Minusta tuli vihainen

Työnnän makaronilaatikon uuniin ja lähden kävelylle. Asetan kuulokkeet päähän ja laitan äänikirjan kuulumaan. En halua olla yksin hiljaisuudessa ajatusteni kanssa.

Aurinko paistaa utuisen pilviverhon takaa, ottaa kasvoni hellästi käsiinsä ja silittää lämmöllään poskiani. Lauhkea tuuli leikkii hiuksilla. Kävelen eri suuntaan kuin tavallisesti. 

Löydän uuden pienen asuinalueen, jossa on pieniä, sympaattisia puutaloja sievästi rivissä.
Huolellisesti leikatut pensasaidat erottavat tontit toisistaan. Postilaatikoiden alla on suloisia koreja, joihin on istutettu orvokkeja.

Pihoilla lapset leikkivät ja hyväntuuliset vanhemmat haravoivat ja leikkaavat ruohoa, grillaavat tai huoltavat autoa. Yhden talon portailla äiti ja isä istuvat auringossa lähekkäin ja katselevat arviolta seitsemänvuotiaan tyttärensä leikkejä.

Tiedän, ettei kenenkään elämä ole täydellistä. Tiedän, että näidenkin ihmisten ulkoisesti mukavaan elämään, heidän kivojen pikkutalojensa seinien sisälle kätkeytyy monenlaisia huolia ja murheita.
Läheisten kuolemaa, konkursseja, vakavia sairastumisia, mielenterveys- ja päihdeongelmia, työhuolia, aviokriisejä ja pettäviä puolisoita.

Toisten kohtaamista haasteista ja epäonnesta on kuitenkin vaikea löytää lohdutusta. Se ei vähennä omaa onnettomuuttani. En tosin tiedä, pitäisikö sen edes vähentää. Jokaisella on oma ristinsä kannettavanaan, kuuluu sanonta. Totta, mutta se ei saa kohoamaan omani painoa harteiltani.

Löydän lammen, jota ympäröi viihtyisä puistoalue. Ohitan lähirannan, jossa mattotelineillä kuivuu hyvissä ajoin pestyjä mattoja. Leikkipuistossa pari-kolmevuotias poika juoksee kiipeilytelineille äiti perässään. He ovat koko puistossa kahden. Pojalla on pieni verkkatakki ja söpöt minikokoiset aurinkolasit, joissa on siniset sangat.

Tuleva kesä pelottaa minua, monestakin syystä. Eniten pelkään, osaanko nauttia siitä.
Osaanko nauttia lomasta ja kaikista niistä asioista, jotka tekevät kesästä lempivuodenaikani?

Täysipainoinen kesästä nauttiminen todennäköisesti vaatisi edes vähän rennompaa suhtautumista lapsen yrittämiseen. Jonkinasteista hellittämistä, rauhoittumista. Osaanko tehdä niin?
Haluanko tehdä niin? Vai voinko saada molemmat, täysipainoisen nauttimisen sekä yrittämisen?

Lisäksi tuli tieto, että voisin saada koronarokotteen työterveyden kautta, vaikka ikäni puolesta en ole siihen vielä oikeutettu. Työkaverit toisensa perään ovat käyneet hakemassa rokotteen heti, kun ovat vain pystyneet. Minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Onko se varmasti turvallista raskautta toivovalle?

THL:n mukaan ei ole syytä olettaa, että rokotteesta olisi haittaa sikiölle, vaikka rokotetta ei ole systemaattisesti tutkittu raskaana olevilla. Raskautta toivovista ei ole varsinaista mainintaa, joten sama asia koskee kaiketi myös heitä. Raskaana olevien, koronarokotuksen ottamista pohtivien kannattaa olla yhteydessä äitiysneuvolaan.

Luen, että tämän vuoden alussa raskautta toivoville ja esimerkiksi hedelmöityshoidossa oleville suositeltiin kahden kuukauden taukoa yrityksessä. Kyseisessä suosituksessa pelattiin kuitenkin varman päälle ja samassa jutussa todetaan, että toisaalta kaksi viikkoakin voi riittää "varoajaksi".

Jos kuukautiskierron kaksi ensimmäistä viikkoa tuntuvat jo ikuisuudelta, miltä tuntuisi kaksi kuukautta taukoa koko asiasta? Päätän kysyä asiaa lääkäriltäni. Samalla minua raivostuttaa, miten moneen asiaan lapsitoive elämässäni vaikuttaa. Tätäkään asiaa en voi vain tehdä. Miettimättä, noin vain.

Huomaan, että yhä useammin suru minussa saa väistyä. Sen tilalle on tullut enenevässä määrin ärtymystä ja turhautumista, jopa vihaa. En tiedä, onko se kovin hyvä asia. Minua huolestuttaa, että viha patoutuu ja purskahtaa ulos hallitsemattomasti juuri silloin, kun minä tai kukaan muu sitä vähiten odottaa. Kauhukuvitelmissani se kerääntyy jo entisestään ilmeisen toimimattomaan kehooni ja rappeuttaa myrkyllään sitä lisää.

Jos en voi estää itseäni tuntemasta vihaa, miten saisin sitä ulos sisältäni?
Pitäisikö hakata tyynyjä, omistaa nyrkkeilysäkki? Potkia kiviä, kantoja tai sorsia?
Huutaa yksin metsässä, rääkätä kehoani juoksulenkillä tai bodycombatissa?

Miten sellainen onnistuu, kun olen toisinaan niin väsynyt tästä kaikesta, että hädin tuskin jaksan normaalit arkitoimet?

Lähellä kotia kohtaan pienen pojan ja hänen äitinsä uudestaan, he ovat lähteneet puistosta ja tulleet kadun varteen parkkeeratulle autolleen. Poika ei haluaisi mennä autoon, ja äiti komentaa häntä tulemaan pois keskeltä tietä seisomasta.

Entä jos en koskaan saa lasta?

Kuljenko ikuisesti täällä muiden kotien keskellä, katselemassa toisten elämiä omani lipuessa verkkaisesti ohitseni? Ajatus kauhistuttaa.

Haluaisin vain olla onnellinen.

Pelkään, etten pysty enää siihen ilman lasta.