On niin paljon, mitä haluaisin sanoa.
Kaikenlaista, mistä haluaisin kirjoittaa.
Ja kliseistä mutta totta, niin vähän aikaa.
Sitäkin vielä vähemmän käytettävissä olevaa aivokapasiteettia.
Haluaisin kertoa täällä monista eri asioista.
Sekä hyvistä, että huonoista.
Kuten vaikka siitä, kuinka joinain päivinä hän on hiljaa ainoastaan nukkuessaan, jos silloinkaan.
Hereillä ollessa jokainen hetki on täynnä ääntä, usein hyvin kuuluvaa sellaista. Hyväntuulista jokeltelua, mölinää, puhinaa, joikaamista, huokauksia, aivastuksia, naurua, komentamista. Testailua, millaisia eri kiljahduksia voikaan saada itse aikaan.
Tietysti myös erilaista tyytymätöntä käninää ja kitinää, itkuakin. Viime aikoina erityisesti turhautunutta ähinää ja kivahtelua, kun hän ei omasta mielestään etene haluamallaan tavalla.
Sillä hän tosiaan olisi menossa, aivan kaikkialle.
Jos hän itse saisi päättää, en ole varma olisiko hän edes Suomen rajojen sisäpuolella enää.
Hän haluaa nähdä kaiken ja koskettaa kaikkea näkemäänsä.
Hän haluaa sen itselleen, omaan käteen ja siitä suuhun.
Hänen mielestään kaikki olemassaoleva on lähtökohtaisesti hänen, ja hänen käsiinsä tutkittavaksi tarkoitettu. Hänellä on rajaton luottamus omaan suuhunsa eikä pienintäkään epäilystä, etteivätkö esimerkiksi hänen itsensä kokoinen tyyny tai minun kyynärpääni mahtuisi sinne.
Miehen nähdessään hänen kasvonsa silmiä myöten loistavat, suu muikistuu vallattomaan virnistykseen. Jälleennäkemisen riemu on yhteinen.
Ylipäänsä hän vaikuttaa usein virkistyvän muista ihmisistä.
Vieraista, tai vieraana kylässä olosta.
Siitä, että pääsee näkemään jonkun muun naamaa, kuin minun.
Toisinaan kaverin tai sukulaisen tullessa kylään hän suorastaan villiintyy.
Eräänäkin kertana hän nauraa tikahtuakseen, kun perheystävä näyttää hänelle leluja.
Ei tee mitään muuta, kuin näyttää hänelle yksitellen leluja.
Niitä samoja, jotka hän on nähnyt noin tuhat kertaa aiemminkin.
Olen käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja vetäytynyt lajittelemaan pojan vaatteita, vaihtamaan isompaa kokoa käyttöön. Pakko saada tehtyä. Hihat ovat jälleen kerran jäämässä lyhyiksi, housut kiristävät vyötäröltä.
Hyvin monia asioita on nykyään vaikeaa aloittaa, saada aikaiseksi.
Väsymys painaa silmiä, vaatii oman päivittäisen veronsa.
Poika vaatii hereillä ollessaan eri tavalla huomiota, kuin nuorempana.
Hänen nukkuessaan on usein pakko saada hengähtää, levätä.
Siksi on käytettävä tarkkaan ne hetket, jotka vaativat minkäänlaista isompaa ajatustyötä.
Ja etenkin ne hetket, kun kokee pystyvänsä sellaiseen.
Ylipäänsä hetket, kun
a) jaksan ja
b) voin
hyvällä omallatunnolla keskittyä jonkin asian tekemiseen, ovat ymmärrettävästi tiukassa.
Niistä on tullut harvinaista herkkua. Lähestulkoon valuutaksi kelpaavaa, kuten myös unesta.
Muistan yllättyneeni, kun ensimmäisten huumaavien päivien ja viikkojen jälkeen en enää halunnutkaan tuijottaa häntä kaiken aikaa. Halusin, suorastaan janosin kiperästi aivoilleni jotain muuta ajateltavaa.
Hän on arvokkainta, mitä on.
Mutta minulla on oltava myös jotain omaa.
Jotain, mikä ei koske häntä, mikä ei liity häneen millään tavalla.
Muistan ajatelleeni, että antakaa minulle mitä vain. Siilien sielunelämää koskeva luontodokumentti, betonielementeistä kertova tiedeartikkeli, puunrunkoja ylistävä runokokoelma, podcast unitulkinnasta.
Minä luen, katson ja kuuntelen ne ahmien (jos saan jostain aikaa tehdä niin).
Olen aina ollut kiinnostunut monenlaisista asioista. En halua menettää, unohtaa sitä.
Se tuntui yhtäkkiä tärkeältä silloin. Tuntuu edelleen.
Hän on niin kiinteä osa minua. Hän on aivan kaikessa, kaikkialla. Sekä mielessä että konkreettisesti.
Kaikki pyörii hänen ja vain hänen ympärillään.
Juuri siksi tarvitsen myös pieniä hetkiä, kun ajattelen muuta.
Vaikkapa samalla, kun viikkaan hänen pieniä vaatteitaan pois.
Pojan kikatus kaikuu korvissani jatkuvana virtana.
Kun hän nauraa, maailmassa on kaikki paikoillaan ja hyvin.
Lopulta on mentävä olohuoneeseen katsomaan, kun olen aikani kuulostellut menon yltyvän yhä vain hervottomammaksi.
Siellä he nauravat kaikki kolme katketakseen lattialla. Poika, Mies ja ystävämme.
Pojan nauru, se tarttuu holtittomasti muihin hänen ympärillään.
En ole koskaan nähnyt Miehen nauravan noin.
Hän pyyhkii vettä silmistään yhä uudestaan ja uudestaan, samoin kuin ystävämme.
Sisälleni syttyy pari uutta tähteä.
Vain itse tiedän sen, mutta ne ovat siellä yhtä kaikki.
Haluaisin sanoa:
"Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitin?
Tätä halusin elämäämme lisää. Iloa, naurua, no, elämää.
Tiedän, että sen hinta on ollut kova.
Mutta se tuntuu myös hyvältä, eikö tunnukin?"
En sano mitään.
Liityn mukaan nauramaan.
Kuvaan puhelimella videon muistoksi.
Tämän hetken haluan muistaa.
Tiedän muistavani ilmankin.
Iltaisin suihkussa hän yrittää ottaa kädellä vedestä kiinni.
Tottakai, onhan kaikki muu hänen näkemänsä ollut käsin tavoitettavaa, ja kaikkein mieluiten vieläpä suuhun laitettavaa.
Ihmetys on kova, kun veden kanssa se ei jostain syystä onnistu, vaikka kuinka yrittää.
Kerta toisensa jälkeen se pakenee pieniä sormia ja niiden voimakasta tarttumisotetta.
Edelleen pysähdyn ihmettelemään sitä, että tällä hetkellä elämäni keskiössä on ihminen, jolle sellainen asia kuin veden olomuoto ja ylipäänsä olemassaolo on uusi, ihmeellinen asia.
