Nuori ja tuskaisen auki

Viiltävä kipu salpaa hengen, saa haukkomaan hätäisenä ilmaa kuin hukkuva.

Sisuskaluni ovat tulessa. Kuin niiden sisään työnnettäisiin kyteviä kekäleitä, pisteltäisiin ilmiliekeissä olevilla veitsillä. Kipu tuntuu kaikkialla, joka solussa. Se porautuu kalloon asti, halkaisee pääni, koko kehoni. Se lamaannuttaa.

Ulahtelen ääneen, huohotan, yritän parhaani olla vääntelehtimättä tuskasta. Välillä kun avaan hetkeksi silmäni, näen hoitajan huolestuneen katseen. Hänen tekee pahaa seurata sivusta tätä, enkä ihmettele. Tuntuu hyvältä, että joku on vierellä ja pitää minusta huolta. Että joku näkee ja ymmärtää, että nyt koskee.

Jos kuolen tähän, viimeinen ajatukseni tulee olemaan netistä luettu kansantaru siitä, että jos munatorvet ovat auki, tutkimus ei todennäköisesti satu juurikaan.

Se ei nimittäin pidä paikkaansa.

Munatorvet ovat auki, ja minuun sattuu niin saatanasti, että olen pyörtyä.

Jälkeen päin totean, että jos olisin tiennyt tämän tekevän näin kipeää, olisin ehkä voinut velvoittaa Miehen tulemaan mukaan henkiseksi tueksi. Tosin en tiedä, millaista hänestä olisi ollut katsoa kärsimystäni. Olisiko se vastannut enemmän asetelmaa, jossa sokea yrittää parhaansa auttaa kuuroa.

Silti tuntuu jollain tapaa surulliselta, että tässäkin hetkessä olin jälleen kerran todellisuudessa yksin, vaikkakin tuntemattoman hoitajan kannattelemana.

Tutkimuksen jälkeen saan rauhassa kerätä itseäni. Hoitaja hössöttää peittoa ja juotavaa, näytän kuulemma niin kalpealta. Se tuntuu ihanalta, lohdulliselta. Saan olla juuri niin reppana, kuin miltä näytän. Ja mitä sisimmässäni taidan olla.

Melkein toivon, että hoitaja halaisi minua. Janoan hyväksyntää, hoivaa, tukea ja turvaa.
Olen itse kuin pieni lapsi, jollaista tässä yritetään kovasti saada aikaan.

Tajuan pukevani housuja jalkaan lääkärin pöydän edessä, enkä siihen tarkoitetun sermin takana.
Eipä tässä nyt kovin vieraita enää olla. Hän on nähnyt jo kaiken, moneen kertaan.

Huomaan olevani jollain epämääräisellä, laimealla tavalla pettynyt. Niin hullua kuin se onkin, olin salaa toivonut, että kävisi ilmi, että munatorvet tai ainakin toinen niistä olisi tukossa.

Että suurin osa tästä koko painajaisesta, jota nykyään elämäkseni kutsutaan, selittyisikin sillä.

Ja tietenkin niin, että munatorvet olisivatkin mystisesti auenneet tutkimuksen aikana.
Tai että ne olisi mahdollista saada auki jotenkin muuten. En edes tiedä, miten.

Ajatus on järjetön. Kuka lasta haluava oikeasti toivoisi, että munatorvet olisivat kiinni?

Sentään en ole vielä toivonut, että Miehestä löytyisi jotakin vikaa. Oikeastaan ainut asia, mikä olisi nykyistä tilannetta vielä pahempi, olisi, että Miehessä olisi paljonkin vikaa.

Että häneltä, joka ei lasta edes toivo, ei esimerkiksi löydettäisi lainkaan eläviä siittiöitä.
Että hän joutuisi käymään läpi lisää tutkimuksia, jopa pahimmassa tapauksessa leikkauksia.

Ajatuskin puistattaa, huomattavan paljon enemmän kuin juuri koettu kammottava aukiolotutkimus.

Koska olen virallisesti auki, tiemme käy kohti seuraavaa inseminaatiota. Kuluu noin sekunti siitä, kun tämä asia on selvinnyt, kun alan tapani mukaan vatvoa, mitä tehdään sen jälkeen, jos se epäonnistuu.

Lääkäri kuuntelee ääneen ajatteluani ja erilaisia skenaarioita hieman huvittuneen oloisena.

"Sinä olet niin nuori, että ehdit tehdä vielä monta lasta", hän toteaa ja hymyilee tyypillistä vinoa hymyään.

Monta lasta?

..Tulisi nyt edes se yksi?

Lääkärin mielipiteen kuuleminen tuntuu absurdilta. Se on jotain, mitä voitaisiin sanoa jollekulle toiselle, mutta ei minulle. Lause tuntuu kaukaiselta, ihan kuin se ei edes koskettaisi minua tai elämääni. Mutta jollain tapaa se kuulostaa lohduttavalta. Ei tässä mitään hätää ole, ei ainakaan lääkärini mielestä.

Miksi minusta sitten usein tuntuu, kuin olisin uinut liian kauas rannasta ja alkaisin hiljalleen upota pohjaan?

Entä jos kaikki jää ikuisiksi ajoiksi tälle asteelle, paikoilleen?

Kliinisiin lääkärihuoneisiin, joissa toistellaan, että kyllä tämän pitäisi PCOS:ta huolimatta onnistua, mutta jokin ei silti vain toimi?

Lääkäri kohottaa rauhallisesti katseensa. On hetken hiljaa, kunnes avaa suunsa.

"Kohtusi on normaali. Limakalvo kehittyy hyvin. Sinulla on toimivat munasarjat, tai no.."

Hän näkee ilmeeni.

"No, suurin piirtein toimivat kuitenkin. Niissä on munarakkuloita, jotka kasvavat hyvin."

Huokaan syvään. Yhtäkkiä huomaan olevani ihan uskomattoman väsynyt.
Tuntuu, että voisin nukkua neljä vuorokautta putkeen.

"Sinä olet vielä nuori", lääkäri toistaa lempeällä äänellä.

"Nuori ja tuskainen", vastaan synkästi.

Sanani jäävät kaikumaan painavina huoneessa. Lääkäri katsoo minua mietteliäänä.

On kuin hänelle olisi lähes itsestäänselvää, että asiani vielä aikanaan hoituvat parhain päin.
Mutta mistä hän sen voi tietää?`Mistä kukaan voi?

"On aina parempi, että on liikaa munasoluja, kuin että niitä olisi liian vähän tai ei yhtään."

Ehkä hän hoitaa enimmäkseen päälle nelikymppisiä, joiden munasarjojen toiminta on jo hiipumassa, ja taistelu aikaa vastaan on totisinta totta. Ehkä olen hänelle kuin kevyt henkäys, tuulahdus toisenlaista. Nuori, kiivas ja kärsimätön nainen, jolla on taipumusta ylenpalttiseen murehtimiseen.

En sano enää mitään, en oikein jaksa. Mutta ajattelen, että totta. Se on kai totta.
Parempi liikaa kuin liian vähän. Päätän ripustautua seuraavalla epätoivon hetkellä siihen. 

Muutakaan minulla ei ole.

Ainut hyvä puoli

Olen jo pitkään ajatellut, ettei tässä asetelmassa, jossa Miehen ja minä lapsitoiveen kanssa olemme, voi olla mitään hyvää. En ole keksinyt yhtäkään positiivista asiaa siinä, että ajatuksemme lapsesta ovat niin eriävät.

Kunnes tänä vuonna isänpäivä tuli ja meni.
Joulu, se lasten juhlista suurin, on jälleen kerran lähestymässä.

Se saa minut yhtäkkiä tajuamaan, että siinä se yksi ainut hyvä puoli on.

Minun ei tarvitse katsoa vierestä, kun puolisoni kaipaa lasta yhtä paljon tai jopa enemmän, kuin itse kaipaan. 

Minun ei tarvitse oman kipuni keskellä seurata myös toisen tuskaisia pettymyksiä, haaveiden haaksirikkoutumista, hukkaan heitettyjä valon helmiä. Ei tarvitse nähdä toivon vuorotellen syttyvän ja sammuvan toisen silmissä, yhä uudestaan ja uudestaan, kuin hentoinen tulenliekki tuulessa.

Minun täytyy katsoa vierestä Miehen surua.
Se on kuitenkin toisenlaista surua. Se ei ole surua siitä, ettei hän saa olla isä.

Hän ei ole surullinen isänpäivänä. Ei jouluna, ei uutena vuotena, äitienpäivänä, pääsiäisenä.
Tai jos onkin, niin korkeintaan minun puolestani.

Niinä päivinä häneltä ei puutu ketään.

Tunnen Miehen puolesta paljon surua. Välillä niin paljon, että se meinaa tukahduttaa.
Välillä niin syvää, etten tiedä, miten voin olla vajoamatta siihen kokonaan.
Mutta suruni häntä kohtaan on väistämättä toisenlaista, kuin se olisi, jos hänkin kaipaisi lasta.

Tässä tilanteessa se on hyvin moninaista, ristiriitaista. Valojen ja varjojen maata, harmaata aluetta.
Kuin tilkkutäkki, jossa on monenkirjavia värejä, limittäin ja vierekkäin.
Ja jokaisella tunteellani on myös vastaväri, Miehen tunne.

Vastavärejä ovat keskenään ne värit, jotka vierekkäin asetettuna muodostavat toisilleen suurimman mahdollisen vastakohdan. Minä ja Mies olemme toistemme vastavärejä. Heijastamme ne isoimmat eroavaisuudet toisillemme peilinä.

Kuten kuka tahansa lapsettomuushoitoja läpikäyvän pariskunnan "viallinen" osapuoli, tunnen surua siitä, että kehostani johtuvista syistä joudumme kulkemaan pitkän polun.

Mutta millaista on pettyä kehoonsa silloin, kun tietää, että myös toinen henkilö pettyy yhtä pahasti?

En osaa kuvitella, miten avuttomaksi ja keinottomaksi silloin voi itsensä tuntea.

Kun ei haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin antaa toiselle sen ihanimman lahjan.

Juosta häkeltyneenä vessasta olohuoneeseen. Puhtaasta ilosta itkien vajota toisen syleilyyn ja kertoa, että vihdoinkin yhteinen unelma on totta. Katsoa rakkaansa onnen valaisemia kasvoja, kun sydänäänet täyttävät taonnallaan tutkimushuoneen, ja ultraäänilaitteessa näkyy viimein Hän, meidän oma pieni.

Kun yrittää kaikkensa täyttääkseen omansa lisäksi myös toisen hartaimman toiveen, mutta se ei onnistu.

Siitä minulla ei ole kokemusta.

Se ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että haluaisin kovasti toivoa tätä lasta yhdessä.
Haluaisin, että Mies kaipaisi lasta kanssani. Että emme kumpikaan olisi niin yksin.
Että surumme olisi yhteinen.

Mutta on siinä hyväkin puoli, ettei ole.

Edes yksi.

Viides

Joudun soittamaan puolitutulle, jonka kanssa emme ole olleet yhteydessä ainakaan vuoteen.
Hän mainitsee sivulauseessa olevansa raskaana. Taas. Heillä on neljä lasta ennestään.

Huuleni pakottavat muodostamaan onnittelulauseen. Se pulpahtaa suustani ulos kuin siistiltä tehotuotantolinjalta. Huomaakohan kukaan näissä tilanteissa, miten pingottuneelta ääneni kuulostaa?

Tuskin.

"No joo, no kiitos", tuttava tokaisee ja huokaa sen jälkeen syvään. Äänestä kuultaa turhautuneisuus.

"Mutta on tämä niin kuormittavaa. Kun tiedätkö, raskaana oleminen tuo aina omat haasteensa jo entisestään hektiseen arkeen."

Itse asiassa en tiedä.

"Niin", totean, kun en muutakaan keksi. Samalla tunnen, kuinka kirkkaanpunaisia unelmani riekaleita, isoja hyytymiä valuu hiljalleen sisältä ulos. Kahden samaan aikaan tuhoutuneen munarakkulan sekä ontoksi jääneen kohdun lupaavan paksuisen limakalvon jäänteet. 

Kaksoset. Joku toinen olisi saanut niistä kaksoset.

"Ja kaikki ne yritykseen liittyvät asiat vielä", tuttava jatkaa päivittelyään, ihan kuin uusi raskaus olisi jokin kohtuuton, pakollinen paha. Ikävä tilapäinen häiriö, joita hän vain sattuu saamaan osakseen tavanomaista enemmän.

Yritykseen, mitä heidän tarvitsee enää yrittää?

Aa, siis Yritykseen. Hänellä on yritys.

Niin. Se on kyllä sääli.

Että tälle ihmiselle sitten vielä viides, ja minä en ansaitse yhtäkään?

Verta 14

"Olen matkalla näkymättömyyteen. 

Kadut, talot, puistot, muistot kääntyvät pyörteeksi, jonka sisään kiertyvät perheelliset syvemmälle ja syvemmälle elämään, kun samaan aikaan minä hajoan haalistuneeksi tähden varjoksi kierteen reunoilla, kadoten samalla kun muut leijuvat lähemmäs keskipistettä, lasta, uuden alun, elämän valaisemina.

Lapsi. Lapseton. Ihminen, jolta puuttuu keskipiste."

Vaula Helin & Paula Ojanen: Jatulintarha - lisääntymisemme oudot polut

Negatiivinen

Negatiivinen.

Onko raskaustestin mahdollista olla niin negatiivinen, että sen valkoisuudesta suorastaan sokaistuu?

Ihmettelen hämmentyneenä, mihin kohtaa tässä ylipäänsä pitäisi tulla toinen viiva, jos se joskus tulisi?
Missä on se kohta, jossa monet näkevät niin sanotun "viivanpaikan", sen haalean juovan, jonne toisen viivan pitäisi piirtyä? 

Koko tila sen yhden tökerön tummanpunaisen viivan ympärillä hohtaa häikäisevän valkeana, kuin ensilumi.

Kaikki ne raskausoireilta vaikuttavat tuntemukset, kaikki ajankohdallisesti omituiset ja pitkäkestoiset, menkkamaiset kivut. 

Ne olivat Terolutien ansiota. Tottakai.

Se, että haistoin eilen sukulaisen kerrostalon pihassa ilmiselvän tiikerikakun tuoksun, ilman kakkua missään näkyvissä. Kävi ilmi, että iltapäivällä oli tulossa taloyhtiön järjestämä ulkotapahtuma, johon kenties joku jossain leipoi tai oli leiponut.

Pelkkää mielikuvitusta, toiveajattelua. Vääristynyttä todellisuutta, harhaa.

Miten ihmeessä voisi olla, että kaikki olisikin ollut jotain muuta, Sitä Muuta, sitä toisenlaista erilaista?

Se ei vain ole mahdollista, ei minulle.

Raskaustesti on negatiivinen.

Minä olen negatiivinen.

Tulevaisuudensuunta on negatiivinen.

Koko ympäröivä maailma on negatiivinen.

Niin, ja myös kehonkuvani on negatiivinen.

Haluan viiltää vatsani auki, tempaista sieltä kohdun ulos ja puristaa sen tiukasti nyrkkiin, niin pieneksi kuin vain on mahdollista.

Haluan nyhtää ja taitella ja pahoinpidellä sitä niin, että se repeää monesta kohtaa, joutuu yhtä mielivaltaisen riepottelun kohteeksi, kuin itse olen sen takia kuukaudesta toiseen joutunut.

Haluan, että siitä tulee kuin kalaverkkoa, mutta liian isoin silmukoin.

Haluan heittää sen veteen keskellä tuhansien metrien syvyistä valtamerta, jonka pohjaan se hiljalleen vajoaa kaikessa rauhassa, koska mikään kala tai muu eliö ei kelpuuta mitään niin kelvotonta ruoakseen.

Haluan sen vaipuvan raukeana hiekkapeittteen alle, toivottomaksi todettuna, hylättynä unohduksiin. Niin, että vain vesi ympärillä voi kuulla sen huokaavan äänettömänä helpotuksesta.

Jotta siinä tapauksessa, jos tämä menee vain näin eikä ollenkaan niin, voin joskus aikanaan kertoa kummitytölleni tarinaa, että sellainenkin minulla joskus oli, mutta ei siitä mitään tullut.

Nänni

Toisinaan kuvittelen kehoni koetilanteeseen, jossa aiheena on "Naisen kehon toiminta ovulaation aikana, kun siittiöitä tulee sisään".

Löntystääkö se koetilanteeseen apaattisena, täysin valmistautumatta? Silmäilee tyhjin katsein paperia ja siinä esitettyjä, etäisesti tuttuja, mutta niin uskomattoman monimutkaisia kysymyksiä. Toteaa, että hmm, olen ehkä joskus lukenut tästä, mutta nyt en kyllä yhtään muista, miten tämä meni..

Vai marssiiko se luokkahuoneeseen itsevarmuutta uhkuen, viimeiset neljä viikkoa päntänneenä?
Koepaperin saadessaan raapustaa kiivaasti vastauksia paperille, yksikään kohta ei jää tyhjäksi.
Ja tuijottaa epäuskoisena hylättyä arvosanaa, kun koe palautetaan.

Vai onkohan sentään ihan kaikki mennyt keholtani ohi?

Vasen nänni on vähän kipeä. Huomaan sen ensin aamulla, kun käteni osuu ohimennen siihen.
Päivän aikana kokeilen sitä vaivihkaa muutaman kerran. Arka, ihan selvästi.
Kokeilen vähän lisää. Jep, edelleen.

Äh, tämä on taas tätä. Todennäköisesti kuvittelen koko asian.
Olenhan kuvitellut kaikki mahdolliset raskausoireet moneen kertaan, olematta kuitenkaan raskaana.
Tämä menee varmasti pian ohi.

Illalla huomaan leijuvani senttimetrin irti maasta. Yritän itsepintaisesti saada jalkoja koskettamaan lattiaa, mutta turhaan. Vaikka tiedän liiankin hyvin, mihin tämä kaikki vielä johtaa, on kuin seisoisin avuttomana itseni vieressä, seuraten sivusta.

Tunnen alhaalla laaksossa, kuinka valtava lumivyöry käynnistyy ylhäällä kilometrien korkeudessa. Yksi harmittoman kuuloinen pieni rasahdus, jonka tappavat vaikutukset alkavat tuntua vasta viiveellä, hetkien päästä.

Se on vain yksi nänni, idiootti!

Ei elämäsi ensimmäinen positiivinen raskaustesti, eivät runsaudesta paisuneet, päivässä kaksi kuppikokoa kasvaneet rinnat. Ei ylitsepääsemätön, täysin äkillinen pahoinvointi. Ei kuvotus normaaleja kodin ruokia ja tuoksuja kohtaan.

Pelkkä yksi nänni.

Joka on muuten aivan täysin samannäköinen ja -värinen kuin ennenkin.
Aivan samanlaisessa ja samankokoisessa rinnassa, kuin ennenkin.

Se voi johtua ihan mistä tahansa, vakuutan itselleni rauhallisuutta ja vakautta hakien. 

Ehkä ihosi on siitä kohti kuivunut. Lukuisat käytössäsi olevat lääkkeet voivat varmaan aiheuttaa sivuvaikutuksena nännien herkkyyttä. Voi hyvänen aika, mistä tiedät vaikka Mies on seksin aikana puraissut sitä liian kovaa?!

Heti, kun kissa nimeltä Järki kääntää selkänsä, pienet ajatushiiret loikkaavat hyppimään pöydällä.
Yhdellä niistä on vauvanvaunut vertailussa, toinen ihastelee kaapissa odottavaa bodya ja kolmas pohtii raskaudenaikaisen vakuutuksen tarpeellisuutta.

"Seis, seis, SEIS!" yritän huutaa itselleni, mutta ääneni on mykkä, vai eikö kukaan vain kuule sitä?

Yhtäkkiä joku tekee ohjelmistopäivityksen, jollaista en tarvitse enkä edes halua.
Tehdasasetukset muuttuvat, vaikka painan hädissäni kaikista nappuloista yhtä aikaa estääkseni sen.

Vaikka kuinka tappelen vastaan, ennen kuin huomaankaan, aivon kääntyvät siihen asentoon, jossa raskaana oleminen onkin jonkin verran enemmän mahdollista, kuin oli vielä äsken. Huolimatta todennäköisyyslaskelmista ja siitä, ettei mikään ole eri tavalla, kuin oli hetki sitten. 

Paitsi että on.

Olen kuin valeraskaana oleva koira, joka etsii kaikista kodin huoneista vimmatusti jotain, jonka se voisi kantaa pehmeään pesään mukanaan. Jotain, johon purkaa kaikki toiveet pienestä poikasesta.

Vasen nänni on asia, jonka kanssa haluaisin itse hautautua omaan pesäkoloon.
Tuudittautua ikuisiksi ajoiksi siihen, että se on Se Erilainen Juttu, se jokin, mikä on nyt toisin. 

Sitähän olen niin pitkään kaivannut, jotain erikoista oiretta, poikkeamaa kaavassa.
Ja nyt se on siinä.

Seuraavina päivinä tunnen tasaisin väliajoin kuukautiskipumaista jomotusta. Yhtenä aamuna tunnen tuttuakin tutummat krampit, joista ei voi enää erehtyä. Ainut vain, että on todella aikaista.
Ihmettelen, näinkö merkittävän paljon kiertoni aikaistuu jostain syystä, kenties Terolutien ansiosta?

Mutta kuukautiset eivät ala ennen aikojaan, menkkamaiset kivut vain jatkuvat, päivästä toiseen.
Toinen erikoinen oire! En kuitenkaan uskalla iloita, raskauden testauspäivä on vasta edessä.

Sen on pakko olla sitä, onhan?

"Katso mitä löysin, saanko pitää sen?" kysyn itseltäni. "Voihan olla, että nyt tällä kertaa se on.."
"Niin. Voi myös olla, että ei ole", minulle vastataan.

Tämä on nähty jo liian monta kertaa.

Toivepostaus: Kysy mitä vain!

Sain lukijalta toiveen postauksesta, jossa vastaisin kysymys+vastaus -periaatteella yleisimpiin tietoihin blogista ja itsestäni. Mikäpäs siinä, sehän voisi olla hauskaa, ajattelin silloin tuoreeltaan, ja niin ajattelen edelleen.

Olin nähnyt monia sentyylisiä postauksia aiemmin, mutta jostain syystä olin liittänyt ne lähinnä supersuosittuihin, ammattitason eteerisiä asukuvia ja sisustusunelmia täynnä oleviin lifestyleblogeihin.
Olin siis hölmösti kategorisoinut itseni tiettyyn luokkaan, vaikka kukapas sen sanoo, ettei lapsettomuusblogissa voisi olla tällaista?

Kysyä saa siis mitä vain.

Kysymyksiä voi esittää koko tämän viikon ajan, eli sunnuntai-iltaan 21.11 asti.
Sen jälkeen kokoan kysymykset ja vastaukset yhteen postaukseen.

Voin kertoa jo tässä vaiheessa, että ainakin omani ja Miehen henkilöllisyyttä, tarkkaa asuin- ja työpaikkaa tai esimerkiksi käyttämäämme klinikkaa (nimi, sijainti, omalääkäri) koskevat tiedustelut jättäisin ilman vastausta.

Tämä siksi, että haluan jatkossakin pitää blogin täysin anonyymina, ilman riskiä tulla tunnistetuksi ja yhdistetyksi siihen omassa elämässäni blogimaailman ulkopuolella. Niinpä tällaisissa kysymyksissä pidätän oikeuden olla vastaamatta, tai vastata parhaaksi katsomallani tavalla. ;)

Sana on siis vapaa:
Mitä haluaisit tietää?

Tänään haluan uskoa

Ystäväni huomauttaa hienotunteisesti, että ajattelutapani lapsettomuushoidoista ja yleisesti ottaen mahdollisuuksistani saada lapsi vaikuttaa olevan melko synkeä. 

En lainkaan tiedä, mistä hän puhuu. Olen juuri sadannen kerran todennut hänelle, etten usko hetkeäkään siihen, että inseminaatioista on apua. Enkä ole ihan varma, auttaako mikään muukaan. Entä jos minussa on jotain todella peruuttamattomasti vialla? Noh, selviäähän se sitten aikanaan IVF-hoidoissa sitten, kun nekin alkavat mennä pieleen.

"Vaikka sä pelkäät, niin et sä voi väittää tietäväsi, miten just tässä käy. Ja vaikka tämä ei onnistuisi, kai jotain hyvääkin voi sentään tapahtua vielä joskus?"

Puolustaudun raivokkaasti. Miten muka voisin luottaa, kun pelkään, olen suorastaan kauhuissani tästä asiasta ihan joka päivä? Vaikka lyttään toiveeni maanrakoon ja valmistelen itseäni epäonnistumisiin, tipun siitä huolimatta jo nyt ihan tarpeeksi korkealta. Mitä se olisi, jos ajattelisin yhtään eri tavalla?

"Muista, että ensi viikon raskaustestipäivänä on olemassa vielä tässä vaiheessa kaksi vaihtoehtoa, ei vain yksi."

Kaksi vaihtoehtoa. Hmm.
Tottahan se tietysti on, vaikken ole tietoisesti uhrannut niistä toiselle - sille positiiviselle - ajatustakaan.

No hyvä on, hyvä on, mietin muutaman päivän asiaa pyöriteltyäni.

Yritetään. Jokin positiivinen ajatus. Jotain toiveikasta, valoisaa, ei kuitenkaan mitään älytöntä hattarahöpönhöppöä, mitä se voisi olla?

Minä tulen saamaan lapsen.

Tunnustelen lausetta. Kääntelen, pyörittelen ja mutustelen.
Omalla skaalallani se on valtavan paljon, juuri ja juuri kivun äärirajoilla.

Mutta onko se liikaa?

En kuollut, vaikka hetken ajattelin niin. Tuskin sen takia myöskään kuoli se jokin, joka teoriassa voisi nyt elää sisälläni. Maailma on edelleen paikoillaan, se ei räjähtänyt.

Minä tulen vielä olemaan raskaana.

En todennäköisesti varmaan nyt.

En todellakaan ehkä tämän hoidon avulla.

Mutta jotenkin. Joskus.

Hullu, et voi tietää!

Ei pidä olla liian varma, ajattele, miten kamalaa on sitten, jos se ei toteudukaan.

Eihän tälle ole esitetty mitään totuuspohjaa, miten voisit muka luottaa?

HYS, sanon näille. Antakaa edes hetkeksi armoa.

Tämä on nyt se, mihin asti pystyn pelon puitteissa ajatuksiani venyttämään.

Minusta tulee vielä äiti.

Jonain päivänä.

Tänään haluan uskoa.

Seuraavat viisikymmentä vuotta

Työkaverin vatsa jatkaa kasvamistaan. Kun hänen toinen lapsensa syntyy, hän aikoo olla kotona pari vuotta, kuten viimeksikin. Tällöin hän on ollut poissa työelämästä lasten takia yhteensä neljä vuotta.

Kuten olen joskus maininnut, työ ei ole minulle kovin tärkeä arvo. Vaikka pidän työstäni ja olen mielestäni siinä hyvä, nautin huomattavasti enemmän vapaa-ajasta.

Olen se klassinen ihminen, joka elää viikonlopuille ja lomille. Jos voittaisin lotossa tarpeeksi mehevän summan, en usko, että koskaan palaisin palkkatyöhön. Vapaaehtoistyö sen sijaan olisi hyvinkin vaihtoehto.

Viihdyn nykyisessä työssäni hyvin, ja syytä työkiertoon tai työpaikan vaihtamiseen ei ole. En myöskään ole ammatillisesti erityisen kunnianhimoinen. Minulla on tiettyjä jatkokoulutussuunnitelmia, mutta en suhtaudu niihin kovin suurella intohimolla, eivätkä ole mitenkään ajankohtaisia tällä hetkellä, ei vielä vuosiin.

Edelleen mielestäni joillakin työpaikoilla, myös omallani kulttuuriin kuuluu vivahteita siitä, että lapselliset ja lapsettomat ovat eri kerroksen väkeä, ja lapsettomat ovat tietysti niitä kakkoskerroksen kansalaisia. 

Työpaikallani tiedustellaan lapsisuunnitelmista ja korostetaan, jos jollakulla ei ole lapsia. Käsketään sivulauseessa hoitamaan palaveri loppuun, koska lapsi täytyy hakea päiväkodista. Saatetaan ihmetellä ääneen, miksi henkilö x on toivonut noin pitkää joululomaa, eihän hänellä ole lapsiakaan! Ja kun on kyse jostain oikein tärkeästä, sitä saatetaan korostaa toteamalla: "Äitinä olen sitä mieltä, että.."

Niinpä niin, sellaista perus.

Tällä kertaa koen kuitenkin tarvetta kirjoittaa aiheesta, joka on mielestäni edelleen tabu tahattomasta lapsettomuudesta puhuessa.

Mitä tekee tahattomasti lapseton, jos hän toivoo taukoa työelämästä?

Mitä itse teen, jos jään vasten tahtoani lapsettomaksi?

Lapsen saaminen ja hänen kanssaan kotona oleminen vaikuttaa nimittäin olevan monelle ainoa todellinen tauko työelämästä. Sen lisäksi, että pääsee seuraamaan oman lapsensa kasvua ja kehitystä, saa myös (monelle ihan tervetulleen) paussin töistä.

Tiedostan erittäin hyvin, ettei lapsen kanssa kotiin jääminen ole pelkkää vaaleanpunaista höttöä ja rentoa lomailua, vaan se käy hyvinkin työstä, vain erilaisesta sellaisesta. Se on jatkuvassa valmistilassa ja aina saatavilla oloa, lapsen viihdyttämistä ja tekemisen keksimistä, omien tarpeiden (ja yöunien) asettamista toissijaiseksi.

Mutta se on silti erilaista kuin palkkatyössä käyminen, se on selvää.

Meidän kohdallamme on jo etukäteen selvää, että minä jäisin lapsen kanssa kotiin.
Jonkun toisen puoliso jää ilomielin hoitamaan lasta, mutta meillä se ei sattuneesta syystä menisi niin.

Eivätkä kaikki kaipaa taukoa työelämästä. Tunnen monia, joille kesälomatkin ovat jo liikaa.
Itse kuitenkin tiedostan kaipaavani sitä.

Jollekulle toiselle on muutenkin luontevaa palata töihin mahdollisimman pian lapsen saamisen jälkeen, toisen vanhemman tai päivähoidon astuessa mukaan kuvioihin. Luulen, että itselleni näin ei olisi, vaan kotona lapsen kanssa oleminen voisi sopia minulle.

Tiedostan myös, että kaikille ei myöskään ole taloudellisesti mahdollista olla lapsen kanssa kotona esimerkiksi kahta vuotta, vaikka haluaisikin.

Mutta entä jos mitään lasta ei tulekaan? Eikä äitiyslomaa, ei vanhempainvapaita?

Irtisanoutuminen vakituisesta, mielekkäästä työstä ei houkuttele. Yrittäjyys ei kiinnosta.
Voi jäädä opintovapaalle, mutta entä jos vapaansa aikana ei haluaisi tehdä mitään opintoihin liittyvää?

Virkavapaan ehdot ovat tiukentuneet tiukentumistaan, samoin vuorotteluvapaaseen vaaditaan vähintään 20 vuotta työkokemusta.

Työnantajan kanssa erikseen sovittava, määräaikainen palkaton vapaa olisi siis käytännössä alle nelikymppiselle ainut vaihtoehto, jos haluaisi opintoja sisältämättömän irtioton työelämästä, säilyttäen silti vakituisen työpaikkansa, johon tauon jälkeen palata.

Kokonaan toinen asia on, miten sosiaalisesti hyväksyttävää se vielä tänä päivänä on, verrattuna lapsen kanssa kotona olemiseen.

"No mitä sä nyt sitten sillä vapaallas teet?"
"Öö, en mitään, olen vaan kotona."

Sen sijaan lapsen kanssa kotiin jääminen on itsestäänselvää, ei se kaipaa selittelyjä. Vanhempi on tehnyt jotain hyvinkin hyödyllistä yhteiskunnalle: tuottanut uuden veronmaksajan, josta pitää nyt huolta, mikä on sekin hyödyllistä, jotta pikkukansalaisesta kasvaisi terve ja tuottelias aikuinen tulevaisuudessa.

Monet äitiyslomalta palaavat tulevat töihin innoissaan takaisin, kuten myös työkaverini viimeksi töihin palattuaan teki. "Jes, aikuisia ihmisiä!" hän iloitsi silloin. Äitiyslomalaiset näkevät taas muiden aikuisten keskellä päivien viettämisen parhaat puolet. Työhön palaaminen voi olla heille mukavaa vaihtelua kotielämään.

Sen sijaan tahattomasti lapseton saattaa raataa vuodesta toiseen sillä samalla tutulla työpaikalla, jossa lähin kosketus vapaaseen työelämästä on neljällä eurolla osallistuminen lahjakeräykseen taas yhdelle lapsen saaneelle työkaverille, joka on mammalomalla.

Väitän, että mistä tahansa toiminnasta on mahdollista tulla puuduttavaa, jos se jatkuu riittävän pitkään samanlaisena. Kotielämästä lapsen kanssa voi tulla puuduttavaa, vaikka se olisi sinänsä hyvin antoisaa. Myös yhtä lailla työssä voi viihtyä ihan hyvin, mutta silti sen voi kokea samalla puuduttavana.

Lienee sanomattakin selvää, ettei omalla kohdallani syy lapsen yrittämiseen ja toivomiseen ole se, että haluaisin vain tauon työelämästä. On kuitenkin ilmeistä, että lapsi tuo elämään itsensä ja persoonansa lisäksi mukanaan moninaisuutta niin monella tavalla. Valtavan suuren muutoksen, vastuun ja erilaisen arjen. Rutiinien lisäksi myös suurta vaihtelua siihen, millaista kotielämä ennen lasta oli. Monenlaista erilaista, monipuolisesti uutta, josta elämä jatkossa rakentuu.

Jos lasta ei tule, yllättävän suuri osa tästä moninaisuudesta uhkaa jäädä samalla toteutumatta.

En suhtaudu erityisen luottavaisesti siihen, että eläkkeelle jääminen tulee olemaan kovin yksinkertaista silloin, kun itselle ja ikäluokalleni se tulee edes teoriassa ajankohtaiseksi.

Jos eläkeikä nousee entisestään, onko (syystä tai toisesta, elämäntilanteen, biologisten tai vaikka taloudellisten syiden takia) tahattomasti lapsettomaksi jäävä kolme-nelikymppinen käytännössä töissä seuraavat viisikymmentä vuotta elämästään?

Vaikkei työ edes olisi kovin tärkeä arvo elämässä?

Täytyykö tässä alkaa asunto- ja osakesijoittajaksi ja tähdätä toimivaan exit-strategiaan, jotta tuo ei olisi kohtalona?

Pimeässä

Inseminaation jälkeen vaikuttaa muutaman päivän siltä, kuin joku olisi sammuttanut valot.
Hapuilemme toisiamme pilkkopimeässä, tai pikemminkin minä hapuilen Miestä.

Emme riitele, kinastele, väittele tai solvaa toisiamme.
On vain pimeää, vaikka lamput loistavat katossa kirkkaina.

Syömme, nukumme ja katsomme telkkaria pimeässä.
Käymme kaupassa, suihkussa ja töissä pimeässä.

Tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain väärin. Niin kuin ansaitsisin tuntuvan rangaistuksen.
Kukaan ei sano niin, ainoastaan ääni päässäni. Kun se ei salpaa hengitystäni, se saa minut hämilleen.

Kuvittelisin, että monet hedelmöityshoitoihin liittyvistä asioista ovat yleisesti ottaen pariskunnille hämmentäviä, vaikeita, pelottaviakin. Toimenpiteet kuulostavat epämiellyttäviltä, kivuliailta, osa jollain selittämättömällä tapaa hävettäviltä.

Mutta kohdallamme, kun toinen meistä ei edes aidosti halua lasta tai hoitoja, nuo kaikki ovat vähätteleviä ilmauksia.

Katson kaikkea sekä itseni että Miehen silmin, eli sekä oman näkökulmani, että täysin päinvastaisen näkökulman kautta. Asiat, jotka eivät itsessään pelottaisi lainkaan näin paljon, kauhistuttavat minua, sillä niihin liittyy myös Miehen ajatuksia ja tunteita. Koska tämä on hänelle vastenmielistä, se vaikuttaa väistämättä minuun, vaikka toisenlaisessa tilanteessa en pitäisi samoja asioita yhtä isoina.

Sekä menneessä että tulevassa inseminaatiossa minua häiritsee kaikista asioista ylivoimaisesti eniten, että Mies joutuu antamaan kahteen inseminaatioon kaksi näytettä. Tiedän, miten paljon hän inhoaa sitä. Yksi erittäin hyvä puoli IVF-hoidoissa olisikin, ettei spermanäytettä (potentiaalisesti, jos hoidot etenevät hyvin) tarvitse antaa niin usein.

Välillämme vallitsee eriskummallinen, monimutkaisten suhdanteiden huojuva rakennelma.
Kaikki, mitä Mies kokee, vaikuttaa jollain tavalla minuun ja päinvastoin, vaikka monet kokemuksemme ovat jo alun perin päinvastaiset.

Tunteet, ja nimenomaan negatiiviset sellaiset, tarttuvat välillämme kuin pahinkin vesirokko. Jos toinen aistii toisessa jotain, se vaikuttaa välittömästi häneen itseensä ja sitä kautta myös toiseen välillisesti.
Kuin ilmeilisi vääristyneeseen peiliin. Näyttää jotain itsestään, ja se näyttäytyykin vääristymän kautta ihan toisenlaisena takaisin.

Välillä kumpikin meistä vajoaa omaan pimeyteensä, jossa vaanivat omanlaisensa hirviöt.
Tiedämme toistemme pimeyksistä vain murto-osan, lähinnä sen vähän, joka heijastuu toistemme silmistä.

Silti toisaalta, vaikka tunteet poukkoilevat meillä molemmilla, emme ole täysin niiden vietävissä.
Olemme sitoutuneet jatkamaan yhdessä. Ajoittainen hämärämpi hetki ei romahduta sitä, ei esimerkiksi herätä molemminpuolisia epäilyksiä toisen eroaikeista.

Minun täytyy vain luottaa siihen, että pian hän taas löytyy sieltä, pimeän takaa.
Ja niin hän löytyykin.

Jostain kaukaa muistin syövereistä korviini palautuu rytmillään kappale, jota kuuntelin teini-iässä paljon. Muistan, että jokin sen epätyypillisissä sanoissa vetosi minuun, en vain koskaan osannut selittää, mikä.

"Cause I will be there and you will be there
We'll find each other in the dark
And you will see and I'll see it too
Cause we'll be together in the dark

Cause if it's coming for you
Then it's coming for me
Cause I will be there
Cause we need each other in the dark

And if it terrifies you
Then it terrifies me
Cause I will be there
So we've got each other in the dark."

Enpä olisi vuosia sitten osannut kuvitella, mihin asiaan tulen vielä yhdistämään Tiëston kappaleen.

Ajattelen, että kaikki tämä on mahdollista ainoastaan niin kauan, kun katsoessamme löydämme vielä toisemme. Jos on niin pimeää, ettei näe mitään, sekin riittää, että kurottaa, niin voi tuntea toisen.

Jos yhteys välillämme katkeaa, en tiedä, miten voisimme jatkaa enää eteenpäin.

Meidän täytyy pitää toisistamme kiinni.

Se näyttää tältä

 

Tahaton lapsettomuus näyttää tältä.

Ensin koko lapsettomuutta edeltävän elämäsi kuvittelet olevasi ihan perusterve. Ainut säännöllisesti käyttämäsi lääkevalmiste ovat e-pillerit. Kiität jatkuvasti onneasi siitä, että pilleriliuskoissa on viikonpäivät, sillä muuten olisit jatkuvasti sekaisin. Kuka muka muistaisi, onko jo ottanut pillerin vai unohtuiko se sittenkin?

Kunnes tulee se aika, kun käsität, että olisi ollut ehkä käytännössä ihan sama, vaikka olisit unohtanut e-pillerit aina. On hyvin mahdollista, ettet olisi kuitenkaan tullut raskaaksi, koska kehosi ei vain toimi.

Kunnes tulee se yksi kaunis päivä, jolloin havahdut siihen, että tarvitsisit oikeastaan dosetin varmistuaksesi, että olet muistanut ottaa kaikki päivittäiset tablettisi. 

Puolisosi seuraa hämmentyneenä, kun erilaisten purnukoiden ja lääkeliuskojen määrä yöpöydällä vain kasvaa kuukaudesta toiseen.

Tyroksiini ja metformiini. Kierron alussa Letrozolit, keskellä Ovitrelle-irrotuspiikki ja lopussa Terolutit.
Ja sitten tietysti erilaiset vitamiinit ja ravintolisät. Donaferty-ravintolisä, Mama-monivitamiini sekä D-vitamiini. Osa niistä pitää ottaa aamulla, osa lisäksi myös illalla. Osa ruoan yhteydessä, osa ilman ruokaa. Osaa ei kannata ottaa toistensa kanssa yhtä aikaa.

Etkä ole vielä edes IVF-hoidoissa, mikä taitaa olla ihan oma lukunsa.

Eihän tämä toisaalta ole vielä paljon, ei ainakaan siihen verrattuna, lohdutat itseäsi.
Eihän tässä mitään. Miksi muka tämäkin tuntuisi pahalta.

Mutta kyllä se mitään, ja kyllä se on paljon. 

Ihmiselle, jolla oli perusterveen identiteetti.

Inseminaatio

"No? Miten meni?"

"Eipä siinä, noudatti samaa kaavaa niin kuin kaikki muukin tässä. Kaikki Miehessä on erinomaista ja kaikki mussa on epävarmaa."

"Voi että.."

"Miehen näyte oli erinomainen, kesti pesun todella hyvin. Eli lähtökohtaisesti ei ole mitään syytä olla kokeilematta inseminaatiota useampia kertoja."

"Oi, ihan mahtavaa! Mä toivon niin kovasti, että viimein onnistaisi.."

"Niinpä. En vaan oikein tiedä, mitä pitäis ajatella siitä, et näitä inseminaatioita tullaan menemään useampi kierros."

"Niin joo, kun sä vähän epäilet sitä.. Muuten, sattuiko se?"

"Ei, tuntu vaan vähän epämukavalta. Niin ja molemmat munarakkulat olivat kasvaneet eilisestä, pistettiin irrotuspiikki siellä klinikalla."

"Jes, ehkä pian musta tulee kummi!!"

"En lähtis ihan vielä juhlimaan. Mulla on edelleen ihan sellainen tunne, että tää ei tuu riittämään, että inseminaatio ei ole tarpeeksi suuri toimenpide."

"Niin, ymmärrän et se on vaikeaa.. Mutta koita jaksaa toivoa vielä!"

"Tiedän että pitäisi olla toiveikas, mut musta tuntuu että mä olen toivonut ja pettynyt jo niin monta kertaa, etten meinaa jaksaa enää toivoa.."

"Lähetän kaikki mahdolliset hyvät ajatukset nyt sinne. Enkelit, virtaukset, energiat, mitä näitä nyt on? Ihan kaikki mahdolliset!"

"Kiitos, hyville ajatuksille on aina käyttöä."

"Ja tiedätkö, mä uskon tähän!"

"Hyvä, usko vaan. Usko sä, nimittäin mä en jaksa."

"Mä uskon sunkin puolesta!"

"♥"

No logic

Odotusaulassa istuva nainen riisuu ulkotakkinsa, jonka alla on lämpimän näköinen villaneule.
Nainen näyttää suunnilleen samanikäiseltä kanssani. Meillä on myös samanväriset, samanpituiset hiukset.

Jostain syystä se lohduttaa hiukan.
Kaikki muut täällä asioivat eivät ole reilusti yli nelikymppisiä.

Kertaan päässäni laskukaavoja, joilla yritän päätellä todennäköisintä inseminaatiopäivää.
Se on tällä viikolla. Todennäköisesti loppuviikosta, olen laskeskellut sitä kuukautisten alkamisesta lähtien.

Torstaina aamulla olisi tärkeä työpalaveri.
Miten ihmeessä perustelisin poissaoloni siitä?

Kannattaisiko keksiä jokin odottamaton syy, äkillinen sairastuminen, hammassärky ehkäpä?
Tiedän, että inseminaatio on toimenpiteenä hyvin nopea, en haluaisi olla sen takia koko päivää poissa töissä jollain liiankin rajunkuuloisella verukkeella.

Ehkäpä jokin pieni, mutta hyvissä ajon ilmoitettava syy, jotta poissaolooni ehditään työpaikalla reagoida, kuten vaikka verikoe? Entäs lääkäriaika? Äh, se herättäisi liikaa kysymyksiä.

Jälleen kerran saan opetuksen kaiken ennustamattomuudesta.

Vaikka olen palannut perusannostukseen ja syönyt kahta tablettia Letrozolia, tällä kertaa isompia munarakkuloita on kaksi. Vasemmalla puolella on yksi 18 millimetrn kokoinen, oikealla puolella yksi 16 millimetrinen. Rakkulat ovat yllättävän isoja siihen nähden, että on vasta 10. kiertopäivä.

Miksi siellä on nyt kaksi, vaikka viimeksi söin tripla-annosta, eikö ollut kuin yksi?
Lääkäriä hymyilyttää, eipä näistä asioista ole aina hirveästi logiikkaa löydettävissä.

Tämä ajankohta varattiin erityisesti sitä varten, ettei ovulaatio olisi liian lähellä, jotta aukiolotutkimus saataisiin tehtyä. Nyt sitä ei taaskaan voida tehdä, koska erityisesti vasen munarakkula on jo liian kypsä siihen, ja koko homma tästä eteenpäin voisi mennä pilalle.

Harmittaa. Olisin halunnut tietää, ovatko munajohtimet auki. Lääkärin mukaan todennäköisyys sille, että munanjohtimisssa olisi tukkeumaa ilman tehtyjä leikkauksia tai sairastettuja tulehduksia, on hyvin pieni. Näin ollen, tästä huolimatta inseminaatio olisi kannattavaa tehdä, hän toteaa.

Jo huomenna.

Tämä aiheuttaa minussa pienen ja hillityn, spontaanin "Jes!"-reaktion.
Ei tarvitse missata torstain palaveria!

Kysyn, voisiko kiinnyttymiseen antaa vielä jotain lisätukea, kerroin huolehtivani jostain syystä kovasti, voisiko jokin pieni osuus kiikastaa siitä. Saan reseptin Teroluteihin, joista olen lukenut niin paljon, että lähestulkoon unohdan, etten ole itse käyttänyt niitä aiemmin.

Koska munarakkuloita on kaksi, kaksosten mahdollisuus on olemassa. Onhan se olemassa aina muutenkin, mutta lääkärin mukaan minun tilanteessani, jopa tässäkin hetkessä se on häviävän pieni. Ymmärrän hyvin, tässähän on suuria hankaluuksia saada edes sitä yhtä lasta alulle.

Lääkäri ohjaa minut hoitajan luokse sopimaan tarkemmin huomisen inseminaation ajankohdasta.
Hoitaja on suosikkini, heistä kaikkein sympaattisin. Tuntuu hassulta, että olen käynyt tällä klinikalla tarpeeksi kauan, että suosikit ovat jo ehtineet muodostua.

Sovimme hoitajan kanssa rauhassa huomisen aikataulun ja kertaamme sen. Juttelemme myös PCOS:stä, lääkityksistä ja vitamiineista. Koska tunnelma on niin kiireetön, mainitsen ohimennen, että jotenkin olen jo pitkän aikaa tiennyt, että tulen päätymään hedelmöityshoitoihin.

Olen ajatellut tämän asian tuhat kertaa päässäni, mutta nyt ääneen lausuttuna jokin tuntuu erilaiselta.
Huomaan ääneni paksuuntuvan, ja lopulta se särkyy, kuin olisi yhtäkkiä ohutta, haurasta lasia.

En voi romahtaa nyt. Päinvastoin, minun täytyy kerätä itseni, jotta pystyn taas lähipäivinä vakuuttamaan Miehelle kaiken olevan hyvin, tästä kaikesta huolimatta, huolimatta siitä, että geeniemme yhdistymistä tuetaan taas uusin lääketieteen keinoin. En saa romahtaa, jotta pystyn uskomaan siihen itsekin.

Tämä on liian kliseistä.
En ole kertaakaan itkenyt kenenkään hoitohenkilökuntaan kuuluvan nähden.

Ei saa itkeä, täytyy olla vahva.
Mistä sekin ajatus kumpuaa?

Kyyneleet valuvat kasvomaskin suojaan. Puhun niiden läpi, en pysty lopettamaan puhumista.
Yrityksestä huolimatta en myöskään pysty estämään kyyneliä. Lopulta en enää edes yritä.

Hoitaja kuuntelee. Hän ei sano juuri mitään, ja silti samaan aikaan hän sanoo juuri ne oikeat sanat.
En edes jälkeenpäin muista, mitä ne ovat.

Ei yksittäisillä sanoilla ole niin väliä. Jotain vain, mikä kertoo, että tämä kaikki on normaalia.
On normaalia olla peloissaan, heikko, epävarma, tuskainen.

Ja kun pääsen vauhtiin, tunnustan myös, etten usko inseminaatioiden toimivan kohdallamme.
Että olen henkisesti jo kilometrien päässä täältä ja tästä hetkestä, IVF-hoitojonossa.
Odottamassa ensimmäistä käyntiaikaa, uusia lääkkeitä ja suunnitelmia, ensi vuotta.

Menen apteekkiin hakemaan huomista varten Ovitrellen sekä uuden Terolut-reseptin.
Perinteitä kunnioittaen edelläni apteekkiin kulkee viimeisillään raskaana oleva nainen, niin käy aina.

Farmaseutti kysyy, tarvitsenko paperipussia. Vastaan kyllä, vaikken halua enkä tarvitse paperipussia.
Kävelen pussi kädessä autolle. Laitan Miehelle viestin.

"Now that we found love, what are we gonna do with it?" kysyy radio, kun käännän virta-avainta lukossa.