Tiloissa

Kaikki nämä useat vuodet, joiden ajan olen seurannut tahatonta lapsettomuutta käsitteleviä blogeja, olen yli kaiken vihannut järjestystä, jossa ensin postataan tieto positiivisesta raskaustestistä ja seuraavassa postauksessa jo valitetaan raskausoireista ja huolehditaan, onko kaikki hyvin.

Kerrotaan, miten ahdistavaa on olla raskaana ja elää jatkuvan huolen kanssa.

Kun valtavan suuresta, mahdollisesti hyvinkin pitkään jatkuneesta lapsitoiveesta, surusta ja ahdistuksesta siirrytään nopeasti yllättävän kylmän kuuloisiin, staattisiin ja steriireihin raportteihin lähinnä siitä, mitä raskausoireita on ollut, tai mikä milloinkin mietityttää ja huolettaa.

Sellaisia "jee olen raskaana, mutta voi voi, oksettaa"- tai "jee raskaana, mutta voi voi, kun huolettaa"-postauksia lukiessa tuli oman yrittämisen ja sitä seuraavien hoitojen ja kipuilun aikana lähinnä mielipuolinen halu kommentoida:

Etkö tajua, että olet jotain, mitä kaikki eivät koskaan toiveistaan huolimatta tule olemaan: raskaana.
Ole jumalauta kiitollinen, pysähdy edes hetkeksi miettimään, helvetin kiittämätön lehmä!

En koskaan oikeasti kommentoinut kenellekään niin, tietenkään.
Pidin mölyt mahassani, kiehuin ja ihmettelin itsekseni, miten se noin voi mennä, niin useilla.

Ja nyt itse kirjoitan sellaisia, samanlaisia postauksia.

Joissa ilon, rauhan ja autuuden sijaan on paljon käsinkosketeltavaa huolta, epätietoisuutta, epäuskoakin.

Nyt ymmärrän, mitä monien niiden ärsyttävän monotonisten postausten takana todennäköisesti oli:

Vaikeuksia muuttaa omaa ajatusmaailmaa.
Ja pelkoa, miten paljon kylmäävää pelkoa, muureja.

Ymmärrän myös, etteivät lukemani postaukset olleet kylmiä, vaan inhimillisiä.
Mutta minun suhtautumiseni niiden kirjoittajiin oli oman taustani takia jääkylmä.

Inhimillistä sekin.

Ensimmäinen viikko yksityisen varhaisultran jälkeen menee verrattaen melko hyvin.

Mitä nyt kokeilen nännejäni niin usein, että on suoranainen ihme, etteivät ne kulu puhki ja tipu pois.
Koska arat nännit (ja laajentuneet nännipihat) ovat edelleen ainoa selkeä erilaisuus, niiden koskettaminen sisältää joka kerta suoran kysymyksen:

Onko tämä vielä totta?

Entä nyt?

Nyt?

Tietenkin tiedostan tuskallisen hyvin, että raskaus voi nännien arkuudesta huolimatta olla päättynyt, ilman, että tässä vaiheessa tiedän siitä yhtään mitään.

Vuosien varrella kohtuuttomiin, suorastaan epäloogisiin mittasuhteisiin kehittynyt epäluottamus omaa kehoa kohtaan nostaa päätään harva se hetki. Se näyttäytyy alati kasvavana epäilevyytenä, jopa kyynisyytenä.

Miten kehoni muka osaisi kasvattaa tätä, jonka sisälläni on todettu kasvavan?

Miten se voisi yhtäkkiä tietää, mitä tehdä, olla päästämättä vahingossa irti, mokaamatta jotenkin?

Kuinka iso määrä spermaa sen sisään on vuosien varrella tungettu monenlaisissa eri muodoissa, sekä käsiteltynä että käsittelemättömänä, eikä se vain ole siltikään osannut toimia oikein?

Millä logiikalla se nyt osaisi, yhtään sen paremmin?

Soitan neuvolaan, kuten olin edellisessä puhelussa neuvolatädin kanssa sopinut. Kerron käyneeni yksityisellä varhaisultrassa, ja nyt kai sitten pitäisi varata ensimmäistä neuvola-aikaa.

"Hmm, joo", neuvolantäti, tai tarkemmin sanottuna hänen kesäsijaisensa, nuoremman kuuloinen nainen, sanoo. "Sähän voisit tulla käymään vaikkapa sitten, kun viikkoja on 8 plus jotain. Se ois ihan hyvä aika ekalle käynnille."

"Tota, musta tuntuu että mä kokisin helpompana tulla sen ekan kunnallisen varhaisultran jälkeen, joka on siis viikolla 9+0. Voisko sitä neuvola-aikaa sopia vasta sen jälkeen, vaikka ihan heti seuraavalle päivälle tai sitä seuraavalle?"

"No siis, joo toki voidaan sopia, mutta toisaalta täällä ois ihan hyvin aikoja silloin sun kasiviikollakin."

"Joo. Musta olisi vaan jotenkin paljon luontevampaa tulla juttelemaan sinne neuvolaan raskaudesta, jos ensin tietäisin, että se on edelleen olemassa ja sisälläni ollaan elossa."

Neuvolatädin sijainen heltyy. Saan ajan.
Olen tyytyväinen, että sain sanottua ääneen, mitä toivoin ja ajattelin.

Järjestelemme äidin kanssa hänen arkkupakastintaan tulevia uusia marjoja varten. Pakastin on iso ja yllättävän syvä. Saadakseen viimeiset, pohjimmaiset rasiat tulee nousta varpailleen ja kurottautua laidan yli syvyyksiin. Siltikin tekee tiukkaa.

Loppuillan aikana saan itseni uskomattomiin tiloihin, kun mietin, olivatko tekemäni liikkeet haitallisia.

Kurkottaessa vatsani oli painautunut tiukasti pakastimen seinää vasten, siihen oli kohdistunut myös omaa painoani. Kohtaan vatsassa, johon painetta eniten kohdistui, sattui jonkin verran jälkeen päin.

Jos painauduinkin liikaa, ja pieni viiva sisälläni joutui sen takia ahdinkoon, jota ei kestänyt?

Tapoinko sen?

Tekemällä jotain, mitä en ajatellut edes sekunnin murto-osan vertaa?

Yöllä en saa päästäni muistolausetta, jonka olen vuosia sitten lukenut jostakin.

"Ei ollut lapsonen tänne luotu,
maailman virtojen vietäviin,
vain taivaan lainaksi meille suotu,
ja siksi muuttikin taivaisiin."

Miksi muistan tällaista, mutten esimerkiksi S-pankkikorttini pin-koodia?

Mitä teen sitten, kun sydän ei enää seuraavassa ultrassa syki?

Tämä voi olla ainoa kerta, kun ikinä olen raskaana.
Enkä ole osannut nauttia siitä.

Ja nyt voi olla jo myöhäistä.

Onneksi en ole kertonut kuin kouralliselle ihmisiä.
Mies ei ole kertonut kenellekään, tietenkään.

Ei tarvitse siis ilmoittaa kuin muutamille.

Jossain vaiheessa havahdun kuin transsista ja muistan, että tosiaan.
Missäänhän ei varsinaisesti ole vielä todettu, että raskaus on keskeytynyt.

Se on ollut oma ajatukseni, mieleni tuotos.
Jota kukaan ei ole vahvistanut.

Kerta ei ole ainutlaatuinen.

Usein havahdun samalla tavalla jossain vaiheessa menneeni ajatuksissa niin kauas ja pitkälle raskauden menettämiseen asti, että on pakko runtata aivoissa pakki päälle. Sen jälkeen on peruutettava kilometritolkulla mutkaista hiekkatietä takaisin päin.

Aloitettava taas alusta. Todettava, etten voi tietää, onko se elossa.
Ja etten myöskään voi tietää, onko se kuollut.

En olisi ikinä uskonut, että minusta tulisi tällainen, näin säikky ja hermoheikko.

Unissa, joissa olin raskaana, oli lähes aina läsnä jonkinlainen autereinen rauha ja tyyneys.
Varmuus siitä, että pahin on jo ohi, ja tästä eteenpäin kaikki tulee menemään hyvin.

Miksei sellaista voisi saada myös valveilla?