En ajattele näin

Kaupungilla ollessani päätän pistää elämän risaiseksi ja suunnistan läheiseen kahvilaan.
Tilaan porkkanamuffinssin ja juoman, jonka nimi on kutsuvasti Frozen Lemonade, greippiä ja inkivääriä. Se on vaaleanpunainen kasa jäätä, yhtä söpö kuin mainoksessa.

Viereiseen pöytään asettuu perhe kahden lapsen kanssa. Arviolta kymmenvuotias poika kantaa korkeaa kokislasia. Mies työntää pöydän ääreen rattaat, joissa istuu ehkä yhdeksän kuukauden ikäinen vauva. 

Enhän oikeasti tiedä, miten vanha hän on. Hän istuu jo tukevasti, joten kaiketi yli puoli vuotta, mutta selvästi alle vuoden. Kokista juovaa poikaa vastapäätä asettuu nainen, jota poika kutsuu äidiksi. Jää epäselväksi, onko hän pariskunnan yhteinen lapsi vai naisen aiemmasta liitosta.

Kahvilassa soitetaan hitaita akustisia versioita menevistä bilebiiseistä.

"I just need to get it off my chest
Yeah, more than you know
Yeah, more than you know."

Mietin eilistä keskustelua Miehen kanssa. Minua hävetti niin paljon, että olin vähällä jättää koko asian kertomatta. Tunsin niin valtavaa syyllisyyttä, että melkein siirsin kaiken hamaan tulevaisuuteen, kunhan vain ei tarvitsisi kohdata sitä nyt. Mietin, miten voin tehdä näin, pyytää kaiken aiemman lisäksi vielä tällaista.

Keskustelu oli lyhyt ja viileä. Nöyryyttävä, sekä tiedon kertojan että myös sen vastaanottajan näkökulmasta. Sanat levittäytyivät väliimme kuin loputtomiin jatkuva, aava valtameri. Jokaisen lauseen jälkeen piti tehdä uudelleen päätös siitä, että tosiaan aion sanoa nämä sanat hänelle.

Kerroin Miehelle, että hänen siemennesteensä pitäisi tutkia kaiken varalta. Näin saataisiin paremmin selville, millaisilla korteilla tässä kokonaisuudessaan pelataan. On nimittäin mahdotonta tietää, onko kaikki vika minussa ja PCOS:ssani (ja lisäksi kenties jossain muussakin sisälläni), kun Miestä ei ole tutkittu lainkaan.

Tätä varten Miehen pitäisi antaa kotona näyte, jonka minä toimittaisin klinikalle tutkittavaksi. Näyte olisi helpompi toimittaa nyt kun olen lomalla, ja ajankohdallisesti oikeastaan ainut vaihtoehto siihen olisi tulevalla viikolla. Sovimme, että niin tehdään. Mies oli sitä mieltä, ettei asian siirtäminen myöhempään ajankohtaan helpottaisi yhtään mitään, vaikka sitäkin ehdotin.

Olin vatvonut kertomista pitkään, se sai oloni levottomaksi, hermostuneeksi. Tiesin jo etukäteen, että pelkkä ajatus näytteen antamisesta ja tehtävistä tutkimuksista olisi todella ahdistava Miehelle.
Hän olisi muutaman päivän päästä lähdössä kaverinsa kanssa reissuun kotimaassa. Minua häiritsi ajatus siitä, että hän joutuu lähtemään heti sen jälkeen, saamaan siellä tulokset sähköpostiin.
En olisi halunnut sitä.

Matkan aikatauluja sopiessaan hän vielä varmisti, riittääkö suunniteltu kotiinpaluupäivä kiertoni kannalta, sillä heti reissun jälkeen koittaa ovulaatio. Viimeksi se sujui sellaisessa huumassa, että jopa lapsen yrittäminen pääsi ajatuksena lähestulkoon unohtumaan. Tällä kertaa mietin, vaikuttaako näytteen antaminen siihen, korostaako taas kaikkea sitä, minkä ei tarvitsisi korostua yhtään enempää.

"You should know that, baby, you're the best
Yeah, more than you know
Yeah, more than you know."

Greippi maistuu miellyttävän raikkaalta. Jää on alkanut hiljalleen sulaa.

Katson perheensä ympäröimää naista. Hän on vanha. Ehkä 45-vuotias. Mies on useita vuosia nuorempi, vähintään viisi ellei kymmennenkin. He eivät puhu paljoa, vaan istuvat jokainen omissa mietteissään ja syövät ostamiaan kakkupaloja. Mies siemailee jääkahviaan hajamielisenä. Vauvakin on enimmäkseen hiljaa, ääntelee välillä kujeilevasti. Yrittää tarttua veljensä lippalakkiin, jonka tämä tottuneesti vetää syrjään.

Miksi tuo nainen on saanut lapsen, noin vanhana?
Heillä (tai ainakin hänellä) on jo yksi 10-vuotias.

Minä en saa edes sitä yhtä, ja olen vähintään 15 vuotta nuorempi.

Säpsähdän. Välillä tuntuu kuin ulkopuolinen muukalainen ottaisi ajatukseni valtaansa, istuttaisi niihin kaikkea ilkeää ja ikävää, kitkerää ja kelvotonta, josta en meinaa tunnistaa itseäni. Onko se kaikki, mistä jo kerran pääsin eroon, palaamassa takaisin?

