Kaukainen planeetta

Saan ystävältä lahjaksi Sielun sopukoita-nimisen korttipakan, jossa korttien toisella puolella on kirjoitustehtäviä ja toisella puolella niiden teemoihin liittyviä runoja.

Ystäväni katsellessa vedän summamutikassa yhden kortin ulos rasiasta.

Kortissa lukee:
"Kaipaus on kaukainen planeetta. Öisin se täyttyy heistä, jotka eivät näe toisiaan päivisin.

Ketä sinä kaipaat? Jos voisit tavata kenet tahansa (myös hänet, joka ei ole enää keskuudessamme), kenet sinä tapaisit? Kirjoita kirje ihmiselle tai eläimelle, jota kaipaat, mutta joka ei ole syystä tai toisesta juuri nyt läsnä elämässäsi. Salli kaipaukselle tilaa olla."

Hymyilen heikosti ja laitan kortin takaisin pakkaan.
Katseemme kohtaavat ystävän kanssa. Hän tietää, mitä ajattelen.

Kortti jää kummittelemaan mieleeni. Seuraavalla viikolla päätän hahmotella jotain pientä viestiä, kirjettä. Miksi ei? Voisinhan yrittää. Ehkä se voisi auttaa hallitsemaan tätä uskomatonta sekamelskaa, jota poloiset aivoni työkseen pyörittävät.

Makaan sängyllä. Päätän työstää luonnoksen mielessäni, paperille kirjoittaminen tuntuu omituiselta.
Ennen kuin pääsen edes alkuun, takerrun heti epäolennaiseen.

Miten allekirjoittaisin tällaisen kirjeen,"Terveisin, äiti"? Mutta enhän ole äiti.
Päätän palata siihen myöhemmin. Eihän viestiä tarvitse allekirjoittaa välttämättä ollenkaan.

Mietin pitkään, miten aloittaisin, kunnes löydän mieleiset sanat.

"Rakas pieni", viestini alkaa.

Sen jälkeen tulee hiljaista.

Hiljaisuus venyy, laajenee, levittäytyy ja jatkuu.
Avartuu aina äärettömiin asti.

Kaikki sanat tuntuvat vääriltä. 

Väsyneiltä ja kuluneilta.
Latteilta, väljähtäneiltä, korneilta. 

Ne eivät kuvasta sitä, mitä toivoisin voivani ilmaista.
Niistä ei välity se, mitä sisälläni tunnen.

On vaikeaa kirjoittaa, jos sille, mitä haluaa kertoa, ei ole sanoja. 

Jos ei ole olemassa yhden yhtä kyllin sopivaa, ei ainuttakaan tarpeeksi kuvaavaa lausetta.

Helppoa ja nopeaa

Näyttelijä ja koomikko Jenni Kokander pohtii heinäkuun Me Naisissa (7.7.2021, 27/21) kesäloman paradoksia, jossa tekeväisen, toimettomuutta inhoavan ihmisen on mahdollista stressaantua jo etukäteen siitä, ettei saisi stressaantua ja suorittaa lomaa.

"Kesän raamittomuutta helpottamaan olen tehnyt itselleni kaksi lasta", hän kirjoittaa kolumnissaan.

Minäkin tein itselleni aamupalaksi voileivän.

Se oli naurettavan yksinkertaista.
Ensin levite. Sitten kalkkunaleikettä, salaattia ja paprikaa päälle.

Helppoa ja nopeaa, sen kun vain laittaa ainekset yhteen.

Ei lainkaan vaivaa, valmista syntyy hetkessä.

Ei minulla muuta.

Romahdus

Katsoessani jälleen kerran veristä vessapaperia muistan, kun keväällä ensimmäisessä Letrozol-kierrossa lääkäri totesi minulle ykskantaan, että kahden viikon päästä irrotuspiikin pistämisestä joko kuukautiseni alkavat, tai olen raskaana. Muistan tuijottaneeni häntä kirkkain silmin: noinko yksinkertaista se on, ja ihan todellako noin nopeaa?

Paitsi että hän oli väärässä.

Kahden viikon päästä irrotuspiikin pistämisestä ei ole tapahtunut kertaakaan yhtään mitään.

Näiden neljän kierron aikana, pistettyäni irrotuspiikin (joko kiertopäivänä 13 tai 14), kuukautiset eivät ole alkaneet siitä kahden viikon päästä (kiertopäivänä 27 tai 28), vaan useita päiviä sen jälkeen, 30. tai 31. kiertopäivänä, jolloin varsinaiseksi kierron pituudeksi on jäänyt 29 tai 30 päivää. Tällä kertaa lääkärin kahden viikon arvio ylittyi viidellä päivällä.

Tätä päättynyttä kiertoa jälkikäteen tarkastellessa, en ihmettele, miksi oloni oli loppukierrosta jokseenkin skitsofreeninen.

Kun kuukautiset olivat jo pari päivää myöhässä tavanomaisesta, jouduin toteamaan, että tässä sitä nyt ollaan, näin pitkäksi Letrozol-avusteinen kierto ei ollut aiemmin venynyt. 

Lääkärin sanat pyörivät päässäni loppumattomalla loopilla.
Eikö tämä siis toisin sanoen voisi tarkoittaa sitä, että olen raskaana?
Samaan aikaan tiesin aivan hyvin, etten ole.

Mutta lääkäri sanoi? Miksi hän sitten sanoi niin?
Oliko se taas jotain, mikä normaalin ihmisen kohdalla menee niin, ja minun täytyy vain osata pitää kirkkaana mielessä joka välissä, että en ole normaali ihminen?

Vedän vessan, varon vilkaisemasta peiliin. Olen viimeisen vuorokauden ajan kihissyt kiukkuisena keholleni. Koeta nyt saada edes verta aikaiseksi, kun et kerta muuhunkaan kykene.
Kun se on viimein kyennyt siihen, raivoni sitä kohtaan ei ole laantunut, päinvastoin.

Niin hullulta kuin se kuulostaa, tuntuu kuin kehoni olisi yrittänyt peitellä epäonnistumistaan viimeiseen asti. Se oli pudottanut maljakon, ja seisoi nyt todisteet selän taakse piilotettuina. Kuin se olisi tarkoituksella pidätellyt verta tulemasta, ettei sen tarvitsisi myöntää jälleen kerran, ettei se osannut toimia oikein.

Olohuoneen ikkuna on vähän raollaan, sateen tasainen kohina täyttää unista hiljaisuutta.
Nostan katseeni ikkunaan juuri parahiksi nähdäkseni, kuinka salaman välähdys vie hetkellisesti voiton pimeydestä.

Muistelen lukeneeni taas kerran jostain esikoistaan odottavasta julkkisnaisesta, joka kertoi tienneensä heti, että on raskaana, koska kehossa jokin vain tuntui niin erilaiselta.
Niin minullakin tuntuu, ties mitä. Mutta silti en ole raskaana.

Katson kelloa, se on puoli kolme yöllä.
Tunnen, kuinka mieli alkaa antaa periksi. Taipua, luovuttaa.

Itku kytee kurkussa, se lähestyy, kehittyy jo sisällä.

En halua mennä makuuhuoneeseen.

Olen itkenyt tänään jo kerran, ajaessani yksin autolla tunnelissa.
Kun palasin takaisin päivänvaloon, kuivasin äkkiä kyyneleet.
Voitteko kuvitella? Ihan kuin pimeässä itkeminen olisi jotenkin hyväksyttävämpää.

Havahdun aamulla mikron ääneen, olen jossain vaiheessa nukahtanut sohvalle.
Mies tekee lähtöä töihin.

Tänään on viimeinen kesälomapäiväni. On vain osuvaa, että samaan aikaan kun nämä rennot, loputtomasti aikaa sisältävät lomapäivät ehtyvät, tulee taas kerran päätökseensä tämä ainainen, rosoinen haavekuva. Unelma, joka kokee yhä uudestaan pienen kuoleman. Sillä juuri sellainen se on, sanokoon muut mitä tahansa vähättelevää.

Sisälläni kytenyt mustuus ei ole yön aikana hälvennyt, se on tiivistynyt. 

Yhtäkkiä käsitän, ettei mieleen tule ainuttakaan asiaa lähitulevaisuudesta, jota en pelkäisi suunnattomasti. En pysty enää näkemään, en tuntemaan mitään muuta kuin pelkoa, joka tiivistyy sisälläni jääkiteiden lailla puhtaaksi kauhuksi. 

Se on niin kylmää, että se polttaa.

Se salpaa hengityksen, lukitsee aivoni niin, etteivät ne yksinkertaisesti toimi. Ja samaan aikaan pitkästä aikaa tuntuu, että näen kaiken karmivalla tavalla selvemmin kuin aiemmin, kuin katsoisin kauempaa myös itseäni.

En koskaan tule saamaan lasta.

Miten ikinä tulen selviämään siitä?

Mies tulee luokseni, ja hajoan hänen eteensä.
Tunnen kun kaikki ympärilläni romahtaa, minä sen mukana.

On vaikeaa, lähes mahdotonta puhua.
Haukon epätoivoisesti ilmaa, mutten osaa käyttää sitä, en tiedä mitä sillä tehdä.
Jossain vaiheessa huomaan, että käsistäni on hävinnyt tunto.

Tältä kai tuntuu saada paniikkikohtaus.

Mies pitää minusta kiinni, vapisen hänen sylissään holtittomasti.

Hänen otteensa on päättäväinen, tiukka. Hän käskee minun hengittää, yhä uudelleen ja uudelleen, ja todistaa kun epäonnistun siinä surkeasti. Hän kuiskaa korvaani, että kaikki on ihan hyvin, ei ole hätää.

Hän vetää minua hiljaa takaisin, kohti sitä paikkaa, jossa oli jotain. Jossa jotain oli vielä jäljellä.

En ole itkenyt tällä tavalla kertaakaan yritysaikana. Itse asiassa en koko yhdessäolomme aikana.
Olen yleisesti ottaen itkenyt viimeisen vuoden aikana hyvin vähän Miehen nähden, täysin tarkoituksella.

On kammoksuttavaa, että hän näkee minut tällaisena, vielä sekopäisempänä kuin ennen.
Juuri sitä en halua. Pelotan varmasti häntä, pelotanhan itseänikin.

Kun lopulta saan sanottua jotain, en kuulosta lainkaan itseltäni.
Ääneni on aivan liian kimeä, ihan kuin vieraan ihmisen (vai eläimen?) ääni.

"On    minulla    hätä", saan vaivoin henkäistyä ennen kuin purskahdan uudelleen itkuun.

Mies katsoo minua, kauan maailmalta kadoksissa ollut rauha silmissään. Hän odottaa kärsivällisesti. Lauseeni kaikuu pahaenteisenä huoneessa. Siinä soi kaikki se, mitä olen jo kauan pelännyt.
Se, mikä on ollut ajatuksissani yhä useammin.

Jokainen sana täytyy lausua erikseen. Puristaa väkisin ulos, vaikkei keuhkoissa ole yhtään voimaa.

"Mitä    ihmettä    minä    seuraavaksi    teen,    yksin?

En    voi    mennä    hedelmöityshoitoihin,    eihän    sinne    voi    mennä                        yksin."

Kun sanat vihdoin saavat äänen, ne ovat enemmän totta kuin ikinä ennen, ja siksi pelottavampia kuin koskaan. Viimeinenkin kontrollin ripe on poissa. Kun itken, koko keho itkee kanssani.

Mies on hiljaa. Hän suutelee korviani, poskiani, niskaani. Silittää, hivelee, painaa itseään vasten.
Hän katsoo syvälle silmiini ja sanoo, että kaikki tulee järjestymään.
Hän ei ole menossa minnekään.

"Meidän täytyy puhua siitä, miettiä sitä yhdessä."

"Mutta            en            halua,        että            sinun            täytyy            miettiä            sitä."

"Tiedän, ettet halua, mutta kyllä meidän täytyy, sitten ajan kanssa."

Verta 11

"Ei, en saa rauhaa.
Ei, en saa rauhaa.

Muut
kirkkaammin loistaa.
Ne syö, ne nukkuu ja nauraa.

Korkeemmalle
ne rohkeesti lentää. 

Mä nouse vain en.
Ei saa musta ehjää enää. 

Ei saa musta ehjää enää."


Yona - En saa rauhaa

 

Puuttuva pala?

Soitan klinikalle saatuani uusien kilpirauhasverikokeiden tulokset.
Tällä kertaa TSH-arvoni on 3,0.

Keväällä se oli 2,7. Tuolloin lääkärini oli sitä mieltä, ettei sen perusteella määrätä vielä lääkityksiä, vaan verikoe uusitaan muutaman kuukauden päästä. Ihanteellisena maksimirajana raskautta toivoville pidetään lukemaa 2,5. Koska arvoni oli vain vähän sen yli, tulokseni oli hänen mukaansa "harmaalla alueella".

Nyt harmaa alue on kadonnut, ja saan tyroksiinireseptin. Annostus on pieni, vain 25 mikrogrammaa.
Verikokeet uusitaan kolmen viikon päästä.

Aloitan lääkityksen heti seuraavana päivänä, vaikka kuukautisten alkuun on vielä aikaa.
Mutta koska tiedän, etten ole raskaana, mitä väliä sillä on? En tiedä, ketä yrittäisin huijata viivyttelemällä.

Olen tyytyväinen, sillä salaa toivoin TSH-arvon olevan tarpeeksi koholla lääkityksen aloittamista ajatellen. Olen lukenut viime aikoina paljon sopivan tyroksiinilääkityksen hyödyistä raskautta toivottaessa. Tiedän, että joidenkin kohdalla vaikutus on ollut suorastaan käänteentekevä.
Kaiken sen tiedon valossa tuntuu tärkeältä, että arvo yritetään saada laskuun, pian. 

Siitä huolimatta tämä kaikki tuntuu hassulta.
Eihän minulla varsinaisesti ole diagnosoitu kilpirauhasen vajaatoimintaa.

En ole huomannut mitään erityisiä oireita. Tottakai olen ollut koko kevään todella väsynyt, mutta olen yhdistänyt sen muihin asioihin, kuten siihen että arkena nukun kroonisesti liian vähän, työni on kuormittavaa eikä tämä kotitilannekaan ole mieltä varsinaisesti ylentänyt.

Tulokseni ovat täysin viitearvoissa (normaali maksimiviitearvo on 4,2), mikäli en toivoisi raskautta.
Lääkitys on ainoastaan sitä varten, että tulisin raskaaksi.

Minulla on täysin terveen ihmisen identiteetti. Olen sairastanut verrattain hyvin vähän lapsuuden korvatulehduksia lukuunottamatta.

En ole koskaan ollut osastohoidossa minkään syyn takia. En ole edes murtanut mitään.
En ole käyttänyt säännöllisiä lääkityksiä e-pillereitä lukuun ottamatta.

Nuorempana tunsin jatkuvasti olevani viallinen, vaikkei minussa varsinaisesti oltu todettu mitään vikaa.

Ja nyt tuntuu kuin olisin jatkuvasti kuvainnoillisella tutkimuspöydällä tarkasteltavana milloin minkäkin asian takia, ja tarvitsemani pilleripurkit lisääntyvät yöpöydällä sitä mukaa. Vikaa löytyy vian perään. Sellaisistakin asioista, joita olen pitänyt ihan normaaleina.

Aikuisän akne, ei tervettä vaan oire pahemmasta ongelmasta. Rintojen välissä on karvoja, epänormaalia, sama juttu. Munasarjojen toiminta, oikea murheenkryyni, tilanne todella paha. Kilpirauhasen toiminta, puutteellista.

Aknesta puheen ollen, se on palannut täyteen loistoonsa nyt, kun e-pillereiden poisjättämisestä on kulunut vuosi. Vuosien ajan elättelin toiveita, ettei minulla olekaan aikuisiän aknea ja ihoni pitkään jatkunut hyvä kunto johtui vain siitä, että teini-ikä meni ohi. Nyt voi todeta, että hyvä kunto oli ainoastaan e-pillereiden ansiota. Ihoni ällöttää minua.

Olen kuitenkin samaan aikaan ristiriitaisella, omituisella tavalla tyytyväinen, että joistain löydetään vikaa, ja onneksi se ei ole Mies.

En osaa kuvitella, miltä tuntuisi, jos mistään ei löytyisi huomautettavaa, mutta raskaus vain jäisi kerta toisensa jälkeen alkamatta. Uskon, että saattaisin ottaa sellaisen tilanteen vielä raskaammin. Sympatiani ovat niiden puolella, joille se on todellisuutta.

Ehkä tyroksiini on se yksi puuttuva pala tässä 3000 palan palapelissä, jossa puolet kuvasta on ärsyttävästi merta ja toinen puoli taivasta. 

Kauhu

Yritän kuunnella kehoni puhetta, löytää sen toiminnasta viestin, jonkinlaisen merkin.
Mutta kehoni on ja pysyy vaiti. Sillä ei ole viestiä minulle, ei mitään kerrottavaa.

Tiedän hyvin, mitä se taas kerran tarkoittaa.
Vaikka yhtään selkeää merkkiä ei vielä ole, tiedän silti.
Minusta ja kehostani on tullut hyviä kommunikoimaan ilmankin niitä.

Toisinaan etenkin yksin ollessani tunnen kylmät ja nihkeät kädet kaulallani.
Aiemmin niiden kosketus oli hellempi, mutta nyt ote on tiukentunut.

Suuni edessä on näkymätön ja silkinpehmeä, seittimäinen harso. Välillä sen voi unohtaa, koska se on henkäyksen ohut, lähes olematon. Kuitenkin se on niin tehokas suodattamaan, että sen läpi kulkee yhä vähemmän ja vähemmän happea. Se erottaa minut muusta maailmasta, jättää kaiken sen taakseen kauniina ja kimmeltävänä.

Yritän kuvitella meidät valmistautumassa inseminaatioon, jonka onnistumisprosentti on häviävän pieni.
Itseni läpikäymässä IVF-hoitoja, yksin, ilman tukea Mieheltä. Miten ihmeessä selviäisin siitä?
Meidät lähtemässä adoptioprosessiin. Edes kuvittelemisesta ei tule yhtään mitään, ei Mies suostuisi.

Itseni kertomassa viiden vuoden kuluttua täällä blogissa, että oikeastaan olen löytänyt auttamistyöstä sen merkityksen, joka jäi lapsettomuuden takia täyttämättä. Vaikka kuinka yritän, en keksi mitään, mitä on vaikeampaa kuvitella. Mitään, mikä kuulostaisi yhtä vähän elämältäni. Minulle työ on vain työtä.

Nykyään en ole useinkaan surullinen, vaan enenevässä määrin kauhuissani.

Mikä meitä vielä odottaa?

Mennyt muoto

Olen kesälomareissussa. Myöhäisellä astun ulos lämpimään iltaan ja kävelen yksin pienen järven rantaan. Ilman rintaliivejä tuntuu hyvältä, vapaalta. Missään ei purista eikä kiristä.
Katsahdan alas rintojani. Ne eivät herätä minussa erityisiä tuntemuksia.

Aina ei ole ollut niin. Kun aloimme seurustella Miehen kanssa, olin kaikin puolin rikkinäinen ja epävarma ihminen. Vihasin itseäni syvästi. Pelkäsin, osaanko edes rakastaa ketään.
Ja jos osaisinkin, epäilin suuresti rakastaisinko oikein, olisiko se riittävää, olisinko minä riittävä.

Jostain syystä pohjattoman itseinhon tiivistymä olivat rintani.
Inhosin niitä, inhosin todella. Ne oksettivat minua.

Ne olivat vääränmalliset ja -kokoiset, aivan liian pienet ja mitättömät. Mitäänsanomattomat.
Ne paljastivat heti synkimmän salaisuuteni, jonka olisin halunnut pitää tiedossa vain itselläni.
Sen, etten todellisuudessa ollut mitään.

Ja koska rintani olivat vääränlaiset ja vain yksinkertaisesti väärin, niihin oli helppo kohdistaa kaikki muutkin itseeni liittyvät pohjattoman negatiiviset ajatukset. Heijastin niihin kaiken sen, mitä ajattelin itsestäni kokonaisuudessaan. 

Mielessäni ne olivat kuin alleviivattu lause siitä, kuinka säälittävä olin. En voisi olla tarpeeksi kenellekään. Yritin olla aikuistunut nuori nainen, vaikka rintanikin olivat niin olemattoman pienet, ettei niiden katsominen (koskemisesta puhumattakaan) ikinä tyydyttäisi ketään.

Halusin niin epätoivoisesti olla hyvä ja erityinen, olla edes jotain. Mutta ne muistuttivat minua siitä, mikä parhaimmillanikin olin ja tulisin olemaan. Pettymys. Sekä itselleni että muille, erityisesti Miehelle.

Muistan, miten hämmentynyt Mies oli tästä kaikesta. Hän ei tietenkään nähnyt rinnoissani mitään väärää tai huonoa, päinvastoin. Mutta tämän ääneen kertominen ei auttanut. Mies-raukan pitäisi tyytyä johonkin, joka ei ollut käytännössä mitään. Tieto siitä, että hän olisi valmis niin tekemään, ei lohduttanut.

En pystynyt katsomaan rintojani ilman vaatteita. Piilottelin niitä yhtä tunnollisesti itseltäni kuin häneltäkin. Joka kerta, kun hän katsoi niitä, purskahdin ennemmin tai myöhemmin itkuun.
Välillä pidättelin urhoollisesti kyyneleitä, koko keho äärimmilleen jännitettynä.

Tunsin olevani liian paljaana, liian auki. Häpeä runnoi minut alleen.
Koska salaisuuteni oli siinä hänen edessään, ihan vapaasti luettavissa alastomalta iholtani.

Lukemattomia kertoja makasimme sylikkäin ilman vaatteita, ja ikään kuin siedätimme, totutumme minua. Mies katsoi minua silmiin, vastasin katseeseen. Hän laski katseensa rintoihini. Kun aloin itkeä, hän lukitsi rauhoittavan katseensa suoraan silmiini. Hän piteli minua ja katsoi silmiin niin kauan, kunnes itkuni lakkasi.

Ja vähitellen, tuskallisen hitaasti, mutta varmasti, se meni ohi. Aika auttoi.

En ole edelleenkään täysin tyytyväinen rintoihini. Mutta ahdistus väheni vuosien mittaan, kunnes jossain vaiheessa katosi kokonaan. En mieti niitä enää. Toisinaan, ohikiitävinä hetkinä jopa pidän niistä. 

Ne ovat ihan riittävän hyvät. Ne riittävät minulle, Miehelle ne ovat aina riittäneet.
Eivätkä ne sitä paitsi ole yhtä kuin minä.

Niin kuin suosikkiartistini Yona laulaa kappaleessaan Irti:

"Kato mua silmiin
Kato mua suoraan silmiin
Mun sinisiin silmiin
Kato mua syvälle silmiin

Jos sä jäät silti
Jos sä päätät jäädä silti
Jos sä jäät silti
Uskallanko päästää irti?"

Päästin irti.

Pääsin irti.

Silloin en olisi koskaan uskonut, että vielä koittaa aika, kun näen alastoman vartaloni eikä henkeni salpaannu ahdistuksesta.

Mutta se koitti.

Haluaisin, että lapsettomuus olisi asia, josta olisin päässyt jo irti. Vaihe, jonka olisin ohittanut.

Jotain, josta voisin kertoa menneessä muodossa, samalla tavalla kuin kipuilusta rintojen kanssa.
Tarinaa on paljon helpompi kertoa, kun hetkistä on tullut muistoja, koettu kipu on ohi.

Silloin päähuomio voi leppoisasti olla ensimmäisessä virkkeessä, ei niinkään siinä, mitä on pilkun ja pisteen välissä:

Nykyään olen melko sinut rintojeni kanssa, vaikka siihen pääseminen oli pitkä ja vaikea taival.
Noin. Vuosien kipuilu ja tuska, kätevästi pienessä paketissa, yhdessä vaatimattoman alisteisessa huomiossa.

Nyt jostain, jonka kuuluisi olla lyhyt ja ytimekäs sivulause, on tullut elämäni päälause.
Olen jumittunut siihen "olihan se hyvin vaikeaa aikaa"-kohtaan. En pääse siitä eteenpäin.

Siitä hetkestä, kun jätin ehkäisyn pois, on pian vuosi aikaa.

Myös varsinainen yrityksen aloittamisen vuosipäivä lähestyy uhkaavasti. Sen jälkeen olemme virallisesti tahattomasti lapsettomia.

Tai no, ainakin minä olen.

Ulos

On myöhäinen ilta. Seksi ei ole päättynyt toivotulla tavalla ovulaation kannalta.
Se ei kuitenkaan ole suurin ongelma. Asiat alkavat luisua väärään suuntaan sen jälkeen.

Mies on ärsyyntynyt, turhautunut. Kaikista eniten hän on kuitenkin väsynyt.
Hyvin väsynyt, niin fyysisesti kuin todennäköisesti henkisestikin.

Mielestäni hän on minua kohtaan tarpeettoman kylmä. Liian kylmä.

Korrekti termi kai olisi, että tunnen itseni emotionaalisesti hylätyksi. Ohitetuksi.

Mies nukahtaa kadehdittavan helposti kuulokkeet korvillaan.
Yritän pystyä samaan, tasata kiihtyneen kehoni kierroksia.

Kaikki viime päivien ajatukset vellovat sisälläni. Tunnen kuinka ne kuohuvat yli, puskevat väkisin ulos.
Pitkään vain makaan paikoillani. En voi lakata itkemästä. Tuntuu niin sietämättömän vaikealta olla tässä kehossa. Olla tämä ihminen, joka olen.

Haluaisin, että hän kietoisi kädet ympärilleni ja sanoisi, että kaikki on hyvin.
Haluaisin kuulla, että kaikki järjestyy, aikanaan. Että me selviämme tästä kaikesta.
Haluaisin, että se sanotaan minulle, koska en pysty sanomaan sitä enää itselleni.
Sillä en usko sitä, en usko itseäni.

Yö levittäytyy edessäni loputtomana, sen mustan viitan alta pilkahtaa mieleeni ajatus:

Haluan ulos.

Mies havahtuu hereille, nousee hetkeksi pystyyn. Näkee minut, mutta vaihtaa vain asentoa ja korjaa peittoaan. On tullut hyvin selväksi, mitä hän haluaa. Hän haluaa nukkua, oli oloni silmin nähden miten kauhea tahansa.

Mitä väliä sillä hänelle on, missä mielentilassa olen? Mitä väliä sillä on, missä ylipäänsä olen?
Viimeisen tunnin perusteella sillä ei ole ainakaan vaikuttanut olevan väliä hänelle.

En pysty rauhoittumaan, joten on vain järkevää, että menen ulos, jotta hän saa tehdä sitä mitä haluaa, eli nukkua. 

Jos hän jossain vaiheessa herää ja huomaa minun lähteneen, hän todennäköisesti jatkaa vain uniaan, järkeilen. Jos hän voi nukkua samalla kun itken valtoimenaan hänen vieressään, mitä väliä sillä on, että teen niin makuuhuoneen sijasta ulkona? Jos hän voi peittää itkuni kuulokkeilla, miksen minä voisi lähteä?

Hapuilen pimeässä vaatteet ylleni. Vedän kauhtuneen hupparin vetoketjun kiinni. Nappaan mukaan ainoastaan kotiavaimen naulasta. Kuuntelen Miehen tasaista hengitystä. Hän todennäköisesti häilyy unen ja valveen rajamailla, ellei ole jälleen unessa.

Seison hetken eteisessä ulko-ovella. On pakko päästä pois.
Astuessani ulos se pamahtaa takanani kiinni tarpeettoman kovaa.

Vedän keuhkot täyteen ilmaa. On viileä, muttei kylmä.
Tiedän heti, minne haluan mennä.

Askelten ripeä, rytmikäs tahti saa pulssini tasaantumaan. Tunnen, kuinka minut valtaa jokin omituinen rauha, joka vielä hetki sitten tuntui hyvin kaukaiselta saavuttaa.

Kaduilla on autiota yhtä koiranulkoiluttajaa lukuunottamatta.
Taksi ajaa ohitseni. En välitä, mitä sen kuljettaja ajattelee.

Mitä syitä ihmisellä yleisesti ottaen on olla ulkona kävelyllä puoli kahdelta yöllä?

En ole koskaan lähtenyt ulos tunnekuohussa riidan jälkeen. Myöskään kukaan kumppanini ei ole.
Ja jos tarkkoja ollaan, tämä ei ollut riita. Oli vain tarpeita, jotka eivät täyttyneet.

Yllätyn huomatessani, että muutamien omakotitalojen olohuoneista kajastaa television valo.
En osaa päättää, onko se enemmän lohdullista vai surullista.

Kyyneleet ovat kuivuneet poskille, kun pääsen läheisen järven rantaan.
Mattolaituri on aavemaisen hiljainen. Järven pinta väreilee peilityynenä.

Horisontin utuisessa kajossa on aavistus violettia ja vaaleanpunaista.
Etsin rannalta pienen kiven ja heitän sen järveen. Pienet renkaat syntyvät vain kadotakseen saman tien. Jossain lähistöllä hyppää kala. Tihrustan pimeässä rannan infokylttiä. Ei löydettyä sinilevää.

Tällä kertaa käännän varovasti avainta ovessa.

Opin, että Mies ei ole nukkunut lähdettyäni. Hän on valvonut ja miettinyt, missä olen siitä lähtien, kun kuuli kuulokkeiden läpi ulko-oven käyvän.

Hän kuljettaa sormiaan selkääni pitkin. Olemme pitkään hiljaa.

Tunnustan, että ajattelin hänen jatkavan uniaan. Miehen katse ei kaipaa sanoja.
En näe sitä pimeässä, mutta tunnen sen yhtä kaikki.

Kysyn hänen olkapäätään vasten, mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä.
Mies huokaa.

"No ensi kerralla kun mietit tuollaista, voisit vaikka kysyä ensin multa, että mitä mieltä olet, olisiko tää hyvä idea?" hän mutisee sarkasmia äänessään, painaen päänsä hiuksiini.

Joku muu

Kuuntelen pitkästä aikaa lapsettomuuslevyltäni Yonan kappaletta "Ooksä unohtanu?".

En ole viime kuukausina itkenyt ollenkaan, hämmentävästi en edes kuukautisten alkaessa.

Yhtäkkiä itkusta ei meinaa tulla loppua.

"Anna mä oon sulle joku
Jonka oot jo unohtanu
Tuoksu, jota palvoit
Nauru, jonka olit kadottanu

Anna mä oon sulle joku
Jonka sä oot omistanu
Joku, jonka päästit, koska oisit liikaa rakastanu
Unohtanu

Ooksä unohtanu?"

Juuri nyt haluan olla joku muu, joku ihan toinen.

En halua olla minä enää. En halua olla se minä, joka haluaa lapsen tällaisessa tilanteessa.
Haluan olla jotain aivan muuta.

Haluan olla sitä myös Miehelle.
Joku, jota katsoessa hän ei muista näitä asioita.

Muistaako hän enää, millainen olin silloin aiemmin hänen silmissään? Ennen tätä, ilman tätä?
Mitä hän silloin näki minussa, mitä hän näkee nyt?

Haluan olla joku, joka ei halua lasta. Joku, joka tahtoo vain nauttia kahden aikuisen elämästä.
Tehdä töitä, suunnitella reissuja, ennen kaikkea elää tavallista arkea, kaksin. Joku, jolle se riittää.

Joku, jonka kanssa Mies voisi olla ihan vain onnellinen, ei silti onnellinen, ei siitä huolimatta.
Haluaisin hänelle niin paljon enemmän.

Myös entinen minä kävisi, sekin voisin olla. Haluaisin palata takaisin niihin aikoihin, kun en ollut ihan varma, haluanko edes lasta. Kun sellaiset asiat tuntuivat hyvin kaukaisilta, päätökset niistä olivat vielä valovuosien päässä, ja kyllähän kaikki järjestyy. Kun tämä asia ei ollut välissämme. Aina läsnä, jykevänä kuin kallio. Aina esillä, silloinkin, kun ei ole.

Olen yrittänyt olla ajattelematta sitä, huomioimatta sitä. Mutta se painaa raskaampana kuin mikään aiempi harteillani.

Syyllisyys.

Ensimmäistä kertaa mieleeni tulee, että olen melkein valmis laittamaan lapsen yrittämisen tauolle.
Ihan vain siksi, että saisin olla edes hetken aikaa ilman tätä valtavaa taakkaa, joka kovertanut sisältäni itselleen kolon, kodin.

Ottakaa se pois, pyydän. Edes hetkeksi.

Voisiko joku kohottaa sitä edes sen aikaa, että voin vetää henkeä.
Nostaa vähäsen, ennen kuin täytyy musertua sen alle uudelleen.

"Kun syksy saapuu yllättäin,
sä muistat kevään lähellä.
Sä tiesit silloin enemmän,
lopulta luulit kaiken itse päättävän.

Sä ootat vielä ihmettä,
kun yksin järven jäällä pimeessä
sä kuulet kaikui menneestä.
Ne loittonee, ne loittonee."
 

Olenko tosiaan niin vahva, että pystyn elämään koko loppuelämäni tämän kanssa?

Näyte

Syyllisyyden maussa on häivähdys savua. Häpeä polttaa silmänurkissa, kun astelen käsilaukkuani ajatuksella pidellen parkkiautomaatille.

Miten saatoin tehdä näin, antaa tämän tapahtua? Mutta minun on saatava tietää.
Ymmärtääkö sitä kukaan, ymmärränkö sitä enää kohta itsekään?

En tiedä, onko minulla koskaan ollut yhtä kiusallista aamupäivää.
Sain taistella itseni kanssa, etten todennut kesken kaiken, että antaa olla.
Antaa kaiken vain olla.

Näytteen vastaanottava biologi on mukava. Hänellä on vaalea poninhäntä ja muutama huoliteltu irtonainen hiuskiehkura kasvoja kehystämässä. Mietin, onko kaikki tämän klinikan työntekijät koulutettu puhumaan hyvin rauhallisella temmolla, joka ei kuitenkaan saa kuulijaa tuntemaan itsensä vajaaälyiseksi.

Biologi kysyy tarvittavat kysymykset. Milloin oli tätä aamua edeltävä siemensyöksy, onko näyte kokonaisuudessaan purkissa vai menikö siitä osa ohi. Yritän olla ajattelematta, mitä kuljetin juuri laukussani sukan sisällä. Tilanne on niin kertakaikkisen omituinen, että täytän kaiken hiljaisuuden puhumalla.

"Niin, mulla on nyt monirakkulaisten munasarjojen takia Letrozol käytössä ollu muutaman kuukauden, ja nyt pitäisi mennä pari kuukautta ilman seurantaultraa, kun se vaste on kuulemma niin maltillinen.."

Mitä ihmettä oikein selitän? Mitä tilanteeni hänelle kuuluu, tai ylipäänsä mitä se häntä kiinnostaa?
Hänen tehtävänsähän on tutkia näytteitä, ei vastata kenenkään hoidosta.

Lopuksi esitän vienon pyynnön. Miehelle tämä on ollut aika.. Raskasta. (Voi kai sen niinkin ilmaista?) Hän on lähdössä huomenna reissuun kaverinsa kanssa. Olisiko mitenkään mahdollista, että saisimme tulokset jo tänään, ettei hänen tarvitsisi lukea tai miettiä niitä kansallispuiston metsässä?

Hoitaja nyökkää ymmärtäväisesti.
Paljonkohan tuosta ymmärryksestä jäisi jäljelle, jos hän tietäisi edes puolet totuudesta.

Iltapäivällä saan Mieheltä viestillä diagnoosin, joka oli tullut hänen sähköpostiinsa.
Se on jokin omituinen spermia-loppuinen sana, en muista lukeneeni tuollaisesta ennen.

Noniin, mahtavaa, tässä sitä nyt ollaan. Olin niin toivonut olevani meistä se ainut, jossa on vikaa.
Kaiken tämänaamuisen jälkeen toivoin sitä vielä enemmän. 

Mitäs nyt tehdään, mitä tämä tarkoittaa jatkon kannalta?
Miten Mies ikinä pystyy siihen?

Mikä se sana olikaan? Laitan sen hakukenttään.
Kaikki hakutulokset ovat englanninkielisiä. Kerrassaan mainiota, jokin hyvin harvinainen poikkeavuus.

Normozoospermia.

Tavanomainen, ei-poikkeava näyte.