Puhelussa ystävän kanssa olemme vaihtaneet jo viime viikkojen
kuulumiset. Olemme mietteliäitä, omissa ajatuksissamme. Hieman yllättäen puhe
kääntyy hänen vuoden takaiseen eroonsa ja minun häilymiseeni vuosia eron
partaalla. Puhumme särkyneistä unelmista, lapsihaaveista, menneisyydestä. Takaisin saadusta toivosta.
Kuvaan mukavia,
arkisia hetkiä Miehen kanssa pihaa laittaessa. Sitä kylmäävää tunnetta,
kun yhtäkkiä täysin pyytämättä tulee se ajatus. Tämä on pian ohi.
Seuraavaa kevättä puutarhanlaitossa ei ehkä enää tule. Voin istuttaa
uuden ruusun, mutta näenkö sen ensi vuonna kukkivan tällä pihalla?
Näkeekö meistä kumpikaan?
Miten vatsaan putoaa iso jäinen kivi ja
asettuu sinne taloksi. Rinnassa tuntuu puristus, joka ei lähde pois
vaikka kuinka pitkään halaisi. En itke helposti muiden nähden tai edes
kuullen. Silti huomaan ääneni paksuuntuvan, värisevän. Se tunne on
vain ohuen verhon takana, henkäyksen päässä. Vieläkin.
En voi
estää kyyneleitä tulemasta kertoessani, miltä tuntui kuvitella
kertovansa erosta Miehen sukulaisille. Kuvitella heidän tyhjiä,
hämmentyneitä ilmeitään, kuin heijastuksia omista kasvoistani. Koska
minun olisi pakko kertoa kasvotusten. En voisi vain hävitä ihmisiltä,
joiden arkea olen ollut osa vajaan kymmenen vuotta. Minulla oli viimein
suku, johon kuuluin - nyt sitäkään ei enää olisi.
No, hei sitten,
sanottaisiin puolin ja toisin.
Mistä kaikesta joutuisimme luopumaan, me
molemmat.
Puhelimen toisessa päässä on hetken hiljaista.
"Tuo oli ihan perseestä, että sä jouduit noita asioita kaksi vuotta
miettimään", ystäväni sanoo hiljaa. Enkä hahmottaen nyt
kokonaisvaltaisemmin niitä loputtomia ajatusketjuja ja kahleita, joiden
elinkautisvanki olin.
Niin, siinä se on tiivistettynä. Sitä se kyllä oli.
"Kerroitko noista ajatuksistasi Miehelle?" ystävä kysyy.
Vasta silloin ymmärrän, miten yksinäistä aikaa ne vuodet olivat. Koska ei, en kertonut.
On
asioita, joita jätin kertomatta vain, koska ajattelin että yksikin
edes näennäisesti kevyempi hetki ilman järjetöntä ahdistusta on
Miehelle hyväksi. Halusin yrittää tarjota niitä edes hänelle, vaikka itse saavutin niitä harvoin.
En halunnut jatkuvasti korostaa synkkiä
pilviä, jotka leijuivat yllämme puhumattakin. On ajatuksia, jotka jäivät
omikseni siksi, etten halunnut tuottaa enää yhtään enempää tuskaa, en
yhdelläkään lauseella.
Tottakai käsittelimme asiaa lukuisia ja
taas lukuisia kertoja, tuhannesta eri näkökulmasta, myös omastani. Kyllä Mies tiesi, millä tasolla ajatuksissani liikuin. Mutta
paljon pidin myös sisälläni.
Koska ne olivat kauheita ajatuksia.
Itkemme kipeitä muistoja, ystäväni ja minä. Sanoja ei ole. Olen surullinen hänen puolestaan, siitä mitä hän on joutunut käymään läpi päästäkseen tähän pisteeseen – ja hän minun puolestani.
Tiedän,
että joku toinen olisi voinut kokea tämän täysin eri tavalla. Todeta jälkeen
päin, että olihan se vähän vaikeaa, mutta mitäpä siitä enää. Mutta
näistä tunteista tuli osa minua, siksi ne eivät ole kosketusta
kauempana. Toivon, että joskus tulee aika, kun haron tyhjää. Uskon niin.
Puhelun loputtua olo on hämmentyneen puhdistunut.
En olisi ikinä uskonut, että nämä asiat saavat edelleen minut sellaisen tunnekuohun valtaan.
Meillä molemmilla on niin paljon parempi nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti