tiistai 26. heinäkuuta 2022

Salaisuus


 

Perinteinen tyttöjen kesäilta.

Osallistujissa on kaksi läheistä ystävääni, jotka tietävät kaiken. Lisäksi on muutama, jotka eivät tiedä mitään. Koska en ole missään vaiheessa saanut kerrotuksi heille mitään. He ovat vain jääneet valintani, sisimmän piirini ulkopuolelle.

Silloin, kun kontrolloin äärimmäisen tarkasti sitä, kuka saa kunnian tietää tilanteestamme ja kuka ei.
Koska se oli ainut asia elämääni astuneessa kaaoksessa, mihin saatoin enää mitenkään vaikuttaa.

Olen jo etukäteen päättänyt ilmoittaa juhlissa olevani raskaana. On aikaista, mutta koen, että ympäristö on turvallinen. Jos jotain ikävää tapahtuisi, maailma kaatuisi ihan muihin asioihin kuin siihen, että juuri nämä ihmiset tietävät ja heille joutuu kertomaan.

Sitä paitsi tarvitsen syyn, miksen syö graavilohta ja juo alkoholia edes puolikkaan tervetulomaljan verran, mikä on yleisesti tiedossa oleva normaali vuosittainen alkoholinkulutukseni.

Kun kaikki ovat vihdoin koolla, alkumaljat on juotu ja olen vain ykskantaan ilmoittanut juovani tällä kertaa alkoholitonta, saan useita odottavan merkitseviä katseita kahdelta tietoiselta ystävältä.

Kurkku tuntuu yhtäkkiä hiekkapaperilta.
Entä jos kertominen tietää huonoa onnea?

Ei auta. Nyt on vain kakistettava se ulos.

Niinpä salaatinteon yhteydessä, talonetsintäkuulumisiin liittyvän huteran aasinsillan kautta möläytän sen. Ilmaan kevyinä leijumaan jääneet sanat saavat kaiken tuntumaan jälleen siltä, kuin näyttelisin pääosaa jossain keskinkertaisessa draamakomediassa, jossa olen vaihtanut elämää jonkun toisen kanssa.

Voisiko joku kertoa, mikä juttu siinä on, että kun kertoo raskaudestaan, jonkun pitää melko pian kysyä, kauanko yrititte lasta?

Miksi?

Mitä joku tekee sillä tiedolla, mitä käytännön merkitystä sillä kenellekään asiaan kuulumattomalle on?

Onko tarkoituksena saada vertailla näitä(kin) asioita keskenään ja sitten myhäillä itseensä tyytyväisenä, jos saa jälleen kerran yhden lisävahvistuksen erinomaisesta hedelmällisyydestään, kun muiden raskaaksituloajat ovat olleet pitempiä?

Vai onko motiivina haistella, löytyisikö sitä kautta jotain viihdyttävää draamantynkää vähän tätä uutista elävöittämään, kenties pääsisi sitten päivittelemään, että voi voi, noilla meni sillä lailla ikävästi?

Vastaan epämääräisesti, että on kyllä yritetty jo pitempään.
Ihan jonkin aikaa.

Hah, mikä vitsi.
Ei vain oikeasti naurata yhtään.

Mutta en halua avata asiaa enempää iloisen jälleenkokoontumisen keskellä. Nyt ei ole hyvä hetki alkaa kertaamaan kaikkia tämän MM-tason shakkia monimutkaisemman matkan vaiheita.

Siitä lähtien, miksi on niin, ettemme Miehen kanssa ole yhtä innoissamme asiasta.

Hämmentävää on myös, että koska porukan toinen, odotuksessaan paljon pitemmällä oleva osallistuja on estynyt, huomaan olevani porukan ainut, joka on raskaana. Se henkilö, kenen kohtaamista aiemmin niin kovasti pelkäsin ja nyt viime aikoina itse asiassa jopa jonkin verran odotin, ei olekaan paikalla.

Olin etukäteen ajatellut, että hän voisi olla se, joka on Ihan Oikeasti Raskaana, ja minä voisin olla se joku outo häröilijä taustalla, sivujuonteena.

Ilta sujuu mukavasti. Raskauteen viitataan ja siitä puhutaan, muttei liikaa, siedettävällä tasolla.

Yksi ystävistä muistelee, ettei hänelläkään ollut pahoinvointia oikeastaan missään vaiheessa raskautta. Se helpottaa jonkin verran.

Toinen korjaa lempeän kärsivällisesti joka välissä puheitani hokiessani kaikessa sanaa "jos". "Jos kaikki menee hyvin", lisään joka välissä henkeä vetämättä selitykseni lomassa. "Jos tämä raskaus ei mene kesken", "jos päästään ensi vuoden puolelle".

"Kun", hän korjaa ja katsoo painokkaasti silmiin. "Kun kaikki menee hyvin", hän sanoo ja hymyilee lämpimästi, laskee käden rauhoittavasti olkapäälleni.

Ainoa asia, mikä suorastaan karmii, on muiden pohdinta seuraavien kokoontumisten ajankohdasta ja teemasta. "Neiti Kuun babyshowerit on ainakin yks, loppuvuodestako sit vai alku-?" yksi pohtii ääneen.

Babyshowerit!?


Ei.

Ei, ei. ei.

Eihän niistä voi puhua nyt, ei vielä.

Siihen on vielä tuhat valovuotta aikaa.
Mitä tahansa voi tapahtua.

On liian aikaista.

Tekisi mieli ponkaista ylös ja kirkua kovaan ääneen kädet korvilla: "ÄLKÄÄ PUHUKO NIISTÄ, SILLOIN KIROATTE TÄMÄN RASKAUDEN, PILAATTE SEN!"

Samalla sydän muljahtaa ja jättää yhden lyönnin välistä.
Babyshowerit, minulle?

Voisiko niin todella tapahtua?

Nähdessäni vanhempiani törmään tyypilliseen, jo monien eri kohtaamisten, työkaverien, tuttujen ja sukulaisten tapaamisten kautta tutuksi tulleeseen tilanteeseen: Tekisi niin mielettömän kovasti mieli kertoa, vaikka samaan aikaan ei yhtään.

Olen kuin 5-vuotias lapsi, jolla on tiedossaan jännittävä salaisuus, suuri ja tärkeä yllätys muille.
Ja suuria vaikeuksia olla kailottamatta sitä kaikille vastaantuleville.

En kerro.
On liian aikaista.

Jos jotain ikävää tapahtuisi, he vain surisivat ja murehtisivat puolestani asiaa, jota heidän ei ole millään tasolla tarpeellista murehtia. Huolestuisivat, ja mikä pahinta, eivät ehkä turhaan.

Alkuviikosta käyn puhelinkeskustelun erään ystävän kanssa.

"Ai äitiskään ei tiedä?"
"Ei."
"Millon aiot kertoo?"
"En ainakaan vielä. Tarviin ainakin sen kunnallisen ultran ensin, vähintään."
"Eikö se huomannut, kun kävit sen luona?"
"No ei."
"Vaikka olitte saunassakin yhdessä?"
"No eihän musta nyt mitään huomaa!"
Hiljaisuus.
"Vai huomaako?"
"No en mä tiiä! Mun mielestä huomaa. Mut on vaikee arvioida, johtuuko se siitä kun mä tiedän. Ehkä vaan osaan siks kattoo ja nähdä."

Jep.

Ehkä sä vaan siks osaat kattoo ja nähdä, rakas pöhkö.


2 kommenttia:

  1. Itselläni oli myös vaikeaa kertoa muille raskaudesta. Lisäsin myös aina ”jos kaikki menee hyvin”. Lapsettomuuden jälkeen on vaikea luottaa raskauteen. Mutta toivon sinulle odotukseen kaikkea hyvää ja yritä luottaa raskauteen. Elät nyt ikimuistoisia hetkiä!😊

    VastaaPoista
  2. Niin se vain on, että menneet kokemukset väistämättä muokkaavat ajatusmaailmaa ja vaikuttavat sitä kautta myös nykyisyyteen vahvasti. Kiitos paljon tsempeistä, ne tuntuvat aina hyvältä. :) Yritän kovasti elää päivän kerrallaan!

    VastaaPoista