Erilaiset tähdet

 
Ollessani lapsi ja varhaisteini-iässä minulla oli koira. Kävelin sen kanssa ulkona joka päivä, myös iltaisin. Mitä teinimmäksi tulin, sitä enemmän löytyi asioita, jotka olisivat kiinnostaneet enemmän, kuin koiran lenkitys.

Silti oli pakko mennä, muitakaan vaihtoehtoja ei ollut.

Yhtenä talvena aloin iltalenkeillä kiinnittää erityistä huomiota tähtiin.

Löysin nopeasti suosikkini. Kolmen lähekkäisen tähden loivasti vino, mutta täsmällisen symmetrinen rivistö. Siitä lähtien joka ilta etsin sitä katsellaani. Toisinaan oli niin pilvistä, ettei tähtiä näkynyt ollenkaan. Toisinaan ne kolme olivat lähes ainoat yksilöt, jotka taivaalla loistivat.

Myöhemmin opin, että kyseistä kolmikkoa kutsutaan nimellä Orionin vyö.

Iltalenkillä nähty Vyö alkoi edustaa jonkinlaista pysyvyyttä muuten horjuvissa, epävarmoissa vuosissa. Niinä päivinä, kun Vyö näkyi, asiat olivat selvästi ainakin jonkinlaisella mallilla, siis samalla tavalla kuin ennenkin.

Kuitenkin mitä lähemmäs täysi-ikäisyyttä tulin, sitä enemmän Vyö alkoi ärsyttää, turhauttaa.

Tuokin aina vain tuossa. Samalla tutulla taivaalla, silloin tällöin vaihtuvalla, mutta yhtä kaikki ennustettavalla, helposti löydettävällä paikallaan. Enkö koskaan pääse pois sen alta, enkö koskaan näe mitään muuta, jotain uutta?

Kun muutama vuosi myöhemmin asuin jo yhdessä Miehen kanssa, esittelin hänelle suuren unelmani:
Halusin matkustaa kauas pois.

Jonnekin paahtavan auringon alle, jossa vesi hohtaa juuri niin turkoosinsinisenä, kuin kauneimmissa valokuvissa.

Yksi lempikappaleeni vuosien ajan oli Raappanalta, jossa laulettiin:

"Lähdetään kauas pois, sinne mis on lämmin.
Ja niin paljon elävämmin loistaa tähdet ja kuu.

Ei se voi olla väärin,
Lähtee maailman ääriin.

Haluan sun kanssasi poistuu."

Lapsuudenkodissani ei matkusteltu. Myöskään Miehellä ei ollut hääviä kokemusta ulkomaista.
Hän oli epäileväinen, varautunut.

Mutta niin me vain lähdimme.

Ensimmäisenä iltana majapaikassamme, kosteuden viipyillessä iholla ja monenkirjavien lintujen hiljennyttyä muutamaksi tunniksi, seisoin ulkona parvekkeella ja katsoin ylös.

Vyötä ei näkynyt.

Sitä ei voinut nähdä, koska se näkyi kotoa, josta olin nyt hyvin kaukana.
Olin toisella puolen maailmaa.

Sen sijaan ylläni loisti uskomattoman kaunis ja moninainen tähtitaivas.
Se näytti ääriään myöten täydeltä. Siltä, ettei löytyisi yhtään nurkkaa, jonne mahtuisi mitään enempää.

Etsin pitkään siitä jotain tuttuutta, samaa kuin kotona.
Olin haljeta riemusta, kun en löytänyt mitään.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin, koko keho täynnä kutkuttavaa intoa ja jännitystä.
Hiivin parvekkeelle kuuntelemaan lintujen laulua ja katsomaan, myös tuntemaan, kun aurinko nousi.

Silloin itkin onnesta.
Eikä siitä meinannut tulla loppua.

Olin vihdoin päässyt pois.

Tehnyt niin, kuin olin halunnutkin.
Lähtenyt nähdäkseni muuta. Uutta, erilaista.

En koskaan unohda sitä hetkeä ja tunnetta.
Voin edelleen koska tahansa palata siihen takaisin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olin oikeasti vapaa.
Tuntui, että elämä oli kerrankin omissa käsissäni.

Mies huomasi nauttivansa seikkailusta.
Hänkin löysi itsestään jotain sellaista, minkä ei olisi ollut hyvä jäädä peittoon.

Kun lähdön aika koitti, muserruin.
Sydämeni oli varastettu, olisin halunnut jäädä.

Tuliaisten lisäksi pakkasin matkalaukkuuni ennustuksen, jota en vielä silloin ymmärtänyt.

En tuntenut minkäänlaista koti-ikävää. Kuten Raappanakin totesi:
"Kaikki oli mukan matkassani viimeks kun tarkistin."

Mutta elämä oli Suomessa.

Olin silti onnellinen, että sain kokoa sen kaiken.
Nähdä, että on olemassa muutakin, toisenlaista elämää.

Vaikka lähdin, ja palasin takaisin.
Vaikka saapuessa pakkaseen lumen keskelle Vyö toivotti minut tervetulleeksi vaimealla loisteellaan.

Nuo muistot ovat palanneet mieleeni viime aikoina.

Huomaan nimittäin suhtautuvani raskauteen vähän samalla tavalla, kuin sydämeni maahan päiväntasaajan toisella laidalla.

Vaikken ollut siellä niin kauan, kuin olisin halunnut olla, oli silti parempi, että olin.
Oli parempi saada se lyhytkin aika, kuin olla saamatta mitään.

Vaikka täällä Suomessa ollessa ja asuessani tiedän, mitä minulta puuttuu. Vaikka tiedän, että jossain muualla on olemassa paikkoja, jotka saavat koko kehon heräämään eloon, laulamaan ja tanssimaan kilpaa auringon kanssa.

Silti mieluummin tiedän, että se kaikki on olemassa, tuolla jossain. Vaikkakin tällä hetkellä ja todennäköisesti myös pitemmässä kaavassa, loppuelämän asumisen kannalta tavoittamattomissani.

Koettu matka seikkailuineen vertautuu mielessäni raskauteen sillä erolla, ettei tämä raskaus ole itseni aikaansaamaa.

En päässyt tähän nykyiseen tilaan vain siksi, että niin kovasti halusin.
Siksi, että vain menin ja toteutin sen, mitä halusin tapahtuvan.

Ehei. Se voi päteä ulkomaanmatkaan, mutta ei tahattomaan lapsettomuuteen.

Päädyin tähän siksi, että minulla vain sattui olemaan hyvää tuuria.
Sitä, mitä toivoisin jokaikisellä lasta toivovalla olevan, roppakaupalla.

Kuulostaa mielipuoliselta, mutta vaikka tämä raskaus vietäisiin nyt minulta, olisin silti jo tässä vaiheessa saanut enemmän, kuin koskaan peloiltani uskalsin oikeasti toivoa.

En edes halua kuvitella, miten kamalaa se olisi.
Mutta se ei poista sitä, että olen jo saanut jotain, mitä ei enää voi ottaa minulta pois.

Olen päässyt jälleen maailman toiselle puolelle.
Katsomaan, näkemään ja kokemaan, millaista siellä on.

Olen seisonut tuikkivan taivaan alla, nähnyt erilaiset tähdet.

Salaisuus

 

Perinteinen tyttöjen kesäilta.

Osallistujissa on kaksi läheistä ystävääni, jotka tietävät kaiken. Lisäksi on muutama, jotka eivät tiedä mitään. Koska en ole missään vaiheessa saanut kerrotuksi heille mitään. He ovat vain jääneet valintani, sisimmän piirini ulkopuolelle.

Silloin, kun kontrolloin äärimmäisen tarkasti sitä, kuka saa kunnian tietää tilanteestamme ja kuka ei.
Koska se oli ainut asia elämääni astuneessa kaaoksessa, mihin saatoin enää mitenkään vaikuttaa.

Olen jo etukäteen päättänyt ilmoittaa juhlissa olevani raskaana. On aikaista, mutta koen, että ympäristö on turvallinen. Jos jotain ikävää tapahtuisi, maailma kaatuisi ihan muihin asioihin kuin siihen, että juuri nämä ihmiset tietävät ja heille joutuu kertomaan.

Sitä paitsi tarvitsen syyn, miksen syö graavilohta ja juo alkoholia edes puolikkaan tervetulomaljan verran, mikä on yleisesti tiedossa oleva normaali vuosittainen alkoholinkulutukseni.

Kun kaikki ovat vihdoin koolla, alkumaljat on juotu ja olen vain ykskantaan ilmoittanut juovani tällä kertaa alkoholitonta, saan useita odottavan merkitseviä katseita kahdelta tietoiselta ystävältä.

Kurkku tuntuu yhtäkkiä hiekkapaperilta.
Entä jos kertominen tietää huonoa onnea?

Ei auta. Nyt on vain kakistettava se ulos.

Niinpä salaatinteon yhteydessä, talonetsintäkuulumisiin liittyvän huteran aasinsillan kautta möläytän sen. Ilmaan kevyinä leijumaan jääneet sanat saavat kaiken tuntumaan jälleen siltä, kuin näyttelisin pääosaa jossain keskinkertaisessa draamakomediassa, jossa olen vaihtanut elämää jonkun toisen kanssa.

Voisiko joku kertoa, mikä juttu siinä on, että kun kertoo raskaudestaan, jonkun pitää melko pian kysyä, kauanko yrititte lasta?

Miksi?

Mitä joku tekee sillä tiedolla, mitä käytännön merkitystä sillä kenellekään asiaan kuulumattomalle on?

Onko tarkoituksena saada vertailla näitä(kin) asioita keskenään ja sitten myhäillä itseensä tyytyväisenä, jos saa jälleen kerran yhden lisävahvistuksen erinomaisesta hedelmällisyydestään, kun muiden raskaaksituloajat ovat olleet pitempiä?

Vai onko motiivina haistella, löytyisikö sitä kautta jotain viihdyttävää draamantynkää vähän tätä uutista elävöittämään, kenties pääsisi sitten päivittelemään, että voi voi, noilla meni sillä lailla ikävästi?

Vastaan epämääräisesti, että on kyllä yritetty jo pitempään.
Ihan jonkin aikaa.

Hah, mikä vitsi.
Ei vain oikeasti naurata yhtään.

Mutta en halua avata asiaa enempää iloisen jälleenkokoontumisen keskellä. Nyt ei ole hyvä hetki alkaa kertaamaan kaikkia tämän MM-tason shakkia monimutkaisemman matkan vaiheita.

Siitä lähtien, miksi on niin, ettemme Miehen kanssa ole yhtä innoissamme asiasta.

Hämmentävää on myös, että koska porukan toinen, odotuksessaan paljon pitemmällä oleva osallistuja on estynyt, huomaan olevani porukan ainut, joka on raskaana. Se henkilö, kenen kohtaamista aiemmin niin kovasti pelkäsin ja nyt viime aikoina itse asiassa jopa jonkin verran odotin, ei olekaan paikalla.

Olin etukäteen ajatellut, että hän voisi olla se, joka on Ihan Oikeasti Raskaana, ja minä voisin olla se joku outo häröilijä taustalla, sivujuonteena.

Ilta sujuu mukavasti. Raskauteen viitataan ja siitä puhutaan, muttei liikaa, siedettävällä tasolla.

Yksi ystävistä muistelee, ettei hänelläkään ollut pahoinvointia oikeastaan missään vaiheessa raskautta. Se helpottaa jonkin verran.

Toinen korjaa lempeän kärsivällisesti joka välissä puheitani hokiessani kaikessa sanaa "jos". "Jos kaikki menee hyvin", lisään joka välissä henkeä vetämättä selitykseni lomassa. "Jos tämä raskaus ei mene kesken", "jos päästään ensi vuoden puolelle".

"Kun", hän korjaa ja katsoo painokkaasti silmiin. "Kun kaikki menee hyvin", hän sanoo ja hymyilee lämpimästi, laskee käden rauhoittavasti olkapäälleni.

Ainoa asia, mikä suorastaan karmii, on muiden pohdinta seuraavien kokoontumisten ajankohdasta ja teemasta. "Neiti Kuun babyshowerit on ainakin yks, loppuvuodestako sit vai alku-?" yksi pohtii ääneen.

Babyshowerit!?

Ei.

Ei, ei. ei.
Eihän niistä voi puhua nyt, ei vielä.

Siihen on vielä tuhat valovuotta aikaa.
Mitä tahansa voi tapahtua.

On liian aikaista.

Tekisi mieli ponkaista ylös ja kirkua kovaan ääneen kädet korvilla: "ÄLKÄÄ PUHUKO NIISTÄ, SILLOIN KIROATTE TÄMÄN RASKAUDEN, PILAATTE SEN!"

Samalla sydän muljahtaa ja jättää yhden lyönnin välistä.
Babyshowerit, minulle?

Voisiko niin todella tapahtua?

Nähdessäni vanhempiani törmään tyypilliseen, jo monien eri kohtaamisten, työkaverien, tuttujen ja sukulaisten tapaamisten kautta tutuksi tulleeseen tilanteeseen: Tekisi niin mielettömän kovasti mieli kertoa, vaikka samaan aikaan ei yhtään.

Olen kuin 5-vuotias lapsi, jolla on tiedossaan jännittävä salaisuus, suuri ja tärkeä yllätys muille.
Ja suuria vaikeuksia olla kailottamatta sitä kaikille vastaantuleville.

En kerro.
On liian aikaista.

Jos jotain ikävää tapahtuisi, he vain surisivat ja murehtisivat puolestani asiaa, jota heidän ei ole millään tasolla tarpeellista murehtia. Huolestuisivat, ja mikä pahinta, eivät ehkä turhaan.

Alkuviikosta käyn puhelinkeskustelun erään ystävän kanssa.

"Ai äitiskään ei tiedä?"
"Ei."
"Millon aiot kertoo?"
"En ainakaan vielä. Tarviin ainakin sen kunnallisen ultran ensin, vähintään."
"Eikö se huomannut, kun kävit sen luona?"
"No ei."
"Vaikka olitte saunassakin yhdessä?"
"No eihän musta nyt mitään huomaa!"
Hiljaisuus.
"Vai huomaako?"
"No en mä tiiä! Mun mielestä huomaa. Mut on vaikee arvioida, johtuuko se siitä kun mä tiedän. Ehkä vaan osaan siks kattoo ja nähdä."

Jep.

Ehkä sä vaan siks osaat kattoo ja nähdä, rakas pöhkö.

Tiloissa

Kaikki nämä useat vuodet, joiden ajan olen seurannut tahatonta lapsettomuutta käsitteleviä blogeja, olen yli kaiken vihannut järjestystä, jossa ensin postataan tieto positiivisesta raskaustestistä ja seuraavassa postauksessa jo valitetaan raskausoireista ja huolehditaan, onko kaikki hyvin.

Kerrotaan, miten ahdistavaa on olla raskaana ja elää jatkuvan huolen kanssa.

Kun valtavan suuresta, mahdollisesti hyvinkin pitkään jatkuneesta lapsitoiveesta, surusta ja ahdistuksesta siirrytään nopeasti yllättävän kylmän kuuloisiin, staattisiin ja steriireihin raportteihin lähinnä siitä, mitä raskausoireita on ollut, tai mikä milloinkin mietityttää ja huolettaa.

