Irti

Kerran kuukaudessa minut köytetään kahdeksi viikoksi sänkyyn. Sidotaan käsistä ja jaloista kiinni nippusiteillä. Ja sitten vain makaan siinä, liikkumatta. Odottaen, koska pääsen irti.
Siltä tämä usein tuntuu.

Lopulta pääsen osittain irti, seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Saan käteni ja jalkani vapaaksi, mutta olen silti vyötäröstä köytettynä jykevällä kahleella.

Nautin. Heilutan puutuneita raajojani, saan paremmin henkeä, pystyn liikkumaan. Mutta senkin ajan osittain vain odotan ja pelkään, milloin joudun takaisin siteisiin.

Kahden viikon kuluttua kaikki alkaa uudestaan: kiinni ollaan, ja tiukasti. Haluan vetää, ravistella, kiskoa, kiemurrella. Tekisi mieleni riuhtoa itseäni kuin vauhkoontunut villieläin. Mutta en voi.
Käteni eivät liiku minnekään, liikkeistäni ei ole mitään hyötyä. Mitä enemmän pyristelen vastaan, sitä enemmän voimia kulutan turhaan.

Ei ole mitään, mitä voisin tehdä. Ei mitään, mistä olisi tässä apua.
En ole subjekti, vaan paikoillaan mukavaa, eloton objekti. Tehtäväni on ottaa kaikessa hiljaisuudessa vastaan se, mitä milloinkin annetaan.

Olen taas pakotettuna, alistettuna odottamaan liikkumatta niin kauan, että olo hetkeksi helpottuu.
Aika kuluu kuin hidastettuna, niin kuin aina odottaessa käy. Ajantaju häviää ajattomuuden edessä. Tunnit matelevat ja lopulta unohtuvat.

Erityisesti nyt, kun kuukautiskiertoni on Letrozolin avulla saatu asettumaan tähän 30 päivään, elämäni on jakautunut noin kahden viikon pituisiksi jaksoiksi. Tätä hermoja raastavaa odottamisen kierrettä olen kuvannut aiemminkin, mutta jostain syystä se korostuu vielä enemmän nyt.

Vankeus alkaa kuukautisilla, joita on odotettu ja pelätty. Sitten odotetaan, että voi aloittaa Letrozolin. Sitten odotetaan, että kaikki Letrozolit on otettu. Sitten odotetaan ultra-aikaa. Sitten odotetaan mahdollisia ovulaation oireita. Lisäksi (parhaimmassa tapauksessa, jos kaikki menee hyvin) odotetaan ajoitettuja yhdyntä-aikoja, mahdollisesti myös irrotuspiikin laittoa. 

Silloin kahleet hellittävät taas hetkeksi, siteet irrotetaan. Alkaa toisenlainen odotus, joka on tietyllä tapaa raskaampaa kuin aikaisempi, mutta toisaalta kuitenkin kevyempää. Itse koen sen näistä kahdesta ajanjaksosta helpompana: on edes jotain toivoa, ettei nippusiteitä enää tulekaan!

Sillä lisäyksellä, että toivon voi koska tahansa menettää, joten liikaa siihen ei kannata takertua.
En myöskään missään vaiheessa pääse unohtamaan, että edelleen tässä odotetaan, ja tällä kertaa siteiden paluuta. Olenhan edelleen tässä samassa toimenpidehuoneissa, kiinni sängyssä.

Välillä tulee todella klaustrofobinen olo. Päästäkää minut, tahdon pois täältä, HALUAN IRTI TÄSTÄ!

Ja näin tämä jatkuu.

Minne ikinä menenkin, ranteitani puristavat näkymättömät kahleet, tai ainakin niiden jäljet.

Ajatteliko joku jossakin (kohtalo, Jumala, avaruusolio?), että tuon meno näyttää vähän turhan kepeältä, laitetaanpa sille tällainen pallo nilkkaan, niin johan askel hidastuu?

Olen saanut taakseni ylimääräisen, salaisen varjon, jota en koskaan halunnut.

Kun on vaikea keskittyä ystävän puheeseen, huomaan tuijottavani sitä, vaanimassa selkämme takana.
Kun on oikein kaunis alkukesän päivä ja istutan kesäkukkia, tunnen sen vierelläni, häilymässä kukkaloiston taustalla. Kun uppoudun Miehen silmiin ja nauran hänen jutuilleen, katseeni eksyy yhtäkkiä siihen, huomaan sen makaavan vierellämme.

Se seuraa minua joka paikkaan, on kaikessa mukana.

Milloin saan seuraavan kerran olla täysin vapaa? Vai saanko milloinkaan?