Haikaroiden suuntavaistosta

Olen seurannut Yleltä tanskalaista neliosaista dokumenttisarjaa Kun haikara lentää ohi.
Siinä seurataan kolmen vuoden ajan seitsemän ihmisen tarinaa tahattoman lapsettomuuden kivusta keskellä lapsettomuushoitoja. 

Sarja on koskettava, mutta se on vaikuttanut minuun samoin, kuin jollekin toiselle käy kauhuelokuvien kohdalla: Se on saanut minut entistä enemmän pelkäämään, että jokin on pielessä.
Pelkäämään tuntematonta ja siellä häilyvää pimeää.

Entä jos meilläkin on edessä lisää haasteita raskautua, jos jossain on todella vikaa?
Mitä tapahtuu, jos tilanteemme vaatii tutkimuksia, kenties hedelmöityshoitoja, ehkä useita kertoja?

Pystyisikö Mies siihen, vai menisikö se liian pitkälle, jonnekin sellaisen rajan ylitse, jonne hän ei voi tulla? Yritän luoda mielessäni kuvaa Miehestä kanssani lapsettomuustutkimuksissa.
Keskustelemassa näytteistä, pistoksista, lääkkeistä, päivämääristä. Sitä kuvaa on hyvin vaikea nähdä.

Teen katsauksen ympärilleni ja muistelen kaikkia tuttuja, joiden raskautumisen nopeudesta tiedän. Tulen siihen tulokseen, että heitä on hyvin vähän. Koska en halua tuskastua, jätän lisäksi laskuista pois ne muutamat, joiden tiedän tulleen raskaaksi ensi yrittämällä tai vahingossa.

Ainakaan omassa lähipiriissäni tämä ei vaikuta olevan yleinen keskustelunaihe.
Kun raskaudesta kerrotaan, puhe usein keskittyy siihen hetkeen ja tulevaan, ei menneeseen.
Kuin ajanlasku alkaisi alusta, kuten varmasti tavallaan alkaakin, tai mistä minä tiedän.
Edes suurimmasta osasta perheellisiä ystäviäni en tiedä, miten kauan he ehtivät yrittää lasta.

Paras ystäväni yritti lasta reilusti yli vuoden, samoin yksi työkaveri. Toisella työkaverilla raskauden alkuun kului yli puoli vuotta. Hän ehti jo kovasti huolestua. Yleinen käsitys siitä, että ihminen raskautuu pian ehkäisyn lopettamisesta, on niin tiukassa. Myös toinen työkaveri odotti yli puoli vuotta, samoin sukulainen.

Mieleeni palaa Ellen Jokikunnaksen haastattelu, jossa hän mainitsi:
"Ensin oli aina toive, sitten tuli pettymys ja meni usko kunnes taas aloitettiin uudelleen".
Sitä tämä on jo nyt, minulle. Elämänsä sattuman varaan asettamista, jatkuvasti.
Uusiutumista, toivon uudelleen löytämistä, sillä toivottomuutta pahempaa ei ole.

Tätä on jatkunut vasta muutaman kuukauden. Välillä tuntuu, että tulen hulluksi tästä odottamisesta.
Eikä minun tarvitse edes odottaa muuta kuin oman kehoni toimintaa.
Ei lääkäriaikoja, ei tutkimuksia, ei hedelmöityskilinikan aikatauluja, kuten sarjan henkilöiden täytyy.

Miten itse jaksaisin hedelmättömyyshoitojen tuomaa painetta ja kuormitusta, niin henkistä kuin fyysistäkin? Uskon, että varmaan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Koska olisi vain pakko jaksaa.

Olette varmaan jo huomanneet, että tällainen minä olen. Huolehtija, etukäteen murehtija.
En vain mahda sille mitään. Mutta tämä ei ole mikään "oispa hei joskus ihan kiva"-asia. 

Tällä olisi kiire, minulla olisi kiire. Niin kauan kuin yrittäminen jatkuu, se pitää itseni lisäksi myös toista ihmistä suuren paineen alla, kaikkea muuta kuin rennossa välitilassa. 

Kerron itselleni, että vähintä mitä voin tehdä, on yrittää olla valmistautunut kaikkeen.