Aikoinaan meillä oli Miehen kanssa tapana kysyä hiljaisena hetkenä toisiltamme: "Mitä mietit?" Kysymykseen tuli tietenkin vastata rehellisesti ja intuitiivisesti, mitä juuri sillä hetkellä oli ajatellut.
Emme kysyneet sitä kysymystä toisiltamme 2,5 vuoteen. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kumpikaan halunnut tietää, mitä toinen jollain satunnaisella hetkellä ajatteli.
Koska pelkäsi vastausta.
Yhtenä päivänä kysyn sitä Mieheltä pitkästä aikaa. Huomaan, etten enää pelkää hänen vastaustaan.
Enkä pelkää kertoa omaa vastaustani. Aiemmin pelkäsin sitä vielä enemmän, kuin Miehen vastauksen kuulemista.
"Elämä on pitkä puutelista, se silloin tällöin täyttyy suudelmista", laulaa Gösta Sundqvist radiossa.
Se on hyvin totta. Usein ihmisillä on tapana keskittyä siihen, mitä heillä ei ole, enemmän kuin siihen, mitä heillä jo on. Välillä tulee hetkiä, kun suudellaan eikä haluaisi mitään muuta, ei olla missään muualla.
Olen terve. Kaikki läheiseni ovat elossa eikä kukaan heistä ole kuolemansairas.
Minulla on jo yksi ihminen, jota rakastan enemmän kuin mitään. Miksi haluan vielä lisää?
Saako lisää haluta?
Missä vaiheessa haluaminen pitäisi lopettaa, vai eikö koskaan?
Silti en voi sille mitään. Haluan vain kuitenkin.
Kello kahdelta yöllä kävelen yksin autiota mökkitietä. Tuttu ympäristö jää taakseni.
Kukaan ei tiedä minun olevan täällä. Pysähdyn ja laitan silmät kiinni.
Pimeys ympärilläni tihenee, levittäytyy ympärilleni ja ottaa syleilyynsä.
Lehtien havinaa, tuuli heiluttaa saniaisia, yksi lintukin on vielä hereillä.
Tulee hiljaisuus. Sillä todella on oma äänensä.
Ympärilläni on pelkästään asioita, joita en voi nähdä. Siellä voi olla kaikenlaista yllättävää.
Piilossa, odottamassa.
Haluan testata, pelottaako minua.
Ei pelota.
Tulen takaisin mökille, jonka kuistilla Mies odottaa minua.
Hän on sytyttänyt ulkovalot, jotta löytäisin takaisin hänen luokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti