Töissä 2

Työkaverin kanssa tulee puhetta vauvoista, kun olemme kahden hänen toimistossaan.

"Pienet vauvat on kyllä suloisia. Oletteko te miettineet lasten hankkimista?"

Tulen täysin yllätetyksi. Päässäni vilisee hetkessä sata eri ajatusta, mutta yhtäkään niistä en voi sanoa ääneen.

"Podetko sinä koskaan vauvakuumetta? Entä Mies?"

Päässäni lyö tyhjää. Kysyykö työkaverini tosiaan tällaista? Hän katsoo minua edelleen uteliaasti hymyillen. Havahdun oman pääni sisältä siihen, että hän todella kysyy tällaista, ja vieläpä odottaa minun vastaavan.

"Sinähän olet nyt ihan parhaassa iässä, teillä voisi varmaan olla sopiva aika lapsille."

Hiljaisuus venyy. En usko, että kiusaantuneisuuteni jää enää huomaamatta.

Itselleni ei jää lainkaan mieleen, mitä vastaan. Todennäköisesti jotakin epämääräistä siitä, että kyllähän sitä tulee itse ajateltua aina välillä, Miehellä ei ehkä niinkään.

Se melko vähättelevä ilmaisu asiasta, jota todellisuudessa olen ajatellut tähänastisen elämäni aikana määrällisesti enemmän kuin mitään muuta aihetta.

Mitä ihmettä tuollaiseen pitäisi sanoa?

"No itse asiassa olin viimeiset 2,5 vuotta ehtinyt miettiä tätä asiaa lähes koko valveillaoloaikani siinä määrin, että pelkäsin oikeasti tulevani lähiaikoina hulluksi ja ajavani samaan tilanteeseen myös Miehen. Useina kertoina, kun teimme töitä yhdessä ja puhuit minulle työasioista tai itsestäsi, en kuunnellut kunnolla ja oikeasti mietin juuri tätä asiaa. Nyt viime aikoina elämäni on kääntynyt positiivisella tavalla ympäri ja enkä muista milloin itkin viimeksi, kun aiemmin tuntui etten muuta tehnytkään kuin itkin tai nieleskelin itkua, myös täällä työpaikalla. Että itse asiassa aika hassua, että juuri nyt kysyt."

Mitä olisin tehnyt, jos hän olisi kysynyt tätä aikaisemmin keväällä?
Miltä minusta olisi silloin tuntunut, kun menin nytkin ihan hämilleni?

Olisinko purskahtanut hallitsemattomaan itkuun, poistunut paikalta sanomatta mitään, vajonnut lattialle, raivostunut, alkanut huutaa? Tuskin. Ehkä olisin sopertanut jotain epäselvää ja itkenyt vasta jäätyäni yksin.

Miten vastata niin, ettei työkaverin kautta koko muu työyhteisö tiedä jo seuraavaan päivään mennessä, että joko

• a) Neiti Kuu ilmeisesti inhoaa sydämensä pohjasta lapsia eikä ole vieläkään jostain ihmeellisestä syystä edes harkinnut omia lapsia
• b) Neiti Kuu suunnittelee jo kovasti vauvaa ja jos kaikki sujuu äärimmäisen helposti ja hyvin, hänelle tullaan tarvitsemaan sijaista mahdollisesti jo ensi vuonna?

Koen, että tällainen puheeksiotto on vähän sama, kuin sanoisi esimerkiksi aknesta kärsivälle ihmiselle, että et varmaan itse ole huomannut, joten ajattelin kertoa sinulle, että sinulla on selkeä silmin havaittava iho-ongelma.

Ei sellaista vain yksinkertaisesti ole kohteliasta sanoa ääneen. Sen enempää akne kuin lapsettomuuskaan ei tee ihmisestä yleistä riistaa, jonka perusteella kaiken sosiaalisen peruskoodiston ja siihen liittyvän hienotunteisuuden voi unohtaa.

Ajattelin kertoa sinulle, ettei sinulla ole lasta, kun et itse varmaan sitä ole huomannut. Oletko siis harkinnut, että hankkisit lapsen? Ihmisillä usein on sellainen.

En osaa sanoa, olisiko tuo kohteliasta edes sydänystävältä kuultuna, mutta ainakin jossain määrin ymmärrettävämpää, mitä läheisempiä henkilöt keskenään ovat. Me olemme ainoastaan työkaverit.
En tiedä hänen henkilökohtaisesta elämästään kuin muutamia murusia, eikä hän minun.

Miksi yksi henkilökohtaisimmista päätöksistä ihmisen elämässä kuuluu yhtäkkiä minun osaltani hänelle?

Harmittaa näin jälkeenpäin, etten tajunnut vain pokkana vastata, että niin, ihan mielenkiintoisia kysymyksiä varmaan, mutta minua sen sijaan kiinnostaisi kovasti kuulla, mitä tämä asia sinulle kuuluu?

Ensi kerralla vastaan niin. Lupaan olla valmiina.