Enhän minä oikeasti ajattele näin.
Vai ajattelenko?

Pinnan alla

Olen uinut huomaamattani melko pitkälle. Käännyn ympäri ja katson rantaan.
Laituri häämöttää jo kaukana.

Järven pinta on peilityyni, vain minä aiheutan siihen säröjä. Yksinäinen sorsa lentää ylitseni kaakattavaa ääntä pitäen, seuraan sitä katsellani kunnes se katoaa näkyvistä.

Pysähdyn paikoilleni, ja hetken ajan olen vain olemassa.

Tunne siitä, että minua kannatellaan, että vesi jaksaa kantaa minut, on omituisen lohduttava.
Aurinko on maalannut taivaan vaaleanpunaiseksi.

Suljen silmäni. Kuulen ainoastaan hiljaisuuden. Se soi ympärillä, jää sisälleni kaikumaan.
Hetkessä on jotain maagista, pysähtynyttä.

Vaikka päälle päin katsottuna vedessä yhdessä kohtaa oleminen näyttää helpolta, kukaan ei näe että oikeasti sätkin, potkin ja räpiköin pysyäkseni pinnalla.

Vaikka olen viime kuukausien aikana näyttänyt ulospäin hillityltä, sisimmässäni olen käynyt itseni kanssa aggressiivista, monien käänteiden värittämää kamppailua, jossa mustelmilta ei ole säästytty.

Minusta on tullut aikuisiällä todella hyvä pelkäämään. Pettymystä, tuskaa, epätietoisuutta.

Olen tänä vuonna kehittynyt siinä entisestään. 
Se on tunne, jonka puoleen helposti käännyn, kun kadotan suunnan.

Tämä on jo tähän mennessä sattunut, paljon. Mutta onko järkevää jatkuvasti pelätä jo seuraava kipua?
Haluan olla vapaa siitä, edes lyhyen hetken ajan.

Veden viileys hyväilee kehoa, sulkee sen surut ja haavat sisäänsä. Sammuttaa tulipalon, joka on päässyt taas täyteen tuhoisaan liekkiinsä. Joka on viime päivinä polttanut ihollani kuiskien, etten osaa, en pysty, en riitä, en ansaitse, minun ei edes kuulu saada. Että vaikka kuinka yritän tehdä kaiken juuri oikein, teen silti väärin, olen väärin.

Muutamia romahduksia lukuun ottamatta olen ehkäisyn poisjättämisen jälkeen parhaani mukaan yrittänyt esittää rohkeaa Miehen edessä. En ole halunnut käytökseni saavan hänet ahdistumaan entisestään. Ei se mitään, yritetään uudelleen. Ja taas uudelleen. 

Selvitetään, tutkitaan, odotetaan, katsotaan.

Olen ajatellut, että mitä rauhallisemmalta itse vaikutan, sitä rauhallisempi olo Miehelle tulee, etenkin sen jälkeen kun hän tulkitsi alussa ovulaation aikaisen käyttäytymiseni sekopäiseksi – mitä se olikin.

Olen piilottanut sen, miten kovasti minuun sattuu epäonnistua. Olen taitellut tunteeni huolellisesti pieneksi, huomaamattomaksi paperitolloksi ja rytännyt sen taskuun tietäen, että jos se avattaisiin, se levittäytyisi lattialle yhtä suurena kuin maailmankartta. 

Itseltään tunteita on astetta vaikeampaa piilottaa. Olen itkenyt kotona yksin ollessani vessassa, suihkussa, lenkillä, työpaikan vessassa.

Viime aikoina en enää ole osannut tehdä sitäkään.
Mutta olen miettinyt edelleen ajatusta siitä, kuka tähän uskoo, jos minä en usko.

Ehkä minun on vain pysyteltävä pinnalla. Uskottava. 

Siihen, että kaikki vielä järjestyy. Joskus, jotenkin.
Siihen, että jotain hyvää on vielä tiedossa jatkossa. Minullekin. Jopa minulle.

Ehkä en olekaan matkalla ikuiseen pimeyteen, loputtoman kaipauksen täyttämään kadotukseen.

Ehkä tämä on matkani äidiksi.

Sanojen voima

Selailen vanhoja Me Naiset-lehtiä. Kesäkuun numerossa (2.6.2021, 22/21) Emilia Vuorisalmi kertoo yksinäisistä sinkkuvuosista ,jolloin kumppanin kaipuu sai kaiken muun tuntumaan tyhjältä.
"Erosta näyttelijä Mikko Leppilammen kanssa seurasi sydänsuruja sekä sinkkuvuosia. Oli ikäkriisi ja kiire tehdä lisää lapsia."

Samassa lehdessä Sohvaperunat-sarjasta tunnettu Sanna Pikkarainen kertoo: "Nyt olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa esim. biologisen lapsen suhteen alkavat fyysiset rajat tulla vastaan. Ideaalitilanteessa lykkäisin lapsen tekoa vielä 5-7 vuotta." Sannan kriiseilyyn on vaikuttanut myös parisuhteen vakiintuminen. "On pitänyt hyväksyä se, että jos saan lapsia, hankin ne vanhempana. Mutta mullahan on nuori mies, joka jaksaa leikkiä lasten kanssa."

Yksi asia, mikä ei lakkaa raivostuttavasta minua, on lasten hankkimisesta ja tekemisestä puhuminen.
Sanovatko haastaltavat oikeasti niin, vai muotoilevatko toimittajat heidän sanomansa niin?

Sentään Pikkaraisen sanomisiin oli kirjoitettu lieventävä sivulause: "jos saan lapsia".

Haluaisin muistuttaa niin haastateltavia kuin heistä kirjoittavia toimittajiakin, että lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys. Kaikki kun eivät voi valita vapaasti lapsen hankkimisen tai tekemisen ajankohtaa, jonka automaattisena tuloksena on vauva.

Ideaalitilanteessa lykkäisin lapsitoivetta, lapsen yrittämistä, ehkäisyn poisjättämistä?
Miten vaikeaa se on, eletäänhän kuitenkin vuotta 2021, ei 1953?

Vaikka kyseessä on äärimmäisen pieni vivahde, sanoissa piilee suorastaan valtava vaikuttamisen voima. Niiden painoarvoa ei kannata vähätellä, ne sisältävät asenteita, arvoja ja ennakko-odotuksia yhteiskunnasta ja sen jäsenistä.

Sitä, että jotkut ihmiset tosiaan kirjaimellisesti vain hankkivat ja tekevät lapsia, ei mielestäni ole mitään mieltä korostaa mediassa samalla, kun tahaton lapsettomuus koskettaa joka viidettä suomalaista.

Nämä tietyt sanamuodot häiritsivät minua jo ennen kuin edes kohtasin henkilökohtaisesti haasteita tulla raskaaksi. Ne tuntuivat vääriltä, jotenkin groteskeilta. Ymmärsin jo silloin, että nyt puhutaan sellaisista ei-tahdonalaisista asioista, joiden todellista luonnetta ei selvästi ole ymmärretty. 

Luonnollisesti en kiinnittäisi niihin läheskään niin paljon huomiota, jos olisin yksi niistä ihmisistä, joka vain päätti hankkia lapsen ja onnistui siinä käden käänteessä.
Mutta kun en ole.

Itse asiassa mitä lapsen yrittämiseen tulee, tehdä-verbi on mielestäni yrittää-verbin ohella ihan kuvaava termi, kun puhutaan intensiivisesta lapsen yrittämisajasta. Mutta me emme Miehen kanssa tee vauvaa. Me todella yritämme tehdä vauvaa.

Ilmaisussa painottuu totuudenmukaisesti toiminta ja se, että välillä kaikessa tuppaa ylikorostumaan, että tässä nyt sitä Tehdään eli suoritetaan. Siis sitä yrittämistä. Näen punaista, jos huomaan tehdä-verbiä käytettävän jossain muussa yhteydessä, kuin nimenomaan lapsettomuuskeskustelussa, raskautumisen haasteisiin viitatessa.

Yhden lehden takakannessa on mainos Ihana vauva-lehdestä. Sen kannessa on violettiin pitsimekkoon puettu, täydellisen pyöreä raskausvatsa. Lehden sisältönä näyttäisi olevan muun muassa täydellinen opas vaunujen valintaan sekä kätilöiden ohjeita synnyttämiseen. Lisäksi löytyy artikkeleja aiheista "Näin seksi muuttuu synnytyksen jälkeen" sekä "Lempeästi eroon yöheräilystä". Lehden mainostetaan olevan "kattava paketti kaikille raskaana oleville, vauvasta haaveileville ja vauvavuotta eläville." 

Olen haaveillut lapsesta jo pitkään. Haaveilen edelleen, entistä kovemmin. 

Mutta olinko koskaan ihminen, joka voisi ostaa tuollaisen lehden ja selailla sitä hymyillen, haaveisiinsa uppotuneena? En tainnut olla. Olin jo silloin jotenkin kömpelö ja haparoiva, pelottavan tietoinen siitä, mikä kaikki tässä voisi mennä pieleen.

Nykyhetkestä puhumattakaan. Jo pelkkä mainos inhottaa, on kuin huonoa pilaa.

Happamia, sanoi kettu?

Verta 10

Kukaan ei ole

sairastunut,
loukkaantunut,
elinikäisesti vammautunut,
päätynyt velkakierteeseen,
kadonnut,
eronnut,
vahingoittunut,
tuhoutunut,
joutunut onnettomuuteen,
kuollut.

Kukaan ei ole tullut sorretuksi, raiskatuksi, kaapatuksi, kaltoinkohdelluksi tai murhatuksi.

Eikä kukaan ei ole varsinaisesti tehnyt minulle mitään, ei ole

unohtanut,
    lähtenyt,
        valehdellut,
            pelotellut,
                suuttunut,
                    uhkaillut,
                        haukkunut,
                            jättänyt,
                                satuttanut,
                                    pettänyt,
                                        riistänyt,
                                            häpäissyt,
                                                loukannut,
                                                     kostanut.

Välillä mietin, mihin kategoriaan tämä suru voisi mennä. Enhän ole lopullisesti menettänyt ketään tai mitään. En terveyttä, puolisoa, ystävää, läheistä, työpaikkaa, toimeentuloa, kotia, vapautta, itsemääräämisoikeutta, koskemattomuutta. 

Lapseni ei ole kuollut, häntä ei koskaan ole ollut olemassakaan. Toivoakin on jäljellä, eihän tilanne ole millään tasolla toivoton. Eihän kolmas todellinen yrityskierto, jossa on edes jonkinlainen oikea mahdollisuus raskautua, ole paljon. 

Oikeastaan kai yleisellä mittapuulla mitään kovin vakavaa, oikeasti pysäyttävää ei ole edes tapahtunut.

Miten tämä silti voi tuntua näin pahalta?

Alas kaninkoloon

Haluaisin niin epätoivoisesti tuntea jotain erilaista. Jotain, mistä vain tietää, niin kuin kaikkialla toistellaan. Mutta en tunne yhtään mitään, taaskaan.

Mieleen muistuu eräs tilanne useita kuukausia sitten, ensimmäisiltä yrityskuukausilta. Tulin töistä kotiin ja vessassa yhtäkkiä PAM! Todella voimakas, kukkainen tuoksu, erittäin selkeästi erottuva. Mistä se tulee, haistanko käsisaippuan noin voimakkaana, kävikö Mies aamulla suihkussa?
Korostunut hajuaisti, miten kliseistä. Tässä se nyt on, selkeä raskausoire!

Kunnes huomasin pöntön vieressä WC-raikastimen, jonka Mies oli hetken mielijohteesta ostanut ja tietämättäni laittanut aamulla paikoilleen lähtöni jälkeen.
Silloin en tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Nykyään en ole enää niin hyväuskoinen. Viimeisetkin rippeet siitä ovat hävinneet, ne on raadeltu irti lihastaan.

Ainut asia, jonka lopulta tunnen, on tuttuakin tutumpi, kuukautisia hyvissä ajoin enteilevä, tylppä ja hento jomotus alavatsassa. Tiedän varsin hyvin, mitä se tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. Tiedän myös, että sitä on turha surra etukäteen. Surenhan muutenkin tätä kaikkea niin paljon, että se käy jo työstä.
Mutta en pysty hallitsemaan itseäni, vaan putoan. Vajoan alas, alas, aina vain alemmas kaninkoloon, jossa kaikki on karmivalla tavalla nyrjähtänyttä, päälaellaan.

Jossa samaan aikaan kaikki muut naispuoliset ihmiset tällä planeetalla ovat raskaana. Ministerit, urheilijat, julkkikset, tavikset. Puolitutut, tuntemattomat.

Raskaana, raskaana, raskaana, kun selaat uutisia, somea, kun katsot ympärillesi.

Tunnen, kuinka pirstaloidun palasiksi. Minä yksinkertaisesti vain säryn. Ja olen niin lopullisen kyllästynyt kasaamaan itseäni kokoon yhä uudestaan. Keräämään ne samat iänikuiset palaset, laittamaan ne samalla tavalla toisiinsa kiinni uudelleen, tietäen sen olevan todennäköisesti turhaa työtä.
Miksi pitäisi jaksaa tehdä niin taas kerran, mistä löytää voimat siihen?

Entä mitä sitten, kun jo rikkoutuneet palaset särkyvät entistä pienemmiksi palasiksi?
Missä vaiheessa ne ovat jo niin pienissä osissa, ettei niitä mitenkään voi saada liimattua yhteen?

Loppupäivän päässäni soi Apulannan vanha klassikko Koneeseen kadonnut.

"Kipu kuolee huutamalla,
alastomana lattialla.
Miten kauan sitä kestää, 
ei, sitä ei voi tietää.

Kehen sattuu ja kuinka paljon,
siitä kysymys enää tässä kai on.
Kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa."

Uusi pahin painajainen

Jään kesälomalle huolestunein mielin. Olen odottanut kesälomaa koko vuoden, mutta silti ahdistus nostaa päätään. Ei kai tämä tarkoita vain sitä, että nyt minulla on päivät pitkät aikaa murehtia lapsettomuutta?

Älä anna sen tarkoittaa sitä, rukoilen siivotessani työpöytää. Toivottavasti osaan päästää irti.

Kahvihuoneessa työkaveri kertoo, että heillä on suunnitelmana mennä kaksivuotiaan kanssa Muumimaailmaan. Lapsen, jonka olemassaolosta tiedon saatuaan hän on aikanaan mykistynyt.
Jota hän on kantanut sisällään, synnyttänyt tähän maailmaan ja saanut syliinsä, ihastunut, rakastunut.

Minä kävelen metsässä, syön metsämansikoita ja vatuloin, minkä kirjan valitsisin seuraavaksi luettavaksi Bookbeatista. Se ei kieltämättä tunnu kategoriassaan oikein samalta.
Yhtä merkitykselliseltä ja kiistattoman kallisarvoiselta.

Pelkään, että kehoni on jollain tapaa täysin viallinen, rikki. Mitä jos munarakkulani ovat niin huonolaatuisia, ettei niistä tule siksi mitään? Olen lukenut, että vaikka PCOS:ssa munarakkuloita on enemmän kuin tarpeeksi, joskus ne voivat olla tavanomaista heikompilaatuisia.

Lääkityksen avulla munarakkula saadaan todistetusti kasvamaan oikeassa tahdissa ja irrotuspiikin avulla irtoamaan oikeaan aikaan. Mitä sisälläni tapahtuu sen jälkeen, mistä tämä jää kiinni?
Onko Miehen spermassa tosiaan vikaa, eikö kiinnittyminen tapahdu oikein?

Minua on alkanut kammoksuttaa ajatus, että vielä vuoden päästäkin lääkärit toteavat, että kyllä sen kaiken järjen mukaan pitäisi kiinnittyä, mutta emme osaa sanoa, miksei se silti kiinnity. Valitettavasti emme edelleenkään tiedä, miksi raskaus ei ala.

Siitä taitaa olla hyvää vauhtia tulossa uusi pahin painajaiseni.

Omituinen leikki

Olen havahtunut siihen, että normaalina päivänä noin kymmenen prosenttia minusta uskoo onnistumiseen. Siihen, että tällä kertaa jokin on toisin, että oikeasti tämä kierto päättyisi siihen, että tekisin elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin.

Yhdeksänkymmentä prosenttia on varma siitä, ettei tämä tähän pääty. Suurimman osan ajasta mukanani kulkee selittämätön tunne siitä, että tässä tulee kestämään vielä.
Kauan.

Tuntuu, että tämä kaikki on vain jonkinlaista erikoista sijaistoimintaa.
Lääkärikäynnit, lääkkeet, ultraäänet, irrotuspiikit, ovulaatio-oireet, ajoitetut yhdynnät.

Se kaikki on vain jotain, mitä väistämättä tulee tapahtumaan tässä pitkässä erilaisten, pakollisten epäonnistumisten sarjassa, joka edessäni häämöttää. Tässä määrittelemättömän mittaisessa aikajanassa, jolloin asiat eivät vain onnistu.

Kuin tämä olisi jotain, mikä täytyy tehdä ensin, pois alta. Olen vähitellen alkanut alistua ajatukseen, että tässä ollaan lähinnä Tekevinään jotain, vähän puuhastellaan vailla minkäänlaista tulosta.

Eikö sen pitäisi olla toisin päin?
Eikö minun pitäisi pääasiassa uskoa tähän ja hetkellisesti menettää uskoni huonoina hetkinä, eikä vain toisinaan tilapäisessä mielenhäiriössä todeta, että niin, voihan tämä onnistua?

Onko tässä kyse lähinnä persoonastani, joka ei luontaisestikaan ole kovin positiivisesti virittynyt, vaan enemmän melankoliaan taipuvainen? 

Kuka tähän sitten uskoo, jos en minä? Tarvitseeko jonkun uskoa?
Lääkärille olen yksi sadoista potilaista, ja Mies ei edes halua tietää mitään.

Huomaan asennoituvani tähän välillä samalla tavalla, kuin johonkin omituiseen, näyteltyyn leikkiin.

Nää yrittäis nyt tässä lasta. Sit tää nyt miettis, että hmm, tulinkoha raskaaksi.
Mut ei se sit tullukkaa, sen pitää taas yrittää uudestaa.

Leikkijä tietää, että se, mitä parhaillaan tapahtuu, on vain leikkiä, sitä ei tule ottaa todesta.

Suhtaudun tähän kuin pikkuvanha ala-asteikäinen suhtautuu joulupukkiin. Hän on alkanut ajatella isommassa kuvassa, epäillä. Eihän se voi olla mahdollista. Miten muka voisi? Hän on pikkuhiljaa, vaihe vaiheelta alkanut lähestyä sitä loppupäätelmää, jossa joulupukki taitaa olla vain satua, jota aikuisetkin leikkivät mukana. 

Mutta hän ei mahda mitään sille, että jouluaattona jännitys kihelmöi kehossa, tarttuvat laulut raikuvat korvissa ja pienemmät lapset ympärillä pomppivat täpinöissään, katseet täynnä vilpitöntä uskoa.
Joulun taika tempaa mukaansa, toivo herää. Voisiko satujen maailma sittenkin olla totta?

Kun olen juuri oikeassa mielentilassa, minutkin saa hetkellisesti innostumaan.
Uskomaan mahdollisuuksiin, jotka siinä kohtaa näyttäytyvät ihan varteenotettavilta.

Mutta kun se ohikiitävä hetki on ohi, laahustan pettyneenä tieheni, mutisten, että oikeasti en uskonut sekuntiakaan.

Värisen, antaudun

Taas on tämä aika kuukaudesta. 

Vedän jo valmiiksi henkeä, kuin sukeltaisin painostavan, mustan veden alle, jossa minun täytyy kyetä viettämään pari kolme seuraavaa vuorokautta. Niiden sisään mahtuu useita loputtoman pitkiltä tuntuvia hetkiä sekä krooninen, sisäelimiä hiljalleen nakertava syyllisyydentunne.

Yleensä Miehen silmistä ja koko olemuksesta on saanut lukea vain yhden sanan: pakko. Kuin se olisi kirkkaanpunaisella tekstillä leimattuna otsaamme, ja oikeastaan koko viikonlopun päälle.
Pakko yrittää, pakko haluta, pakko tehdä se.

Mutta tumma, näihin aikoihin masentavan alhaalla roikkuva pilvi Miehen pään yläpuolella on poissa, kadonnut.

Illalla katson sängyn laidan yli, etsien jättimäistä elefanttia, joka tykkää näihin aikoihin seisoskella makuuhuoneessamme. Mihin se on mennyt? Se on niin iso, ettei se mahtuisi sängyn alle. 

Jos se olisi täällä, sen huomaisi. Sitä ei näy. Ei, vaikka laitoin sille jo ruohoa valmiiksi, varmana että siellä se taas pian nököttäisi, mahdottomana jättää huomiotta.

Katson Miestä pitkään, vaivun hänen syliinsä. Halu tulvii yli äyräiden.
En tiedä, mitä tehdä sillä kaikella, kun se yhtäkkiä onkin siinä. Villinä ja vapaana, ei minkään voimakkaamman taakse syrjäytettynä. Keskitymme toisiimme, emme niinkään yrittämään lasta.

Yhdessä olemme kuin kaksilla keuhkoilla hengittävä, samaan tahtiin paikoillaan vavahteleva tarueläin.
Kuin saman sykkeen ja mielen jakava monimutkainen organismi, jonka koko toiminta perustuu sen itsensä ylläpitämään jännitteeseen.

Ja mikä ihmeellisintä, seuraavana päivänä olemme sitä uudestaan. 

Vihjailemme, kiusoittelemme, jopa suorastaan flirttailemme.

Rappukäytävässä hän koskettaa minua kevyesti, kehojen välisen latauksen voi tuntea.
On hän tehnyt sitä aiemminkin, mutta ei koskaan näinä päivinä.

Se tuntuu ihmeelliseltä. Olen jo tottunut siihen ristiriitaan, jossa tähän aikaan olemme henkisesti etäisimmillään toisistamme. Juuri silloin, kun samaan aikaan meidän tulisi olla fyysisesti läheisimmillään.

Rintani päällä ei istu puristava syyllisyys, vaan henkeni kulkee vapaana.
Väristen, antautuen.

Rivot purkit

Niin. Se siemennesteanalyysi. Minut ohjataan odottamaan hoitajaa, jolta saan spermanäytepurkin mukaan. Istun sohvalle, jossa en ole vielä aiemmin istunut. Ed Sheeran laulaa unelmiensa naisesta.

"I found a love, to carry more than just my secrets
To carry love, to carry children of our own."

Minäkin haluaisin olla Miehen unelmien nainen.
Valitettavasti en kuitenkaan ole. Haluan jotain sellaista, mitä hänen unelmien naisensa ei ikinä haluaisi.

Sovimme hoitajan kanssa, että näyte annetaan kotona. Se pitää toimittaa klinikalle tunnin sisällä.
Kerron, että todennäköisesti olen se, joka näytteen tuo.
"Onko miehesi koskaan käynyt täällä klinikalla?"
"Ei."

Mieleni tekisi avata tarkemmin, miksi ei. Toisaalta en halua, tuntuu paremmalta vastata lyhyesti.
Saan mukaan suostumuslomakkeen Miehelle sekä kaksi näytepurkkia. Kaiken varalta, sanoo hoitaja.

Sulloessani purkkeja laukkuun mietin, mitä voisi tapahtua, että purkkeja tarvittaisiin kaksi.
Huono tähtäys? Tarkemmin ajateltuna, voisihan purkki vaikka kaatua.

Autossa mietin kauppalistaa ja muistan, että keittiön pöydällä on jo parin viikon ajan tönöttänyt vesimeloni, jota en ole jaksanut pilkkoa. Olen useita kertoja suunnitellut sitä, mutta jotenkin se on aina jäänyt, tuntunut ylivoimaiselta. En ole saanut aikaiseksi, sitäkään. Olen ollut väsynyt.

Jostain syystä aina, kun olen ostamassa Ovitrelle-piikkiä, apteekissa ja sen ympärillä parveilee raskaana olevia naisia. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Ihan kuin tämän elokuvan ohjaaja odottaisi käytävän päässä raskaana olevien naisten kanssa, ja kun näkisi minun lähestyvän, tuuppaisi jonkun naisista matkaan ja kuiskaisi "Kävele, nyt!", juuri niin, että satumme kuin ohimennen kohtaamaan.

Farmaseuttinainen on vähäpuheinen.

"Jääkaappikamaa", hän sanoo ja liimaa tarran pakettiin.
"Juu, on tuttua."

Jostain syystä ostan apteekista myös ohuita ponnareita. Miksipä ei, alanhan olla jo kanta-asiakas.

Kotona lasken näytepurkit keittiön pöydälle. Ne näyttävät rivoilta. Vesimeloni katsoo omalta paikaltaan niitä epäilevästi.

Maltillinen vaste

Ensimmäistä kertaa kiinnitän huomiota siihen, että klinikan odotustilassa on huomattavan kokoinen peili. Mietin, mikä idea siinä on. 

En keksi kovinkaan montaa asiaa, mitä haluaisin tehdä vähemmän vuoroa odottaessa, kuin nähdä itseni lapsettomuusklinikan aulassa istumassa, huoli silmissäni.

Olemme harrastaneet seksiä edellisenä yönä. En tiedä, miten niin pääsi käymään.
Tiedän vain sen, että Miehen koskiessa minuun halusin häntä niin paljon, että olin räjähtää atomeiksi.

Entä jos munarakkulat ovat ottaneet valtavan kasvubuustin isomman annoksen takia, ja ovulaatio on jo käsillä? Mitä jos saamme yhdyntäkiellon, mutta kielletty yhdyntä on jo tapahtunut?
Silti minulla vahva tunne, ettei sillä ole vaikutusta, koska nyt on vielä liian aikaista.

Olen nähnyt viime yönä unta, jossa klinikan aulassa kohtasin toisen, minulle tuntemattoman lääkärin, joka vaikutti tuntevan minut. Hän kysyi hajamielisenä kuulumisiani astuessaan hissiin, ollen selvästi lähdössä pois töistä. Hämmentyneenä mutisin minulle kuuluvan ihan hyvää, ihmetellen, tunsiko hän minut vai oliko vain kohtelias. Neuvonnassa sain kuulla, että oma lääkärini olikin jäänyt jo kesälomalle. Ultraääniaikani oli varattu kohtaamalleni naiselle, vaikkei hän ollut vaikuttanut tietävän tätä lainkaan ja oli lähtenyt jo kotiin. 

Sihteeri totesi, että valitettavasti tälle ei nyt voi mitään, on tapahtunut jonkinlainen informaatiokatkos. Töissä ei ole kuin yksi toinen lääkäri, ja hänen kalenterinsa on viimeistä minuuttia myöten täynnä, hän ei ehtisi ottaa minua vastaan. Typertyneenä tihrustin itkua ja huusin tarpeettoman kovaa, että ei tämä käy. Minun on saatava tietää, mitä sisälläni tapahtuu. Viikonloppu on tulossa ja maanantaina voi olla jo liian myöhäistä. Heräsin ahdistus rintaa puristaen.

"Katsotaanpas, ensin oikea puoli. Nämä kaikki ovat pieniä. Niitä on ainakin viisitoista tai kaksikymmentä. Ehkä 8-9 mm kokoisia."

Sydämeni valahtaa jonnekin vatsan kohdalle, putoaa melkein huoneen lattiasta läpi. Oikea puoli on hyvä puoleni. Se ainoa, jossa on aiemmin ollut havaittavissa järkevää toimintaa.

"Vasemmalla näyttäisi olevan yksi 17 mm kokoinen johtofollikkeli, se on hyvä näihin kiertopäiviin nähden. Annetaan sen kasvaa vielä pari kolme päivää."

Ovitrelle-pistos tuttuun ajankohtaan ylihuomiselle, kiertopäivälle kolmetoista iltaan.
"Miksi iltaan?" kysyn.
"Siksi, että päivällä voit tehdä ja ajatella jotain muuta", lääkäri sanoo merkitsevästi.

Jostain syystä kaikki järkevät ajatukset tuntuvat lipuvan mielestäni aina vastaanotolla.
Lääkäri on niin rento ja rauhallinen, hän käyttäytyy ihan kuin tässä ei olisi mitään ihmeellistä.
Niin kuin ei hänelle olekaan, hänhän näkee kaikenlaista joka päivä.

Suustani tulee vain omituisia kysymyksiä, joihin uskon tietäväni vastauksen itsekin. Kuten että onkohan oikea puoleni mennyt rikki, vai onko se ihan normaalia, että puoli vaihtelee.
"Se on täysin satunnaista, mille puolelle johtofollikkeli kehittyy", lääkäri sanoo.

Kehoni vaste kahteen Letrozol-tablettiin on maltillinen, eikä hyperstimulaation vaaraa vaikuta olevan. Saan luvan syödä isompaa annostusta ilman ultraa pari kolme kuukautta, ja pistää Ovitrellen kiertopäivien 12-14 välissä. Voin tehdä ovulaatiotestejä noihin aikoihin ja pistää saatuani plussan, mutta jos plussaa ei kuulu, voin pistää silti joinain noista päivistä.

Lääkäri kertoo, että seuraava järkevä askel olisi siemennesteanalyysi. Ylipäänsä se, mitä jatkon osalta suunnitellaan, riippuu paljon spermanäytteen tuloksista. Mikäli siitä löydetään jotain vikaa, ei esimerkiksi inseminaatiosta ole välttämättä hyötyä. 

Muistan yhden etukäteen mietityistä kysymyksistäni, liittyen mahdollisuuteen saada lähete julkiselle puolelle. Se on mahdollista, mutta senkin edellytyksenä on tehty sperma-analyysi. Sanon keskustelevani asiasta Miehen kanssa.

Lääkäri muistuttaa, että minähän ravaan täällä tutkimuksissa, joten onhan ihan loogista ja kohtuullista, että jotain osaa Miehestäkin tutkitaan ja se vaatii häneltäkin jotain. 

Lääkäri ei voi tietää, että tilanteemme on hieman erilainen, kuin tyypillisempi tarina, jossa nainen puhisee hetkellisen tuohtuneena, kun hänen puolisonsa kokee vaivalloisena ja vaivaannuttavana yhden spermanäytteen antamisen, vaikka nainen itse makaa haarat levällään tutkimuspöydällä harva se päivä.

Mies on luopunut jo aika paljosta, osallistumatta yhteenkään tutkimukseen, mietin toivottaessani lääkärille hyvää viikonloppua.

Ihan hyvä päivä

Makaan silmät kiinni mökin pihakeinussa. Joka puolelta kuuluu lintujen laulua ja ötököiden surinaa.
Mustarastas pääsee vauhtiin ja sen kujeileva konsertti nousee äänistä selkeimmäksi. Ampiainen pörrää läheisessä kukkapenkissä.

Mies puuhaa rakennusprojektinsa kanssa lähellä saunarakennusta. Hänen ja sukulaismiesten puhe sekoittuu sahaamisen ja poraamisen ääniin.

Aurinko lämmittää juuri sopivasti, keinu heiluu verkkaisesti. Huomaan olevani väsynyt, vaikken ole tehnyt mitään kovin kummoista tänään. On ihanaa olla raukeana paikoillaan.

lllalla saunomme eläkkeellä olevan sukulaistädin kanssa kahden.
Puhumme ihan tavallisista asioista. Kesäkukista, mansikoista, grillauksesta.
Kehun kahvilaa, jossa poikkesimme Miehen kanssa pehmiksillä tulomatkalla.

Sukulaisnaista katsoessani ajattelen, että ollapa jo niin vanha, että lapset on joko saatu tai jääty saamatta. Joka tapauksessa niin, ettei asialle voisi tehdä enää mitään. Saisi keskittyä vain olemiseen sen kanssa, miten kaikki meni. Miten se ikinä menikään.

Saunan jälkeen keitetään tietysti kahvit.
Juon mansikkamehua ja syön kääretorttua, jossa on vaniljarahkaa välissä.

Siirryn sohvalle lojumaan ja lukemaan kirjaa.
Miehen sukulaisissa on se hyvä puoli, että jos ei ole sanottavaa, ei tarvitse sanoa mitään.
Omiin oloihin vetäytymistä ei katsota epäkohteliaaksi tai omituiseksi.

Kotiin ajaessa auringonlasku näkyy sivupeilistä. Hiekkatiellä auto hiljentää ja tuijotamme hetken metsänlaidassa seisovaa kaurista silmiin. 

Miehen kaivaessa puhelinta esiin kauris säikähtää ja loikkii ketterästi puiden suojaan, ja niiden katveesta se jatkaa tuijottamistaan. Sen korvat kääntyilevät joka suuntaan hauskasti, silmät ovat isot.

Tänään on ollut mukavaa. Ei mitään erityistä, mutta mukavaa silti.

Vaikka minulla ei ole lasta ja vaikka en ole raskaana, tämä oli ihan hyvä päivä.

Ei mitään mahdollisuutta

"Onko olemassa mitään mahdollisuutta, että olisit raskaana?" työterveyshoitaja kysyy koronarokotepiikki kädessään. "Ei ole." Sanat takertuvat kuivina kurkkuun ja jäävät sinne kaikumaan onttoina, kuin tyhjät kuoret.

Koska työni on niin hektistä, klinikalle soittaminen toimistoajan puitteissa on ajoitettava tarkasti hetkeen, jolloin minua ei varmasti häiritä. Ongelmana on, ettei sellaisia hetkiä tahdo päivästä löytyä.
En halua puhua omassa työhuoneessa niin, että joku voi koska tahansa tulla sisään.

Rokotteen jälkeen on jäätävä viideksitoista minuutiksi odottamaan mahdollisia allergisia reaktioita.
Liukenen painavan oven taakse autioon porraskäytävään ja soitan sieltä klinikalle. Kukaan ei vastaa.
Hetken päästä puhelin soi.

"Anteeksi, meillä oli vähän hankaluuksia linjojen kanssa", hoitajan rauhallinen puhe selittää.
"Mutta nyt löysin sinut."

Hänen äänensä on niin lohdullisen pehmeä, että se ikään kuin hymyilee korvaani.
En tiedä hänestä yhtään mitään. Silti haluaisin, että hän ottaisi minut syliin, vain pitäisi siinä ja tuudittaisi. Kertoisi, että kaikki tulee vielä menemään hyvin, ihan varmasti.

Kun tuntee olevansa äärettömän yksin, yllättävän pienillä asioilla on suuri merkitys.
Äänensävyillä- ja painoilla. Sanoilla, joita sanotaan. Sanoilla, joita ei sanota.

Kerron, että haluaisin kokeilla tällä kertaa Letrozolin tupla-annosta, johon sain viime ultrassa lääkäriltä siunauksen. Hoitaja toteaa tämän olevan ok. Varaamme ajan ultraääneen kiertopäivälle yksitoista. Aiemmin ultrat ovat olleet kiertopäivänä kolmetoista, mutta nyt se sattuisi viikonlopulle.

Pohdin ääneen, ettei aikaisempi ajankohta ole välttämättä huono asia, koska annostuskin on isompi. Hoitaja on kanssani samaa mieltä. Hän lupaa vahvistaa suunnitelman lääkäriltäni, ja palata asiaan tarvittaessa. Hänestä ei kuulu enää mitään, mistä päättelen lääkärin antaneen hyväksyntänsä.

Olen arjessa niin omillani tämän kaiken kanssa, että salaa toivoisin, että hän soittaisi ja löytäisi minut vielä uudelleen. Ihan vain siksi että kuulisin jonkun puhuvan lempeästi siitä, miten minut saataisiin raskaaksi.