lauantai 28. marraskuuta 2020

Ihan vain surullinen

Näen netissä uutisen suositun bloggaajan raskaudesta. Hän on minulle henkilönä täysin tuntematon, en seuraa hänen blogiaan. Uutisessa on kuvia hänestä, viimeisillään raskaana.
Hänen hymynsä kuvissa on pehmeä, syvä.

Menen hänen blogiinsa, siellä on lisää kuvia.
Hädin tuskin tiedän hänen nimeään, mutta hän näyttää niin kauniilta.
Onnelliselta, varmalta, rauhalliselta. Valmiilta.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen puhdasta surua. 

Olen elänyt viimeisten viikkojen ajan vuoristoradassa, jossa ahdistuksen ja toivon, epäuskon ja pelon sekä syyllisyyden ja hämmennyksen tunteet ovat vuorotelleet sellaisella vauhdilla, että hädin tuskin olen pysynyt kyydissä mukana. 

Oikeastaan olen elänyt sellaisessa jo pitempään, kuukausia.
Tällä viikolla matka on vain ollut erityisen heittelehtivää, nopeasti äärilaidasta toiseen vaihtuvaa.

Katsoessani tämän tuntemattoman naisen raskauskuvia kyyneleet tiivistyvät sisälläni, mutta ne eivät tule ulos. 

Olen surullinen, etten ole raskaana. Olen surullinen, että haaveeni edes lyhyeltä osin yhteisestä raskausajasta parhaan ystäväni kanssa matkaa lipuu yhä kauemmas, ollen ihan pian ajallisesti mahdoton.

Tämä on oikeastaan helpottavaa. Tuntea ihan vain surua. Sille itsessään on ollut hyvin vähän tilaa, kun olen keskittynyt huolehtimaan siitä, miten meille lopulta käy tai miten tällaisesta voi selvitä järjissään. 

Nyt sille on hetki. Viimein tuntuu, että maailma tai parisuhteeni ei hajoa sillä välin, kun keskityn hetkeksi muuhun kuin akuuttiin huoleen, hätään ja selvitymiseen.

Ehkä me selviämme tästä, jotenkin. On se mahdollista, erityisesti tänään.
Olen surullinen, mutta olen elossa.

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Verta 2

Aamulla totean, etten edelleenkään tunne kuukautiskipuja. Paperiin jää vaaleanpunaista, hailakkaa verta. Koen, että universumi haluaa leikitellä kanssani, viivytellä. Tämä tuntuu julmalta pilalta.
Ei, ei, ei, hoen mielessäni, en voi estää kyyneliä tulemasta.

Odotan apaattisena koko päivän sitä tunnetta, kun kivut alkavat.
Puhun äidin kanssa puhelimessa. Kysyn, miten hän voi, mutta en kuuntele vastausta.
Teen itseni kanssa sopimuksen, että saan itkeä seuraavan kerran, kun verenvuoto todella alkaa.
Se ei ala.

Illalla Mies katsoo minua niin, kuin katsoi viimeksi kauan sitten.
Suutelee minua niin, kuin suuteli viimeksi kuukausia sitten.

Seuraavat pari päivää yritän olla ajattelematta muuta, kuin sitä miten hyvältä Mies lähelläni tuntui.
Lopulta pakotan itseni kohtaamaan sen tosiasian, että varsinaiset kuukautiset ovat edelleen myöhässä ja mikä hämmentävintä, en ole tehnyt mitään.

Olen jumissa siinä ajatuksessa, etten halua romahduttaa tätä heiveröistä yhteyttä välillämme nyt, kun olen vihdoin saanut sen takaisin. Tiedostan itsekin, että reaktioni on todella omituinen, lähes nurinkurinen. Viimeksi tein testin heti, kun tunsin pientä hämmennystä ja edes teoreettisen mahdollisuuden. Nyt minun on myönnettävä itselleni, etten yksinkertaisesti meinaa uskaltaa tehdä raskaustestiä. 

Tähän asti olen ajatellut raskauden vievän tätä tilannetta ainoastaan eteenpäin, ei taaksepäin.
Koska meillä molemmilla on niin paha olla ja koko asetelma on ahdistava, ei raskaus voisi sitä enää juuri pahemmaksi tehdä.

Mutta nyt se voi. En tiedä miten tai miksi, mutta juuri tänään meistä molemmista tuntuu paremmalta. Se viedään pois, jos teen positiivisen raskaustestin. Silloin toisesta meistä ei hyvin todennäköisesti tunnu enää hyvältä. Olen jollain tapaa täysin lukossa. Haluaisin olla raskaana, tietenkin. Siitä olen varma. Haluan tätä, haluan tietää. Mutta toisaalta en halua tietää, en ihan vielä.

Kun kuukautiset ovat neljä päivää myöhässä, sisuunnun ja teen testin.
Se on negatiivinen. Silti pieni toivo jää kytemään mieleeni. Ehkä sittenkin?
Illalla päätän tehdä testin uudelleen muutaman päivän päästä, jos mikään ei muutu.

Aamulla kuukautiset alkavat. Työpaikan vessassa kuulostelen oloani.
Nyt minulla olisi lupa itkeä, mutta tuntuu kuin kyynelvarastoni olisivat vajuneet tyhjiksi.

Ja mitä käy pahoinvoinnille? Se häviää, vähin äänin.

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Selvennys universumille

Muutama haalea, lähes huomaamaton tippa verta.
Ensimmäiset ajatukseni ovat tunteettomasti, että arvasin tämän. Tiesin, että näin tulee käymään.

Oloni on turta. Onneksi en antanut itseni toivoa.
Olen yksin kotona. Kävelen ympäri asuntoa, päädyn lopulta sohvalle makaamaan.

Huomaan itkeväni ääneen. Jo tutuksi tullut lievään pahoinvointiin yhdistyvä sylkineste nousee jälleen kerran suuhuni. Lopulta itken niin voimakkaasti, että olen lähempänä oksentamista, kuin koskaan ennen näiden viikkojen aikana. Kuinka ironista. 

Kai on mahdollista, että mystinen oksettava olo on voinut olla yksinkertaisesti stressiä.
Vai voiko fyysistä pahoinvointia todella tuntea ainoastaan siksi, että haluaa niin kovasti voida pahoin?

Joka kerta kun rauhoitun, muistan mitä on taas edessä parin viikon päästä.
Itken entistä kovempaa. Kuulevatkohan seinänaapurit? En välitä.

Tiedän, etten itke niinkään sitä, että epäonnistuimme tällä kertaa. Itken sitä, mitä joudun taas pyytämään. Että joudumme taas yrittämään, vaikkei kumpikaan meistä halua sitä näin.
Se tuntuu niin hirveän pahalta, että hädin tuskin pystyn siihen itsekään.

Itken sitä, mikä tunnelma vallitsee kotonamme sen jälkeen. Itken sitä, miten etäiseksi Mies muuttuu, loittonee hiljaa kauas luotani. Niin kauas, että välillä pelkään, saanko häntä enää takaisin.

Haluaisin vain nukahtaa ja herätä sitten, kun tämä kipu on poissa. Jos tämä kipu joskus on poissa.

Kehoni vaikuttaa toimivan kuin kello, valitettavasti. Kuukautisten oletettu alkamispäivä on tänään. Täsmällistä. Tänään järjestetään myös illanistujaiset ystäväpariskunnan luona, jonne meidän pitäisi mennä.

Verta ei vuoda, mutta laitan siteen valmiiksi. Sidepaketin kyljessä lukee Blood and beyond.
Mitä ikinä silläkin tarkoitetaan, en tiedä. Silti se puhuttelee, koska minulle tämä todella on jotain paljon enemmän, kuin vain verta. Se tarkoittaa niin paljon muutakin. Siitä seuraa niin monia asioita. Pyyhin viimeisen kyyneleen silmäkulmastani sekuntia ennen kuin kyytiimme tulevia kavereita istuu autoon.

Pitäisi varmaan olla varovaisempi siitä, mitä toivoo

Jatkossa universumille selvennykseksi: haluaisin voida pahoin siksi, koska olen raskaana.
En muuten.

tiistai 17. marraskuuta 2020

Pelkään

Pelkään, että alan pian tuntea kuukautiskipuja ja että kaikki romahtaa jälleen. Ja että sitten se kaikki alkaa uudestaan.

Pelkään, että yksi ystävistäni tulee raskaaksi ennen minua. Tämän vuoden puolella alkaneessa suhteessaan, muutaman kuukauden yhdessä asumisen jälkeen. Se on hyvin mahdollista, koska he käyttävät ehkäisyä harvoin. Siksi, koska miksipä ei? Sanoin Miehelle kerran, että jos tämä ystävä tulee raskaaksi ennen minua, kuolen pois. Katoan tältä maankamaralta. Siltä minusta edelleen tuntuu.

Pelkään, etten kestä loputtomiin tätä syyllisyyden tunnetta, joka on viipyillyt viimeiset viikot sisälläni kiinteänä toivon ja epätoivon välissä. Syyllisyys siitä, että minun takiani olemme tässä tilanteessa. Siitä, mitä Mies joutuu vuokseni käymään läpi. Vain siksi, että minä haluan lapsen. 

Järkytyn erityisesti yhdestä ajatuksestani. Minusta tuntuu, kuin olisin vähintään tappanut jonkun.
Kukaan ei huuda minulle, ei raivoa, ei edes puhu ikävästi. Silti niin voimakas on tunne taakasta harteillani. Se ei jätä minua rauhaan. Se painaa minua alas, yhä syvämmälle maanrakoon. Tunnen jatkuvasti, että minun pitäisi hyvittää tämä kaikki Miehelle jotenkin. En vain tiedä, miten.
Pelkään, että tämä sairastuttaa peruuttamattomasti meidät molemmat.

Pelkään, että Mies ei kaiken tämän jälkeen rakasta minua enää. Ajatus alkaa vaivata minua yhtenä yönä, sitä mahdollisuutta en ole oikeastaan uskaltanut ajatella. Että jonain päivänä huomataan, että hänen rakkautensa on vain kadonnut. Haihtunut savuna ilmaan. Että hänen tunteensa minua kohtaan ovat runnottu, tallottu, pilkottu, tuhottu tämän takia eikä niistä ole enää mitään jäljellä. Miten saatan ottaa sellaisen riskin?

Pelkään tätä kaikkea. Ja kaikesta huolimatta totean, että pelkään mieluummin näitä asioita, kuin niitä pelkoja, joita minulla oli kuukausia sitten. 

Yksi niistä oli pelko siitä, että olen ostanut Miehelle joululahjan liian aikaisin, jo alkusyksystä.
Että päädymme eroon ennen kuin ehdin antaa lahjan. Ja mikä absurdeinta, päädymme siihen minun aloitteestani, koska hän ei pysty tähän. 

Vaikka jo kauan sitten tiesin, että kestän kaikenlaista, pelkäsin sen olevan asia, jota en kestäisi.

lauantai 14. marraskuuta 2020

Pitkä matka alas

Parina iltana tunnen närästyksen kaltaista tunnetta, mikä on todella epätyypillistä. 
 
Muutamissa päivissä tilanne etenee siihen, että alan tuntea makuuasennossa lievää pahoinvointia. Usein. Jälkeenpäin harmittelen, kun en tajua merkitä ylös ajankohtaa, milloin alan tuntea näin. 
 
En enää tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Kun ajattelen pahoinvointia, halju oksettava tunne palaa suuhuni. Epäilen, tunsinko niin ennen kuin ajattelin sitä. Tunnen oloni vainoharhaiseksi. 
Jos tämä ei liity raskauteen, niin mikä minua vaivaa, vatsahaava? Vai onko tämä kaikki mieleni keksintöä? 
 
Olen ylpeä itsestäni, etten ole tällä kertaa vieläkään sortunut googlettamaan raskausoireita.
 
Kuvittelen, millaista olisi jälkeenpäin todeta, että kaikki se mitä tunsin, liittyi raskauteen.
Voisinko siinä tapauksessa myöhemmin sanoa, että jo näinä päivinä tiesin, aavistin?
En voisi. Koska en tiennyt.  
 
Elän suuren, vallitsevan ristiriidan keskellä, jossa toisaalta en halua uppoutua vahvasti toivoon, koska pilvilinnoista on pitkä matka pudota alas. Edellinen pettymys polttelee muistoissa kipeänä, silloin annoin itseni toivoa liikoja. Toisaalta toivon vältteleminen ja inhorealistinen oletus siitä, että joudumme kokemaan yrittämiseksi kutsutun helvetin uudelleen on musertava. 
 
Ajatus uudelleen yrittämisestä siintää horisontissani valtavankokoisena vuorena, joka minun olisi ylitettävä päästäkseni taas uudelleen tilanteeseen, jossa olisi toivoa. En halua kokea sitä kaikkea uudelleen. En halua Miehen kokevan sitä uudelleen. Kun mietin, millaista se olisi, tuntuu kuin jokin venyttäisi väkisin raajaani sijoiltaan. Sokaiseva kipu, jota ei voi seurata muu kuin ikävä rasahdus.

Yritän ratkaista tilanteen olemalla ajattelematta mitään. Kun pieni määrä nestettä nousee suuhuni ties monennenko kerran illan aikana, nielen sen hiljaa ja yritän keskittyä Masterchef Australiaan.

Minua inhottaa, että elämästäni on tullut asioiden kyttäämisen ympärille rakentuvaa. Haluaisin vain yhtäkkiä huomata, että kuukautiseni ovat jo viisi päivää myöhässä. Ilman, että olen edes ajatellut koko asiaa. Se ei ole millään tavalla mahdollista, kun olen näin epätoivoisen tietoinen ajasta. Jokaisesta kuluneesta minuutista ja tunnista.

torstai 12. marraskuuta 2020

Vatsa

On ihmeellistä, miten erilaiselta oma vatsa voi eri tilanteissa tuntua.

Normaalisti suhtautumiseni vatsaani on lähinnä naisellisen epävarma, välillä turhamainen.
Vatsani ei ole iso, mutta ei litteäkään. Vuosikausia kestäneiden ulkonäköpaineissa kipuilujen jälkeen olen päässyt pisteeseen, jossa kiinnitän siihen huomiota lähinnä vaatteita ylle sovittaessa ja tuntiessani nälkää tai kuukautiskipuja.

Kuitenkin nyt, kuten viimekin kerralla, kiinnitän pakkomielteisen paljon huomiota vatsani tuntemuksiin. Se vetää minua puoleensa kuin magneetti. Tarkkailen sitä jatkuvasti, jopa tiedostamattani.

Kun istun sohvalla ja katson televisiota, tuntuu kuin vatsani ääriviivat olisi piirretty korostuskynällä.
Kuin sillä olisi jokin minusta erillinen, oma energiansa. Ikään kuin aura.
Välillä käteni hakeutuu vatsan päälle tai ainakin lähelle, silittää ennen kuin edes huomaan sitä.

Viime yrityksen jälkeen olin huomaavinani, että vatsani näytti jotenkin isommalta, juuri ennen kuin kuukautiset alkoivat. Tiesin sen olevan järjetöntä. Eihän raskaus edes voi turvotusta lukuunottamatta näkyä ensimmäisillä raskausviikoilla, ei ainakaan niin selkeästi kuin mitä kuvittelin sen näkyvän.

Luulen ymmärtäväni vähän paremmin, millaista on olla luulosairas, kuvitella kaiken olevan merkki jostain. Tunnustelen kaikkia pieniä kivistyksiä ja muljahduksia.
 
Töissä joudun iltapäivällä avaamaan farkunnapin, koska vatsani tuntuu epämukavan turvonneelta.
Kieltäydyn ajattelemasta sitä sen enempää.

Tämän kaiken jälkeen uskon vielä vahvemmin lumelääkkeiden vaikutuksiin.
On uskomatonta, miten paljon ajatukset muokkaavat sitä, miten tulkitsemme kehoamme. 

Joinain iltoina nukkumaanmennessä tunnen pakottavaa tarvetta jutella mielessäni kuvitteelliselle lapselle. Tuntuu jollain tapaa mielenvikaiselta jutella sellaiselle, jota ei vielä todistettavasti ole olemassakaan. En edes tiedä tarkalleen, mitä haluaisin sanoa. Ehkä vain jotakin, mitä vain.
 
Yritän niin kovasti saada sinua luokseni, yritäthän sinäkin tulla.

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Haavekuva

On yksi haavekuva, joka ei jätä minua rauhaan.
Se on antanut voimaa silloin, kun sitä on ollut vaikea löytää lähempää. Vaikka enhän edes tiedä, tuleeko se koskaan toteutumaan.

Toivon, että jonain päivänä, on se sitten lyhyen tai pitkän ajan päästä, Mies kertoo minulle, että hän ymmärtää. Hän ymmärtää, mikä tässä oli tavoittelemisen arvoista. Hän tietää nyt, miksi halusin tätä niin kovasti ja kipeästi, itseni ja hänet rikki repien.

Haaveissani hän vielä joskus kiittää minua siitä, että halusin meistä tulevan perhe.

perjantai 6. marraskuuta 2020

Kaikkensa antanut

Useiden päivien ajan tunnen raskaan, elottoman painon lepäävän harteillani, kuin ruumis.
Tämän on pakko onnistua, minun pakko löytää ovulaatio.

Viimein ujo, hailakanpunainen viiva piirtyy tikkuun. Suunnaton helpotus. Vihdoin jotain tapahtuu!
Heti perään tulevat hämmennys ja turhautuminen.
Miksei se ole oikean värinen? Mitä tämä tarkoittaa?
Seuraavana päivänä kohtaan haalean viivan vielä toistamiseen.

Kunnes lopulta katson silmiin pyöreää hymynaamaa. Myöhemmin tulevat kehon omat ovulaation merkit, mukaan lukien yllättävän voimakkaat kivut. Sellaisia en muista koskaan ennen kokeneeni. Huomaan piilevän ironian. Jos tuntisin kehoni paremmin, olisin voinut luottaa tunnistavani ovulaation pelkästään niistä.

Kuiskaan katuvaisena mielessäni keholleni, hyvittelen sitä. Miksi aina ensimmäiseksi epäilen sinua enkä luota siihen, että toimit oikein. Sinäkin reppana vain yrität kaikkesi suoriutua tästä.

Juuri nyt olen helpottunut, että kaikesta huolimatta tästä on suoriuduttu suunnilleen, niin kuin pitikin.
Lasta on yritetty ennen ovulaatiota ja ovulaation aikoihin. 

Suoraan sanottuna inhoamme sitä molemmat, mutta eri syistä. Se tuntuu väärältä, sitäkin eri syistä.
Ainut asia, mitä inhoan vielä enemmän, on pelkoni sitä kohtaan, mitä tämä tekee meille.
Kumpikin meistä lienee samaa mieltä siitä, että täydellisessä maailmassa lasta ei enää koskaan tarvitsisi yrittää uudelleen.

Mutta se on nyt tehty. Kaikki se vaiva ja ahdistus ei mennyt hukkaan.
Toki voi osoittautua myöhemmin, että se meni kuitenkin hukkaan, mutta silti.
Olen kaikkeni antanut, juuri nyt en voi tehdä tämän enempää.

Olen viimeisen viikon aikana venynyt lähemmäs sietokykyni äärirajoja, kuin koskaan ennen. Ainakin siltä juuri nyt tuntuu. Olen suunnattoman huojentunut, ettei minun tarvitse jatkuvasti miettiä, milloin ja millä testillä seuraavan kerran testaan. Voin käydä vessassa laskematta tunteja.

Olen löytänyt uuden, kivan tv-sarjan. Sarjassa on kohtaus, jossa naispäähenkilön paras ystävä tuuppaa hänelle ovulaatiotestin ja painostaa häntä tekemään lapsen äkkiä uuden ihastuksen kanssa.
Nainen sulloo testin salaa taskuunsa. Kohtaus on jännittynyt, odottava, haaveileva, ihastuneen kutkuttava. Minun osaltani tunnelma lopahtaa heti.

Ensimmäinen viikko on helpoin, koska sen aikana ei voi edes kuvitella tuntevansa raskausoireita.
Muistelen säälinsekaisin tuntein edellistä kertaa, kun viikon päästä suojaamattomasta seksistä tunsin kipua vatsassa ja muutin asumaan haavemaailmaan, jossa se oli mahdollisesti kiinnittymiskipua.

Tällä kertaa olen vielä varovaisempi, pidättyneempi.
Onnistun pitämään ajatukset raskaudesta loitolla tiettyyn pisteeseen asti.

Ja se piste on lastenlaulua mukaillen se, kun saapuu oikea yö.
(Oletteko muuten koskaan miettineet, mikä tekee yöstä oikean, entä väärän? Onkohan väärä yö sellainen, jolloin lasta ei yrityksestä huolimatta saada alulle?)

Silloin, väsyneenä ja hiljaa paikallaan, ajatukseni pääsevät karkuun ja niitä on vaikeampi hallita.
Yritän olla vähemmän ehdoton ja lempeästi ohjata itseäni miettimään muuta.
Arvaatte jo varmaan, miten hyvin se toimii.

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Sekopää

Ostan kahdenlaisia ovulaatiotestejä, halvempia ja kalliimpia.
Aloitan testaamisen varhain, kuten on suositeltu.
Teen halvempia liuskatestejä tunnollisesti, ja kerta toisensa jälkeen tuijotan yhtä punaista viivaa.

Miehen näkökulmasta toimintani näyttäytyy maaniselta, lähes sekopäiseltä. Hän on ihan oikeassa, sitä se onkin. Mies kertoo, että tunnun vieraalta. Ettei hän haluaisi nähdä minua tällaisena, vainoharhaisesti erilaisia tikkuja kyttäävänä, sinne tänne käyttöohjeiden kanssa syöksähtelevänä, hermostuneena olentona.

En minäkään haluaisi nähdä itseäni tällaisena. Mutta tällainen silti olen.
Minun on pakko olla.

Kun laskennallinen ovulaation aika olisi seuraavana päivänä, ja edelleen testiin piirtyy yksi punainen viiva, alan ahdistua. Siirryn kalliimpiin testeihin. Olen kuuliaisesti neljä tuntia virtsaamatta ennen testaamista, ohjeen mukaan. Testistä minua tuijottaa yhden viivan sijaan tyhjä pyöreä ympyrä.

Lopulta yhtenä iltana romahdan, kun paine on musertaa minut alleen.
Testaamista ei ole jatkunut kuin muutamia päiviä, mutta olen jo lopen uupunut.
Tekisi mieli lopettaa. Luovuttaa, antaa olla, sanoa etten osaa enkä jaksa tätä.
Mutta en voi. Tiedän voivani elää tämän asian kanssa parhaiten niin, että tunnen tehneeni tarpeeksi.

