Veripisaroita seuraava päivänä kaikki outous lakkaa. Erikoiset kivut ja pakotukset häviävät. Välillä mietin, oliko niitä todellisuudessa olemassakaan vai kuvittelinko ne. Oliko minulla niin suuri tarve kokea jonkin olevan tällä kertaa eri tavalla?
Vertakaan enää näy. Epäilen, kuvittelinko senkin. Loivatko silmäni tyhjästä jotain, mitä niin kovasti halusivat nähdä, juuri oikeaan aikaan. Yhä uudelleen palaan siihen, että en voi olla niin sekaisin.
En ainakaan vielä.
Puristan toivoa nyrkissäni, kuin pimeässä hohtavaa, pientä tulikärpästä.
En halua päästää sitä lentoon muiden nähtävillle. En halua sen värittävän ja valaisevan kaikkea ympärilläni.
Sen pitäminen vain itselläni tuntuu hyvältä. Minulla ei ole edes tarvetta avata nyrkkiäni ja katsella sitä.
Minulle riittää tieto siitä, että se on siellä ja loistaa kirkkaana, vaikkei se kenellekään näy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti