maanantai 7. kesäkuuta 2021

Painajainen

Saan videopuhelun ystävältä. Se on harvinaista, sillä yleensä joko soittelemme tai viestittelemme.
Näyttöön ilmestyy ystävän ja hänen poikaystävänsä onnesta hehkuvat kasvot, ilmeet ovat salaperäiset.

"Että meitä olis sit kohta kolme", ystävä sanoo.

Hän kertoo, että heillä oli ollut jo jonkin aikaa ajatuksena, että ensimmäistä lasta voisi alkaa yrittää pikkuhiljaa. Ja niinhän se sitten oli mennyt, että tärppi tuli nopeasti. Toinenkin on todennäköisesti toiveissa heti tämän perään, pienellä ikäerolla.

Puhdas, lamaannuttava kauhu jäädyttää sisuskaluni.
Saatan näyttää edelleen samalta, mutta kaikki voima pakenee kehostani.

Ei, ei, ei.


Minä en jaksa tätä, en enää toista kertaa.

En pysty tähän.

En saa suustani ulos äännähdystäkään. Haen loputtomiin sanoja löytämättä niitä, haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla. Tajuan yhtäkkiä, että ystäväni ja hänen puolisonsa todennäköisesti ajattelevat minun menneen onnesta sanattomaksi.

Pitäisi sanoa jotain. Mutta en kertakaikkiaan keksi yhtään mitään, mitä voisin sanoa.
Hiljaisuus alkaa olla jo kiusallinen, enää kauaa en voi teeskennellä tämän olevan vain ihastunutta hämmästystä.

Epäusko hiipii varovasti sisääni: Minkä ihmeen takia minulle kerrotaan tästä näin, tällä tavalla?
Ystävänihän tietää tilanteeni.

Tai ehkä hän on unohtanut, minut ja minun asiani. Niin voi kai käydä, tuossa tilassa aika helpostikin.
Katson hänen innosta loistavia silmiään ja tiedän, ettei hän näe minua enää, hän on jo muualla.

Tarkemmin katsottuna hän on muuttunut jotenkin, olemus näyttää erilaiselta. Asialliselta, vakuuttavalta, oikeasti aikuiselta. Samalla on tullut lisää pehmeyttä. Tietynlaista arvokkuutta, kuin jokin äidin rooli olisi jo päällä.

Hän ei enää voi ymmärtää, ei edes sitä vähää mitä aiemmin yritti parhaansa ymmärtää.
Tästä lähtien voin yrittää kutsua häntä, mutta hän ei kuule.
Hän ei palaa enää, häntä ei saa takaisin. Olen menettänyt hänet.

Minun täytyy päästä pois, välittömästi. Haluan lopettaa tämän puhelun, sulkea sen enkä koskaan kuulla hänestä uudelleen, en kenestäkään. Ahdistun entistä enemmän kun ymmärrän, etten voi tehdä niin. En vieläkään ole sanonut mitään.

Painajainen on niin kamala, että säpsähdän siitä hereille ennen kuin tilanne muuttuu sietämättömäksi.
Mieleni suojelee minua kuin niissä kauheissa unissa, joissa minua jahdataan takaa, murhaaja on kintereilläni, tai tipahdan juuri kuolemaan.

Ymmärrän, että tämä on nykyään pahin painajaiseni.

Makaan hereillä pitkän aikaa saamatta unta.

Tietenkään en oikeasti toivo ystävälleni pahaa.
Jos hän haluaisi nyt lapsen, totta kai pohjimmiltani haluaisin hänen saavan sen.

Mutta olen niin totaalisen, läpikotaisen kyllästynyt seuraamaan, kun muille ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Olemaan aina se, joka katsoo sivusta.

Kuuntelemassa, onnittelemassa. Katsomassa, ihastelemassa.
Seisomassa seinustalla, vilkuilemassa muiden olkien yli, vähintään tuijottamassa valokuvia, videoita.
Yleisössä tuomassa lisämerkitystä toisten muistoille, heidän ikimuistoisiin hetkiinsä.

Se ihminen taustalla, iloitsemassa toisen onnesta.

2 kommenttia:

  1. Mutta olen niin totaalisen, läpikotaisen kyllästynyt seuraamaan, kun muille ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Olemaan aina se, joka katsoo sivusta.
    Kuuntelemassa, onnittelemassa. Katsomassa, ihastelemassa."

    Nämä lauseet on kuin mun suustani. Olen niin väsynyt seuraamaan muiden onnea siitä mitä ne on saanut ja me ei. Olen kyllästynyt esittämään kiinnostunutta työkavereiden lapsikertomuksiin ja vain siksi että haave omasta pienestä on niin vahva. Olen niin monta kertaa sihissyt raivoa lukiessani (kohta varmaan entisen hyvän) ystävän juttuja lapsestaan. Siitä miten rankkaa on nykyisen lapsen kanssa ja miten raskaana olo on kamalaa kun odottaa toista. Olen väsynyt onnittelemaan, hymyilemään, innostumaan. Someen putkahtaa tämän tästä uusi raskaus, sellaisiltakin joilta ei sitä osaisi odottaa. Mietin etten varmaan ikinä saa itse postata ultrakuvaa. Että oon ikuisesti vaan muiden ultrakuvien katselija.

    -S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samanlaisia ajatuksia. Välillä on äärimmäisen vaikeaa esittää kiinnostunutta tuttavien lapsijutuista.

      Ja mitä lähempään ystävä- ja sukulaispiiriin tulee, välillä en voi olla tuntematta puhdasta kauhua siitä, tulenko aina olemaan se kiva "Täti Kuu" vain. Sivuroolissa oleva taustaihminen, joka kutsutaan ristiäisiin, syntymäpäiville ja rippijuhliin. Yksi joululahjan ostaja lisää, saaamatta koskaan ostaa lahjaa omalle lapselle. Todella syviin vesiin tämä voi mietteet viedä.

      Tahattoman lapsettomuuden kannalta on hyvin haastava yhdistelmä, kun ystävyydessä elämäntilanteet ovat niin täydellisen päinvastaiset. Olen pohtinut, etten toisaalta haluaisi, että takiani jätetään joitain todellisia tuntoja vanhemmuudesta kertomatta, esim. väsymystä, turhautumista, epävarmuutta. Mutta onhan se ajoittain niin karvasta, kun arjen haasteet ovat ihan käänteisiä.

      Kovasti voimia jaksaa sinne, ei luovuta toivosta!

      Poista