Itken Miehen sylissä, että on minun vastuullani, että tämä asia etenee.
On minun vastuullani selvittää, mitä kehossani tapahtuu ja löytää paras ajankohta yrittämiselle.
Ylimääräistä yrittämistä kun ei meistä kummankaan tee mieli, ei tässä tilanteessa.

Luen keskustelupalstojen kokemuksia ovulaatiotesteistä.
"En tiedä mitään, mikä saisi mieheni yhtä iloiseksi, kuin näytössä näkyvä hymynaama!" lukee kalliimman testin omilla sivuilla, muiden käyttäjien kokemuksissa.
En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Rintaani puristaa tieto siitä, että minun pitäisi olla perillä, selvittää, tietää.
Aikaa sille kaikelle on kauhistuttavan vähän ja seuraava mahdollinen kerta on kuukauden päästä.

En kuitenkaan tiedä. Ja jos minä en kohta ala tietämään, tämä ei lopu ikinä.
Minulla pitäisi olla vastauksia, mutta ei ole.

Netti sivistää minua síitä, että kaikilla naisilla ovulaatio ei vain näy testeissä.
Entä jos ovulaationi meni jo? Entä jos sitä ei ollutkaan?

Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista on, ettei kukaan lapsi ansaitse kasvaa näin ahdistuneessa kehossa.

maanantai 2. marraskuuta 2020

Miksei kukaan kertonut?

Mitä enemmän perehdyn hedelmällisyyteen ja naisen kehon toimintaan, sitä hämmentyneemmäksi tulen. Tähän asti mielikuvissani on korostunut se, miten helppoa raskaaksi tuleminen voi olla silloin, kun sitä ei halua. Vain yhdestä suojaamattomasta kerrasta. 

Asian käänteinen puoli ei ole omassa elämässäni korostunut millään tavalla.
Se, että yksi kerta ei hyvinkään usein riitä, vaikka kuinka haluaisi.

Miksei kukaan kertonut minulle aiemmin, että raskaaksi tuleminen toivotusti on lopulta varsin epätodennäköistä? Toki tiesin, että raskaaksi tuleminen voi olla hankalaa ja moni asia voi mennä pieleen. Luulin myös, että perustietoni raskauden yrittämisestä olivat edes jokseenkin oikeat.

Enpä kuitenkaan tiennyt, että tullakseen raskaaksi naisen sisällä ja hänen ulkopuolellaan täytyy ilmeisesti tapahtua arvioni mukaan noin 27 000 asiaa ensin oikein. 

Eikä mikään niistä ole itsestäänselvää. Sisällä pitäisi olla tarpeeksi limaa, tilaa liikkua ja riittävän vauhdikkaita, laadukkaita siittiöitä. Monessa paikassa naisen kehoa täytyy olla oikeanlainen koostumus, rakenne ja muoto, täsmälleen oikeasta ajoituksesta puhumattakaan.

Miksi en ole aiemmin tiennyt esimerkiksi sitä, että raskaaksi tulemiseen on olemassa kahden tai maksimissaan kolmen vuorokauden mittainen ikkuna kuukaudessa, jolloin se ylipäänsä on mahdollista? Opetettiinko sitä yläasteella, lukiossa? Epäilen. Ymmärrän osittain sen, ettei tätä haluta kertoa lemmenkipeille teini-ikäisille, mutta eipä ole tullut sen jälkeen missään muuallakaan vastaan.

Lopulta päädyn hämmästelemään sitä, miten paljon ihmisiä tällä planeetalla on. Miten niin moni kuitenkin onnistuu tässä oudossa leikissä, jossa on enemmän palasia kuin yhdessäkään palapelissä?

En voi olla ihmettelemättä, miksi en tiedä näistä asioista, eivätkö nämä kuuluisi yleistietouteen?

Kuinka moni nainen tietää alkaessaan yrittää lasta, onko minulta vain mennyt jotain ohi?

Entä jos tämä ei vain onnistu näin, ei ainakaan tällä tavalla?