Sellaisia "jee olen raskaana, mutta voi voi, oksettaa"- tai "jee raskaana, mutta voi voi, kun huolettaa"-postauksia lukiessa tuli oman yrittämisen ja sitä seuraavien hoitojen ja kipuilun aikana lähinnä mielipuolinen halu kommentoida:

Etkö tajua, että olet jotain, mitä kaikki eivät koskaan toiveistaan huolimatta tule olemaan: raskaana.
Ole jumalauta kiitollinen, pysähdy edes hetkeksi miettimään, helvetin kiittämätön lehmä!

En koskaan oikeasti kommentoinut kenellekään niin, tietenkään.
Pidin mölyt mahassani, kiehuin ja ihmettelin itsekseni, miten se noin voi mennä, niin useilla.

Ja nyt itse kirjoitan sellaisia, samanlaisia postauksia.

Joissa ilon, rauhan ja autuuden sijaan on paljon käsinkosketeltavaa huolta, epätietoisuutta, epäuskoakin.

Nyt ymmärrän, mitä monien niiden ärsyttävän monotonisten postausten takana todennäköisesti oli:

Vaikeuksia muuttaa omaa ajatusmaailmaa.
Ja pelkoa, miten paljon kylmäävää pelkoa, muureja.

Ymmärrän myös, etteivät lukemani postaukset olleet kylmiä, vaan inhimillisiä.
Mutta minun suhtautumiseni niiden kirjoittajiin oli oman taustani takia jääkylmä.

Inhimillistä sekin.

Ensimmäinen viikko yksityisen varhaisultran jälkeen menee verrattaen melko hyvin.

Mitä nyt kokeilen nännejäni niin usein, että on suoranainen ihme, etteivät ne kulu puhki ja tipu pois.
Koska arat nännit (ja laajentuneet nännipihat) ovat edelleen ainoa selkeä erilaisuus, niiden koskettaminen sisältää joka kerta suoran kysymyksen:

Onko tämä vielä totta?

Entä nyt?

Nyt?

Tietenkin tiedostan tuskallisen hyvin, että raskaus voi nännien arkuudesta huolimatta olla päättynyt, ilman, että tässä vaiheessa tiedän siitä yhtään mitään.

Vuosien varrella kohtuuttomiin, suorastaan epäloogisiin mittasuhteisiin kehittynyt epäluottamus omaa kehoa kohtaan nostaa päätään harva se hetki. Se näyttäytyy alati kasvavana epäilevyytenä, jopa kyynisyytenä.

Miten kehoni muka osaisi kasvattaa tätä, jonka sisälläni on todettu kasvavan?

Miten se voisi yhtäkkiä tietää, mitä tehdä, olla päästämättä vahingossa irti, mokaamatta jotenkin?

Kuinka iso määrä spermaa sen sisään on vuosien varrella tungettu monenlaisissa eri muodoissa, sekä käsiteltynä että käsittelemättömänä, eikä se vain ole siltikään osannut toimia oikein?

Millä logiikalla se nyt osaisi, yhtään sen paremmin?

Soitan neuvolaan, kuten olin edellisessä puhelussa neuvolatädin kanssa sopinut. Kerron käyneeni yksityisellä varhaisultrassa, ja nyt kai sitten pitäisi varata ensimmäistä neuvola-aikaa.

"Hmm, joo", neuvolantäti, tai tarkemmin sanottuna hänen kesäsijaisensa, nuoremman kuuloinen nainen, sanoo. "Sähän voisit tulla käymään vaikkapa sitten, kun viikkoja on 8 plus jotain. Se ois ihan hyvä aika ekalle käynnille."

"Tota, musta tuntuu että mä kokisin helpompana tulla sen ekan kunnallisen varhaisultran jälkeen, joka on siis viikolla 9+0. Voisko sitä neuvola-aikaa sopia vasta sen jälkeen, vaikka ihan heti seuraavalle päivälle tai sitä seuraavalle?"

"No siis, joo toki voidaan sopia, mutta toisaalta täällä ois ihan hyvin aikoja silloin sun kasiviikollakin."

"Joo. Musta olisi vaan jotenkin paljon luontevampaa tulla juttelemaan sinne neuvolaan raskaudesta, jos ensin tietäisin, että se on edelleen olemassa ja sisälläni ollaan elossa."

Neuvolatädin sijainen heltyy. Saan ajan.
Olen tyytyväinen, että sain sanottua ääneen, mitä toivoin ja ajattelin.

Järjestelemme äidin kanssa hänen arkkupakastintaan tulevia uusia marjoja varten. Pakastin on iso ja yllättävän syvä. Saadakseen viimeiset, pohjimmaiset rasiat tulee nousta varpailleen ja kurottautua laidan yli syvyyksiin. Siltikin tekee tiukkaa.

Loppuillan aikana saan itseni uskomattomiin tiloihin, kun mietin, olivatko tekemäni liikkeet haitallisia.

Kurkottaessa vatsani oli painautunut tiukasti pakastimen seinää vasten, siihen oli kohdistunut myös omaa painoani. Kohtaan vatsassa, johon painetta eniten kohdistui, sattui jonkin verran jälkeen päin.

Jos painauduinkin liikaa, ja pieni viiva sisälläni joutui sen takia ahdinkoon, jota ei kestänyt?

Tapoinko sen?

Tekemällä jotain, mitä en ajatellut edes sekunnin murto-osan vertaa?

Yöllä en saa päästäni muistolausetta, jonka olen vuosia sitten lukenut jostakin.

"Ei ollut lapsonen tänne luotu,
maailman virtojen vietäviin,
vain taivaan lainaksi meille suotu,
ja siksi muuttikin taivaisiin."

Miksi muistan tällaista, mutten esimerkiksi S-pankkikorttini pin-koodia?

Mitä teen sitten, kun sydän ei enää seuraavassa ultrassa syki?

Tämä voi olla ainoa kerta, kun ikinä olen raskaana.
Enkä ole osannut nauttia siitä.

Ja nyt voi olla jo myöhäistä.

Onneksi en ole kertonut kuin kouralliselle ihmisiä.
Mies ei ole kertonut kenellekään, tietenkään.

Ei tarvitse siis ilmoittaa kuin muutamille.

Jossain vaiheessa havahdun kuin transsista ja muistan, että tosiaan.
Missäänhän ei varsinaisesti ole vielä todettu, että raskaus on keskeytynyt.

Se on ollut oma ajatukseni, mieleni tuotos.
Jota kukaan ei ole vahvistanut.

Kerta ei ole ainutlaatuinen.

Usein havahdun samalla tavalla jossain vaiheessa menneeni ajatuksissa niin kauas ja pitkälle raskauden menettämiseen asti, että on pakko runtata aivoissa pakki päälle. Sen jälkeen on peruutettava kilometritolkulla mutkaista hiekkatietä takaisin päin.

Aloitettava taas alusta. Todettava, etten voi tietää, onko se elossa.
Ja etten myöskään voi tietää, onko se kuollut.

En olisi ikinä uskonut, että minusta tulisi tällainen, näin säikky ja hermoheikko.

Unissa, joissa olin raskaana, oli lähes aina läsnä jonkinlainen autereinen rauha ja tyyneys.
Varmuus siitä, että pahin on jo ohi, ja tästä eteenpäin kaikki tulee menemään hyvin.

Miksei sellaista voisi saada myös valveilla?

 

Lisäopetusta

Entä jos tämä onkin universumin ilkeä salajuoni?
Näytetäänkö minulle vain, millaista voisi olla, ja sitten otetaan pois?

Halutaanko opettaa vielä jotain muuta, mitä en haluaisi oppia?

Halutaanko minun tietävän lisää asioita, joita kenenkään ei tarvitsisi tietää? 

Toisen armoilla

Yhtenä iltana olen yksin mökillä.

Astelen saunasta viileään järviveteen. Odotan, että sen tutut laineet asettuvat turvallisesti ympärilleni, alkaen pikkuhiljaa tuntua lämpimämmiltä, toisaalta tietyllä tapaa kylmemmiltä.

Keho janoaa niiden tuomaa raikkautta. Ilma on ollut painostava, ukkosta tulossa.

Tuntuu perin pohjin kummalliselta ajatella, että mihin ikinä kuljenkaan, mukanani seuraa joku toinen (toivottavasti edelleen) elävä olento. Joka ei itse pysty vaikuttamaan mihinkään.

Sen täytyy vain tulla mukana sinne, minne menen.
Vaikken itsekään tietäisi, mihin olen menossa.

Raukkaparka. Reppana.
Toisen armoilla. Minun armoillani.

Huhuu, oletkohan vielä siellä?

Ja jos olet, olethan kunnossa?

Jostain kaukaa vastarannalta kuuluu kuikan huuto.
Vaikka äsken tuuli puhalsi pajukkoa kumaraan, nyt on yhtäkkiä ihan tyyntä.

"No, mitä mieltä olet?", kysyn mielessäni.

"Uidaanko?"

Kesäyön onni

Seison ultraäänikuva kädessä keskellä ruuhkaista kaupunkia.

Laitan viestin Miehelle, koska tiedän hänen odottavan sitä. "Yksi, jonka sydän on alkanut kaksi päivää sitten lyödä, ja lyö edelleen", kirjoitan. "Ok", saan vastaukseksi.

Ymmärrän hänen neutraaliutensa.

Mutta miksi itse olen näin turta, miksi kätilö oli enemmän tunteikas kuin minä?

Omaan ilmeisesti nykyään yhtä moninaisen tunne-elämän kuin aarnimetsän puupökkelö, tai ehkä pikemminkin pystyynkuollut yksinäinen kelo.

Jostain syystä päädyn harhailemaan kirjastoon. Mahtipontisen suuressa aulassa hapuilen kädelläni ultrakuvaa, jonka tungin laukkuun sellaisenaan. Tallessa on, ei hävinnyt minnekään.

Siitä ei tule mitään.

Pyörin päämäärättömästi ympäriinsä. Katselen kirjojen ja elokuvien kansia, mutten pysty keskittymään. Paikka, joka on aina ollut minulle kuin koti, josta aina on löytynyt vaikka mitä kiinnostavaa. Kirjaimet ja teosten nimet vilisevät silmissä, en pysty tekemään päätöksiä edes siitä, mitä katsoa tarkemmin.

Palaan kadulle. On kesäinen, puolipilvinen iltapäivä. Ihmisillä astetta vähemmän kireät ilmeet kasvoilla. Kaikkialla kevyitä, ilmavia vaatteita, jotka liehuvat lempeän laiskassa tuulenvireessä.

On pakko yrittää saada aikaan jokin reaktio. Jotain, mikä konkretisoisi tätä vähän.
Tai jos ei muuta, ainakin sen avulla tietäisin, miten pahasti olen jumissa.

Leluja. Vauvan leluja.

Suuntaan isoon ostoskeskukseen, jossa muistan olevan valtava valikoima leluja kaikenikäisille.
Kiertelin siellä aikoinaan etsimässä kummitytölle lahjaa.

Ja toden totta, yksi kokonainen vauvoille omistettu osasto.

Ensimmäisenä minua tervehtii ilmassa roikkuva, hattupäinen ja siksi hyvin kohteliaan näköinen krokotiili. Se on tarkoitettu vaunuihin roikkumaan. Sen vieressä on useita erilaisia vaunulelujen rivistöjä. On sateenkaariteemaa, pöllöjä, norsuja, muumia.

Yhdessä on suloinen, harmaa valas. Se taitaa olla suosikkini.
Sopisi hyvin vaikkapa babyshower-lahjaksi. Sellaisia ei vain taida olla näköpiirissä kellään tutulla.

Otan yhden valkoisen nallen käteeni, kokeilen sen silkinpehmeitä korvia ja tassuja.
Se on tarkoitettu unirievuksi, koska alaraajojen tilalla on pehmeää huopaa.

Pehmoleluja, niitä tursuaa hyllyiltä loputtomiin.

On koalaa, apinaa, sarvikuonoa, siiliä, kettua, kissaa, yksisarvista.
Mutta mikään niistä ei ole yhtä täydellinen, kuin olohuoneen hyllyn päällä odottava pupu.

En voi ostaa mitään, se nyt on selvää.
Mutta ehkä sisälläni tuntuu ensimmäistä kertaa jokin pienenpieni muljahdus.

Ja tiedän, ettei se ole toinen sisälläni lyövä sydän. Vaan pikemminkin omani, joka alkaa pitkästä aikaa lyödä kunnolla, ja heittää siinä sivussa yhden pienen ja huomaamattoman kuperkeikan.

Voisiko tämä olla totta?

Pian sen jälkeen saan ylikuormitustilan.
Tavarapaljous alkaa ahdistaa. Tunnen itseni huijariksi.

Miten idioottimaista on seisoa täällä lelujen keskellä, viikolla 6+1?
Sehän on suorastaan sama, kuin itse kerjäisin ongelmia.

Voisin mennä kahvilaan, vaatekauppaan, kirpputorille kiertelemään.
Mutta en voi mennä minnekään. Tai voin, muttei kannata.

Sillä aivoissani kaikuu se sama ääni, mikä kuuluu, kun wifi-yhteys katoaa, ja sitä yritetään etsiä, saada muodostettua uudelleen.

Olin niin varautunut, valmistautunut menettämään, että nyt aivoni yrittävät kiivaasti muodostaa uutta yhteyttä. Sellaista, jossa en ole menettänyt, vaan sen sijaan saanut.

Tulen tyhjään kotiin, kuten osasin odottaa. Miehellä menee kaverin muutossa pitkään.

En tiedä, mitä teen tai mihin tunnit menevät.
Ainakin laitan lisää viestejä niitä odottaville, sen tiedän.

Mutta mitä muuhun tulee, aika katoaa.

Sen kulumista on vaikeampi hahmottaa, kun vielä tunteja myöhemminkin on kirkasta. Valo ei missään vaiheessa anna kunnolla periksi, ja lopulta on vain vähemmän valoisaa, korkeintaan vähän hämärää.

Ystävä lähettää itkunsekaisen ääniviestin. Se leijuu lähelle omaa tiivistä kuplaani, muttei puhkaise sitä. "Mä oon niin onnellinen sun puolesta, mä oon vaan niin onnellinen sun puolesta", hän hokee.

On jo myöhä, kun istun olohuoneen sohvalla. Sillä samalla, jolla olen valvonut, itkenyt, miettinyt loputtomia ajatuskiertymiä, alkanut saada elämäni ensimmäistä paniikkikohtausta, sulatellut taas yksien kuukautisten alkamista. Kipuillut punktion jäljiltä. Odottanut, että plussanmuotoinen kuva testissä häviää.

En melkein voi uskoa tätä.
En edelleenkään.

Mutta nyt täytyy alkaa yrittää.

Avaan television, sieltä tulee jonkinlainen konsertti.

"Kesäyön on onni omanani", siellä lauletaan.

Tämän illan muistan aina.

Iloisin tai surullisin päivä

Istun bussissa ja tunnen, kuinka paniikki sisälläni kasvaa, vahvistuu. Alkaa paisua, levittäytyä kokonaisvaltaisemmaksi. Hyvä, etten lähtenyt omalla autolla. Jos kuulen huonoja uutisia, ei ainakaan tarvitse ajaa heti niiden jälkeen.

Ajattelen, että tästä päivästä tulee joko yksi elämäni iloisimmista tai vaihtoehtoisesti surullisimmista päivistä.

Mies on tekemässä kaveripariskunnan muuttoa, jonka ajankohta sovittiin jo aikoja sitten.
Meidän molempien piti alun perin mennä auttamaan, mutta nyt minä olen täällä ja hän siellä.

Se, ettei Mies ole mukana, ei tunnu huonolta.

Oikeastaan tämä tuntuu ihan oikealta näin.
Koska näinhän tämä on alusta asti ollut.

Tuntuu luontevalta kohdata yksin se, mitä tulenkaan kohtaamaan.
Niin sen kuuluu mennä.

Minä olen tämän lapsen halunnut.
Minä saan tietää, onko häntä olemassakaan.

En tiedä, onko Mies tulossa mukaan kunnalliseen varhaisultraan, jos sinne on enää tämän jälkeen asiaa. Emme ole puhuneet asiasta vielä. Sinne on kolmisen viikkoa aikaa, ja ensin pitää selvitä tästä päivästä.

Muistan selittäneeni viime viikolla Miehelle varanneeni ajan yksityiseen varhaisultraan, koska en vain yksinkertaisesti pysty pelkäämään seuraavaa neljää viikkoa.

"Niin meinaat sitten pelätä vain seuraavat kolme viikkoa?" Mies kysyi toteavasti. Hän tuntee minut liian hyvin. Tietää, että vaikka yksityisessä varhaisultrassa todettaisiin kaiken olevan hyvin, pelkäisin seuraavat kolme viikkoa kunnalliseen varhaisultraan asti, että jokin on muuttunut.

Vahvistin hänelle, että kyllä. Aion pelätä neljän viikon sijaan kolme viikkoa ennen kunnallista varhaisultraa. Sillä sentään haluaisin tietää, mitä varsinaisesti tulisi pelätä.

Sitäkö, miten keskeytynyt keskenmeno saadaan sisältäni pois? Tai sitä, joudunko leikkaukseen kohdunulkoisen raskauden takia? Vai sitä, että jollekin elävälle olennolle tapahtuu jotain pahaa?

"Raskauspahoinvointi on paitsi normaalia, myös merkki siitä, että kaikki on kohdallaan raskauden suhteen", muistan lukeneeni heti positiivisen raskaustestin jälkeen netistä.

Mistä se on merkki, jos pahoinvointia ei ole?
Siitä, ettei kaikki ole kohdallaan?

Viimeisen viikon aikana olen saanut kaksi omituista yöllistä kipukohtausta, ensimmäisen viisi päivää sitten ja toisen viime yönä.

Konsepti molemmissa on ollut sama. Olen havahtunut aamuyöstä tuskaiseen oloon. On ollut kuuma, olen yrittänyt korjata tilannetta puoliunessa peittoa vähentämällä. Jossain vaiheessa olen herännyt tarpeeksi tiedostaakseni, että sen lisäksi, että on kuuma, minuun sattuu.

Paljon.

Todella paljon. Vatsa – tai siis kohtu, olettaisin – on krampannut niin paljon, että olen lamaantunut täysin. Jopa hengittäminen on ollut vaikeaa. En tiedä synnytyksestä mitään, mutta tuntemukset ovat vastanneet erehdyttävästi mielikuvaani jonkinlaisista supistuksista.

Eikä vähiten siksi, että on ollut luontevinta vain alistua ja hengittää suun kautta ulos, puuskuttaen, ääneen huohottaen. Odottaen, että sekunnit kuluvat. Toivoen, että joskus helpottaa.

Kipu on kestänyt muutaman minuutin, ehkä maksimissaan viisi. Tuntuen vähintään viideltä tunnilla. Molempina kertoina olen ollut täysin varma siitä, että jos jonkinlainen raskaus on joskus ollut, se on viimeistään nyt mennyt kesken.

Olen rynnännyt vessaan etsimään verta, viimeksi tänä aamuna. Kummallakaan kerralla sitä ei ole löytynyt pisaraakaan. En tiedä, mitä se tarkoittaa, ja mitä se ei tarkoita.

Viimeiset työpäivät ennen juuri alkanutta kesälomaa olivat vaikeita. Toin tämän esiin avoimesti myös esimiehelle, kerroin jännittäväni tulevaa yksityistä varhaisultraa. Esimies katsoi minua vakavana ja totesi: "Niin, minusta tässä ei nyt jännitetä sitä, onko siellä mitään, vaan sitä, montako siellä on."

Muistan tuijottaneeni häntä epäuskoisena toimistopöytänsä takana.
Miten joku voi olla noin positiviinen?

Jään bussista ja lähden etsimään oikeaa osoitetta, joka löytyykin helposti. Olen vähän etuajassa.
Seison odottamassa sisäänpääsyä kyltin alla, joka tekee hyvin selväksi, mihin olen menossa.

Katu on vilkas. Tuntuu perin pohjin omituiselta, että minut nähdessään ja ohittaessaan ihmiset todennäköisesti yhdistävät minut henkilöön, joka on ilmeisesti raskaana, koska on ilmiselvästi menossa yksityiseen ultraan.

On kuin seisoisin keskellä elokuvan lavasteita, ja ohikulkijat olisivat todellisuudessa avustajia.
Tunnen pakottavaa tarvetta hivuttautua lähemmäs viereistä hierojapalvelun liikehuoneistoa.

Olen yllättynyt siitä, miten jämäkästi onnistuin laittamaan itseni ja ajatukseni kuriin edeltävän viikon aikana. Onnistuin sopimaan itseni kanssa, että ensimmäinen ajankohta, jolloin saan kunnolla murehtia tätä tulevaa ultra-aikaa, olisi ultraa edeltävä ilta ja yö, eli viime yö.

Tiedostin, ettei siitä tulisi mitään, että viettäisin useat yöt läpeensä vatvoen kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita – mihin epäilemättä pystyisin, helpostikin.

Töissä piti kyetä edes yrittämään saada jotain aikaiseksi ennen lomaa. Tai edes näyttämään siltä, että saa jotain aikaiseksi. Se ei onnistuisi, jos valvoisi yökaudet. Niinpä yksinkertaisesti päätin, että mietin asiaa mahdollisimman vähän ennen ultraa edeltävää iltaa.

Hyvä on, tottakai vatvoin kaikkea maan ja taivaan väliltä etukäteen, ennen eilisiltaa.
Mutta yllättävän maltillisesti, etenkin omaan melko rajattomaan kapasiteettiini nähden.

Toimi huomattavasti paremmin, etten kieltänyt itseäni huolehtimasta ja vatvomasta, vaan asetin ajankohdan, jolloin voisin vapaasti tehdä niin. Sitten, kun olisi sen aika ja asia enemmän akuutisti käsillä ja ajankohtainen.

Sympaattisen pirskahteleva, pienikokoinen kätilö ottaa minut vastaan. Istumme hetkeksi nojatuoleihin juttelemaan. Yritän estää katsettani harhailemasta sermin takana odottavaan tutkimuspöytään.

Kätilö kyselee, miten olen voinut. Vastaan samalla tavalla, kuin muillekin asiasta tietäville: Hämmentävän hyvin.

Kerron, että edelleen ainoa selkeä oire on nännien arkuus. Ei pahoinvointia, ei korostunutta hajuaistia, ei metallin makua suussa. Ei väsymystä, ei nivelkipuja, ei heikotusta, pahoinvoinnista puhumattakaan.

Kerron myös yöllisistä kipukohtauksista ja huolesta niihin liittyen. Kätilö ei ota niihin varsinaista kantaa, vaan toteaa, että kaikki oireet ovat valtavan yksilöllisiä ja monilla naisilla on virheellinen oletus, että onnistunut alkuraskaus olisi automaattisesti esimerkiksi pelkkää oksentamista yötä päivää.

Käymme lyhyesti läpi raskautta edeltävää hoitotaustaa ovulaation induktioineen ja inseminaatioineen.

