Huolesta toiseen

Kun tarkastelen tähänastista elämääni, huomaan, että se on kulkenut huolesta toiseen.

Jo esimurrosikäisestä lähtien olin kova huolehtimaan, löydänkö oikeasti ketään vierelleni.

Sen lisäksi, että pohdin, onko minussa jotain vikaa ja kykenenkö ylipäänsä rakastamaan ketään sillä tavalla kuin pitäisi osata, murehdin, löydänkö ketään, joka hyväksyisi minut. Joka haluaisi oikeasti olla kanssani, eikä vain kanssani, vaan yhteisen elämän. Ja vieläpä oikeista syistä.

Teini-iän myllerryksissä kävelin koiran kanssa satoja kilometrejä pitkin poikin metsäpolkuja, ja mietin, entä jos en löydä ketään?

Sanotaan, että kaikille on olemassa joku, mutta entä jos minä olen se yksi ainoa poikkeus?
Jos ihmisiä on tällä planeetalla tasamäärä, ja minä olenkin juuri se, joka jää yli, vaille, ilman?

Mitä minä sitten teen?

Mutta löysinhän minä.

Kun olin löytänyt, kipuilin pitkään sitä, tuleeko siitä kuitenkaan mitään, kestääkö suhde aikaa. Osaanko olla oikeanlainen, sopiva, hyvä, kaiken sen arvoinen?

Voinko olla kenellekään tarpeeksi vielä vuosien päästä, voisinko tosiaan riittää?

On kestänyt, ja vaikuttaa siltä, että olen riittänyt.

Seuraava huolehaihe olivat tietenkin opiskelut. Löytäisinkö koskaan itselleni sitä oikeaa polkua, sopivaa alaa, joka oikeasti motivoisi ja kiinnostaisi? Ja selviytyisinkö opinnoista, niiden haasteista? En tiedä, miksi surin sitäkin, vaikka koulumenestykseni oli koko peruskoulun ja lukion ajan kiitettävä.

No, kyllä minä löysin. Ja selviydyin.

Valmistumisen kynnyksellä (ja jo opintojen aikana) tuli aika murehtia työllistymistä. Isoissa kaupungeissa kilpailu työpaikoista tulisi olemaan kovaa. Saisinko töitä, vai putoaisinko tyhjän päälle, kirjoittamaan satoja työhakemuksia tuloksetta, ansioluettelon tyhjää täynnä loistava aikaväli uhkaavasti pidentyen, ovi työelämään hitaasti sulkeutuen ennen kuin se kunnolla aukesikaan?

Sain työpaikan nopeasti valmistumisen jälkeen.

Näitä kaikkia pelkoja on yhdistänyt epäilys siitä, että olen vääränlainen, ja minussa on jotain pahasti vialla. Että tulen joutumaan tilanteeseen, jossa tämä kaikki käy ilmi, lävähtää päivänvaloon itseni ja muiden silmien eteen. Että törmään esteeseen, josta en pääse eteenpäin, johon ei löydy ratkaisua.

Jään elämässä jumiin, polkemaan paikalleni, vailla ulospääsyä.

Olen ollut varma, että se hetki väistämättä tulee, ja se voi olla jo aivan nurkan takana.
Jos se ei ole tullut vielä, ehkä se tulee sitten seuraavassa asiassa, johon ryhdyn.

Toinen asia, joka näitä kaikkia pelkoja on yhdistänyt, ovat vahvat ympäristöstä sienen lailla imetyt sosiaaliset paineet ja normit siitä, millainen on riittävä ja hyväksyttävä elämä, ja millainen on "onnistunut elämänpolku".

Olen tainnut kokea olevani jollain tapaa jatkuvassa syrjäytymisriskissä.

Jollen pysyttele hanakasti elämän syrjässä kiinni kaikin voimin, voin tipahtaa koska tahansa tyhjiöön.

Kaikki on tiivistynyt kysymykseen:

Pärjäänkö?

Yllänkö siihen, mihin yhteiskunnassa yleisesti ottaen pitäisi yltää, eli samaan, kuin muut?

Pärjäämättömyys näyttäytyi silmissäni pitkään sellaisena, ettei olisi kykenevä pitkäkestoiseen ihmissuhteeseen, että jäisi pitkäaikaisesti vaille opiskelu- tai työpaikkaa, ei pystyisi suorittamaan opintoja loppuun, tai ei pärjäisi työelämässä.

Ajattelin aina, jo nuoresta lähtien, että olisi varmaan kamalaa olla pärjäämättä.
Kaiken muun lisäksi tulisi aiheutettua niin paljon huolta muille ympärilläni. Sitä en haluaisi.

Joulukuussa 2017 löysin uuden huolenaiheen, jonka kanssa murehdin itseni kipeäksi:
Miten parisuhteen ja yhteisen elämän kävisi, jos Mies ei suostuisikaan lapseen, jonka olin hiljalleen tajunnut haluavani?

Lopulta lähes kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Mies suostui lapseen. Sekin asia ratkesi, jotenkin.
Pärjäsin, pärjäsimme, ja vieläpä yhdessä. (Melko heikosti, mutta ainakin jollain tavalla.)

Nyt on vihdoin tullut vastaan se ensimmäinen asia, jossa en ole pärjännyt.

Este, jota en ole pystynyt tieltäni raivaamaan.

Tässä ajassa on ollut jotain samaa, kuin niissä teini-iän tunnekuohuissa, erikoisessa paikoillaan kellumisen tunteessa, jossa ollaan pysähtyneenä samalla, kun aika kuljettaa vääjäämättömästi kohti tulevia, hämärän peitossa olevia vuosia.

Kun kaikki on vielä aivan auki. Kaikenlaista uutta ja erilaista siintää edessä. Se innostaa, mutta myös pelottaa. On niin monia mahdollisuuksia, tärkeitä päätöksiä, eri polkuja, vaihtoehtoja.

Ne eivät siinnä enää kaukaisessa tulevaisuudessa, jonne ne voi jättää odottamaan.
Niiden aika tulee ihan pian.

Mistä tietää, mikä on se oikea valinta?
Entä voiko siihen luottaa, että elämä kantaa, kävi mitä kävi?

Kävelen ulkona lumipyryn jälkeisessä auringonpaisteessa, ja mietin, mitenhän elämä tulee menemään.

Saanko koskaan lapsia?

Onko jossain tähtien takana joku pieni minullekin?