Pakokauhu

Eräänä päivänä havahdun siihen, että kellon on yli puolenpäivän, enkä ole tuntenut vauvan liikkeitä.
En aamulla, enkä viime yönä.

Tunsinko edes eilen illalla?

Ainakin varmasti eilen päivällä töissä.
Vai oliko se toissapäivä? Toissayö?

Päivät sekoittuvat toisiinsa kiireisenä, hahmottoman sekavana mössönä.
Leijonaosan niistä vievät työt ja erilaiset taloremonttiin liittyvät asiat.

Miksei liikkeitä ole tuntunut tänään?

Yleensä tunnen niitä iltaisin sohvalla, joskus myös yöllä vessaan herättyäni.
Yksi tyypillinen hetki on aamulla unenpöpperössä paikoillaan maatessa.

Ne ovat edelleen hienovaraisen hentoja, mutta helposti erotettavissa silloin, kun on pysähtyneenä paikoilleen, valmiina vastaanottamaan tietoa jostain hyvin läheltä, mutta kaukaa.

Olenko ollut liian höveli?
Kertonut raskaudesta liian innokkaasti, liian monelle?

Olenko ajatellut liian paljon tavallisia, normaaleja asioita?

Kuten sitä, miten herttaista on, että useat kaverit ovat nähneet vaivaa kootessaan omista nurkistaan lastenvaatteita annettavaksi eteenpäin meille. Tai sitä, että haluaisin kuitenkin ottaa myös äitiyspakkauksen, koska se tuntuu tärkeältä.

Olen muistellut, miten rakenneultran jälkeen lähdin näennäisen tyynen olemukseni kanssa töihin, ja kun pääsin siellä istumaan, yhtäkkiä ihoni alta puski samanlainen hengästyttävä jälkihiki, kuin saunasta tullessa. Miten vasta silloin sisällä kuohunut jännitys purkautui hikenä ulos kehosta.

Olen vastannut innokkaiden neulomistaitoisten sukulaisten kyselyihin, että tälle lapselle saa neuloa.
Niin paljon, kuin vain sydämensä kyllyydestä haluaa.

Olemme todenneet yhdessä Miehen kanssa, ettei vauvanhuoneeseen tule ainakaan klassista vaaleansinistä tehosteseinää. Koska emme kumpikaan pitäisi siitä, emme ole vaaleansinisen ystäviä.

Eikö näitä olisi saanut tehdä?

Olenko mennyt liian pitkälle?

Kahvitauon jälkeen tunnustelen kömpelösti vatsaani, kun kukaan ei näe. Mietin, onko näin mahdollista saada lapsi reagoimaan, vai onko hän vielä liian pieni tällaisen tason kommunikointiin. Painelen, silitän ja tökin, saamatta vastausta.

Rangaistaanko minua nyt tarpeettomasta luottavaisuudesta?
Siitä, etten jatkuvasti ole enää pelännyt aivan kaikkea mahdollista, ihan joka hetki?

Onko minusta tullut ylpeä ja ylimielinen?
Olenko unohtanut nöyryyteni?

Mitä jos jotain on tapahtunut?

Entä jos tämä kaikki viedään hetkessä pois?

Olenko nyt tuollainen?

 

Junassa on perjantai-iltapäivänä ruuhkaa.

Takana, edessä ja vieressä on ihmisiä, kissoja ja koiria pakkaantuneena tiiviisti pieniin neliöihin, joissa omaa tilaa on vähän, ja joissa liikkuessa tulee väistämättä hipaisseeksi tuntemattomia polvia, kenkiä ja kyynärpäitä.

Tungoksesta huolimatta äänentaso on yllättävän maltillinen.
Tunnelma on vaimean väsähtänyt. Koirat makaavat lattialla luoden omistajiinsa odottavia katseita.

Ihmiset selaavat puhelimiaan, haluten nollata aivonsa arkiviikon päätteeksi. Vieressäni istuva teini-ikäinen tyttö tuijottaa lasittunein katsein ikkunasta ulos, langattomat kuulokkeet korvissaan.

Matkan loppua kohti ruuhka vähentyy, ja useita istumapaikkoja jää tyhjäksi.
Tyttö vieressäni ei jää pois, ilmeisesti määränpäämme on sama.

Olen aina ollut huono istumaan ryhdikkäästi ja staattisesti paikoillani.
Tykkään vaihdella asentoja usein, mutta tässä vaihtoehdot ovat vähissä.

Onneksi on edes jalkatuki, ilman sitä en pärjäisi.

Houkutus siirtyä väljemmälle penkkirivistölle vaunun perälle kasvaa.
Katselen ympärilleni ja huomaan, että harva on tehnyt niin, vaikka tilaa olisi.

Vessareissulla vilkaisen istumapaikkojen yläpuolella olevia kuvia.
Niiden mukaan penkit on tarkoitettu raskaana oleville ja vanhuksille.

Eli periaatteessa niitä ei saisi käyttää turhaan, ellei ole jompikumpi edellä mainituista.

Välittävätköhän ihmiset edes siitä, ovatko he vain vähään tyytyväisiä tai laiskoja vaihtamaan paikkaa?

Ei kai se haittaisi, jos vapaita penkkejä hyödyntää näin loppumatkasta?
Voisinhan tarvittaessa siirtyä takaisin.

Katson kuvaa tarkemmin.

Hetkinen.
Olenko minä nyt tuollainen?

Silmäilen kriittisesti valkoista hahmoa, kun samalla reflektoin itseäni.

Kyllä taidan olla.

Sitä on vain edelleen välillä niin vaikeaa sisäistää.
Paikat on tarkoitettu juuri minunlaisilleni, sellaisille, kuin nyt olen.

Niin kauan olen halunnut näyttää samalta, kuin tuo kuva.
Haaveillut saavani, mitä kaikkea se minulle edustaa.

Niin pitkään olen toivonut saavani elämän ja arjen, jollaisen se tuo tullessaan.
Se toive on täyttänyt käytännössä koko silloisen elämäni, hallinnut sitä.

Niin kauan olen tuntenut jääväni ulkopuolelle.
Jonnekin kaukaisen maailman laidalle, rajalle kauneuden ja rumuuden välissä.

Lasken katseeni ja tarkastelen melko kireää pitkähihaista paitaani.
Vatsa sen alla erottuu jo selvästi. Asennosta riippumatta epäselvyyttä ei juuri jää.

Tunnen hänet nykyään päivittäin.

Hän elää, liikkuu, kulkee mukanani kaikkialle.
Kulkisi siinäkin tapauksessa, vaikkei olisi sisälläni.

Edelleen se tuntuu uudelta, hämmentävältä.
Järjenvastaiselta, kosmiselta.

Edelleen mietin välillä, voiko tämä tosiaan olla totta.

Oikeastiko näin tapahtuu nyt, on jo tapahtunut?

Häkellyn näistä havainnoista niin paljon, että istun loppumatkan kiltisti omalla paikallani.

Toisaalta, kyllähän minä tässäkin pärjään.
Näin on hyvä. Näin on jo paljon.

Kunnolla aikuinen

Töissä raskaudesta ovat pikkuhiljaa alkaneet kuulla sellaisetkin, joiden kanssa olen käytännössä hyvin vähän, jos ylipäänsä ollenkaan tekemisissä.

He onnittelevat ohimennen käytävällä nähdessään.
Se on ihan mukavaa ja luontevaa, enkä kiinnitä siihen erityistä huomiota.

Siihen kiinnitän, että yhtäkkiä he alkavat puhua minulle lounas- ja kahvitauoilla.

Pelkkiä molemminpuolisia moikkailuja sisältänyt kommunikointi vaihtuu moninaisiin kysymyksiin siitä, miten olen voinut, milloin laskettu aika on ja onko lapsenlapsi isovanhempien ensimmäinen.

Se on todella hämmentävää.

Raskaus on asia, joka yhdistää monia naisia. Kaipa sama asia voisi tapahtua myös muuten, vaikkapa taloa remontoidessa, koiraa ostaessa tai sapattivuotta harkitessa.

Silti se on kummallista.
Tässä on jokin erityinen sävy, jonka ehkä kuvittelen, tai sitten en.

Tulee väistämättä tunne, että vasta nyt olen ikään kuin tullut näkyväksi, ainakin joidenkin ihmisten silmissä.

Olenko vasta nyt kunnolla aikuinen, koska äitiys on edessä?
Eikö minulle voinut puhua aikaisemmin, koska olin vain elämää opetteleva tyttönen?

Olen pallotellut kahta eri selittävää vaihtoehtoa:

Joko raskaudella ja lapsen saamisella on monille jokin kiistattoman erityislaatuinen painoarvo ja merkitys, ja intuitiiviset tunteeni pitävät siltä osin paikkansa: minusta todella on joidenkin silmissä vasta nyt tullut Jotakin.

Tai sitten tuttavat töissä ovat vain erityisen ystävällisiä ja kohteliaita, koska he olettavat, että niin täytyy normien mukaan toimia. Raskaana olevan vointia täytyy tiedustella, ja siitä täytyy esittää kiinnostuvansa.

Mutta jos näin on, miksi on normien mukaista kohteliaisuutta kysellä raskaudesta, muttei muuten ihmisten voinnista tai kuulumisista?

Rakenneultra

Tällä kertaa ei tarvitse arpoa, menenkö ultraan yksin vai en.
Mies on tulossa mukaan, olemme sopineet niin jo etukäteen.

Edellisestä ultrasta on kulunut viisi viikkoa.
Viisi viikkoa, jotka ovat tuntuneet vähintään viideltätoista vuodelta.

Taas kerran päädyin tekemään itseni kanssa etukäteen sopimuksen, pitääkseni jonkin järjen omassa toiminnassani. Todelliseen panikoitumiseen oli lupa vasta rakenneultraa edeltävänä päivänä, eli eilen.

Ja toden totta, eilinen menikin suoraan pelastusarmeijalle.

En kyennyt keskittymään mihinkään, en töissä enkä kotona.
Totta puhuen en ole pystynyt viime viikkoina juuri muutenkaan.

En kuitenkaan yllätyksekseni varsinaisesti panikoinut eilen, vaikka olisin saanut.

Huolissani olin kyllä, olen edelleen.
Malttamaton myös, peloissanikin.

Paniikissa en niinkään.

Rakenneultran aamuna makaamme Miehen kanssa sängyllä vierekkäin, hereillä ja odottavaisina. Tunnen omituista häivähdystä rauhaa ja tyyneyttä.

Ei aavistustakaan, mistä sellainen on peräisin.

Vaikka samaan aikaan olen jännityksestä ja kauhusta jäykkä, kaikki niissä tunteissa on tasaista ja tylppää. Teräväreunaisin kärki puuttuu.

Se johtuu todennäköisesti siitä, että olen ollut viimeiset viikot jo niin täynnä huolta, että kaikki mahdolliset ajatuskelat pahimpine katastrofeineen on kelattu jo tuhanteen kertaan läpi.

Aivojeni huolikeskuksella ei yksinkertaisesti ole enää mitään uutta annettavaa näihin hetkiin.

Jostain syystä lähdemme matkaan niin myöhässä, että on mahdollista ehtiä korkeintaan viime minuutilla ajoissa. Minä, joka yleensä kiirehdin ja huolehdin aikatauluista, kellun kuin kala haaleassa vedessä.

Kuin en osaisi päättää, haluanko sittenkään mennä.
Tämän jälkeen jokin tulee muuttumaan pysyvästi, se on varma.

”Nothing breaks like a heart”, lauletaan radiossa.
Ei auta kuin toivoa, ettei se ole enne.

Ehdimme istua odotusaulassa korkeintaan pari minuuttia, kun vuoronumero 602 ilmestyy näytölle.
On kuin suonissani virtaisi tehokasta puudutusainetta. Niin kovin vaikeaa käsittää, että tämä oikeasti tapahtuu nyt, meille.

Pehmeä-ääninen, rauhallisen hidasliikkeinen kätilö istuutuu tuolille meitä vastapäätä.

Tunnen, kuinka välillemme laskeutuu hitaasti näkymätön lasiseinä.
Kätilö jää sen toiselle puolelle, me toiselle.

Käydään samat puheet, jotka toisaalta kertovat meneillään olevasta tilanteesta paljon, toisaalta eivät yhtään mitään.

Voin edelleen oikein hyvin. Kummallinen polvikipu hävisi itsestään parissa viikossa.
Jonkinlaisia vaimeita liikkeitäkin olen uskoakseni tuntenut silloin tällöin.

"Entä onko Mies jo tuntenut liikkeitä?" kätilö kysyy herttaisesti hymyillen.

Kräks.

Seinään tulee pienenpieni halkeama.
Sitä ei ehkä huomaa, jos katsoo tarpeeksi kaukaa.

Näen sivusilmästä Miehen hämmentyneen, yllätetyn ilmeen.

En ole varma, onko hän tästä touhusta sen vertaa perillä, että osaisi haluta tunnustella liikkeitä.
Tai ymmärtääkö hän edes, miksi niin on normaalisti tapana tehdä.

Eihän hän tiedä, mitä lasta kantavan henkilön puolison toimenkuvaan ja käytökseen oletetaan tavanomaisesti liittyvän. Ei hän tiedä, miten tunnetaan luontaista kiinnostusta tai uteliaisuutta raskautta kohtaan.

"Ei ole vielä tuntenut", kiirehdin selittämään vähän liian hätäisesti.

Liikkeet ovat niin nopeita ja heiveröisiä, että hädin tuskin ehdin itse rekisteröimään ne.
Miehen olisi täysin mahdotonta erottaa niitä vielä tässä vaiheessa.

Mikä on sinänsä ihan totta.

Kätilö nyökkää hyväksyvästi.

On aika kavuta laverille.
Mies suuntaa tottuneesti puolisolle tarkoitetulle tuolille.

Minä sen sijaan en edelleenkään ole tottunut tähän konseptiin, jossa en ole koko alapää paljaana.
Sählään housujen kanssa, jätän joka kerta ne liian ylös.

Geeli vatsalla tuntuu hämmentävän kuumalta, ja muuttuu saman tien kylmäksi.

Lapsi on elossa, näen sen heti.
Se liikkuu maltillisen nykäisevin liikkein, joihin kätilö on tyytyväinen.

Lasta aletaan käydä läpi elin kerrallaan, mitta mitalta.
Munuaisaltaat, sydämen virtaukset, istukan kiinnittymiskohta, pikkuaivojen koko ja muoto.

On käsittämätöntä, miten paljon mustavalkoisten rakeiden muodostamasta sutusta voidaan saada selville. Itse saan jatkuvasti tehdä töitä pitääkseni mielessä, kummassa suunnassa on pää, kummassa jalat.

Silti voisin katsoa noita sattumanvaraisia, heiveröisiä liikahduksia loputtomiin.
Silloin näen, että hän on siinä ihan varmasti, ei ole kadonnut minnekään.

Ultraaminen tuntuu enemmän, kuin etukäteen luulisi. Kätilö painaa anturia ihoon napakasti ja hassusta kohtaa, ihan bikinirajan yläpuolelta.

”Voiko lapsi oikeasti olla siellä asti?”, kuulen hämmästeleväni ääneen. Eikö niiden pitäisi laskeutua vasta myöhemmin? Minulle selitetään, ettei se ihan niin alhaalla ole, mutta siitä kohtaa saadaan juuri tänään paras näkyvyys.

Seuraavaksi ruudulle levittäytyy kuva selkärangasta ylhäältäpäin katsottuna, kaikkine kymmenine nikamapoimuineen. Kuin pienen esihistoriallisen dinosauruksen luuranko, mustaan tuhkaan hautautunut fossiili.

Lukuisten mittausten, tarkistusten ja tarkistusten tarkistusten jälkeen kaikki vaikuttaa hyvältä.
Mitään poikkeavaa tai huolestuttavaa ei löydy.

Vauvan jalat ja polvetkin osoittavat samaan suuntaan, mikä on positiivista, kertoo kätilö.
Se tarkoittaa, ettei ole kampurajalkaa. Mikä sinänsä on harmiton ja korjattavissa oleva vaiva.

Tosiaan.

Siinäpä yksi asia, mitä en ollut tajunnut etukäteen huolehtia.

Lähes kaikesta muusta kyllä.
Ja tulen jatkossakin huolehtimaan, sillä eihän mikään ole poissuljettua.

”Niin, ja se sukupuoli. Jaahas, minnekäs sen nyt kadotin..” kätilö mumisee keskittyneesti.
”Kyllä siitä aika hyvä käsitys on tässä ultratessa tullut, odottakaas hetki.”

Pitkällisen kääntelyn ja etsiminen jälkeen kätilö toteaa olevansa 99,9 prosenttisen varma.

Sisälläni kasvaa pieni poika.

”Oliko teillä ollut jotain aavistusta sukupuolesta jo aiemmin?” kätilö kysyy silminnähden innoissaan.

Mies ei kommentoi, koska mitään kerrottavaa ei ole.
Hänen tapansa on mennä päivä ja tieto kerrallaan. Sillä, mitä vastaan tulee, ilman spekulointeja.

Kerron, ettei mitään selkeää tunnetta ole ollut. Silti olin ajatellut, että jos pitäisi veikata, veikkaisin poikaa. Ehkä voisi siis sanoa, että jonkinlainen hyvin kaukainen aavistus. Tai pikemmin valistunut arvaus.

Voisin tietysti väittää, että tiesin tämän.
Mutta totuuden nimissä, enhän minä tiennyt.

Olen lukenut lukuisia blogikirjoituksia tästä samasta hetkestä.
Kun puolessavälissä raskautta kaikki vaikuttaa edelleen hyvältä, ja vauvan sukupuoli selviää.

Olen arvostellut, miten mekaanisen ja kylmän oloisia ne ovat usein olleet.
Ihmetellyt, miksei niistä välity tunne. Miksi on vain kerrottu, miten meni ja mitä selvisi.

Nyt tiedän, miksi ei välttämättä välity tunnetta.

Siksi, koska tuntuu niin monelta, ettei sitä pysty erittelemään osiin.

Siksi, koska ei vielä itsekään ole ehtinyt prosessoida, miltä kaikelta tuntuu.

Siksi, koska yhtäkkiä käsiteltävää materiaalia on niin paljon, ettei yksi ihmiselämä riitä siihen.

Tästä saattaa tulla viimein totta.

Tämä on totta.

Yksi ei muutu

Ex-salkkaritähti Ilona Chevakova odottaa toista lastaan, kertoo Ilta-Sanomat.

"Toisen lapsen hankkiminen ei ollut pariskunnalle itsestäänselvyys. He olivat puhuneet asiasta pitkään, mutta oikeaa aikaa ei ollut kiireisen arjen keskellä helppo löytää.

Myös jaksaminen ja epäsäännöllisten työaikojen yhdistäminen mietitytti.

– Katsoin kalenteria ja totesin, että nyt ei ole isompia työprojekteja, joten olisi hyvä hetki yrittää. Olimme onnekkaita, koska aika nopeasti tärppäsi. Nyt ei stressaa eikä pelota, kun tietää, mitä tuleman pitää, hän tiivisti."

Yksi asia ei näemmä muutu.

Edelleen näen punaista joka kerta, kun luen tämäntyylisen, kertakaikkisen vaaleanpuna-höttöisesti kirjoitetun haastattelun julkisuuden henkilön raskausuutisista.

Joo no tota me mun miehen kanssa yks perjantai-ilta vaan katottiin, et lokakuu ois kyl tosi inha kuukausi syntyä kun on niin sateistakin ja kaikkee. Nii tähdättiin sit siihen et tulis semmonen söpö jouluvauva.

Ja tosi ihanastihan se kaikki sit meni ja ihan nappiin osui ajoitus kohdalleen, kun just jouluaatoksi päästiin sairaalasta kotiin! Saatiin sit vauvalle se mini-tonttulakkikin päähän, mikä jo kesällä hankittiin valmiiks.

Loppuukohan näistä ärsyyntyminen koskaan? 

Aikaisempia ärsyyntymisiä:

Vitun Rihanna

Lupa uhriutua

Helppoa ja nopeaa

Sanojen voima

Rantavedessä

Yritän pienin askelin osallistaa Miestä siihen, mitä elämässämme on tällä hetkellä meneillään.
 

Kerron, vaikkei hän kysy.
Näytän, vaikkei hän pyydä.

Teen niin, vaikkei se tunnu luontevalta. Yritän ajatella, että on silti parempi, ettei ammottava kuilu välillämme kasvaisi hallitsemattomaksi. Eikä ihminen sen toisella laidalla tavoittamattomaksi.

Kerran viikossa hakeudun Miehen luokseen ja katsomme yhdessä raskaussovelluksesta, minkä kokoinen vauva on. Tuijotamme päät kallellaan kanarialintuja, avokadoja, ritsoja ja bataatteja.

Hän kuuntelee ja lukee ne mitä näytän, muttei halua tietää enempää.

Hän kummastelee joidenkin vertausten epämääräisyyttä.
Ritsojakin on monen kokoisia, samoin bataatteja.

Hän ottaa ilmassa leijuvan tiedon vastaan ja sulkee sen arvoituksellisten silmiensä taakse piiloon.
En tiedä, mitä tälle kaikelle tiedolle sen jälkeen tapahtuu, ja minne se lopulta päätyy.

Menee kauan, ennen kuin saan kerrottua Miehelle, että olen jo viikkojen ajan tuntenut silloin tällöin pientä liikettä. Sängyssä paikoillaan ollessa. Kääretorttua leipoessa. Mökin sohvalla iltaa istuessa.

Se ei ole säännöllistä, eikä millään tavalla ennustettavissa.
En oikeastaan ole ihan varma, mitä se on. Onko se edes vauva, vai jotain muuta.

Sitä on todella vaikeaa kuvailla, selitän.
Sen tiedän, etten ole ennen tuntenut sellaista.

Se on kuin kahlaisi matalassa rantavedessä samalla, kun jalkojen ympärillä uisi jokin hyvin pieni.
Ja kun se pieni säikähtäisi tarpeeksi askeleita ympärillään, se pyrähtäisi salamannopeasti kauemmas.

Heilauttaisi pientä eväänsä ihan jalkani juuressa, pyrstö hätäisesti ihoani hipaisten vahingossa, vaikkei tarkoittanut. Se on sellainen liike.

Mies kuuntelee mietteliäänä, katsomme hetken toisiamme hiljaa.
Niin, hän sanoo lopulta. Toisaalta, mitä muutakaan se voisi olla?

Satunnaisten liikkeiden tunteminen ei kuitenkaan huojenna huoltani.
Tiedän, etteivät ne ole tae oikeastaan mistään.

Odotan tulevaa rakenneultraa niin kuumeisesti, että on vaikeaa pysytellä ihonsa sisäpuolella.

Joka viikko alkaa sillä, että kertaan mielessäni, kauanko ultraan on vielä aikaa.
Ihan pian on vain kaksi viikkoa, hoen itselleni.

Ei ole montaa päivää, niin on enää yksi viikko..
Enää yksi viikko, se on todella vähän!

Kun lopulta koittaa päivä, jolloin ultraan todella on tasan yksi viikko aikaa, olo on omituisen valju.

Niin siis NYTKÖ vasta?

Olen jo lähes kaksi viimeistä viikkoa juhlistanut sitä, että kohta niin on.
Ja nyt vasta se oikeasti on.

Huoh.

Pitänee siirtyä seuraavaksi päivien laskemiseen, sitten minuuttien.

Kun esimies ehdottaa loppuvuodelle palaveria, jossa käytäisiin läpi työtilannettani, tekee mieli lähinnä huutaa suoraa huutoa: RAKENNEULTRA ENSIN, RAKENNEULTRA ENSIN!

EI SOVITA VIELÄ MITÄÄN, TÄMÄ KOKO JUTTU VOI PERUUNTUA.

Täytyy päästä rakenneultraan.
Ja ensin pitää elää sinne asti.

Vasta sen jälkeen voin ajatella muita asioita.
Ennen sitä en pysty keskittymään mihinkään.

"Mikä sinua siinä eniten mietityttää, se sukupuoliko?" äitini ihmettelee.

Ei, huokaisen.
Vaan se, onko kaikki kunnossa.

Entä jos lapsi on kuollut, tai voi huonosti?

Entä jos sillä ei ole oikeanlaisia keuhkoja, aivoja, raajoja?

Entä jos käy samalla tavalla, kuin eräälle tuttavan tutulle vuosia sitten?

Että vauva liikkuu ja on oikean kokoinen, mutta sisältä täysin tyhjä. Sillä lailla, ettei ihon alla kehossa ole mitään toimivaa. Tai jos jotain on, se on onttoa tai väärässä paikassa.

Entä jos joudumme tekemään koko loppuelämää määrittävän päätöksen, jollaista emme haluaisi tehdä?

Yhtenä iltana uskaltaudun kysymään, mitä Miehelle jäi mieleen niskaturvotusultrasta. Kuulemma minusta kauas paistavan huolen ja hysteerisyyden lisäksi lähinnä se, että lapsivesi on vauvalle kuin avaruus, jossa pystyy vaivatta tekemään kuperkeikkoja.

Se on Miehestä ollut ajatuksena hauska.

On huojentavaa, jos edes jokin asia voi olla hänestä ahdistavan sijaan ajatuksena hauska.
Tiedän ettei se ole paljon, mutta tuntuu jo puolelta voitolta.

Kaikkea ei voi varoa

Töissä lapseton viisikymppinen työtuttava kyselee voinnistani ja kaikesta raskauteen liittyvästä. Joka kerta kun hän näkee minut, hänen silmänsä alkavat loistaa ja kasvot valaisee leveä hymy.

Ensin ujostelen hänelle asioiden jakamista. Tiedän hänen olevan lapsettomassa parisuhteessa, mutten tiedä, miten hän sen kokee, onko aihe jollain tapaa herkkä tai kipeä.

Kun hän jatkaa innokasta tiedusteluaan viikosta toiseen, olen niin otettu hänen mielenkiinnostaan ja ajatustenvaihdon tarpeessa, että unohdan ujostelut. Selitän innoissani kaikenlaista.

Vähitellen tavaksi muodostuu käydä juttelemassa hänelle niitä näitä silloin tällöin, myös raskauteen liittyen. Muistan kuitenkin aina kysyä hänen kuulumisiaan, sen verran pidän mielessä joka kerta.

Hänen kanssaan juttelu tuntuu luontevalta ja miellyttävältä.
Hän ei ole minua kokeneempi näissä asioissa, niin kuin käytännössä lähes kaikki muut työkaverini.

Keskustelujen miellyttävyyteen liittyy myös puhtaasti itsekäs syy:
Hänellä ei ole minkäänlaisia vinkkejä, neuvoja, kokemuksia tai periaatteita jaettavaksi.

Sillä kaikkien kanssa, joilla on, keskustelu kääntyy hyvin nopeasti omasta raskaudestani heidän menneisiin raskauksiinsa. Heidän omiin muistoihinsa, kokemuksiinsa, oppimisen hetkiinsä.

Ne ovat arvokasta tietoa, ja yleensä tykkään kuulla niistä.
Nyt viimein, kun siihen on olemassa jonkinlaista kosketuspintaa myös itsellä.

Kuitenkin usein löydän itseni tilanteesta, jossa olen jakanut jotain raskauteen liittyvää, mutta päädyn kuunteluoppilaaksi, kun muut pääsevät vauhtiin omissa nostalgisoinneissaan.

Välillä haluaisin vain sanallistaa omia ajatuksia ja tulla kuulluksi keskeneräisenä, tarvitsematta tietää, ovatko mietteeni tyypillisiä, mitä niille voisi tehdä ja mikä auttaa mihinkin, tai miten seuraavaksi kannattaisi ehdottomasti toimia.

Lisäksi kyseinen työtuttu on ilahduttavan pihalla kaikesta raskaustermistöstä, mikä on virkistävää.

Yhtenä päivänä hän kysyy, millä raskausviikolla olen. Vastauksen kuultuaan hän esittää kuulemaansa suhteuttaakseen lisäkysymyksen, kuinka kauan raskaus siis yleensä kestää?

Katsomme toisiimme hetken ja purskahdamme nauruun.
Enhän minäkään ole varma!

Totaallinen bläkäri.

Ehkä jotain neljäkymmentä viikkoa?
Vai kolmekymmentäseitsemän?

Tunnen samaistuvani häneen enemmän, kuin porukkamme äiteihin.
Yleensä olen itse se kujalla oleva tietämätön, sillä olenhan tuupelo vasta-alkaja konkareiden joukossa.

Hän vaikuttaa keskusteluissamme aina aidosti ilahtuneelta ja kiinnostuneelta.
Siltä, että hän on pyyteettömän onnellinen puolestani.

Hän ihastelee vatsaani, jossa on alkanut pikkuhiljaa näkyä selkeää pyöreyttä.
Hän vertailee, että muutamissa viikoissa sen muoto on selvästi muuttunut, korostunut.

Kun näemme ohimennen käytävällä, hän kysyy merkitsevästi, miten Me voimme.

Vasta jälkeen päin alan pohtia, onko se kaikki Oscarin arvoista bluffia?
Mitä jos asia onkin hänelle edelleen arka, mutta hän ponnistelee peittääkseen sen?

Mutta jos hän itse ottaa toistuvasti raskauden puheeksi ja kyselee vointiani, mitä muutakaan voin tehdä, kuin kertoa hänelle?

Ehkä hän on vain korostuneen kohtelias?

Toisaalta, nykyään jaan hänelle asioita myös oma-aloitteisesti, ottamalla vain puheeksi.
Saatan pyytämättä ja kysymättä alkaa selostaa raskaudesta jotain, mitä tulee yhtäkkiä mieleen.

Onko se väärin? Pitäisikö sellaista välttää, ja kertoa vain kysyttäessä?

Entä jos hän joutuu kasaamaan itseään keskustelujemme jälkeen?
Ajatus siitä tuntuu kauhealta.

En missään nimessä haluaisi aiheuttaa ajattelemattomuudellani pahaa mieltä hänelle.
En etenkään kaiken sen jälkeen, mitä itse olen joutunut töissä hammasta purren kuuntelemaan.

Asiasta suoraan tiedusteleminen ei tunnu luontevalta. Hän ei itse ole tuonut esille mitään muuta, kuin että hänellä ei ole puolisonsa kanssa lapsia. Miten siitä edes voisi kysyä kuulostamatta lähinnä tökeröltä?

"Hei kuule, miten sä koet mun raskaudesta puhumisen, kun sulla ei ole omia lapsia?"

