemus loppuvat alkuunsa.

Kun mietin työkavereiden suhtautumista, ymmärrän, että omassa kaveripiirissäni uutinen oli tietyllä tapaa niin tavanomainen. Olemmehan heidän kanssaan ikämme puolesta juuri siinä kliseisessä iässä, jossa useilla on pieniä lapsia tai raskaus lähitulevaisuuden toiveissa.

Mutta nämä naiset. Heillä on asiaan tietynlaista ajan tuomaa etäisyyttä.
Tavanomaisuus on poissa, tieto ainutlaatuisuudesta on tilalla.

Kysymyksiä, tiedusteluja, tarkentavia kysymyksiä.
Voinnista, oireista, lasketusta ajasta.

Niin paljon kysymyksiä, joihin minua ei yhtäkkiä lainkaan haittaa vastata.
Puhe pulppuaa sisältäni kuin pitkään padon takana ollut, valtoimeen soliseva puro.

Muiden kokemuksia, omien raskauksien muisteluita.
Kaikki erilaisia, toisistaan suuresti poikkeavia.

Muistutusta siitä, että kaikilla on omat polkunsa.
Omat, yksilölliset tilanteensa.

Ja siitä, kaikki voi mennä myös hyvin, omalla painollaan.

Pyydän, etteivät työkaverit huutelisi asiasta koko toimistomme monikymmenpäiselle henkilökunnalle.

Niin pitkällä tämän asian kanssa en ole, että haluaisin keskustella asiasta puolituttujen kanssa lounastauolla. Niiden samojen, jotka ovat lukuisia kertoja keskustelleet kanssani tai ulkopuolellani – tosin melko yksipuolista keskustelua – lapsen hankkimisesta ja sen asiallisesta ajankohdasta.

Työkaverit lupaavat pyhästi kunnioittaa toivettani.
Tottakai, he sanovat ilmeet vakavina.

Seuraavana päivänä saan ilokseni kautta rantain tietää, että vaikka houkuttelevia juoruamistilanteita on tullut vastaan, he ovat pitäneet lupauksensa. Ainakin toistaiseksi.

He vitsailevat aikovansa pitää hyvää huolta minusta ja varmistaa hyvinvointini muun muassa tulemalla vuoroissa meille kotiin vahtimaan minua, ja sitä, että saan varmasti levätä tarpeeksi.

Lisäksi he kuuluttavat tulevansa koko tiiminä mukaan synnytykseen tsemppaamaan, näistä mielikuvista saamme päivän naurut. Kaksi työkaveria muistelee omistavansa varastossa lojuvan kehdon.

Jää tunne, että he haluavat elää rinnallani, olla hengessä mukana.
Ja jos tarvitsisin jotain, apua tai sympatiaa, sitä olisi tarjolla roppakaupalla.

He eivät tiedä, miten hyvältä se kaikki tuntuu.