Luen Me Naisista (52/2020) Ellen Jokikunnaksen haastattelun, jossa hän kertoo kymmenen vuotta jatkuneesta tahattomasta lapsettomuudestaan. Ensimmäiset seitsemän vuotta menivät tuloksettomissa lapsettomuushoidoissa, ja viimeiset kolme vuotta hän on ollut adoptiojonossa.
On koskettavaa, kun hän kertoo käänteentekevästä hetkestä, jolloin oli adoptioneuvonnan sosiaalityöntekijän esimerkistä alkanut ajatella "jos saamme lapsen"-ajattelun sijaan "kun saamme lapsen". Hän kertoo, ettei lapsettomuus ei ole hänelle ja miehelleen enää "kaikkea varjostava suru tai mukana laahaava musta repaleinen aukko", koska tuskin kukaan olisi ylipäänsä jaksanut yli kymmentä vuotta sellaista arkea, täynnä jatkuvaa, sykkivää kipua.
Hän kertoo pystyneensä aina iloitsemaan muiden puolesta, myös oman tilanteen ollessa kipeimmillään. Syyllisyys pistää piikkinä ihon läpi. Minä en pystynyt.
Miten hän sen tekee?
Miten hän on löytänyt tavan olla katkeroitumatta, kaiken tuon jälkeen?
Onko tässä se suorasta kärsimyksestä jalostunut ihminen, jollaista luulin, ettei ole olemassakaan?
En voi olla ihailematta hänen asennettaan. Tuolla tavalla, tuolla suhtautumisella myös minulla olisi vuosien varrella ollut helpompaa, ennen kaikkea itseni kannalta. Jos olisi pystynyt huolehtimaan vähemmän, olemaan murehtimatta etukäteen. Jos olisi voinut olla pelkäämättä tulevaa.
Luonnollisesti käsitän, etteivät tilanteemme ole lähimainkaan verrannollisia.
Ei voi jättää huomiotta, että Ellen on ollut kertomansa perusteella koko kymmenen vuoden lapsen yrittämisen ajan ilmeisen vakaassa parisuhteessa, jossa yhteinen tavoite on aina siintänyt kirkkaana edessä. On ollut selvää, että matkaa jatketaan yhdessä, oli mahdollisuutta lapseen tai ei.
Olisinko itsekin ollut kärsivällisempi (vai kärsimättömämpi?), jos olisin tiennyt jo kolme vuotta sitten etukäteen, miten asiat tulevat menemään? Että lopulta olemme tässä, yrittämässä lasta yhdessä?
Ainakaan ei olisi tarvinnut pelätä niin uuvuttavan paljon, olla jatkuvasti varuillaan mahdollisen eron osalta. Meni yllättävän kauan aikaa tottua olemaan ilman sitä tunnetta taustalla.Siitä piti kirjaimellisesti opetella pois.
Haastattelu tuo hyvällä tavalla julkisuuteen tahatonta lapsettomuutta ja adoptiota vanhemmuuden yhtenä väylänä. On hienoa, että Ellenin osalta asiat menivät noin ja nyt hän jatkaa kolmatta vuotta adoptiojonossa, levollisin mielin. Hänellä on takanaan valtavan pitkä matka, täynnä kivuliaita pettymyksiä, mutta myös löydettyä rauhaa. Hän on löytänyt oman tapansa olla.
Mutta hänen tapansa ei ole yhtään sen enemmän oikea, kuin minun tai kenenkään muunkaan.
Kenenkään ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, jos ei jaksa pysyä positiivisena tai kiitollisena.
Lasta kovasti toivova saa olla synkkä, katkera ja rikki. Kateellinen, rauhaton, surullinen, pettynyt.
Kärsimätön, turhautunut. Vihainen, epätoivoinen. Pelokas, surullinen.
Turta.
Saa tuntea juuri sitä, mitä tuntee, on se mitä vain. Niin kauan kuin siltä tuntuu.
Yritetään muistaa se näitä haastetteluja lukiessa. Minäkin yritän.
Olen lukenut saman haastattelun ja miettinyt ihan samaa että miten hän voi aidosti olla onnellinen niiden puolesta jotka onnistuvat. Ihailen sitä koska itse en pysty siihen. On helpottavaa lukea etten ole ainut jonka on vaikea kokea onnistumisen iloa tässä asiassa muiden onnistumisesta. Huomaan myös itsestäni että on helpompi iloita sellaisen ihmisen puolesta jolla on ollut vaikeuksia tulla raskaaksi kuin sellaisten jotka "vahingossa" raskautuu sormia napsauttamalla ensimmäisessä yrityskierrossa. En kuitenkaan toivo tietenkään kenellekään tällästä samanlaista epätoivoa ja ahdistusta kun vauvaa ei kuulu, sen verran paskaa touhua tämä on.
VastaaPoistaYksi läheisen ystäväni käytös satuttaa minua. He yrittivät miehensä kanssa lasta noin 10kk ennen kuin onnistuivat. Tiesin miten kipeä asia tämä oli ystävälleni ettei hän raskautunut ja he molemmat todella toivoivat vauvaa. Olin aidosti niin onnellinen kun kuulin että hän on vihdoin raskaana ja myötäelin hänen raskausaikaa.
Nyt saan lukea päivittäin somesta kuinka raskasta lapsen kanssa on joka ei nuku ja kuinka omat voimavarat on vähissä. Minua satuttaa miten helposti näyttää unohtuneen se miten sitä vauvaa toivoi kuukausi kuukauden perään vielä hetki sitten ja silloin oli varmasti valmis ottamaan kaikki ne vaikeudet mitä vauvan kanssa elämiseen liittyy. Tuntuu etten voi enää iloita siitä että heillä on vauva kun negatiiviset päivitykset vie niin paljon tilaa ja itse antaisi mitä tahansa että olisi vauva, vaikkei sitten nukkuisi yöllä yhtään. Ja tiedän, elämä vauvan kanssa ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista ja järkyttävä väsymys saa aikaan kaikenlaisia tunteita. Ystäväni tietää että mekin mieheni kanssa toivotaan vauvaa. Satuttaa hänen empaattiset viestit että tietää mitä käyn läpi jne kun tekisi mieli sanoa että ole onnellinen kun sinulla nyt on se vauva sylissä. Jo hänen raskausaikana inhotti kuulla valituksia kuinka nyt on sitä ja tätä vaivaa, kuinka keho levenee joka suuntaan ja olo on kuin valaalla samalla kun itse pissailet ovulaatiotikkuihin ja yrität tulkita kannattaisko yrittää seksiä tänään vai huomenna.
-S
Saman olen huomannut. Raskausuutiset, joissa tietää olleen taustalla haasteita raskautua, tuovat päälimmäisenä tunteena toivoa, vaikka niihinkin voi liittyä kateutta, turhautumista tai muita negatiiviisia tunteita. Vaikeinta on suhtautua tilanteisiin, joissa henkilö on tullut raskaaksi suunnittelematta tai pian yrittämisen alettua. Esimerkiksi työkaverini sivulauseen maininta, että hänen piti siirtää häitään sen takia, kun tulikin yllättäen raskaaksi, jäi pyörimään mieleen useaksi päiväksi. Että niin, noinkin se voisi mennä.
PoistaTavoitan hyvin, miksi ystäväsi puheet tekevät kipeää. :/ Omalla kohdalla olen huomannut, että joskus ystävien kanssa saattaa tuntua, että eletään ihan eri maailmoissa, kun ongelmat ja haasteet ovat yksinkertaisesti niin erilaisia.
Olen miettinyt viime aikoina jonkin verran kiitollisuutta ja kiitollisuuden aiheita. Toki kuten sanoit, vauva-arki voi olla uuvuttavaa ja raskasta, eikä aina joka sekunti osaa tai jaksa olla kiitollinen kaikesta, mitä on saanut. Voin silti kuvitella, että on hankalaa ellei mahdotonta löytää jatkuvasti sympatiaa toista kohtaan tilanteesta, johon päästäkseen itse olisi valmis antamaan kaikkensa.