Yhh.

Välillä onnistun ravistamaan kaikki nämä ajatukset pois.
Enhän kuitenkaan voi alkaa varoa ihan kaikkea ja kaikkia, kaiken varalta.

On olemassa ihmisiä, joille lapsettomuus on joko oma valinta tai vähintään ei-valittu asia, jonka kanssa on vuosien mittaan tullut sinuiksi. En voi tietämättä olettaa, että hän kuuluu nimenomaan niihin, jotka kipuilevat surunsa kanssa ja työstävät asiaa edelleen.

Mutten myöskään haluaisi automaattisesti olettaa, että hän on täysin sinut asian kanssa.

Iloton talo

Taloon liittyvät asiat aiheuttavat stressiä.

Selviää asioita, jotka tarvitsevat enemmän remonttia, kuin oli alun perin arvioitu.
Se tulee maksamaan enemmän ja viemään arvioitua enemmän aikaa.

Mies suhtautuu asiaan tapansa mukaan tyynen rauhallisesti.

Asiat otetaan sellaisena kuin ne ovat.
Pala kerrallaan.

"Kyllä ne siitä ajan kanssa selviävät", hän tuumaa luottavaiseen tyyliinsä.

Minun kuppini sen sijaan menee pahemman kerran nurin.
Vietän seuraavat kaksi päivää suunnattoman ahdistuksen vallassa.

Pohtien lähinnä, olemmeko tehneet sittenkin ison virheen.

Mitä jos epäonnistumme, ja rahat loppuvat?
Mitä jos joudumme perumaan muuton?

Mitä jos muuttoa ei koskaan tule?
Mitä jos maailma uudelleenrakentumisen sijaan romahtaa?

Mies yrittää kertoa, ettei kyseessä ole sen mittaluokan asia.
Turhaan.

Pudotus takaisin huolen hyiseen avantoon tuntuu liian suurelta.
Kauhon hädästä kankeana paikoillani, en saa henkeä.

Ilmeisesti keskellä kaaosta uudet, yksittäiset vastoinkäymiset eivät välttämättä aina tunnu kovin pahalta. Jos on jo muutenkin syvissä vesissä, mitä väliä on, onko seuraavassa hetkessä vielä vähän syvemmällä?

En ole viimeisiin vuosiin tehnyt juuri muuta, kuin ollut huolissani.
Ensin parisuhteen tulevaisuudesta ja eriävistä lapsitoiveista, sitten lapsen yrittämisestä ja Miehestä.

Viimeiset kuukaudet olen yrittänyt kovasti opetella olemaan jatkuvasti huolehtimatta.

Ensin lapsettomuushoidoista ja Miehestä. Sitten raskaudesta, sen etenemisestä ja Miehestä.
Sen jälkeen kaikesta taloon liittyvästä.

Olen juuri pitkästä aikaa saanut elää muutaman viikon ajan tilassa, jossa en akuutisti kanna tukalan puristavaa, kylmäävää huolta mistään. Ne viikot olen koittanut opetella jatkuvan hädän sijaan iloitsemaan enemmän siitä, miten asiat tällä hetkellä ovat.

Nyt huomaan olevani jälleen kerran tilanteessa, jossa olen ollut lukemattomia kertoja aiemmin:
Jotain hyvää on tapahtunut, ja jokin asia on mennyt eteenpäin, mutta pelko estää iloitsemasta siitä.

Ensin pääsimme odotettua aiemmin IVF-hoitoihin, mutten osannut iloita siitä, koska pelkäsin hoitojen epäonnistuvan.

Sen jälkeen tein positiivisen raskaustestin, mutten osannut iloita siitä, koska pelkäsin, ettei raskaus ole totta.

Sen jälkeen näin sykkeen varhaisultrassa, mutten osannut iloita siitä, koska pelkäsin raskauden menevän kesken.

Nyt meillä on uusi oma koti, josta en osaa iloita, koska pelkään sen osoittautuvan pettymykseksi.

Se kaikki on juuri tällä hetkellä vähän liikaa.

Uppoan tahmeaan, mustaan liejuun, joka painaa kehoa alaspäin, pakottaa antautumaan.

En osaa kuvailla sitä muuten, kuin että saan vakavan allergisen reaktion huolesta.
Ilmeisesti olen keholtani ja mieleltäni sille yliherkistynyt.

Ihmismieli toimii kummallisilla tavoilla.

Koen olevani talohuolten keskellä yksin.
Se on järjetöntä, eikä millään tasolla pidä paikkaansa.

Koen niin huolimatta siitä, että Mies selvittää asiaa käytännössä itsekseen, käyttäen siihen valtavasti aikaa.

En ole tottunut asetelmaan, jossa en olisi huoleni kanssa omillani. Olen parisuhteessamme ajautunut oppimaan, että jos on jokin ongelma, sen kanssa on pärjättävä yksin, hoidettava asia yksin.

Jostain syystä ajatuksiin alkaa välähdellä fläsäreitä hetkistä viime kuukausien eli raskauden ajalta, joissa olen kokenut jääneeni erityisen yksin.

Niitä tulee jatkuvalla syötöllä, mikä on todella hämmentävää. Ihan kuin mieleni yrittäisi väkisin hakea tutun turvallista yksinäisyyttä jostakin, vaikkei sitä taloasiasta ole yksinkertaisesti löydettävissä.

Positiivisen raskaustestin tekeminen. Varhaisultra yksityisellä.
Vanhemmilleni kertominen.

Niskaturvotusultraa edeltävä yö, jolloin pohdin keskenäni, onko kohtuutonta pyytää Miestä sinne mukaan.

Kerron nämä asiat Miehelle yhtenä itkuisena torstai-iltana.
Ja niin käymme ensimmäisen varsinaisen keskustelun raskaudesta.

Mies kertoo olevansa pahoillaan, ettei ole pystynyt olemaan tukenani raskaudessa.

Hänen ajatuksensa kulkevat raskauden osalta edelleen hyvin hitaasti.
Ja vaikkei siltä ole vaikuttanut, en ole yksin, sillä hän on tässä eikä ole menossa mihinkään.

Hänestä on tuntunut uskomattoman pahalta todistaa ahdistuneisuuttani. Kuulemma minusta on alkanut nähdä viime aikoina silmistä, että jonkinlaista valoa näkyy vihdoin pitkän tunnelin päässä.

Vuosia kestäneen harmauden jälkeen.

Kun pääsen vauhtiin, kerron myös, etten koe luontevana kertoa hänelle juuri mitään raskauteen liittyvää. Oletan kaiken kertomani olevan hänelle edelleen ikäviä, epätoivottuja muistutuksia ikävästä, epätoivotusta tilanteesta.

Mies on sitä mieltä, että minun olisi hyvä vähentää jatkuvaa puheideni sensuuria ja kertoa hänelle avoimemmin raskauteen liittyvistä asioista. Ehkä se voisi pitemmällä aikavälillä auttaa meitä molempia.

Hän ehdottaa, että jatkaisimme tällä viime päivien systeemillä:
Hän ottaisi taloon liittyvät käytännön asiat hoidettavakseen, ja minä keskittyisin olemaan ahdistumatta.

”Eihän se ole vauvallekaan hyväksi, jos olet koko ajan stressaantunut”, Mies sanoo.

Koko hänen olemuksensa huokuu vakavuutta.
Sitä, että hän on tosissaan, tämä asia on hyvin tärkeä.

En osaa muuta, kuin katsoa häntä vaiti.

En meinaa päästä yli siitä, että hän on juuri ensimmäistä kertaa käyttänyt sanaa vauva.
Sanaa, jota en itsekään vielä täysin luontevasti osaa käyttää.

Saa toivoa pahaa

On todennäköistä, että osa tahattomasta lapsettomuudesta kärsivistä lukijoista on lopettanut blogini seuraamisen huomattuaan uutisen raskaudesta.

Ymmärrän tämän paremmin kuin hyvin.
Tein niin itsekin lukemattomia kertoja, lukemattomien eri blogien kohdalla.

Kirjoittaja katosi silmissäni toiseen, Narnian kaltaiseen maailmaan, johon itselläni ei ollut pääsyä.
Josta en mahdollisesti koskaan tulisi tietämään mitään.

Enkä halunnutkaan tietää, yhtään enempää.
En sillä tavalla, toisen kuvaamana.

Olisin halunnut kokea ja elää sen itse, en kenenkään muun kautta.

Tahattomasta lapsettomuudesta kärsineiden kanssabloggaajien raskausuutisten lukeminen oli äärimmäisen ristiriitaista. Toisaalta se antoi toivoa, toisaalta omituisella tavalla otti sitä pois, lisäten omaa epätoivoa.

Oli tuskaisen vaikeaa yrittää kääntää omat, huolen painosta tärisevät ajatuksensa ”Miksi jopa tuo, mutta en minä?”-mantrasta ”Jos tuokin, niin ehkä joskus minäkin!”-puolelle.

Kun kaveriporukan whatsapp-ryhmään kilahteli kerta toisensa jälkeen ultraäänikuvia, ensimmäinen ajatukseni oli toivoa, että kyseessä olisikin tiedote musertavan huonoja uutisia, joihin kuva liittyi.

"Valitettavasti meidän pieni ei jaksanut, vaan kasvu pysähtyi viikolle 10+6."

Jos kuva oli positiivisesta raskaustestistä, ensimmäinen ajatukseni oli, että toivottavasti ultrassa selviäisi kyseessä olevan kemiallinen raskaus.

Se oli karmealla, häikäilemättömällä tavalla brutaalia.

Silti en mahtanut tajunnanvirralleni mitään.

Tuntui lohdulliselta ajatukselta, että jollekulle toisellekin olisi sattunut jotakin kamalaa.
Vaikkapa jollekulle, joka ehkä oli tullut helpommin raskaaksi.

Se tuntui huomattavasti lohdullisemmalta, kuin esimerkiksi ajatus siitä, että saattaisin itsekin joskus voida tulla raskaaksi. Jotenkin, joillain hoidoilla, mikäli kuun asento, linnunradan planeettojen suhde toisiinsa, ja auringonsäteiden lankeamissuunta yksisarvisten laiduntamismaille olisivat otollisia.

Konkreettisempaa helpotuksen häivähdystä sain siitä, että vaikka siltä tuntui, en ollut epäonnistunut juuri siinä ainoassa asiassa, joka voisi mennä lapsen toivomisessa ja ylipäänsä tässä elämässä pieleen.

Raskaaksi tulemisessa.

Oli olemassa muita kauheita asioita, joita tapahtui myös muille.

Olin valmis todistamaan mieluummin mitä tahansa, kuin sitä faktaa, että taas jollekulle toiselle käy hyvin. Mitä tahansa, ettei tarvitsisi kohdata seuraavaa hienoa uutista, joka on aina jonkun toisen elämästä.

Kirjoitin mahdollisimman lyhyitä onnitteluviestejä, valitsin aivot tahmeana niihin sopivia sydämiä.

Sen jälkeen tuijotin vessan kaappeihin ostettuja uusia terveyssidepakkauksia, ja vihasin niitä enemmän kuin mitään maailmassa koskaan.

Kuljin tiiviissä, kaiken muun ulkopuolelle sulkevassa sumussa. Samalla tunsin, kun jokin näkymätön ympärilläni kiristyi jokaisen kuullun hyvän uutisen kautta tiukemmalle ja tiukemmalle.

En tiennyt, mitä sitten tapahtuisi, kun se jokin saavuttaisi katkamispisteensä.

En uskaltanut kuvitella.

Vaikka järjellä ymmärsin, etteivät toisten ikävät kokemukset helpota oman tilanteeni ahdistavuutta mitenkään, en saanut käännettyä ajatuksia pois päältä.

Eräs hyvä ystäväni järkyttyi aidosti, kun sai tietää fiiliksistäni yhden työkaverin saatua keskenmenon viime vuonna. Enkä edes ehtinyt kertoa hänelle sitä kaikista mustinta tosiasiaa, että olin hetken aikaa salaa toivonut sitä, keskenmenoa toiselle ihmiselle.

Ystäväni oli shokissa jo pelkästään siitä, että olin huomannut tuntevani enemmän helpotusta, kuin surua toisen puolesta.

Hän ei voinut käsittää, miten ylipäänsä pystyin sellaisiin ajatuksiin.
Minä, joka en ollut mikään tunteeton sarjamurhaaja, vaan ihan tavallinen tallaaja.

Enhän ollut ollenkaan sentyylinen ihminen, joka voisi niin ajatella.
Se ei ollut lainkaan minua.

Kaikkein erikoisinta oli, että hän oli aivan oikeassa.
Ei ollutkaan.

Mutta suru ja pelko tekevät ihmiselle omituisia, ennennäkemättömiä asioita.

Tiedättekö sen yhden Snickers-mainoksen?

Siinä sanotaan:

You’re not you when you’re hungry.

Välillä yritin ajatella sitä.

You're not you when you’re suffering with infertility.

Tiedostan olevan hyvin mahdollista, että joku tahattomasti lapseton seuraa edelleen blogiani, ja eikä voi estää itseään toivomasta, että seuraava postaus koskisi huonoja uutisia. Äkillistä verenvuotoa, keskenmenoa.

Ikävät ajatukset eivät vahingoita ketään.

Joten minulle saa toivoa pahaa.
Tiedän, miltä silloin tuntuu.

Itselle kateellinen

En ole tästä sataprosenttisen varma, mutta muistelen Anna-Leena Härkösen kirjoittaneen jossain omaelämänkerrallisessa kirjassaan, että hänellä on kyky uida uima-altaassa lomamatkalla ja ajatella samalla, että olisipa kiva uida uima-altaassa lomamatkalla.

Tämä on jäänyt mieleen siksi, että samaistun siihen niin vahvasti.

Olen aina ollut juuri samanlainen, vahvasti joko menneisyydessä tai tulevaisuudesa eläjä.
Meneillään olevaan hetkeen on ollut vaikeaa pysähtyä.

Jos käsillä oleva hetki on ollut huono, olen miettinyt mieluummin tulevaa, kun se on jo ohi.
Jos hetki on ollut hyvä, olen murehtinut, miten ikävää on tiedostaa sen ennen pitkää olevan ohi.

Tämä aspekti, tietynlainen hetken merkityksettömyys, on ollut tahattomassa lapsettomuudessa minulle hyvin luonteva näkökulma. Tahattomassa lapsettomuudessahan eletään käytännössä kokoajan enemmän tai vähemmän tulevassa.

Siinä, miten asiat voisivat mennä jatkossa, tai sitten ei.
Mitä ehkä tapahtuu viikon päästä, kuukauden päästä, vuoden päästä.

Ehkä siihen tottuneena minulla on edelleen suuria vaikeuksia pysähtyä, ja olla hetkissä läsnä rauhassa, huoletta.

On vaikeaa tottua siihen, että tämä ns. lapsiasia etenee nykyään, vaikken tee aktiivisesti mitään sen eteen. Itse asiassa mikä kummallisinta, se etenee johonkin suuntaan, teen ihan mitä tahansa tai jätän tekemättä. Minusta riippumatta.

Ilman, että soittelen jatkuvasti jonnekin ja kyselen aktiivisesti verikokeiden tuloksia, jonotilannetta, uutta lääkäriaikaa, reseptien uusimista, seuraavaa suunnitelmaa ja sen toteuttamisen ajankohtaa.

Ilman, että mietin yöt ja päivät pääni puhki, mitä voisin vielä tehdä enemmän, paremmin, oikeammin, kokonaisvaltaisemmin, ja samaan aikaan tietysti luonnollisemmin ja stressittömämmin.

Vaikka olen ollut raskaana jo jonkin aikaa, edelleen tulee hetkiä, kun mietin, että olisipa mieletöntä olla nyt raskaana.

Kun ilmat kylmenevät, päivät lyhenevät ja valoisuus vähenee, olisi jotain, mikä toisi aivan erilaista valoa loppuvuoteen. Saisi kääriytyä paksuun villapaitaan, joka toisi vatsan kauniisti esiin.

Ja ikisuosikkini joulunaika, millaista olisikaan olla raskaana jouluna!

Olisipa niin hienoa olla raskaana nyt, kun löysimme uuden kodinkin.

Kunnes parin sekunnin kuluttua muistan, että minähän olen.

Viimeksi eilen illalla mieleen tuli suihkussa yhtäkkiä mieleen äiti.
Äiti! Olisipa ihanaa päästä viimein kertomaan äidille, että olen raskaana.

Muutaman sekunnin kuluttua tajusin, että minähän olen jo tehnyt niin.

Olen jo kertonut äidille, aikoja sitten.
Sen hetken olen saanut, se on eletty jo.

Sitä on vain edelleen niin vaikeaa sisäistää.

Etten ole vain tilapäisesti päätynyt sijaistamaan jotakuta toista henkilöä, joka palaa pian takaisin ottamaan oman elämänsä haltuun, samalla, kun itse palaan omaani, sinne samaan vanhaan.

Kaikkein omituisimpia ovat tilanteet, joissa olen hetken aikaa kateellinen itselleni.

Kun katson peilistä ohimennen vatsaani, ja sekunnin murto-osan ajan mietin, että tuokin tuossa.
Menen jääkaapille ja tuhahdan, että nuokin ultrakuvat tuossa, tuolla tavalla magneeteilla kiinni.

Ainiin.

Nehän ovat minun.

Se on pähkähullua, ja saa ajoittain epäilemään, olenkohan päästäni lopullisesti vialla.
Onko suru niin voimakkaasti ohjelmoitu koodistooni, että edelleen joudun pyristelemään siitä hartiavoimin irti?

Nyt ei tarvitse olla niin kauhean vihainen elää kaikille, kaikelle.

Muistan hyvin, että vielä muutama kuukausi sitten tarvitsi.
Se oli ainoa toimiva keino kanavoida kaikkea mustaa sisällään, tulla jotenkin toimeen päivästä toiseen.

Viha piti minua kasassa.

Lieventävänä seikkana täytyy todeta, että yleensä kyllä tiedostan, mikä tilanne tällä hetkellä on.
Tiedän, että olen raskaana. Muistan sen ultraäänistä, joissa olen nähnyt sen omin silmin.

En niinkään muista, mitä olen ajatellut niissä hetkissä.
Mutta muistan, mitä olen tuntenut.

Voisi kai sanoa, että sydän on jo mukana, pää ei.