Kätilö kyselee, minkä saaliin saimme IVF-hoidoista, menikö pakkaseen mitään? Kerron, että viidestätoista kerätystä ja kuudesta normaalisti hedelmöittyneestä munarakkulasta saimme yhteensä kolme viisipäiväistä blastoa, joista yksi tuoresiirrettiin ja kaksi pakastettiin. Lisäksi yksi blasto pakastettiin kuusipäiväisenä tarkistusviljelyn jälkeen.

"Ja tää on nyt se tuoresiirto?"
"Joo, tää on se."
"Oi, miten kuumottavaa, eiköhän päästetä sut jännityksestä!"

On viimein aika kiivetä tutkimuspöydälle. Kätilö työntää tutun, kondomilla verhotun ulokkeen sisään, ja selostaa jatkuvasti, mitä tekee. Tämä puoli on hyvin tuttua. Tosin on hämmentävää, miten eteen uloke sisääni jää. Sitä ei survotakaan kovin syvälle, niin kuin olen tottunut.

"Ja mitäs täällä näkyy, siellähän on kuule eräs pieni.."

Katson ruutua. Siinä näkyy mustassa aukeuden keskellä mitätön valkoinen piste, ja pisteen vieressä valkoreunainen ympyrä.

"Katso, siinä se sinun muru on!" kätilö hihkaisee niin lujaa, että säpsähdän.

"Onko se oikeassa paikassa?" On ensimmäinen lause, jonka pystyn muodostamaan.

"On on, voi miten ihanaa! Ja odotas, kun mä vähän mittaan.. Se vastaa juuri tismalleen viikkoja 6+1, joka sulla on tänään. Se on nyt 4 mm kokoinen ja näetkö, sen vieressä on tuo iso pallo? Se on ruskuaispussi, ja se on tällä hetkellä suunnilleen yhtä iso kuin vauva itse."

Nyökkään. Tosiaan, ympyrä näyttää jopa huomattavasti isommalta, kuin itse piste. Joka on ehkä sittenkin enemmän valkoinen viiva, kuin piste. Kooltaan ehkä puolet väliviivasta, arvioin.

Samalla, kun odotan kohtalokasta mutta-sanaa.

"Aattele, sen sydän on lyönyt vasta kaksi päivää!"

"Siis.. Ja lyö edelleen?"

"Ja lyö edelleen! Ääntä ei voida vielä kuulla, mutta katsos tarkkaan, kun tarkennan lähemmäs. Näetkö tuon pienen liikkeen sen pisteen sisällä, pamppailun, kun sydän sykkii?"

Näen. Kun keskityn ja katson tarkkaan, näen.

Sydän, joka lyö.

"Siinä on sinun pieni rakas, eikö ole ihmeellistä?"

Olen niin helpottunut, etten keksi kertakaikkiaan mitään, mitä sanoa.

Kuuluisiko nyt perinteisesti itkeä?
Minua ei itketä yhtään, haluan vain tuijottaa.

Ja varmistaa, onhan kätilö nyt aivan varma?
On hän. Kaikki on niin hyvin, kuin voi tässä vaiheessa olla.

Tuntuu kuin hän ottaisi vähän minulle kirjoitettua roolia hokemalla, miten ihmeellistä ja uskomatonta tämä kaikki on. Minä sen sijaan myöntelen vanavedessä, että niin, kyllä se on, niin se on.

Ymmärtämättä edes kunnolla, mitä puhun.

Tilanteen omituisuutta korostaa, että kätilö käyttää jatkuvasti yltiöpäisen siirappisia hellittelynimiä tästä pienestä viivasta. Minunhan niitä varmaan kuuluisi käyttää, ei hänen.

Mutta hyvä kai, että hän käyttää.
Koska minä en nimittäin osaa.

Kätilö ojentaa tulostamansa mustavalkoisen kuvan.

"Siinä se on, sinun oma pieni, eikö ole mahtavaa? Kun seuraavan kerran huolettaa ja pelkäät, kaiva tuo kuva esiin ja katso sitä! Otetaanko vielä pieni videopätkä sykkeestä, että Mieskin pääsee näkemään?"

Joo, otetaan toki. Tosin ensisijaisesti ihan muuta varten, kuin häntä.

Mutta otetaan, kyllä kiitos.

Lukija

Tuntuu kuin yrittäisin kovasti eläytyä jonkin kirjan päähenkilöön.

Vaikka kuinka kuljen kirjan sivuilla hänen kanssaan eri tilanteisiin, ja välillemme on sen kautta muodostunut jonkinlainen yhteys ja kiinnostus, siinä on myös kiistaton, ohittamaton etäisyys.

Enhän minä ole hän, eikä hänen elämänsä ole minun elämääni.
Kirjan asiat tapahtuvat hänelle, vaikka minut on ystävällisesti päästetty mukaan niitä seuraamaan.

Vaikka lukisin hänestä tuhansia sivuja, en voi 100-prosenttisesti samaistua häneen.

En voi tietää, mitä hän oikeasti ajattelee. Millaista hänen elämänsä on todellisuudessa ollut.
Millaista hänellä on ollut niissä tilanteissa, joihin hän on joutunut. Mitä tunteita hän on niissä tuntenut.

Eihän pelkän kirjan avulla voi aukottomasti kokea sitäkään, millaista on jäädä lumivyöryn alle, harhailla kuukausitolkulla viidakossa tai tulla kaapatuksi lapsimorsiammeksi Afganistaniin.

Ainut ongelma on, että oikeasti olemme sama henkilö.

Hän, joka on samaistumisen kohteena, ja minä, joka yritän samaistua häneen.
Minä, joka olen tehnyt positiivisen raskaustestin, ja minä, joka en tule raskaaksi.

Niin.

Ne kaksi ihmistä elävät tismalleen samaa, identtistä elämää. Tarkalleen ottaen ilmeisesti minun elämääni, johon niin kovasti yritän päästä kyytiin mukaan.

Olen sekä tämän tarinan päähenkilö, aktiivinen toimija ja kokija, että pelkkä lukija eli sivustaseuraaja.

Haastavaksi tämän tekee, että lukijan rooli on näköjään päässyt jäämään kunnolla päälle.

 

Haparoivia puheluita

"Neuvolan terveydenhoitaja."

"Neiti Kuu tässä, hei."

"No hei, miten voin auttaa?"

"Olen siis kai r.. Tai siis, tein positiivisen raskaustestin IVF-hoidon tuoresiirrosta, ja.. Sain lapsettomuuspolilta seurantaultra-ajan vasta viikolle 9+0."

"Okei, niin?"

"En minä siis mitään muuta varsinaisesti täältä teiltä tarvitse tai halua, mutta lapsettomuuspolilta ohjeistettiin olemaan yhteydessä myös teihin. Oikeastaan halusin vain kysyä, ettei teidän kautta olisi mahdollista saa aikaisempaa varhaisultra-aikaa?"

"Aivan, aivan."

"Kun haluaisin siis vain tietää, että elääkö minussa joku. Ja tuntuu, että pääni hajoaa, jos joudun odottamaan niin kauan."

"Ymmärrän. Valitettavasti meidän kautta et voi saada varhaisultra-aikaa, koska olet hoitosuhteessa lapsettomuuspolille. Tilanne olisi eri, jos epäiltäisiin keskenmenoa, olisi runsasta vuotoa tai vastaavaa, mutta todennäköisesti he lapsettomuuspuolelta silloinkin sen hoitaisivat."

"Okei." 

"Mutta voin suositella sulle yksityistä klinikkaa, joka tekee varhaisultria. Siellä voi ihan hyvin käydä, jos tuntuu ettei pysty odottamaan."

"Joo, kiitos. Kyllä musta tuntuu, että jonnekin on päästävä. Heti kun mahdollista."

"Niin, onhan tämä alun odottaminen raskasta."

"Joo. Mun pää ei kestä, mä tiedän sen jo nyt."

"Kyllä, ja tietysti vielä tuo hoitotaustakin on siinä.. Mutta mitä itse ajattelet, haluaisitko varata jo tässä vaiheessa ensimmäisen neuvola-ajan, joka olisi sitten jossain vaiheessa sen lapsettomuuspolin varhaisultran jälkeen?

Neuvola-ajan? Miksi minä kuuluisin neuvolaan?

"Ööm, tuota, en mä varmaan.."

"Tällä hetkellä olisi vaan aikoja paremmin tarjolla, jos varataan jo tässä vaiheessa."

"Niin, ei se ehkä kyllä.."

EN TODELLAKAAN HALUA.

"No jos soittelet sen jälkeen, kun olet käynyt siellä yksityisellä varhaisultrassa, mutta kuitenkin ennen lapsettomuuspolin varhaisultraa? Saadaan sulle hyvä aika katsottua, ei mene niin tipalle sitten."

"Öö, joo. Tehdään vaikka niin. Kiitos, hei."

Siispä varaan netin kautta yksityiseltä ajan varhaisultraan.

Jälkeen päin tulen katumapäälle.
Varasinko ajan liian aikaisin?

Näkeekö silloin varmasti jotain?

Olen lähdössä kesälomareissuun, ja haluaisin tietää sitä ennen.
Ainakin luulen haluavani.

Yritän soittaa yksityiselle ennen lounastaukoa, mutta siellä ei vastata.
On pakko käväistä ostamassa eväät, kunnon lounaalle ei tänään ehdi.

Astun tuttuun lähikauppaan, ja totean, etten ole toimistoltamme ainut ruoanhakureissulla.
Nyökkään yhdelle työkaverille, joka jonottaa jo kassalla. Hän vilkuttaa iloisesti takaisin.

Juuri silloin puhelin soi. Säntään kaupan toiseen päähän, askeleeni läpsyvät pienen marketin laattalattialla.

"Tässä on kätilö Jenna, hei! Olit yrittänyt soittaa meille?"

"No hei, joo, siis.." änkytän luikkien vielä kauemmaksi kassoista, pälyillen hermostuneena ympärilleni.

"Olen ra.. Tai siis, varasin teiltä varhaisultra-ajan ja nyt mietin, onkohan siihen aikaan jo mahdollista nähdä mitään järkevää."

Tuntuu, että erityisesti sana VARHAISULTRA kaikuu aavemaisesti kaupan käytävillä.

Tutisuttaa hillopurkkeja, melkein tipauttaa hedelmäosastolta omenan lattialle.

"Joo, milläs oletetulla viikolla sun pitäis sillon olla?"

"Itse asiassa se viikko tiedetään jo tarkkaan, kun on hoidoilla aikaansaatu raskaus."

"Aa, niin justiin, no silloinhan se laskeminen on helppoa!"

"Joo", sanon mahdollisimman hiljaisella äänellä. "6+1 pitäis olla sillon", lisään henkäisten.

"Mitä sanoit?"

"Kuusplusyks", supatan vilkuillen vauhkona hyllyvälejä, näkyykö niissä ketään tuttuja.

"Joo, kyllähän me silloin jo nähdään!"

"Ai?"

"Kyllä, nähdään varmasti tarpeeksi, ja pienenpieni sydämen sykekin voi jo näkyä. Tervetuloa!"

"Kiitos."

Hetkinen?

Paras ystävä, kummitytön äiti kertoo, että kannattaa varautua yllättäviin oireisiin, joita voi ilmaantua hetkessä yllättäen. Ja ne voivat olla oikeastaan mitä vaan.

Samana iltana nukkumaanmennessä ährään peiton ja tyynyjen kanssa.
Oikea nänni on kipeä ja arka. Sattuu kun peitto, tai oikeastaan mikä vaan, osuu siihen.

Se on taas Terolutien ansiota, totean itselleni ja käännyn toiselle kyljelle, kokeilen, olisiko se parempi.

Muutaman minuutin päästä havahdun.

Hetkinen? Terolut teki aina vasemman nännin kipeäksi, ei oikean.

Ja hetkinen.

Enhän edes syö enää Terolutia?

Pesen ja käytän vaaleita alushousuja, joissa mahdollinen veri näkyisi paremmin.

Käyn vessassa öisinkin valot päällä, jotta näen, mitä paperiin tulee pyyhkiessä. Kerran unohdan sytyttää valot. En heitä paperia pönttöön, ennen kuin olen tarkistanut lampun valossa, onko tullut verta.

"Sulle annan kaiken, kaiken. Maallisen ja maanalaisen", PMMP laulaa radiossa.
"Dam-di-dam-dam, lauluni. Dam-di-dam, rakkaalleni."

Laulu kuulostaa mukavan huolettomalta. Sen aikana voin itsekin yrittää teeskennellä olevani sellainen.
Heidän äänensä kuulostaa hellältä.

Olisipa hauskaa, jos olisi joku, jolle noin voisi laulaa, ajattelen.
Niin. Paitsi minullahan ehkä on?

Vai onko?

Käyn jatkuvaa taistelua siitä, mitä uskallan ajatella, ja mitä en.
Suurin osa päivästä menee kaikenlaisten ohikiitävien ajatusten torppaamiseen.

Raskaustesti rypistyneine ohjeineen lojuu edelleen olohuoneen pöydällä, jonne se sinä eriskummallisena päivänä jäi. En enää uskalla laittaa sitä pois. Näköjään minussa on sen verran taikauskoa.

Toisekseen, joka kerta kun näen sen, se auttaa käsittämään, että niin todella tapahtui.
Vaikken selvästikään edelleenkään ymmärrä sitä.

Silti se auttaa muistamaan, hahmottamaan paremmin. Jos ei muuta niin edes sen, että oli se sellainen yksi asia, mikä on nyt tässä aika pinnalla.

Haalistunut plussa on edelleen erotettavissa.
Joka kerta kun näen sen, tuntuu yhtä uskomattomalta.

On yhä vaikeampi käsittää, että jollekulle tämä on arkipäivää.
Että jotkut näkevät niitä aina, kun pesevät alushousunsa puolison kanssa samassa pyykissä.

Ajatus kemiallisesta raskaudesta, tuulimunasta tai varhaisesta keskenmenosta ei jätä rauhaan.
Keskeytyneessä keskenmenossa ei välttämätä vuodeta verta.

Yksi mahdollisuus on kohdunulkopuolinen raskaus. Tiedän, että sekin on yhtä lailla mahdollista IVF-hoidoissa, vaikka kieltämättä tuntuu erikoiselta. Miten niin voi järjen logiikalla ajateltuna käydä, kun alkio on jo kerran onnistuneesti laitettu kohdun sisäpuolelle?

En tiedä. Tiedän vain, että niinkin voi käydä.

Aamuisin tunnen erikoista jomotusta.

Kipua, joka ei kuitenkaan varsinaisesti ole kipua.
Joka on samalla tuttua, muttei kuitenkaan ole.

Tunnen sitä muinakin aikoina, jos olen ollut pitempään samassa asennossa ja sen jälkeen liikahdan.
Erityisesti iltaisin on menkkamaisia kramppeja, jotka aiheuttavat joka kerta sydämenpysähdyksen.

Vaikka ne eivät tunnu ihan tyypillisiltä menkkakivuilta, säikähdän silti. On käsittämätöntä, miten ehdollistuneeksi tietyille, edes vähän sinne päin oleville tuntemuksille ihminen voi ajan saatossa tulla.

Kramppi tarkoittaa minulle sitä, että verta tulee hetkellä minä hyvänsä.

Menkkamaiset tunteet tuntuvat itselläni aina ensisijaisesti suoraan alapäässä.
Nämä tuntuvat ylempänä, vatsan alueella. Eli kohdussa, olettaisin.

Silti pelkään jatkuvasti, että yhtäkkiä tunnenkin sen viiltävän perus-menkkatunteen, ja tiedän, että kaikki on ohi.

Kuukautissovelluksen "Raskaustesti positiivinen"-valinta on suuren henkisen kynnyksen takana.
Kun olen painanut sitä, harkitsen pitkään vakavissani vaihtavani sen takaisin perusnäkymään.

Yhtenä päivänä sormeni osuu vahingossa kohtaan, josta merkitään uusien kuukautisten alkaminen.
Sovellus on eri mieltä. "Olet yhä raskaana nyt!" se huomauttaa. "Haluatko sammuttaa raskaustilan?"

En halua.

Mutta raskaussovellusta en pysty lataamaan. Se tuntuisi samalta, kuin jos pystyttäisin vatsani päälle tuulessa liehuvan plakaatin, jossa lukee: "KUOLEMA, TULE TÄNNE JA KORJAA!"

Annan itselleni luvan ostaa ja tehdä seuraava raskaustesti noin viikon päästä ensimmäisen raskaustestin tekemisestä, jos kuukautiset eivät ala sitä ennen. Päätän ostaa sellaisen, jossa on viikkonäkymä. Samalla päätän, etten tee liuskatestejä ollenkaan.

Tunnen itseni ja tiedän, ettei siitä tulisi yhtään mitään, jos alkaisin seurata ja vertailla liuskatestien viivoja ja niiden paksuutta tai mahdollista haalistumista. Tulisin vain hulluksi. Hyvä etten tälläkin hetkellä jo näe omiani. Esimerkiksi verta siellä, missä sitä ei todellisuudessa ole.

Teen toisen testin raskausviikolla 5+1, eli yhtä päivää vaille viikko ensimmäisestä. Olen ajatellut, että näyttöön kuuluisi kaiken järjen mukaan tulla teksti "3+". Siihen tulee teksti "Gravid, Raskaana, 2-3".

Kun olen selvinnyt taas yhdestä kammiovärinästä, lyhyt googlettelu kertoo, ettei ole mitenkään tavatonta vaan melko yleistä, että näillä viikoilla saa vielä astetta pienemmän viikkonäkymän, vaikka kaikki olisi hyvin.

Toinen vaihtoehto on mikäpäs muukaan kuin se, ettei kaikki ole hyvin.

Puhelimeni välilehdellä on edelleen Simpukka-yhdistyksen kesän tapahtumakalenteri auki.
Tuntuu, etten vain yksinkertaisesti pysty poistamaan sitä.

(En tiedä oletteko huomanneet, etten esimerkiksi ole vieläkään kyennyt luomaan blogiin tunnisteita "raskaana" tai "rv jotakin".)

"Päivä kerrallaan", sanoi lapsettomuuspolin hoitaja. Neuvo oli kliseinen, mutta yhtä kaikki hyvä.

Tänään olen (kai) raskaana.

Ajatusten avomeri

Tuntuu siltä, kuin olisin tähän asti uinut ajatusten uima-altaassa.
Kauhistellut, miten syvää on sen syvimmissä päädyssä, jossa jalat eivät yletä pohjaan.

Miten paljon erilaisia ajatuksia, jotka pitäisi pystyä prosessioimaan ilman, että niihin hukkuu.

Nyt minut on heitetty uima-altaasta avomerelle.

Katselen ympärilleni samalla, kun räpikön pysyäkseni pinnalla.
Allani on neljä kilometriä tyhjää, juuri äsken täyttynyttä tilaa.

En voi käsittää, miten paljon ajatuksia voi olla olemassa, ja ne kaikki ovat peräisin minun päästäni. Määrä on uskomaton, en ikinä tule tässä maailmassa ehtimään käsitellä sitä.

Tällä hetkellä uin räpiköiden siinä kaikessa, mitä olen vuosia kieltänyt itseäni ajattelemasta.

Siellä on:

ultraäänikuva

nimi

kummit

ristiäiset

vauvakutsut

lastenvaunut

pupu

vauvakirja

omille vanhemmille kertominen

kavereille kertominen

sukulaisille kertominen

työkavereille kertominen

äitiysloma

synnytyssairaala

body

vauvansukat

imetys

joulu

ensi kesä

Hulluinta on, etten edes halua ajatella niitä, en mitään sellaista.
On aivan liian aikaista kaikelle sille.

Yritän hallita tätä kaaosta, mutta miten yksi ihminen voi hallita merta?

Katson horisonttia, jonka valtava tsunamiaalto on peittänyt kerrostalon korkuisilla vesipilareillaan.

Sieltä on siis tulossa vielä muutama lisää.
Voi hyvä luoja.

Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin: Tarkoitan siis ajatuksia, en tunteita.

Sillä en yhtään tiedä, missä ne ovat.

Niissä kymmenissä unissa, joita olen raskauteen liittyen nähnyt, olen suurimmassa osassa ollut naurettavan helpottunut ja tyyni. Täydellisen varmuuden ja tiedon valaisema, että kaikki tulee menemään hyvin.

Ja siksi niin veretseisauttavan onnellinen, heti alusta asti.

Ilmeisesti olen kyseenalaistamatta olettanut, että tuntisin samoin, kuin niissä unissa.

Alitajuntani tarjoaman lisäksi muitakaan mielikuvia ei varsinaisesti ole ollut.

Jos viime vuosien valveillaoloaikaani ajatellaan, olen itse asiassa käyttänyt siitä hyvin, hyvin vähän sen haaveilemiseen ja kuvittelemiseen, millainen hetki olisi saada tietää olevansa raskaana.

No, arvaattekin varmaan jo miksi.

Siispä yleistunnelma on tällä hetkellä lähinnä psykedeelinen.
Epätodellinen.

Tällä hetkellä erotan sisältäni lähinnä kolme tunnetta, jotka on mahdollista nimetä ja tunnistaa.
Hämmentyneen lisäksi olen valtavan helpottunut.

Helpottunut siksi, että kehoni ilmeisesti pystyy tulemaan raskaaksi. Ainakin siinä määrin, että tuottaa hcg-hormonia yli 25 mlU /ml, mikä näkyy testissä.

Siihen liittyen olen myös järjettömän huolissani, koska minkäänlaisia raskausoireita ei ole.
Pelkään, että kyseessä on jokin muu, kuin normaali raskaus.

Talvitaivaan tähdenlento, joka on ohi, ennen kuin ehdit huomata.

Korjaan, neljä tunnetta.
Jotta kaikki ei olisi liian yksinkertaista, minulla on myös epämääräisen syyllinen olo.

Vaikka Mies ei ole sanonut eikä tehnyt mitään negatiivista tai syyllistävää. Ei syyttänyt minua, ei sulkeutunut, ei ilmentänyt mitään muuta, kuin neutraalia suhtautumista asiaa kohtaan.

Silti, minua ulkokuori ei hämää. Tiedän, että jokin hänessä on mennyt rikki, pois paikoiltaan.
Ei yllättäen, oikeastaan päinvastoin. Pitkän ja painostavan odotuksen jälkeen.

Olen surullinen hänen puolestaan. Enkä oikein tiedä, mitä sillä tehdä.

Mietin, mikä on se lause, jota tässä tilanteessa yleensä tavataan todeta, ikään kuin hokea mantrana mielessään?

Pidä tiukasti kiinni, pikkuinen?

Se ei jotenkin tunnu luontevalta, monestakaan syystä.

Ensinnäkään en saata uskoa enkä osaa sisäistää, että sisälläni olisi joku, joka pystyisi tekemään jotain, kuten pitämään kiinni.

Toisekseen, en usko, että tämä on hänestä kiinni.